Kun olen katsellut, millaisia kommentteja kirjoituksestani ”Kansalliskiihko saa aikaan pelkkää pahaa”, täytynee myöntää, että olen epäonnistunut viestinnässä. Syynä varmaankin on, että olen muotoillut argumentin huonosti ja myös se, että ajankohta on kovin herkkä.
Yritetään siis uudestaan:
Millainen olisi hyvä maailmanjärjestys valtioiden rajojen suhteen? Eri maiden sisällä on paljon sorrettuja vähemmistöjä, jotka haluaisivat vapaaksi isäntänsä ikeestä. YK:n peruskirjassa on tähän periaatteeseen viittaava kohta, mutta sitä ei ole kai koskaan sovellettu.
Periaatteessa jokaisen kansan tai kansanosan pitäisi saada itse valita, mihin valtioon kuuluu. Britannian olisi pitänyt antaa ilman verenvuodatusta itsenäisyys Irlannille, Ranskan Algerialle ja nyt Espanjan Katalonialle. Kurdien pitäisi saada muodostaa oma valtionsa. Eikä meillä varmaankaan ole erimielisyyttä siitä, että oli hyvä, että Suomi pystyi itsenäistymään Venäjästä, kuten lopulta myös Baltian maat. Sivistynyt tapa päättää asiasta on kyseisellä alueella järjestettävä kansainvälisesti valvottu kansanäänestys, jota edeltää avoin vaalikampanja. Avointa vaalikampanjaa taas ei voida käydä kuin sananvapauden oloissa. Enemmistön tulisi olla selvä ennen kuin valtioiden rajoja aletaan muuttamaan.
Krimillä järjestettiin ”kansanäänestys”, mutta se ei täytä näistä ehdoista yhtäkään. Ei ollut mitään aikaa kampanjalla, ei ollut sananvapautta, ääntenlaskennan rehellisyyteen ei ollut mitään syytä uskoa, koska tarkkailijoita ei maahan päästetty eikä pistinten varjossa noin yleensäkään äänestetä vapaasti. Itä-Ukrainassa ei siis nyt voisi nykyoloissa mitenkään järjestää kansanäänestystä.
Tähän periaatteeseen tarvitaan poikkeuksia: Alueen on oltava järkevä. Venäjä ei olisi voinut vaatia kansanäänestystä Sevastopolin laivastotukikohdan liittämisestä Venäjään. Jonkin luonnonvaroiltaan erityisen rikkaan alueen irtaantuminen omaksi yltiörikkaaksi alueeksi ei olisi reilua. Olin lukiolaisena vuonna 1968 tukemassa Biafran oikeutta itsenäistyä, mutta siinä taisi olla mukana öljy-yhtiöiden etunäkökohtia. Pohjois-Italian itsenäistyminen köyhästä etelästä olisi myös vähän arveluttava asia. Vähän sama kuin jos Suomen eteläiset maakunnat haluaisivat jättää Itä- ja Pohjois-Suomen tulemaan toimeen omine nokkineen.
Jos jokin alue haluaa liittyä naapurivaltioon, naapurivaltion ei tarvitse ottaa vastaan. (Emme siis voi selvitä kestävyysvajeestamme yksinkertaisesti vain liittymällä Norjaan 🙁 . ) Eikä meidän olisi pakko tuhota talouttamme ottamalla vastaan Venäjän Karjala, jos se haluaisi Suomeen liittyä.
Aloitteen rajansiirrosta on tultava alueelta itseltään. Riittävä määrä kansalaisaloitteen allekirjoituksia voisi esimerkiksi riittää. Venäjä ei voisi tehdä aloitetta Itä-Ukrainan liittämisestä kuin tietysti bulvaanien kautta. Jos Venäjä vetoaisi tähän periaatteeseen, sen pitäisi hyväksyä sama periaate omilla alueillaan. Lähtijöitä voisi olla paljon. Sen verran paljon Venäjä on naapurikansoja alistanut.
Niskoittelevan vähemmistön menettämisestä on yleensä vain hyötyä. Usein vähemmistöt ovat myös muuta maata köyhempiä. Yleensä maat ovat niin mustasukkaisia alueestaan, että eivät suostu luopumaan neliömetristäkään. Poikkeus tästä oli Slovakian itsenäistyminen Tsekistä. (Tarkoitan mitä sanon, Tsekkoslovakia oli tsekkien johtama maa.) Suomalaisille oli kunnia-asia pitää kiinni Ahvenanmaasta, vaikka ylivoimainen enemmistö sen asukkaista halusi liittyä Ruotsiin. Mitä olisimme menettäneet, jos olisimme antaneet ahvenanmaalaisten valita vapaasti?
Miksi kirjoitin tämän kesken Ukrainan kriisin? Se oli varmaankin tyhmää, koska niin moni ymmärsi asian väärin. Halusin huomauttaa, että jos Venäjä oikeasti uskoo, että sen pyrkimyksellä vallata osa Ukrainaa olisi kannatusta kansan keskuudessa, se olisi esittänyt jotain tällaista. Ei esittänyt, koska tiesi, ettei menestyisi. (Krimillä olisi saattanut niukin naukin menestyäkin.) Se, että Venäjä aloitti aseellisella hyökkäyksellä, osoittaa, ettei se muuten olisi arvellut menestyvänsä. (En oikein usko ”separatistien” oma-aloitteisuuteen.)
= = = =
Jos maailmassa noudatettaisiin näitä pelisääntöjä, paljon vähemmän olisi vähemmistökansallisuuksiin kohdistuvaa sortoa. Jos sorretuilla olisi tarjolla poistumistie, vähemmistöä ei voisi sortaa mielin määrin.
Tässä vaiheessa on ehkä syytä laskea edes toinen jalka maahan. Oikeat ulkopolitiikan asiantuntijat varoittavat Pandoran lippaan kannen avaamisesta. Tyytymättömiä vähemmistöjä on niin paljon, että hirveä riita siitä tulisi. Erityisesti Afrikka on maanosa, jossa siirtomaavallat vetivät rajoja aivan mielivaltaisesti. Jos rajat nyt vedettäisiin kielellisten ja etnisten rajojen mukaan, syntyisi valtavia kiistoja esimerkiksi luonnonvaroista ja muista omaisuuksista. Katsokaa Sudania!
Silti olen sitä mieltä, että kurdit ansaitsevat oman valtionsa, Tsetsenian pitäisi saada itsenäistyä Venäjästä ja katalaanien päättää, haluavatko kuulua Espanjaan ja Tiibetin Kiinasta. Erityisen ilahtunut olen, että Skotlanti saa äänestää itsenäisyydestään, vaikka toivon, että eivät Yhdistyneestä kuningaskunnasta eroa.
Ja että Itä-Ukrainen kriisin voisi olla vastauksena rehellinen, valvottu kansanäänestys, jossa vain Ukrainan kansalaiset saisivat äänestää ja jota edeltäisi avoin vaalikampanja sananvapauden oloissa ehkä noin vuoden kuluttua laskettuna siitä, kun venäläiset joukot vetäytyvät, jotta mielialat ehtivät rauhoittua. Minulla on sellainen käsitys, että Ukrainan hallitus voisi turvallisin mielin tämän luvata. Siksi venäjä ei siihen suostukaan.