Politiikka karkumatkalla

Kolum­ni Suomen Kuvale­hdessä 11/2008

Sep­po Lind­blom on kir­joit­tanut merkit­tävän kir­jan. Valitet­tavasti sen sanoma on lohdu­ton. Hyv­in­voin­ti­val­tio on pahasti tuuliajolla.

Kir­jas­saan ”Poli­ti­ik­ka karku­matkalla” enti­nen kaup­pa- ja teol­lisu­us­min­is­teri ja pank­in­jo­hta­ja Sep­po Lind­blomin valit­taa, että poli­ti­ik­ka on juos­sut karku­un vaikei­ta yhteiskun­nal­lisia val­in­to­ja. Merkit­täviä päätök­siä kyl­lä teh-dään, mut­ta päätök­si­in johtavista valin­noista ei päivän­poli­ti­ikas­sa puhuta. Vuo­den 2007 vaa­likeskustelus­ta Lind­blom sanoo: ”Yhteiskun­tapoli­ti­ikan tavoitekon­flik­tei­hin ei otet­tu kan­taa, kos­ka kaik­ki tahot lupa­si­vat hoitaa kaik­ki asi­at kun­toon.” Niin­pä niin. Poli­ti­ik­ka on ulkois­tet­tu Raimo Sailakselle. 

Entisen poli­itikkona en voisi olla enem­pää samaa mieltä. Jos pitää vali­ta kakun syömisen ja säästämisen väliltä, poli­itikot laidas­ta laitaan korosta­vat sekä syömisen että säästämisen hyviä puo­lia. Kil­pailua käy­dään vain siitä, kuka tekee tämän vaku­ut­tavam­min ja karis­maat­tisem­min. Sailas sit­ten päät­tää, mitä oikeasti tehdään. Hyvä, että edes hän.
Mis­tä tämä johtuu? Äänestäjien suuri enem­mistöhän on aivan järkevää joukkoa, joka olisi hyvin kiin­nos­tunut aidos­ta yhteiskun­nal­lis­es­ta keskustelus­ta. Poli­itikolle voi tul­la asi­as­ta toinen kuva, kos­ka eduskun­taan yhteyt­tä otta­vat ovat yleen­sä kiihkeitä yhden asian ihmisiä, joille on turha ker­toa kokonaisuuksista.
Rehellisyy­del­lä ja kiin­nos­tavu­udel­la voisi men­estyä parem­min kuin fal­skil­la kaikkien hyvien asioiden kan­nat­tamisel­la. Mauno Koivis­to men­estyi pes­simis­mil­lään ja sil­lä, että hän pidät­tyi koroste­tusti anta­mas­ta kat­teet-tomia lupauksia.

Itsel­läni on opet­tavainen koke­mus asi­as­ta vuosien takaa. Helsin­ki oli valin­nut suuren riidan jäl­keen Vuosaaren raken­net­ta­van voimalaitok­sen polt­toaineek­si maakaa­sun kivi­hi­ilen sijaan. Vuosaare­laiset vaa­ti­vat voimalan sijoit­tamista Myl­ly­puroon. Meitä oli rivi puoluei­den edus­ta­jia vas­taa­mas­sa vihaisille vuosaare­laisille asukasil­las­sa. Isom­pi­en puoluei­den edus­ta­jien nyökytel­tyä vaa­timuk­sille epämääräis­es­ti minä rohkais­tu­in sanomaan suo­raan, että voimala laite­taan Vuosaa­reen, kos­ka sitä on voita­va lauh­dut­taa kesäisin merivedel­lä eikä Myl­ly­purossa ole mer­ta. Kaik­ki oli­vat tyy­tyväisiä, kun heille ker­rot­ti­in syy, ja vihaisia muiden vilpistelylle.
Ei lehdis­tökään tue poli­it­tista rohkeut­ta. Vaale­ja ennen sain vas­ta­ta sel­l­aisi­in kysymyk­si­in kuin mitä lupaat­te eläkeläisille, opiske­li­joille, ja työt­tömille. Ikään kuin poli­itikot oli­si­vat joulupukke­ja, jot­ka poh­jat­tomas­ta val­tion säk­istä jaka­vat lahjo­ja ympäri­in­sä – pait­si ne pahat ja kit­saat, jot­ka ilkeyt­tään pih­taa­vat verora­ho­ja kuin omiaan.

Luulen, että kyse on ilmiöstä jota Lind­blom kut­suu hyv­in­voin­ti­val­tion häm­men­nyk­sen tilak­si. Aina 1980-luvun lop­ulle asti poli­ti­ik­ka oli yhtä marssia eteen­päin. Edis­tyk­sen lyhtyä kan­ta­vat rak­en­si­vat uut­ta ja parem­paa maa-ilmaa ja pahat oikeis­to­laiset jar­rut­ti­vat. Sen jäl­keen myös hyv­in­voin­ti­val­tion aidot puo­lus­ta­jat jou­tu­i­v­at jar­rut­ta­maan pitääk­seen raken­nel­man kasas­sa. Edis­tyk­sel­lä ei ollut enää suun­taa. Hyviksiä oli vaikea erot­taa pahik­sista ja oikeis­toa vasem­mis­tos­ta. Selkeän viestin puuttues­sa sisäl­lön kor­vasi poli­ti­ikas­sa kil­pailu medi­an huomiosta.

Hyv­in­voin­ti­val­tion laa­jen­tamisen aika on ohi, mut­ta valmis se ei ole. Merkit­täviä yhteiskun­nal­lisia ratkaisu­ja tehdään yhä tai san­o­taanko, joudu­taan yhä tekemään. Jos niukku­u­den olois­sa pri­or­isoi yhtä hyvää asi­aa, joutuu luop­umaan tois­es­ta. Juuri tätä varten poli­ti­ik­ka on, mut­ta kovin vaikea­ta on poli­itikon sanoa, että luovumme tästä, jot­ta saavut­taisimme tuon. Uuti­nen on, että luovumme tästä. Tur­val­lis­in­ta on kan­nat­taa kaikkia hyviä asioita.

Äänestäjää ei pidä syyt­tää laisku­ud­es­ta, jos yhteiskun­nan todel­liset valin­nat pide­tään pimen­nos­sa. Miten äänestäjä voi sil­loin vaikut­taa yhteiskun­nan suuntaan?
 Jos demokra­tia ei Suomen suun­taa muu­ta, ken­ties sen tekee demografia, kun yli kuusikymp­pinen Raimo Sailas vai­h­tuu viisikymp­piseen Mart­ti Hetemäkeen.

Lind­blom ottaa esille tärkeän ja sosi­aalidemokraat­tien kannal­ta vaikean ris­tiri­idan kah­den hyvän tavoit­teen vä-lillä.
Aiem­min pyrkimys taloudel­liseen tasa-arvoon ja täystyöl­lisyy­teen kulki­vat käsi kädessä. Nyt nämä tavoit­teet ovat Lind­blomin mukaan kään­tyneet toisi­aan vas­taan: tulo­jen tasaami­nen aiheut­taa työt­tömyyt­tä Hän on huolis­saan pien­estä ihmis­es­tä – heistä, joiden taipumuk­set eivät vas­taa työelämän kas­vavia vaa­timuk­sia ja joista pienet palkkaerot tekevät työttömiä.

Tässä demareil­la on sokea piste. Vas­takkain aset­tua lievit­tämään Lind­blom esit­tää perus­tu­lon. Kumpi meistä on väärässä puolueessa?

Ihmis­ten välisi­in syn­nyn­näisi­in eroi­hin voi suh­tau­tua kolmel­la tavalla.
Moni vasem­mis­to­lainen kieltää ero­jen ole­mas­saolon, kos­ka niiden tun­nus­t­a­mi­nen olisi ”oikeis­to­laista”. Tässä on se vika, että näin ajatellen jokaiselle voi aset­taa yhtä kovat vaa­timuk­set, kun vain mah­dol­lisu­udet tasa­taan. Vasem­mis­to­lainen lähtöko­h­ta johtaa oikeis­to­laiseen politiikkaan.

Moni oikeis­to­lainen käyt­tää ero­jen ole­mas­saoloa perus­teena sille, että luokkay­hteiskun­ta on aivan luon­nol­li-nen olotila.
Lind­blom edus­taa kris­til­lis-human­is­tista näke­mys­tä, joka tun­nus­taa ero­jen ole­mas­saolon, mut­ta ottaa lähtö-kohdak­si sen, että jokainen ihmi­nen on yhtä arvokas. Juuri sik­si heikko­ja tulee tukea.

Suo­mi oli tur­val­li­sis­sa käsis­sä, kun sitä johti­vat ensin Kekko­nen ja sit­ten sosialidemokraat­tien puolue­hal­li­tus. Muil­la oli varaa esit­tää melkein mitä hyvän­sä, kos­ka sosialidemokraat­tien vaku­ut­ta­va – joskaan ei kovin demo-kraat­ti­nen – päätök­sen­tekokoneis­to piti huolen siitä, että vain järkevät ideat toteu­tu­i­v­at. Demarien kar­avaani kul­ki ja muut räksyt­tivät vier­essä. Lind­blom puhuu lyh­dynkan­ta­jan roolista.
Nyt tuo lyh­dynkan­ta­jan rooli on hukas­sa. Puheen­jo­hta­jak­isa osoit­taa kär­jen ole­van lev­eä kuin suo­ma­laises­sa miestenhiihdossa.

Kyse ei ole siitä, että puolueelta oli­si­vat kyvyt käyneet vähi­in eikä se ain­oa kyky kel­paa. Puolueelta puut­tuu yhteiskun­nalli­nen strate­gia. Lind­blom käsit­telee tätä ongel­maa perus­teel­lis­es­ti mut­ta hieno­tun­teis­es­ti ja sik­si kovin vaikeaselkoisesti.

Ilmiö on Euroopan laa­juinen. Istu­in Euroopan neu­vos­tossa demarien ryh­mässä, kun vihreil­lä ei omaa ryh­mää ollut. Ryh­mä jär­jesti sem­i­naarin, jon­ka aiheena oli, mik­si sosialidemokraat­te­ja yhä tarvi­taan. Se oli kuin sotave-ter­aanien muistelutilaisuus.

Syytä vahin­go­niloon demarien surkean tilan joh­dos­ta ei ole. Olemme Pohjo­is­mais­sa kaik­ki sosialidemokra­t­ian per­il­lisiä. Demareil­ta on pal­lo hukas­sa, mut­ta ei kukaan mukaan tiedä, mitä hyv­in­voin­ti­val­tion hyväk­si oikein pitäisi tehdä. Se on mei­dän yhteinen ongelmamme.

Por­vareil­la olisi tilaisu­us mod­ernisoi­da hyv­in­voin­ti­val­tio­ta, mut­ta selkeää yhteiskun­nal­lista ohjel­maa ei näytä ole­van. ”Lisää rahaa rikkaille” ei oikein riitä poli­it­tisek­si ohjelmaksi.
Poli­ti­ikkaa tarvit­taisi­in kipeästi. Infor­maa­tioy­hteiskun­nas­sa markki­namekanis­mi tuot­taa paljon ”voit­ta­ja vie kaiken” ‑tilantei­ta. Se tuot­taa kohtu­ut­to­mia tulo­ero­ja ja syr­jäyt­tää Lind­blomin puo­lus­tamia pieniä ihmisiä. Tätä ei juuri kukaan halua, mut­ta me emme osaa tehdä sille mitään.

Johdon­mukaista vasem­mis­to­laista ohjel­maa tarvit­taisi­in haas­ta­maan kehi­tys, joka tun­tuu ahdis­ta­van kaikkia. Demareil­la on esteenään niin paljon tabu­ja, että en tiedä, onko puolueesta uud­is­tu­maan. Jos van­ha koira ei opi uusia temp­pu­ja, on jonkin toisen liik­keen otet­ta­va lyh­dynkan­ta­jan rooli. Onko K.J. Ståhlber­gin ter­mi­nolo­giaa käyt­tääk­seni taas aika por­var­il­liselle vasemmistolle?