Viimeaikaiset tiedot vanhusten kaltoinkohtelusta joissakin vanhustenhoitolaitoksissa kertovat lähinnä siitä, miten voi käydä, kun asiakas ei saa valita.
Toistan, mitä olen ehdottanut ennenkin. Aiempaan artikkeliin pääset tästä.
Ministerinä annoin vanhustenhoidon laatusuositukset. Puhetta oli, että jos kunnat eivät paranna menoaan, suositukset muuttuvat asetukseksi. Nyt voisi olla sen aika, mutta en silti ryhtyisi normittamaan vanhustenhoitoa. Nykyisin laitoshoitoon pääsee vain niin huonokuntoisia vanhuksia, etteivät laatusuositusten henkilöstönormit oikein riitä. Niiden kiristäminen taas olisi epätarkoituksenmukaista, koska kaikissa kunnissa laitoksiin otettavat vanhukset eivät ole yhtä vaikeahoitoisia.
Valtion pitäisi ottaa selvästi suurempi taloudellinen vastuu vanhustenhoidosta. Valtio maksaa kuntien valtionosuuskertoimissa sinänsä vanhusvoittoisille kunnille rahaa ja paljon, mutta tämä menee ohi kohteen. Laskennalliset valtionosuudet perustuvat vain ikään eivätkä katsoa kuntoa. Vanhukselle tulisi tehdä toimintakyvyn arvio ja valtion maksuosuus pitäisi määrätä tämän perusteella eikä iän. Vain pieni määrä ikäihmisistä tarvitsee raskasta hoitoa, mutta he ovatkin sitten sitä kalliimpia. Jotkut kunnat eivät kertakaikkisesti selviä suuresta määrästä vaikeahoitoisia vanhuksia.
Tuota rahaa ei pitäisi antaa kunnalle vaan hoitosetelinä vanhukselle itselleen. Vanhus tai hänen omaisensa valitsisivat hoitolaitoksen tai kehittäisivät hoitokonseptin itse, esimerkiksi omaishoitona. Tarjontalähtöinen hoito muuttuisi kysyntälähtöiseksi. Huonosti potilaita kohteleva hoitolaitos tuskin tulisi olemaan kovin suosittu.