Moni blogikommentoija on ihmetellyt, miksi Helsinki varaa Jätkäsaaresta ARA-tontteja ”eliittiköyhille” ja miksi arvotaan onnekkaita ostamaan alihinnoiteltuja Hitas-asuntoja.
Jos jaamme tämän naiivisti yksilötason ongelmaksi, siinä ei olekaan mitään järkeä. Sitä varten on Lotto, että voidaan arpoa köyhien keskuudesta osa parempaan asemaan. Jos haluamme käyttää tietyn rahamäärän pienituloisten asumisolosuhteiden parantamiseen, se tulee käyttää kaikkien samassa asemassa olevien kesken tasaisesti esimerkiksi kohentamalla sosiaalisesti leimautuneita lähiöitä.
Edelleen, jos olemme arponeet muutaman pienituloisen asumaan Jätkäsaareen, kannattaisi kysyä, ottaisiko tämä rahan mieluummin (verottomasti) käteisenä, jos vastaavasti joutuisi muuttamaan tavalliseen lähiöön. Todennäköisesti useimmat ottaisivat edun rahana, koska olisihan se monta sataa euroa kuussa, mikä vaikuttaa paljon pienissä tuloissa.
Tällä logiikalla sosiaalisessa sekoittamisessa ei ole päätä eikä häntää. Perustelut tulevatkin muualta.
Jos kukin hakeutuisi asumaan oman maksukykynsä mukaiselle alueelle, eri sosiaaliluokat asuisivat omilla alueillaan eivätkä edes näkisi toisiaan. Tästä seuraisi kansan voimakas jakautuminen, mistä ei hyvä seuraisi. Ne maat, jotka ovat näin menetelleet, maksavat siitä sosiaalisen luottamuksen häviämisenä raskaasti. Jo Ruotsissa on todella ongelmallisia asuinalueita.
Toinen asia koskee lapsia ja lasten tulevaisuutta. Sosiaalinen liikkuvuus on suomalaisen yhteiskunnan suuria vahvuuksia. Siinä, että köyhistä oloista voi nousta koulutuksen avulla ylöspäin on sekä oikeudenmukaista että taloudellisesti järkevää, koska näin yhteiskunta saa valjastetuksi koko kansan lahjakkuusreservit käyttöönsä. Jos synnyttäisimme asuntopolitiikalla slummeja, slummikoulusta ylös ponnistavalta vaadittaisiin todella isoja ponnisteluja.
Näistä kahdesta syystä sosiaalista sekoittamista pidetään tavoittelemisen arvoisena asiana.
Segregaation vastaisen politiikan rajat
Sosiaalinen sekoittuminen on siis tärkeätä, mutta yhteiskunnan keinot sen aikaan saamiseksi ovat rajalliset. Voimme kyllä sijoittaa sosiaalista asuntotuotantoa kalliisiin kaupunginosiin, mujtta emme voi pakottaa rikkaita muuttamaan halpoihin. Kultahammasrannikkojakin pahempi ongelma ovat köyhien asuttamat slummit, ja juuri niitä vastaan meillä ei oikein ole keinoja.
Suurin osa asuntokannasta on vapaarahoitteista, joissa markkinat määrittävät hinta- ja vuokratason. Se sisällä ei juuri ole keinoja edistää sosiaalista sekoittumista. Helsingin kantakaupungissa on meneillään voimakas gentrifikaatio. Kantakaupunkimaisen asumisen suosion nousu nostaa asuntojen hintoja. Erityisen nopeaa gentrifikaatio on ollut viime aikoina ollut Kalliossa ja Vallilassa.
Olen ollut aikanaan vankka Hitas-politiikan kannattaja, mutta en enää oikein usko siihenkään. Voimme arpoa joitakin onnekkaita ensimmäisiksi asukkaiksi Jätkäsaareen, mutta emme voi estää tämänkään asuntokannan siirtymistä varakkaille, kun Hitas-säännöstely lakkaa. Näin kävi aikanaan myös omistusaravien Munkkiniemessä. Jos haluamme pysyvästi estää Jätkäsaaren muuttumisen rikkaiden asuinalueeksi, sinne on laitettava omistusasuntojen joukkoon vuokra-asuntoja, jotka pysyvät vuokra-asuntoina.
Asuntopula saa aikaan sen, että asunnot ovat kalliita kaikkialla Helsingin seudulla. Jos asuntopula joskus helpottaa, asuntojen hinnat ja vuokrat laskevat huonoiksi koetuilla asuinalueilla todella alas. Syntyy markkinaehtoisia slummeja. Voimme jotenkin ehkäistä slummiutumista sosiaalisen asuntokannan sisällä, mutta hyvin halvat vuokrat yksityisellä puolella saavat aikaan valikoitumista, jolle emme nykykeinoin voi oikein mitään.
Ainoa tapa torjua slummeja on olla rakentamatta huonoja alueita!