Monopolipeliä: lääketutkimuksen rahoitus

Uuden lääke­molekyylin kehit­tämi­nen mak­saa noin mil­jardin. Jotenkin se investoin­ti on saata­va mak­se­tuk­si ja siinä sivus­sa jokin kor­vaus niistäkin molekyyleistä, joi­ta ei voi­da ottaa käyt­töön. Lääke­tutkimuk­sen rahoi­tus perus­tuu patent­ti­in, jon­ka uuden lääke­molekyylin kehit­tänyt yri­tys saa tuot­teelleen. Patent­ti on voimas­sa 20 vuot­ta, mut­ta tuo 20 vuot­ta alkaa juos­ta patentin hyväksymis­es­tä. Siinä vai­heessa lääket­tä ei vielä saa alkaa myy­dä, vaan on tehtävä joukko tutkimuk­sia, joiden perus­teel­la lääk­keen tur­val­lisu­ud­es­ta ja tehos­ta voidaan vaku­ut­tua. Lääkey­htiön on tehtävä tilin­sä lääk­keestä noin kymme­nessä vuodessa. Kun patent­ti van­he­nee, lääk­keen hin­ta voi pudo­ta muu­ta­maan pros­ent­ti­in alku­peräis­es­tä, kos­ka kil­pail­i­jat pää­sevät markki­noille. Sitä ennen yhtiö voi hin­noitel­la lääk­keen kuin­ka kalli­ik­si hyvänsä.

Eräis­sä tapauk­sis­sa patent­ti voidaan val­tioiden päätök­sel­lä sivu­ut­taa. Brasil­ia ilmoit­ti ole­vansa kun­nioit­ta­mat­ta joidenkin AIDS-lääkkei­den patent­te­ja laa­jan epi­demi­an takia ja Yhdys­val­lat mitätöi pernarut­tolääk­keen patentin vuon­na 2001, kos­ka maas­sa oli ollut 13 ter­ror­is­min uhkaan liit­tyvää pernarut­to­ta­paus­ta. Bill Clin­ton pain­os­ti lääkey­htiöt myymään AIDS-lääkkeitä hal­val­la Afrikkaan, jol­loin niiden hin­nat puto­si­vat yli 95 pros­en­til­la. (Ker­ro­taan Clin­tonin sanoneen, että teil­lä on tosin salkus­sanne patent­ti, mut­ta hänel­läpä on salkus­saan patenttilainsäädäntö.)

Käytän­nössä rikkaiden maid­en sairaus­vaku­u­tus mak­saa tuon lääkey­htiöi­den tuoteke­hi­tyk­sen kor­vaa­mal­la kalli­ita lääkkeitä patentin voimas­saoloaikana. Poti­laatkin mak­sa­vat jotain omas­ta taskus­taan, mut­ta käytän­nössä hyvin vähän. Taakan­jaos­ta rikkaiden maid­en kesken ei ole sovit­tu mitään järkevää. Sik­si jokainen maa yrit­tää rajoit­taa kalli­in lääk­keen käyt­töä niin paljon kuin mah­dol­lista. Tämän seu­rauk­se­na lääk­keet, joista voisi olla huo­mat­tavaa hyö­tyä poti­laille, ovat alikäytössä. Suomes­sa on mekaa­ni­nen kah­den vuo­den raja erityiskorvattavuudelle.

Kalli­in lääk­keen osalta Suomes­sa poti­laan kannal­ta on aivan saman tekevää, mak­saako vuo­den annos 5000 euroa vain 50 000 euroa, sil­lä vuo­tu­inen omavas­tuu ylit­tyy joka tapauk­ses­sa. Toisaal­ta ei ole mitään pelisään­töä siitä, kuin­ka paljon lääkey­htiö voi monop­o­liase­man turvin lääk­keestään veloit­taa. Hin­ta­lau­takun­ta päät­tää, mitä se suos­tuu kor­vaa­maan. Aika ajoin käy niin, että sop­ua lääkey­htiön ja hin­ta­lau­takun­nan välil­lä ei syn­ny, jol­loin lääket­tä ei kor­va­ta lainkaan, ei edes yhtä paljon kuin kor­vat­taisi­in halvem­paa kil­pail­i­jaa. Tässä vai­heessa lääkey­htiö masi­noi ”poti­lasjär­jestön” pain­os­ta­maan kansanedustajia.

Kehi­tys­maid­en kannal­ta tilanne on erit­täin han­kala. Int­ian ter­veysmin­is­teri sanoi min­ulle UNAIDS:n kok­ouk­ses­sa vuon­na 2001, että jos he saisi­vat vapaak­si kuu­den lääk­keen paten­tit, Int­ian ter­veysti­lanne paranisi olennaisesti.

Aiem­min lääkkeitä myyti­in kehi­tys­mai­hin hal­val­la ja teol­lisu­us­mai­hin kalli­il­la, mut­ta sit­ten joku type­r­ys kek­si, että lääkey­htiöi­den ahneen rahas­tamisen kahlit­semisek­si sal­li­taan har­maatuon­ti, eli joku toinen rahanahne voi alkaa tuo­da halpo­ja lääkkeitä kehi­tys­maista teol­lisu­us­mai­hin. Tämä ei alen­tanut lääkkei­den hin­taa teol­lisu­us­mais­sa, vaan nos­ti niitä kehi­tys­mais­sa rajat­en kehi­tys­maid­en väestön käytän­nössä ulkopuolelle.

Lääke­tutkimus­ta ei syn­ny, ellei sitä rahoite­ta, mut­ta tämä rahoi­tusarkkite­htu­uri on ekon­o­mistin silmis­sä paina­jainen. Se tuot­taa val­tavia hyv­in­voin­ti­tap­pi­oi­ta. Pahin seu­raus on tuo arvokkaiden lääkkei­den alikäyt­tö. Muuhun kuin alikäyt­töön ei voi­da pää­tyä, kos­ka jos teol­lisu­us­maid­en sairaus­vaku­ut­ta­jat eivät saisi rajoit­taa kor­vauk­sia, lääkey­htiöt voisi­vat rahas­taa niitä ilman mitään ylära­jaa. Alikäytöstä ei päästä eroon muut­ta­mat­ta rahoitustapaa.

Ain­oa järkevä tapa olisi sopia kollek­ti­ivis­es­ti lääkkei­den hin­noista ja määristä: jos sovi­taan, että lääk­keen hin­ta on (vain) tämä, emme rajoi­ta sen käyt­töä. Har­maatuon­nin vuok­si sopimuk­sen pitäisi kat­taa kaik­ki maat. Sik­si sitä ei saa­da aikaan.

Pitäisi olla jokin OECD-maid­en kat­to­jär­jestö neu­vot­tele­maan  lääkey­htiöi­den kanssa. Tuo jär­jestö voisi ostaa patent­te­ja vapaak­si. Mak­su­o­su­udet jaet­taisi­in maid­en kesken jotenkin. Sil­loin lääk­keen hyö­tyjä ver­rat­taisi­in valmis­tuskus­tan­nuk­si­in ja alikäyt­tö poistuisi.

Tämä jär­jeste­ly myös suun­taisi lääke­tutkimus­ta parem­min. Se ei edelleenkään kan­nus­taisi kehit­tämään lääkkeitä malar­i­an kaltaisi­in tautei­hin, jot­ka koske­vat vain köy­hiä mai­ta, mut­ta se pois­taisi turhien rin­nakkaismolekyylien kehittämisen.

Nyt käy niin, että kun jokin lääkey­htiö kek­sii kokon­aan uuden tyyp­pisen lääk­keen, jol­la on suuret markki­nat (esim. sta­ti­i­ni), muut ryn­täävät apa­jalle kehit­tämään hiuk­sen hienos­ti edel­lis­es­tä poikkeavaa molekyyliä – ei sik­si, että tämä rin­nakkainen molekyyli olisi miltään osin parem­pi vaan päästäk­seen saali­in­jaolle. Jokaiseen uuteen molekyyli­in kuluu se mil­jar­di ja sekin tulee veron­mak­sajien maksettavaksi.

Jos se ensim­mäi­nen molekyyli olisi ostet­tu vapaak­si, rin­nakkaista molekyyliä kan­nat­taisi kehit­tää vain, jos se olisi riit­tävän paljon edel­listä parempi.