Kuvitelkaamme yhteiskunta, jossa ihmisten tulotaso riippuu siitä, kuinka hyvin he menestyvät korkeushypyssä. Alin mahdollinen suoritus (aloituskorkeus) on 80 cm. Sillä pääsee varsin huonoon tulotasoon ja joutuu elämään taloudellisesti vaatimatonta elämää. Jotkut huiput hyppäävät yli kaksi metriä ja heillä riittää rahaa vaikka mihin.
Niitäkin on, jotka eivät selviä edes aloituskorkeudesta, mutta he kuuluvatkin sitten todella niukan perusturvan ja leipäjonojen maailmaan. Unohtakaamme heidät ja keskittykäämme noihin onnettomiin alle metrin suoritukseen pystyviin ja heidän köyhyyteensä. Mitä tälle korkeuta hyppäävien köyhien ongelmalle pitäisi tehdä?
Kannattaisiko nostaa aloituskorkeutta niin, jotta jokainen riman ylittänyt saa kunnollisen tulotason? Leipäjonot toki kasvaisivat, kun yhä useampi ei selviäisi edes aloituskorkeudesta, mutta korkeuta hypäävien köyhien ongelma olisi ratkaistu.
Olisi tietysti myös mahdollista turvautua tulonsiirtoihin. Otetaan niiltä, joille korkeushyppy on helppoa ja annetaan täydentävä tulonsiirtona niille, joiden heikko korkeushyppytulos ei oikein riitä elämiseen. Jos näin meneteltäisiin, voitaisiin jopa vähän laskea aloituskorkeutta, jotta useampi pääsisi riman yli. Näin leipäjonot lyhenisivät.
Vaatimus, että työstä saatavan palkan on riitettävä elämiseen, on identtinen sen vaatimuksen kanssa, että huonosti tuotavaa työtä ei tehdä eikä teetetä — ainakaan julkisen sektorin ulkopuolella. Näin suljetaan pois sekä ne yksilöt, joiden henkilökohtainen tuottavuus jostain syystä on huono, että työtehtävät, jotka eivät ole riittävän tuottavia.
Jostakin syystä muuten asumista ei katsota elämiseksi, koska täydentäviä tulonsiirtoja saa kyllä maksaa, jos niitä kutsutaan asumistueksi.
Minusta täydentävien tulonsiirtojen (tai palkkatuen, ihan sama asia) malli on inhimillisempi ja sosiaalisesti kestävämpi kuin riman korottamisen malli.
= = = =
Inspiraation tähän vertaukseen sain Herman Hessen Lasihelmipelistä.