Tupokaudella paikallinen sopiminen jylläsi

Olen vähän ymmäl­lä mielin kat­sel­lut EK:n halua vält­tää kaikkia Tupo-sopimuksia. 

Ymmär­rän EK:n kan­taa siltä osin, että palkkarak­en­teen pitäisi elää niin kuin hin­to­jenkin, jot­ta ne ohjaisi­vat talout­ta. Ihmisiä pitäisi voi­da houkutel­la työt­tömyysa­loil­ta työvoima­pu­la-aloille palkkaeroil­la. Jos palkkarakenne ei elä, houkutin on vain työt­tömyys. Oma­l­ta alal­taan työt­tömik­si valikoidut eivät kuitenkaan ole otol­lis­in­ta joukkoa oppi­maan uut­ta ammattia. 

Kansan­val­lan kan­nat­ta­jana olen tyy­tyväi­nen myös siitä, etteivät työ­markki­na­jär­jestöt tupo-sovun hin­tana päätä eduskun­nalle kuu­lu­vas­ta lainsäädännöstä.

Miltä tun­tu­isi, jos tuposopimuk­sel­la päätet­täisi­in palkko­jen alen­tamis­es­ta muu­ta­mal­la pros­en­til­la ja sen jäl­keen paikallis­es­ti tai henkilöko­htais­es­ti voisi sopia ylimääräisiä Tupon ylit­täviä palkanko­ro­tuk­sia? Tupoaikana sopimuk­set oli­vat usein täl­laisia. Usein yleis­sopimuk­set oli­vat pienem­piä kuin toteu­tu­va inflaa­tio eli jälkikä­teen voiti­in havai­ta, että oli sovit­tu reaalian­sioiden alen­tamis­es­ta. Palkkaliuku­mien ansios­ta reaali­palkat kuitenkin nousi­vat. Liuku­mat taas oli­vat paikallista sopimista parhaim­mil­laan. Tupo-kaudel­la palkkarakenne eli voimakkaasti, paljon voimakkaam­min kuin mis­tä työ­nan­ta­jat voisi­vat nyt edes haaveilla. 

Tämän jous­tavu­u­den hin­tana oli korkea inflaa­tio. Inflaa­tio on tuhoisaa suo­ma­laisen tuotan­non kil­pailukyvylle, mut­ta se voiti­in palaut­taa devalvoinnilla.

Nyt kun ei voi devalvoi­da ja kun palkat de fac­to ovat jäykkiä alaspäin, palkkarakenne ei pysty elämään riit­tävästi, oli sopimus­malli mikä hyvän­sä. Inflaa­tio on paha asia, mut­ta hin­ta- ja palkkarak­en­teen jäykkyys on sekin paha asia. Kah­den pahan välil­lä pitäisi tehdä kom­pro­mis­si. Onko EKP:n kah­den pros­entin inflaa­tio­tavoite liian matala?

En oikein jak­sa ymmärtää EK:n halua vält­tää keskitet­tyä palkoista sopimista. Se on johtanut selvästi infla­torisi­in palkanko­ro­tuk­si­in ilman mitään ala- tai yri­tysko­htaista jous­toa. Euroaikana infla­toriset palkanko­ro­tuk­set ovat kuin ampuisi itseään jalka­an. Tupokau­den palkkaliuku­mille ei jää tilaa, kun palkanko­ro­tuk­set jo sinäl­lään ylit­tävät keskimääräisen kan­tokyvyn. EK ei saa maltil­lisia sopimuk­sia eikä joustoja.