Murheena yhdyskuntarakenne

(Oheinen pitkähkö artikke­li on julka­istu englan­niksi teok­ses­sa “Finnish archi­tec­ture 06/07”)

Ennen auto­ja ja toista maail­man­so­taa Suomen kaupun­git raken­net­ti­in ruu­tukaavaan. Talot oli­vat val­taos­altaan puisia, yleen­sä yksi- tai kak­sik­er­roksisia. Liikku­mi­nen pääosin kävellen pakot­ti kaupun­git kom­pak­ti­in rak­en­teeseen. Vain suurim­mis­sa kaupungeis­sa kuten Helsingis­sä, Turus­sa ja Viipuris­sa oli merkit­tävästi ker­rostalo­ja ja sisäistä julk­ista liikennettä.

Tun­nen tuon ajan kaupun­git vain val­oku­vista ja jois­takin suo­jel­luista kort­teleista. Isäni syn­nyinkaupun­gin Iisalmen tiedän vain isäni niukoista ker­to­muk­sista, sil­lä van­has­ta Iisalmes­ta ei ole jäl­jel­lä juuri muu­ta kuin kirkko ja keskus­tan ruutukaava.

Val­taosa väestöstä asui maal­la, jos­sa iso­jaon jäljiltä ei Poh­jan­maan joen­var­sikyliä luku­un otta­mat­ta ollut tiivi­itä kyliä, kuten muual­la Euroopas­sa. Täl­lä oli vaiku­tuk­sen­sa tule­vaan kaupunkirakentamiseen.

Sota säästi Suomen kaupun­git Rovaniemeä luku­un otta­mat­ta pahim­mal­ta. Rauhas­ta ja kar­jalaisväestön asut­tamis­es­ta alkoi myller­rys. Asun­top­u­la oli sodan jäl­keen ankara ja asum­isolo­suh­teet surkeat. Vielä vuon­na 1950 asum­isväljyys oli Helsingis­sä 12,9 m² henkeä kohden.

Rin­ta­mamiehille oli luvat­tu maa­ta vil­jeltäväk­si tai tont­ti asut­tavak­si. Kaupunkien laidoille nousi vauhdil­la oma­toimis­es­ti raken­net­tu­ja omakoti­talo­ja. Puoli­tois­tak­er­roksi­nen rin­ta­mami­esta­lo, joi­ta oli usei­ta toisi­aan muis­tut­tavia tyyppe­jä, yleistyi nopeasti. Rin­ta­mami­estalot raken­net­ti­in yksinker­taisen puuke­hikon varaan määrämit­taan saha­tus­ta puu­tavaras­ta ja lau­doitet­ti­in. Rak­en­t­a­mi­nen oli yksinker­taista eikä vaat­in­ut jokamiehen taidoista poikkeavaa ammattitaitoa.

Rin­ta­mami­estalot oli suun­nitel­tu suo­rakaiteen muo­toisen ton­tin laitaan kadun var­relle, jot­ta ton­tille jäisi tilaa hyö­ty­pu­u­tarhalle. Tämä tuki ruu­tukaavaa ja sitä, että katu­ti­las­ta tuli katu­mainen. Ikku­nat avau­tu­i­v­at neljään suun­taan, joten aivan pie­nille ton­teille rin­ta­mami­estalo­ja ei voitu rak­en­taa. Muual­la Euroopas­sa yleinen riv­i­talo­mainen pien­ta­lo ei Suomeen vakiintunut.

Rin­ta­mami­estalot nou­dat­ti­vat yht­enäistä muo­tok­ieltä. Monot­o­n­isu­udelta toisaal­ta väl­tyt­ti­in, kos­ka jokainen rak­en­si talon­sa vähän oma­l­la taval­laan. Yht­enäisyy­den arvon oppi ymmärtämään puoli vuo­sisa­taa myöhem­min kat­selleessaan tyylien sekamel­skaa uusil­la omako­tialueil­la. Tuos­ta ankaran puut­teen olois­sa suun­nitel­lus­ta hal­pat­alosta tuli myöhem­min asun­nonos­ta­jien kulttikohde.

Rin­ta­mami­estaloista ei kuitenkaan ollut asun­top­u­laa pois­ta­maan. Pääosa uusista asun­noista raken­net­ti­in ker­rostaloi­hin. Vielä 1950-luvul­la Helsin­gin asun­to­tuotan­to oli kan­takaupun­gin laa­jen­e­mista. Lähiörak­en­t­a­mi­nen käyn­nistyi täy­del­lä tehol­la 1960-luvul­la. Betoniele­men­tit mullis­ti­vat raken­nustekni­ikan ja arkkitehtuurin.

Viemäl­lä rak­en­t­a­mi­nen kauas lähiöi­hin halut­ti­in pait­si ratkaista asun­to-ongel­ma ja pula tont­ti­maas­ta, myös tor­jua kaupunkielämän vit­sauk­sia. Elämään kaupungeis­sa liitet­ti­in mon­en­laisia pahei­ta ja vaivo­ja. Eli­na­jan odote oli epäter­veel­li­sistä olo­suhteista johtuen kaupungeis­sa selvästi alem­pi kuin maaseudul­la. Ei puis­toa kaupunkei­hin vaan kaupun­ki puis­toon! Val­oisa keit­tiön ja kol­men huoneen asun­to lähiössä tun­tui ylel­liseltä ver­rat­tuna aiem­paan ahtau­teen ja pimey­teen. Kun muutin ensim­mäiseen poikamies­bok­si­i­ni Kallios­sa vuon­na 1973, tuos­ta 29 m²:n asun­nos­ta muut­ti pois viisi­henk­i­nen perhe.

Luon­non hel­maan puu­tarhakaupungik­si raken­net­tu Tapi­o­la oli tuon sodan­jälkeisen ajan sankari­arkkite­htu­uria, jota tul­ti­in pitkään kat­so­maan kauempaakin.

Hyvän kon­trastin van­haan ja uuteen tar­joa­vat rin­nakkain sijait­se­vat ruu­tukaavaan raken­net­tu Munkkinie­mi ja ympyrän­muo­toisen Ulvi­lantien sisälle raken­net­tu Munkkivuori. Ihmette­len, ettei Munkkivuores­ta ole puhut­tu enem­pää, sil­lä rakenne on oma­l­la taval­laan nerokas jät­täessään kaik­ki liiken­teen har­mit alueen ulkopuolelle.

Arkkite­hdit halu­si­vat olla rehellisiä mate­ri­aalille. Betoni­talo­ja ei edes maalat­tu. Vähem­män ortodok­siset kut­su­vat lop­putu­losta betoni­bru­tal­is­mik­si. Ville Kom­si on joskus sanonut Helsin­gin suurimpia onnet­to­muuk­sia ole­van sen, että sen kiivain rak­en­t­a­mi­nen sijoit­tui aikaan, jol­loin betoni­rak­en­tamista vas­ta harjoiteltiin.

Lähiörakan­tamisen alkuaikoina tehti­in monia kun­ni­an­hi­moisia kokeilu­ja joi­ta kaikkia jälkipol­vet eivät ole kiit­täneet. Pih­la­jamä­ki on vastikää suo­jel­tu kiitel­tynä aikansa arkkite­htu­urin hel­menä. Asun­tomarkki­nat ovat kuitenkin hin­noitelleet sen hal­vak­si. Hin­taan vaikut­taa tietysti myös asukkaiden sosi­aa­li­nen jakau­ma, sil­lä asun­tomarkki­noil­la mak­se­taan myös naa­pu­rus­tos­ta. Koivukylästä piti tul­la jotain hyvin merkit­tävää, mut­ta toteu­tus jäi puoli­tiehen ja alue epäon­nis­tui. Itä-Pasi­las­sa toteutet­ti­in edis­tyk­sel­lisek­si tarkoitet­tu jalanku­lun ja autoli­iken­teen eriyt­tämi­nen omille tasoilleen. Tavoite oli hyvä, mut­ta lop­putu­losta ei ole kiitel­ty, vaik­ka jalankulku alueel­la on vai­va­ton­ta, kun ensin on oppin­ut löytämään oikeat reitit.

Arkkite­hdit kiis­televät 1960-luvun lähiöarkkite­htu­urin arvoista, mut­ta asun­tomarkki­nat ovat anta­neet sille tylyn tuomion arvostaen 1930-luvun ja 1950-luvun asuinalueet korkeam­malle. Rak­en­tamisen ja toteu­tuk­sen heikko laatu peit­tää alleen sen, että tuol­loin tehti­in monia lois­tavia kaa­vata­son suun­nitelmia, jot­ka laadukkaam­min toteutet­tuina oli­si­vat nousseet suureen maineeseen.

Betonin piti olla läh­es ikuinen raken­nu­saine, mut­ta toisin kävi. Jopa hir­si­talot ovat osoit­tau­tuneet ensim­mäisiä betoni­talo­ja kestäväm­mäk­si. Uudessa raken­nustekni­ikas­sa tehti­in paljon virheitä niin suun­nit­telus­sa kuin rak­en­tamises­sakin, kun koetel­tu perinne ei enää ohjan­nut rak­en­tamista. Tasaka­tot eivät kestäneet talvea ja räys­täi­den pois jät­tämi­nen tuot­ti kos­teusvau­ri­oi­ta. Ener­gian säästön nimis­sä tehty tiivistämi­nen 1970-luvun öljykri­isin jäl­keen lisäsi homevau­ri­oiden riskiä.

Lon­toon lähiöis­sä pääkatu on tärkein kaup­pa-katu. Suomes­sa lähiöt kään­sivät selkän­sä liiken­neväylille suo­jau­tu­ak­seen melul­ta ja saasteil­ta. Merkit­tävän poikkeuk­sen tästä tekee Eliel Saarisen suun­nitel­man poh­jal­ta rak­en­tunut Munkkinie­mi, jon­ka toimin­nalli­nen sydän on Puis­totie. Kaup­pa yritet­ti­in keskit­tää pääkadun sijaan ostoskeskuksiin.

Ostar­it suun­nitelti­in sinne, mis­sä kau­pan oli järkev­in­tä sijai­ta. Kil­pailun ylläpitämisek­si niihin sijoitet­ti­in mon­ta keskenään kil­pail­e­vaa pien­tä elin­tarvike­myymälää. Elin­ta­son nousu kuitenkin kul­ki noiden 200 neliön myymälöi­den ohi. Ostoskeskusten mon­imutkaiset omis­tusjär­jeste­lyt estivät niiden antamisen yhdelle riit­tävän suurelle päivit­täis­tavarakau­palle. Moni kun­ni­akas ostari slum­mi­u­tui pikkuhil­jaa. Kaup­pa siir­tyi muualle, mikä heiken­si lähiöi­den toim­intaa. Kaup­pakeskuk­set ja hyper­mar­ketit kaap­pa­si­vat suuren osan ostovoimas­ta keskus­to­jen ulkopuolelle.

Lähiöa­sum­i­nen oli elämän­muo­tona uut­ta. Se oli suuri sosi­aa­li­nen kokeilu, johon ryn­nät­ti­in ilman koke­muk­sen anta­maa poh­jaa. Van­ho­jen kaupungi­nosien eloisu­ut­ta niihin ei onnis­tut­tu puhal­ta­maan. Syn­tyi ter­mi nukkumalähiö.

Nukku­malähiöilmiötä vauhdit­ti luop­umi­nen ruu­tukaavas­ta. Samal­la talot vedet­ti­in tien viereltä keskem­mälle tont­tia, mikä muut­ti kadut teik­si. Tiev­erkko ei enää palvel­lut alueen sisäisiä yhteyk­siä vaan sitä, miten vähin­ten hait­taa tuot­taen päästään lähiöstä pois töi­hin tai muualle.

Maan­omis­tu­solot muo­va­si­vat kaupunki­raken­net­ta kohtu­ut­tomasti. Helsin­ki sai aikanaan maan lahjoituk­se­na kuninkaal­ta. Kaupun­gin laa­jentues­sa raaka­maa­ta han­kit­ti­in Helsingis­sä ja mon­es­sa muus­sa kaupungis­sa kaukonäköis­es­ti. Kaupun­gin maao­maisu­us helpot­ti ratio­naal­ista kaupunkisu­un­nit­telua ja kom­pak­tia joukkoli­iken­net­tä tuke­vaa yhdyskun­taraken­net­ta. Kaikkial­la tilanne ei ollut yhtä onnelli­nen. Poli­it­ti­sista voima­suhteista riip­puen kaavoitet­ti­in joko vain kun­nan omis­ta­maa maa­ta, sijait­si se miten hyvän­sä, tai hyvin sat­tuman­varaisin peri­aat­tein yksi­ty­is­ten maa­ta. Tam­pereen Her­van­ta esimerkik­si sijoitet­ti­in kauas keskus­tas­ta, kos­ka sieltä löy­tyi kaupun­gin omis­ta­maa maa­ta. Tästä syn­tyy vuosit­tain miljoo­nia ylimääräisiä matkus­tuskilo­me­tre­jä. Espoo raken­net­ti­in suurelta osin yksi­tyiselle maalle ilman yleiskaavaa inkre­men­tal­is­tis­es­ti pien­ten ratkaisu­jen ja poli­it­tis­ten kom­pro­missien summana.

Maapo­h­jan ansioton arvon­nousu kat­sot­ti­in kuu­lu­vak­si maan­omis­ta­jalle. Laki tur­vasi kyl­lä kun­nalle mah­dol­lisu­u­den lunas­taa maa­ta asun­to­tuotan­toa varten, mut­ta tuomiois­tuinkäytän­tö hivut­ti lain­tulk­in­taa vai­heit­tain siihen, että kaavoitushyö­ty myös lunastet­taes­sa tuli pääosin maan­omis­ta­jalle. Vaik­ka kaavoitus­mo­nop­o­li antoi kun­nalle vah­van neu­vot­telu­ase­man maan­omis­ta­jaan näh­den, har­va kun­ta osasi tai halusi käyt­tää sitä täy­del­lä teholla.

Heikko maapoli­it­ti­nen lain­säädän­tö ja sen vielä heikom­pi sovelt­a­mi­nen ovat tehneet keskeis­es­ti sijait­sev­as­ta maas­ta kallista. Tämä on luonut vah­van paineen asu­tuk­sen hajaan­tu­miseen halvem­malle maalle. Kes­ki-Euroopan mais­sa yhteiskun­ta on per­in­teis­es­ti voin­ut han­kkia raaka­maa­ta maat­alous­maan hin­nal­la, mikä on tehnyt mah­dol­lisek­si rak­en­taa ehyem­piä kaupunkeja.

Suo­ma­laiset kaupun­git muis­tut­ta­vat aluete­hokku­udeltaan ja sisäisen liiken­teen vaa­ti­mal­ta ener­giamäärältä pidem­minkin amerikkalaisia ja aus­tralialaisia kuin euroop­palaisia kaupunke­ja. Tilan­net­ta pahen­taa perus­rak­en­tamisoikeus, jon­ka mukaan maan­omis­ta­jal­la on aina oikeus käyt­tää omis­ta­maansa maa­ta rak­en­tamiseen. Käytän­tö on syn­tynyt tuomiois­tu­in­ten päätösten kaut­ta. Viime aikoina Helsin­gin seuduille raken­ne­tu­ista pien­taloista kol­mannes on raken­net­tu poikkeuslu­vin turvin ilman kaaval­lista suunnittelua.

Yhdyskun­tarak­en­teen hajau­tu­mista on edesaut­tanut kun­tien heikko kyky selvitä nopean väestönkasvun vaa­timista investoin­neista. Jos rak­en­t­a­mi­nen sijoit­tuisi yhdyskun­taraken­net­ta ajatellen opti­maalis­es­ti, merk­it­sisi se joidenkin kun­tien väk­ilu­vun kas­vamista niin nopeasti, ettei kun­nan talous sitä kestäisi. Helsin­gin seudul­la pääradan var­ren kun­nat ovat tietois­es­ti jar­rut­ta­neet rak­en­tamista, mikä on lisän­nyt rak­en­tami­s­painei­ta muis­sa kun­nis­sa. Väestönkasvun vaa­ti­mat investoin­nit eivät tule nois­sa kun­nis­sa sen halvem­mik­si, mut­ta mak­sajia on enemmän.

Elin­ta­son nousu on suun­nan­nut asun­tokysyn­tää ker­rostaloista pien­taloi­hin. Pien­talokaa­vat ovat syn­tyneet suurelta osin sir­pale­mais­es­ti sinne tänne ilman laa­jaa kokon­ais­näke­mys­tä. Aluei­den palve­lu­ta­so on jäänyt heikok­si, kaup­pa on jos­sain kaukana eikä kun­nol­lista julk­ista liiken­net­tä ole. Töi­hin, kaup­paan, koulu­un ja har­ras­tuk­si­in päästäk­seen tarvit­see autoa.

Har­vaana­su­tus­sa Suomes­sa pitäisi olla hyvät mah­dol­lisu­udet rak­en­taa puh­da­sop­pisia puu­tarhakaupunke­ja, jois­sa pien­talo­rak­en­t­a­mi­nen yhdis­ty­isi hyvään palvelu­rak­en­teeseen ja toimi­vaan joukkoli­iken­teeseen. Han­kkeet ovat kuitenkin olleet tähän liian pieniä. Puu­tarhakaupunki­in tarvit­taisi­in parin neliök­ilo­metrin ver­ran maa­ta, jol­loin alueelle voitaisi­in asut­taa pien­taloi­hin läh­es kymme­nen tuhat­ta henkeä. Puu­tarhakaupungis­sa olisi omat kaup­pansa, koulun­sa, torin­sa, liikun­tati­lansa ja rav­in­tolansa – kaik­ki kävellen saavutettavissa.

Monil­la pien­taloalueil­la ruu­tukaa­va on kor­vat­tu puumaisel­la katu­verkol­la, joka palvelee liiken­net­tä alueelta pois ja takaisin, mut­ta ei alueen keskinäistä kanssakäymistä. Torit ja muut ihmis­ten kohtaamista palvel­e­vat ratkaisut puut­tuvat, mikä kuvas­taa elämän­tyylin pri­vati­soi­tu­mista ja ruokkii sitä

.

Inkre­men­tal­is­mi syn­nyt­tää yhdessä perus­rak­en­tamisoikeu­den kanssa kaupunkien ympärille hajanaista pien­talo­rak­en­tamista. Täl­lainen vajaasti asumiskäyt­töön otet­tu kehys vaikeut­taa tiivi­in asu­tuk­sen laa­jen­tu­mista. Vähälukuinenkin väestö pystyy puo­lus­ta­maan saavutet­tu­ja etu­jaan äänekkäästi.

Pien­talo­rak­en­tamises­sa talote­htaiden valmistaloil­la on huo­mat­ta­va markki­nao­su­us. Näitä talo­ja on jokaiseen maku­un alp­pi­ma­jas­ta per­in­teistä poh­jalaista rak­en­tamistyyliä jäljit­tele­vi­in. Jos kaavoit­ta­jan ote on ollut sal­li­va, naa­pu­ri­ton­teille on saatet­tu vali­ta hyvin eri­tyylisiä talo­ja ilman keskinäistä koor­di­naa­tio­ta. Lop­putu­lok­se­na on rauha­ton tyylien sekamel­s­ka. Vähän kateel­lisel­la mielel­lä kat­soo alp­pikyliä, jois­sa on pystyt­ty pitämään yllä yht­enäistä rak­en­tamistyyliä samal­la kun on väl­tyt­ty rak­en­tamisen monot­o­n­isu­udelta. Mik­si tarvi­taan vuoret ympärille ennen kuin osa­taan arvostaa kauneutta?

Kehi­tys pien­talokaavoituk­ses­sa on kulkenut kohti pienem­piä piho­ja ja suurem­paa tehokku­ut­ta. Paikoin on kokeil­tu tiivistä ja mata­laa rak­en­tamista, jos­sa omakoti­talot raken­netaan euroop­palaisit­tain kiin­ni toisi­in­sa. Suun­nitelmis­sa on kaavoit­taa täl­laisia aluei­ta huo­mat­tavasti lisää. Täl­lais­es­ta rak­en­tamis­es­ta ei ole Suomes­sa paljon koke­mus­ta, joten virhei­den vaara on suuri.

Iki­van­ha kaupunki­maisen Atri­um-talo on jäänyt ratkaisu­vai­h­toe­hdoista läh­es tyystin pois jäykkien vira­nomais­määräys­ten takia.

Kaavoitus on suuris­sa kaupungeis­sa, eri­tyis­es­ti Helsingis­sä, ollut voimakkaasti kun­nan käsis­sä. Helsin­gin erikoisuuk­si­in kuu­luu HITAS-sään­te­ly, jol­la kaupun­ki sään­nöstelee asun­to­jen hin­to­ja ja säätelee rak­en­tamisen laat­ua. Tämä on estänyt eri­tyisen huono­jen aluei­den syn­tyä, mut­ta samal­la se on tas­apäistänyt suun­nit­telua ja vienyt aluei­den oma­leimaisu­ut­ta. Halu pitää päätös­val­ta omis­sa käsis­sä on inhimil­lis­es­ti ymmär­ret­tävää – eri­tyis­es­ti kun aluer­ak­en­tamis­sopimuk­sista saati­in 1960-luvul­la huono­ja kokemuksia.

Voisiko ajatel­la, että raken­nusy­htiöt tuot­taisi­vat nyt parem­paa jälkeä kuin aiemp­ina vuosikym­meninä, jos niille annet­taisi­in suurem­pia aluei­ta toteutet­tavak­si ja suun­niteltavak­si? Suo­mi oli 1960-luvul­la köy­hä eikä osta­jil­la ollut varaa mak­saa laadus­ta. Nyt asun­to­jen hin­nat ovat vah­vasti eriy­tyneet asuinalueen laadun mukaan. Markki­na palk­it­si­si­vat laadukkaas­ta suun­nit­telus­ta run­saskä­tis­es­ti. Täysin vail­la perää ei ole väite, että HITAS-sään­te­ly säätelee laat­ua alaspäin.

Asuinaluei­den suun­nit­telu­un kaipaisi muutenkin enem­män vai­h­toe­hto­ja. Kymme­nen tuhan­nen asukkaan asuinalueen kokon­aish­in­ta liikkuu jos­sain puo­len­toista mil­jardin euron tienoil­la. Tähän ver­rat­tuna alueen suun­nit­telukus­tan­nuk­set ovat mität­tömät. Jos parem­pi suun­nit­telu nos­taisi alueen markki­na-arvoa pros­en­til­la, siihen kan­nat­taisi uhra­ta 15 miljoon­aa euroa. Eikö isoista alueista olisi järkevää tuot­taa rin­nakkaisia, keskenään rajusti kil­paile­via suun­nitelmia? Nyt voimme pitää sitä ain­oaa esil­lä ole­vaa vai­h­toe­htoa hyvänä vain, kos­ka emme tiedä paremmasta.

Ilmas­ton muu­tos merk­it­see kaupunki­rak­en­tamiselle val­taisaa haastet­ta. Pitäisi tul­la toimeen huo­mat­tavasti vähem­mäl­lä liiken­teel­lä. Palve­lut pitäisi saa­da käve­lyetäisyy­den päähän. pitem­mil­lä matkoil­la julkisen liiken­teen pitäisi kor­va­ta henkilöautot.

Tehtyjä virheitä ei saa tekemät­tömäk­si, mut­ta uusia ei pitäisi enää tehdä. Arkkite­hdit osaa­vat suun­nitel­la hyviä kaupunke­ja. Maapoli­it­tista lain­säädän­töä pitäisi kehit­tää niin, että hyvät suun­nitel­mat on mah­dol­lista myös toteuttaa.

Uut­ta raken­net­taes­sa raken­nusten läm­mi­ty­sen­er­gian tarvet­ta on insinöörien mukaan mah­dol­lista alen­taa 70 pros­en­til­la. Niiden suun­nit­telua ei pidä jät­tää vain insinööreille. Arkkite­hdin taitoa (archi­tect design) tarvi­taan myös Tarvit­semme uuden­laisia ener­giaa säästäviä tyyp­pi­talo­ja. Mielel­lään pien­talo­ja, jot­ka sovel­tu­vat tiivi­iseen ja mata­laan kaupunki­rak­en­teeseen. Nyt tarvit­sisimme saman­laisia kokon­ais­val­taisia kaupunkisu­un­nit­telijoi­ta, joi­ta meil­lä oli 1960-luvulla.