Kempeleläinen isä lähettää aamun Hesarissa terveisiä Helsinkiin, että valtion pitää määrätä luokkakoolle yläraja. Minustakin on tärkeätä, että lapset saavat kunnon opetusta, mutta yksi periaatteellinen kysymys tähän sisältyy, jolla on aika laajoja implikaatioita. Miksi kempeleäinen isä lähettää terveiset Helsinkiin eikä Kempeleen valtuustolle?
Minä ihmettelin aina eduskunnassa, miksi kunnat vaativat, että valtio kahlitsee niiden päätöksentekoaan. Miksi eivät kahlitse itse itseään? Kepulaiset esimerkiksi olivat kovia vaatimaan, että valtio määräisi kuntia maksamaan korkeampaa kotihoidon tukea. Nythän valtio on määrännyt tuelle tietyn minimikoon, jonka kunta saa ylittää ja aika moni kunta ylittääkin. Paradoksaalisinta on, että tuota lain sallimaa miniä sovelletaan yleensä keskustajohtoisissa kunnissa, ja sama Keskusta vaatii, että valtio käskisi heidän tehdä parantaa tapansa. Yhtä kalliiksihan se kunnalle tulee, että tukea nostetaan valtion käskemänä kuin itse päätettynä. Tässä hallituksessa keskustalaiset onnistuivat saamaan valtion komentamaan heitä itseään, mikä varmaankin oli lasten kannalta hyvä ratkaisu. Joskus 1990-luvun alussa kuntien normitusta purettiin voimakkaasti, koska “paikallisesti tiedetään paremmin kuin Arkadianmäellä, mihin rahaa kannattaa panna”. Miksi paikallisesti ei tiedetä paremmin ja jopa paikalliset itse vaativat , että valtio komentaa paikallisia?
Ymmärrän sen, että valtion on suojeltava ryhmiä, jotka jäisivät kunnallisessa demokratiassa eli enemmistövallassa osattomiksi tai joita kunnat yrittäisivät karkottaa naapurikunnan vastuulle — liikuntavammaiset esimerkiksi — mutta melko ylivoimainen enemmistö ihmisistä käy jossain elämänsä vaiheessa koulua,joten syrjityksi vähemmistöksi ei heistä oikein ole.
Tämä “valtio sitokoon meidän kätemme” ‑vaatimus on oikeastaan aika periaatteellinen ajatellen vallan hajautusta.
