Onko työpaikkojen määrä vakio?

Edel­lisessä ketjus­sa tuli use­aan otteeseen esille väite, että jos joku on työtön vaik­ka vapaae­htois­es­ti, hänen ansiostaan joku toinen pääsee töi­hin. Väite esi­in­tyy julkises­sa keskustelus­sa taa­jaan. Mielestäni se on pääasi­as­sa virheelli­nen. Paljon totu­u­den­mukaisem­pi on väite, että työ­paikko­jen määrä sopeu­tuu (viipeel­lä) työvoiman tar­jon­taan. Niin­pä, jos sata työkyky­istä ja ammat­ti­taitoista henkilöä jät­täy­tyy työvoiman ulkop­uolelle,  työl­lisyys ale­nee pienen sopeu­tu­mis­vai­heen jäl­keen liki sadalla.

Jos henkilö on työkykyi­nen ja –haluinen, asuu mielel­lään kaupungis­sa ja ammat­ti­taito on kun­nos­sa niin, että hänen palkkaamisen­sa tuot­taa voit­toa, ennen pitkään ilmaan­tuu yrit­täjä, joka luo hänelle työpaikan.

Kansan­taloudessa val­lit­see tas­apain­o­työl­lisyys. Siihen vaikut­ta­vat seu­raa­vat seikat:

1)      Suh­dan­nevai­hte­lut.

2)      Koulu­tus­ta­so.

3)      Väestön ter­veys ja työkyky­isyys (jakau­ma).

4)      Sosi­aal­i­tur­va

5)      Palkkarakenne

6)      Aluer­akenne

7)      Raken­nemuu­tok­sen vauhti

8 )      Työ­markki­noiden kitka

9)      Ja paljon muuta.

Suh­dan­nevai­htelu­jen vuok­si työl­lisyy­den taso tietysti vai­htelee, mut­ta sil­loinkaan työ­paikko­jen määrä ei ole ulkoa annet­tu, vaan lis­tan muut tek­i­jät vaikut­ta­vat siihen.

Mod­ernin yhteiskun­nan on vaikea työl­listää ammat­ti­taidot­to­mia tai tyystin väärin koulutet­tu­ja sel­l­aisil­la ehdoil­la, että pal­ka­lla tulee yksin toimeen. Koulu­tus­jakau­ma vaikut­taa olen­nais­es­ti tasapainotyöllisyyteen.

Nykyaikainen tuotan­toelämä aset­taa paljon kovem­pia laadullisia vaa­timuk­sia työn­tek­i­jöi­den ter­vey­delle ja työkyky­isyy­delle. Työ­nan­ta­jan sosi­aa­li­nen vas­tuu työtek­i­jöistään lisää valikoin­tia työhönot­toti­lanteessa ja siten alen­taa työl­lisyyt­tä – niiden monien myön­teis­ten vaiku­tusten ohel­la, joi­ta täl­lä on. Työ­nan­ta­jan vas­tu­ut­ta on toki myös toisen­su­un­tainen vaiku­tus: se pakot­taa työ­nan­ta­jat huole­hti­maan työn­tek­i­jöi­den­sä terveydestä. 

Antelias sosi­aal­i­tur­va saa aikaan sen, ettei työn­tek­i­jöi­den tarvitse suos­tua mil­laisi­in ehtoi­hin hyvän­sä. Mais­sa jois­sa sosi­aal­i­tur­vaa ei ole, kukaan ei ole täysin työtön vaan yrit­tää repiä elan­ton­sa kau­pustelul­la hant­ti­hom­mil­la tai rikol­lisu­udel­la.  Työl­lisyy­den ja tasaisen tulon­jaon välil­lä näyt­tää siis ole­van ris­tiri­ita. Tämä ris­tiri­ita on kuitenkin suurelta osin tor­jut­tavis­sa sal­li­mal­la ansio­tu­lo­jen ja tulon­si­ir­to­jen yhdis­tämi­nen. Tässä asi­as­sa Suo­mi (= työ­markki­na­jär­jestöt) jääräpäisyy­del­lään tuot­taa rak­en­teel­lista työt­tömyyt­tä aivan turhaan.

Palkat eivät määräy­dy markki­noil­la vaan niistä sovi­taan työe­htosopimuk­sis­sa. Kovin kaukana markki­naratkais­us­ta ole­vat sopimuk­set tuot­ta­vat työt­tömyyt­tä hin­noit­tele­mal­la osan työvoimas­ta ulos.

Har­vaan asu­tu­il­la seuduil­la työt­tömyys on paljon yleisem­pää kuin suuril­la työssäkäyn­tialueil­la, kos­ka jos väkeä on vähän, työvoimaa ja työ­paikko­ja on vaikea saa­da kohtaa­maan. Halukku­us muut­taa työn perässä paran­taa työllisyyttä.

Nopea raken­nemuu­tos tuot­taa työt­tömyyt­tä. Kun paperite­hdas sul­je­taan, osa työvoimas­ta jää pitkäk­sikin aikaa työt­tömäk­si, mut­ta vaiku­tus tuskin ulot­tuu seu­raavaan sukupolveen. Samoin käy, jos ammat­te­ja katoaa. Aiem­mas­ta ammat­ti­lais­es­ta tulee käytän­nössä koulut­tam­a­ton, jon­ka mah­dol­lisu­udet saa­da työtä ovat heikot. 

Mitä suurem­pi on kit­ka työ­markki­noil­la, sitä korkeam­mak­si rak­en­teelli­nen työt­tömyys kas­vaa. Tässä yhtey­dessä aina puhutaan Tan­skan mallista, jos­sa irti­sanomi­nen on help­poa, minkä takia kyn­nys palkata väkeä on matala.

Talousti­eteis­sä puhutaan NAIRUs­ta, (Non-Accer­erat­ing Infla­tion Rate Unem­ploy­ment) eli työt­tömyy­den tasos­ta, jon­ka alit­ta­mi­nen alkaa kiihdyt­tää inflaa­tio­ta. Tämä taso ei ole vakio, vaan riip­puu kaik­ista noista yllä­maini­tu­ista tekijöistä. 

Hyvä työl­lisyysaste on kan­natet­ta­va tavoite, mut­ta ei tavoit­teen­sa absolu­ut­ti­nen. Kuten yllä olev­as­ta luet­telosta näkee, mon­et työl­lisyyt­tä edis­tävät toimet tuot­ta­vat sivu­vaiku­tuk­se­na muu­ta harmia.