Laskun mukaan vai omalla vastuulla?

Kun jouduin het­ken harmin­pu­uskan takia tähän vuoropäivähoitokeskustelu­un ja kun Sin­ga­poren koke­muk­set ovat yhä mielessä, jatkan aiheesta. Tämä on siis pohd­in­taa ja erit­te­lyä, eivätkä esimerkik­si sisäl­lä yhtään ehdotusta.

Hyv­in­voin­tiy­hteiskun­nal­la on kolme päätavoitetta:

1) se tasaa sosi­aal­isia lähtökohtia
2) se tar­joaa tur­van eri­lais­ten sosi­aal­is­ten onnet­to­muuk­sien varalta
3) se edis­tää sub­ven­toi ”meri­it­ti­hyödykkeitä”, kuten koulu­tus­ta ja kulttuuria.

Jätetään koh­ta 2) sivu­un, kos­ka on luon­teeltaan eri­lainen eli rajoite­taan tarkastelu kohti­in 1) ja 3).

 

Näi­den päämäärien toteut­tamises­sa on kak­si ääriperi­aatet­ta ja niiden välil­lä tietysti jatkumo.

A) Toises­sa ääripäässä on tuen anta­mi­nen könt­tä­sum­mana kaikille palvelusetelinä, jota voi käyt­tää vain näi­hin hyvin tarkoituk­si­in, mut­ta hark­in­ta on oma. Kun rahaa käyt­tää yhteen tarkoituk­seen, sitä on käytet­tävis­sä vähem­män toisi­in tarkoituk­si­in. Sin­ga­poren sosi­aal­i­til­i­mallit on raken­net­tu vah­vasti tämän peri­aat­teen mukaisesti.

B) Toinen ääri­vai­h­toe­hto on sub­jek­ti­ivi­nen oikeus eri­laisi­in ilmais­palvelui­hin siinä laa­ju­udessa kuin kat­soo niitä itse tarvitsevansa.

Kult­tuurin tukemises­sa peri­aat­teen A mukaista olisi kaikille jaet­ta­va sama määrä kult­tuuriseteleitä. Muu­ta kult­tuurin tukea ei sit­ten olisikaan kult­tuu­ri­työn­tek­i­jöi­den koulu­tus­ta luku­un otta­mat­ta. Tätä vas­taan voi esit­tää kak­si vastaväitettä:

(i) Toiset arvosta­vat kult­tuuria enem­män kuin toiset, joten tasa­jako olisi epäop­ti­maal­ista. Jos kult­tuurisetelin saisi myy­dä, kohden­tu­mi­nen muut­tuisi kult­tuurin­nälkäisiä suo­si­vak­si samal­la, kun setelit edelleen pää­ty­i­sivät kult­tuurin tuek­si, kos­ka ei niitä muuhunkaan voi käyttää.

(ii) On väärin, että vaikka­pa oop­peras­ta pitävä jou­tu­isi pulit­ta­maan vinon pinon seteleitä yhtä näytöstä kohtaan, kun taas kome­di­ateat­ter­ista tai eloku­vista pitävän setelit riit­tävät moninker­taiseen määrään tapah­tu­mia. Tätä argu­ment­tia voi käyt­tää sekä puoles­ta että vastaan.

Perus­tu­lo on lähempänä peri­aatet­ta A. Lähtöko­htia tasa­taan tietyn kaa­van mukaan, mut­ta sil­lä rahal­la pitäisi sit­ten pärjätä.

Mak­su­ton joukkoli­ikenne tai matkan pitu­ud­es­ta riip­pu­va tasa­tar­if­fi vas­taa vai­h­toe­htoa B. Kun nyt val­it­sen asun­non ja työ­paikan niin, että ne ovat kaukana toi­sis­taan, on oikein, että yhteiskun­ta tukee min­un matkus­tamis­tani enem­män kuin sitä onnel­lista, jol­la työ­paik­ka on melkein kävelyetäisyydellä.

Las­ten päivähoidon osalta peri­aate A tarkoit­taisi, että jokainen saisi las­ten hoitoa varten setelin, jol­la voisi rahoit­taa koti­hoitoa tai mak­saa markki­nahin­tais­es­ta päivähoi­dos­ta. Vero­tuk­seen liit­tyvä vääristymä kor­jat­taisi­in sil­lä, että päivähoit­o­mak­su olisi vero­tuk­ses­sa vähennyskelpoinen.
(HUOM! Kaikille asioi­ta työk­seen väärin käsit­täville lehtimiehille: Tätä en ehdo­ta, kos­ka sil­lä olisi huono vaiku­tus nais­ten työuri­in, minkä vuok­si se tulisi kansan­taloudelle todel­la kalli­ik­si. Se johtaisi las­ten koti­hoitoon sil­loin, kun palk­ka on pieni, mikä olisi kansan­talouden kannal­ta lyhy­taikaises­ti edullista, mut­ta ei pitkäaikaises­ti. Las­ten­suo­jelunäköko­h­datkaan eivät puoltaisi tätä.)

Päivähoi­dos­sa nykyti­la vas­taan suun­nilleen peri­aatet­ta B. Päivähoito on sub­jek­ti­ivi­nen oikeus vieläpä niin, että jos val­it­see työn, jos­sa päivähoidon tarve on suuri, yhteiskun­ta hoitaa las­ta vaik­ka viikon yhtä päätä samal­la hinnalla.

Peri­aate B vas­taa muu­toinkin ajat­telu­amme. On oikein tukea sitä, jol­la työ­mat­ka on pitkä tai joka joutuu tekemään yötyötä. Osit­tain ihmiset joutu­vat, mut­ta osit­tain kyse on omista valin­noista. Joku ei vain voi mitään sille, että työ­mat­ka on pitkä, mut­ta useim­mat kuitenkin voisi­vat. Jos las­ten vuoro­hoito olisi kalli­im­paa kuin tavalli­nen päivähoito, se tun­tu­isi mon­es­ta vuorotyöhön pakote­tus­ta aivan väärältä, mut­ta jotkut siir­ty­i­sivät päivä­työhön. Jos oman valin­nan hin­ta ulkois­te­taan yhteiskun­nalle, yhteiskun­nan kulut nou­se­vat. Tästä seu­raa tai ainakin voi seu­ra­ta hyv­in­voin­ti­tap­pi­o­ta: jos pää­tyy val­in­taan, jos­ta oma hyö­ty mukavuute­na tai vaik­ka suo­rana taloudel­lise­na hyö­tynä on 20 euroa, mut­ta yhteiskun­nalle aiheutu­va lisäkus­tan­nus on 200 euroa, tap­pio on 180 euroa.

Jos liiku­taan peri­aat­teen A tun­tu­mas­ta peri­aat­teen B suun­taan, yhteiskun­ta muut­tuu näen­näis­es­ti sosi­aalisem­mak­si. Kulut kuitenkin kas­va­vat. Tulee esimerkik­si enem­män pitk­iä työ­matko­ja ja pien­ten las­ten van­hempi­en yötyö lisään­tyy. Seu­rauk­se­na on hyv­in­voin­tipalvelu­jen ylikäyt­töä. Jos­sain vai­h­toe­hdos­sa tulee bud­jet­ti­ra­joi­tus vas­taan ja kaikkien saamien etu­ja joudu­taan kar­si­maan. Peri­aat­teen A mukaan toimien on huo­mat­tavasti helpom­pi ylläpitää korkea­ta hyv­in­voin­tiy­hteiskun­nan tasoa kuin peri­aat­teen B mukaan.

Sin­ga­poren sosi­aal­i­tur­va­jär­jestelmään tutus­tu­mi­nen sai min­ut ajat­tele­maan, että yksi syy siihen, että Aasia jyrää mei­dät on, että hyv­in­voin­tiy­hteiskun­tamme on rak­en­tunut liiak­si peri­aat­teen B ympärille. Peri­aate A puh­taak­si vil­jel­tynä ei ole toteut­tamiskelpoinen, mut­ta eten­e­m­i­nen liiak­si peri­aat­teen B suun­taan nos­taa hyv­in­voin­tiy­hteiskun­nan hin­taa enem­män kuin tuot­taa tarkoitet­tua hyötyä.

Sit­ten on vielä tämä riskien tasaami­nen. Kos­ka nämä hyv­in­voin­tiy­hteiskun­nan kolme tavoitet­ta eivät ole aivan eril­lisiä, siir­tymi­nen peri­aat­teesta B peri­aat­teeseen A val­uu myös tuonne riskien puolelle. Sin­ga­poren sosi­aal­i­til­i­malli muo­dostaa eri­no­maiset kan­nus­timet toimia järkevästi estäen omien val­in­to­jen kus­tan­nusten ulkois­tamisen yhteiskun­nalle, mut­ta sosi­aal­is­ten onnet­to­muuk­sien tilanteessa se on aika armoton.

Onnet­to­muuk­sien tasaamises­sa on saman­lainen dilem­ma kuin peri­aat­teessa A ja B. Jos niitä tasa­taan liian avokä­tis­es­ti, on vas­tas­sa moral haz­ardia –ongel­ma, ja jos taas ei tasa­ta tarpeek­si, ollaan sosi­aalis­es­ti jul­mia. Kohtu­ullisen omavas­tu­un ongelma.