Ilmastopolitiikka (1)

Olen laa­ti­mas­sa vähän pidem­pää kir­joi­tus­sar­jaa ilmastopoli­ti­ikas­ta mah­dol­lis­es­ti myöhem­min julka­istavak­si. Julkaisen use­am­man kir­joituk­sen reposteltavak­si. Kos­ka tarkoituk­seni on hah­motel­la ilmastopoli­ti­ikan keino­ja, en toivoisi lop­u­ton­ta keskustelua siitä, onko koko ilmiötä ole­mas­sa. Sitä keskustelua varten on lukuisia siihen parem­min keskustelu­pal­sto­ja Suo­mi 24-pal­stas­ta alka­en. Tässä kir­joi­tus­sar­jas­sa lähtöko­htana on, että ilmas­ton­muu­tos on tieteelli­nen tosi­a­sia ja keski­tytään siihen, mitä sille on mah­dol­lista tehdä. 

—

Ilmas­ton­muu­tos on ylivoimais­es­ti suurin haaste maail­man­taloudelle ja teol­lisu­us­maid­en elämän­muodolle. Joku voi sanoa, että köy­hyys, malar­ia, HIV, kehi­tys­maid­en lap­sikuolleisu­us tai nais­ten ase­ma jyrkän islamis­min mais­sa ovat ongelmi­na pahempia. Näitä kysymyk­siä voi pitää ilmas­ton­muu­tostakin tärkeäm­pänä, mut­ta ne eivät haas­ta elämän­muo­toamme samal­la taval­la kuin ilmas­ton­muu­tos haas­taa. Esimerkik­si HIV:in tor­jun­ta, olkoon kuin­ka tärkeää ja vaikeaa hyvän­sä, ei edel­lytä suuria mullis­tuk­sia maail­man­taloudessa. Ilmas­ton­muu­tos on suurin haaste, kos­ka se on pakko pysäyt­tää ja kos­ka sen pysäyt­tämi­nen vaatii suuria muu­tok­sia talouteen ja elämäntapaan.

Vaik­ka ilmastopoli­ti­ikan haas­teeseen vas­taami­nen edel­lyt­tää kokon­ais­val­taista, kaikkialle ulot­tuvaa muu­tos­ta, sitä käsitel­lään eril­liskysymyk­senä, erään­laise­na pakkop­ul­lana muiden kysymys­ten jäl­keen. Ilmas­ton­muu­tok­sen pysäyt­tämi­nen on jok­seenkin mah­do­ton­ta eril­lisil­lä ilmastopoli­ti­ikkaan rajoit­tuvil­la toimil­la – tai jos niin aio­taan toimia, se tulee hirvit­tävän paljon kalliimmaksi.

Ilmastopoli­ti­ikas­sa on asetet­tu tavoit­teek­si pysäyt­tää maa­pal­lon alail­make­hän läm­pen­e­m­i­nen kah­teen cel­sius-asteeseen suh­teessa esi­te­ol­liseen aikaan. Tuos­ta kahdes­ta asteesta 0.8 astet­ta on jo toteu­tunut, joten rajaan on jäl­jelle enää 1,2 astet­ta. Jos las­ke­taan jo toteu­tuneen sijas­ta jo aiheutet­tua läm­pen­e­mistä, ale­taan olla jo nyt lähel­lä tuo­ta kah­den asteen rajaa, sil­lä merien ja jäätiköi­den läm­pöka­p­a­siteetin vuok­si aiheutet­tu läm­pen­e­m­i­nen toteu­tuu viipeel­lä. Maa­pal­lo jatkaisi läm­pen­e­mistään vaik­ka ton­ni­akaan hiilid­iok­sidia ei ilmake­hään enää laskettaisi.

On enää vaikea uskoa, että kah­den asteen rajan ei ylit­ty­isi. Kaik­ista puheista, sopimuk­sista ja lupauk­sista huoli­mat­ta päästöt ilmake­hään ovat viimeis­ten kah­denkymme­nen vuo­den aikana kas­va­neet kiihtyväl­lä vauhdil­la, vaik­ka niiden olisi määrä kään­tyä lasku­un. En ole tämän pes­simis­min kanssa lainkaan yksin.

Maail­man johtavi­in ympäristöjour­nal­is­tei­hin kuu­lu­va Bill McK­ibben kiteyt­ti ongel­man tehokkaasti artikke­lis­saan Glob­al Warm­ing’s Ter­ri­fy­ing New Math[1]. Jot­ta kah­den asteen rajaa ei ylitet­täisi, hiilid­iok­sidia ei saisi vuo­sisadan puo­liväli­in men­nessä päästää ilmake­hään kuin 565 Gt, eli alle 80 ton­nia nyky­istä maa­pal­lon asukas­ta kohden. Kuitenkin maa­pal­lon tun­netut fos­si­iliset varan­not tuot­ta­vat poltet­tuina 2800 Gt eli viisi ker­taa enem­män. Tämä tarkoit­taa, että 80 % jo löy­de­ty­istä fos­si­il­i­sista ener­gialähteistä – öljys­tä, maakaa­sus­ta ja kivi­hi­ilestä – pitäisi jät­tää maa­han. Öljy-yhtiöi­den taseis­sa ole­via varan­to­ja pitäisi jät­tää käyt­tämät­tä noin 15 biljoo­nan – siis 15 000 mil­jardin – euron ver­ran. Ei vaiku­ta lainkaan siltä, että suuret öljy-yhtiöt aikoisi­vat jät­tää biljoonien omaisuuten­sa käyt­tämät­tä. Päin­vas­toin, ne investoi­vat val­tavia raha­sum­mia uusien esi­in­tymien etsimiseen, jopa jäämereltä. Moni öljyn­tuot­ta­ja­maa on täysin riip­pu­vainen öljy­tu­lois­taan. Tähän joukkoon kuu­luu myös Venäjä.

Tuos­sa luvus­sa ei ole lainkaan mukana turpeen polt­toa. Jokaista turpeen poltossa syn­tyvää hiilid­iok­sidi­ton­nia kohtaan pitäisi siis vas­taa­va määrä lisää öljyä, kivi­hi­iltä tai maakaa­sua jät­tää maahan.

Vielä kymme­nen vuot­ta sit­ten oli real­is­tista pysäyt­tää läm­pen­e­m­i­nen kah­teen asteeseen, mut­ta enää siihen on vaikea uskoa. Tämä ei mis­sään tapauk­ses­sa tarkoi­ta, ettei kamp­pailua päästö­jen vähen­tämisek­si kan­na­ta jatkaa. Päin­vas­toin, päästö­jen vähen­tämi­nen on yhä koko ajan vält­tämät­tömäm­pää. Mitä enem­män ilmas­to lämpiää, sitä haitallisem­mik­si muut­tuvat seu­raa­vat asteen kym­menyk­set. Jokaisen päästö­ton­nin hin­ta on edel­listä suurem­pi. Ajaudumme läm­pöti­lan kanssa väistämät­tä vaar­al­liselle alueelle, jota ei ole kun­nol­la kar­toitet­tu, mut­ta tarve pysäyt­tää tuhoisa kehi­tys kas­vaa eikä vähene.