Kustannusosakeyhtiö Tammi panee pihalle kolmanneksen henkilökunnastaan. Suurena syynä tähän on se, että koulut ovat alkaneet säästää oppikirjamenoissaan ja kierrättävät kirjoja. Niinpä Pikku Liisa saa luettavakseen Kallen edellisenä vuona alleviivaaman ja töhrimän kirjan, josta puuttuu pari sivua.
Paljonko kansantalous säästää resursseja, kun kirjaa kierrätetään? Euron tai kaksi. Ei kirjan painaminen sen kalliimpaa ole kuin Ilta Sanomien painaminen. Koulun kuitenkin kannattaa kierrättää kirjoja välttyäkseen maksamasta kustantamolle oppikirjamateriaalin tuottamisesta. Kirjan hinnasta ehkä viisi prosenttia on painokustannuksia ja 95 prosenttia korvausta sisällön tuottamisesta. Niinpä kustantamot toisaalta yrittävät tehdä kirjoihin joka vuosi sen verran muutoksia, ettei vanhoja kirjoja voi vaivatta käyttää. Tämä peli ei johda järkevään käyttäytymiseen. Voisimmeko kuvitella toisenlaiset säännöt?
Toki voitaisiin säätää, että koulut maksavat kustantamolle sisällöstä sen mukaan, kuinka moni oppilas käyttää kyseisen kustantamon kirjaa opiskelussaan. Maksaja voisi olla myös valtio, joka kilpailuttaisi kirjat, mutta hyväksyisi siis useita kilpailevia kirjoja. Tällä maksulla peitettäisiin oppikirjamateriaalin tuottamisen kustannus ja sen “ensimmäisen” kirjanpainokustannukset. Itse kirjat myytäisiin kouluille kirjan painamisen hinnalla, siis noin eurolla tai kahdella. Koulu voi edelleen käyttää vanhoja alleviivattuja kirjoja, jos se haluaa säästää sen euron. Tuskin käyttäisivät. Luettujen oppikirjojen oikea paikka on koululaisen kirjahyllyssä, koska niistä voi myöhemmin katsoa, miten asia olikaan.
Kustantamon ei kannattaisi tehdä kirjoihin kosmeettisia muutoksia, koska sen kannalta on aivan sama, kierrättävätkö koulut kirjoja vai ostavatko uusia. Ajan tasalla ne kannattaa kuitenkin pitää, jotta kilpailijan nykyaikaisempi vaihtoehto ei ohittaisi oman kustantamon kirjaa.