Kolumni Suomen Kuvalehdessä 11/2008
Seppo Lindblom on kirjoittanut merkittävän kirjan. Valitettavasti sen sanoma on lohduton. Hyvinvointivaltio on pahasti tuuliajolla.
Kirjassaan ”Politiikka karkumatkalla” entinen kauppa- ja teollisuusministeri ja pankinjohtaja Seppo Lindblomin valittaa, että politiikka on juossut karkuun vaikeita yhteiskunnallisia valintoja. Merkittäviä päätöksiä kyllä teh-dään, mutta päätöksiin johtavista valinnoista ei päivänpolitiikassa puhuta. Vuoden 2007 vaalikeskustelusta Lindblom sanoo: ”Yhteiskuntapolitiikan tavoitekonflikteihin ei otettu kantaa, koska kaikki tahot lupasivat hoitaa kaikki asiat kuntoon.” Niinpä niin. Politiikka on ulkoistettu Raimo Sailakselle.
Entisen poliitikkona en voisi olla enempää samaa mieltä. Jos pitää valita kakun syömisen ja säästämisen väliltä, poliitikot laidasta laitaan korostavat sekä syömisen että säästämisen hyviä puolia. Kilpailua käydään vain siitä, kuka tekee tämän vakuuttavammin ja karismaattisemmin. Sailas sitten päättää, mitä oikeasti tehdään. Hyvä, että edes hän.
Mistä tämä johtuu? Äänestäjien suuri enemmistöhän on aivan järkevää joukkoa, joka olisi hyvin kiinnostunut aidosta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Poliitikolle voi tulla asiasta toinen kuva, koska eduskuntaan yhteyttä ottavat ovat yleensä kiihkeitä yhden asian ihmisiä, joille on turha kertoa kokonaisuuksista.
Rehellisyydellä ja kiinnostavuudella voisi menestyä paremmin kuin falskilla kaikkien hyvien asioiden kannattamisella. Mauno Koivisto menestyi pessimismillään ja sillä, että hän pidättyi korostetusti antamasta katteet-tomia lupauksia.
Itselläni on opettavainen kokemus asiasta vuosien takaa. Helsinki oli valinnut suuren riidan jälkeen Vuosaaren rakennettavan voimalaitoksen polttoaineeksi maakaasun kivihiilen sijaan. Vuosaarelaiset vaativat voimalan sijoittamista Myllypuroon. Meitä oli rivi puolueiden edustajia vastaamassa vihaisille vuosaarelaisille asukasillassa. Isompien puolueiden edustajien nyökyteltyä vaatimuksille epämääräisesti minä rohkaistuin sanomaan suoraan, että voimala laitetaan Vuosaareen, koska sitä on voitava lauhduttaa kesäisin merivedellä eikä Myllypurossa ole merta. Kaikki olivat tyytyväisiä, kun heille kerrottiin syy, ja vihaisia muiden vilpistelylle.
Ei lehdistökään tue poliittista rohkeutta. Vaaleja ennen sain vastata sellaisiin kysymyksiin kuin mitä lupaatte eläkeläisille, opiskelijoille, ja työttömille. Ikään kuin poliitikot olisivat joulupukkeja, jotka pohjattomasta valtion säkistä jakavat lahjoja ympäriinsä – paitsi ne pahat ja kitsaat, jotka ilkeyttään pihtaavat verorahoja kuin omiaan.
Luulen, että kyse on ilmiöstä jota Lindblom kutsuu hyvinvointivaltion hämmennyksen tilaksi. Aina 1980-luvun lopulle asti politiikka oli yhtä marssia eteenpäin. Edistyksen lyhtyä kantavat rakensivat uutta ja parempaa maa-ilmaa ja pahat oikeistolaiset jarruttivat. Sen jälkeen myös hyvinvointivaltion aidot puolustajat joutuivat jarruttamaan pitääkseen rakennelman kasassa. Edistyksellä ei ollut enää suuntaa. Hyviksiä oli vaikea erottaa pahiksista ja oikeistoa vasemmistosta. Selkeän viestin puuttuessa sisällön korvasi politiikassa kilpailu median huomiosta.
Hyvinvointivaltion laajentamisen aika on ohi, mutta valmis se ei ole. Merkittäviä yhteiskunnallisia ratkaisuja tehdään yhä tai sanotaanko, joudutaan yhä tekemään. Jos niukkuuden oloissa priorisoi yhtä hyvää asiaa, joutuu luopumaan toisesta. Juuri tätä varten politiikka on, mutta kovin vaikeata on poliitikon sanoa, että luovumme tästä, jotta saavuttaisimme tuon. Uutinen on, että luovumme tästä. Turvallisinta on kannattaa kaikkia hyviä asioita.
Äänestäjää ei pidä syyttää laiskuudesta, jos yhteiskunnan todelliset valinnat pidetään pimennossa. Miten äänestäjä voi silloin vaikuttaa yhteiskunnan suuntaan?
Jos demokratia ei Suomen suuntaa muuta, kenties sen tekee demografia, kun yli kuusikymppinen Raimo Sailas vaihtuu viisikymppiseen Martti Hetemäkeen.
Lindblom ottaa esille tärkeän ja sosiaalidemokraattien kannalta vaikean ristiriidan kahden hyvän tavoitteen vä-lillä.
Aiemmin pyrkimys taloudelliseen tasa-arvoon ja täystyöllisyyteen kulkivat käsi kädessä. Nyt nämä tavoitteet ovat Lindblomin mukaan kääntyneet toisiaan vastaan: tulojen tasaaminen aiheuttaa työttömyyttä Hän on huolissaan pienestä ihmisestä – heistä, joiden taipumukset eivät vastaa työelämän kasvavia vaatimuksia ja joista pienet palkkaerot tekevät työttömiä.
Tässä demareilla on sokea piste. Vastakkain asettua lievittämään Lindblom esittää perustulon. Kumpi meistä on väärässä puolueessa?
Ihmisten välisiin synnynnäisiin eroihin voi suhtautua kolmella tavalla.
Moni vasemmistolainen kieltää erojen olemassaolon, koska niiden tunnustaminen olisi ”oikeistolaista”. Tässä on se vika, että näin ajatellen jokaiselle voi asettaa yhtä kovat vaatimukset, kun vain mahdollisuudet tasataan. Vasemmistolainen lähtökohta johtaa oikeistolaiseen politiikkaan.
Moni oikeistolainen käyttää erojen olemassaoloa perusteena sille, että luokkayhteiskunta on aivan luonnolli-nen olotila.
Lindblom edustaa kristillis-humanistista näkemystä, joka tunnustaa erojen olemassaolon, mutta ottaa lähtö-kohdaksi sen, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Juuri siksi heikkoja tulee tukea.
Suomi oli turvallisissa käsissä, kun sitä johtivat ensin Kekkonen ja sitten sosialidemokraattien puoluehallitus. Muilla oli varaa esittää melkein mitä hyvänsä, koska sosialidemokraattien vakuuttava – joskaan ei kovin demo-kraattinen – päätöksentekokoneisto piti huolen siitä, että vain järkevät ideat toteutuivat. Demarien karavaani kulki ja muut räksyttivät vieressä. Lindblom puhuu lyhdynkantajan roolista.
Nyt tuo lyhdynkantajan rooli on hukassa. Puheenjohtajakisa osoittaa kärjen olevan leveä kuin suomalaisessa miestenhiihdossa.
Kyse ei ole siitä, että puolueelta olisivat kyvyt käyneet vähiin eikä se ainoa kyky kelpaa. Puolueelta puuttuu yhteiskunnallinen strategia. Lindblom käsittelee tätä ongelmaa perusteellisesti mutta hienotunteisesti ja siksi kovin vaikeaselkoisesti.
Ilmiö on Euroopan laajuinen. Istuin Euroopan neuvostossa demarien ryhmässä, kun vihreillä ei omaa ryhmää ollut. Ryhmä järjesti seminaarin, jonka aiheena oli, miksi sosialidemokraatteja yhä tarvitaan. Se oli kuin sotave-teraanien muistelutilaisuus.
Syytä vahingoniloon demarien surkean tilan johdosta ei ole. Olemme Pohjoismaissa kaikki sosialidemokratian perillisiä. Demareilta on pallo hukassa, mutta ei kukaan mukaan tiedä, mitä hyvinvointivaltion hyväksi oikein pitäisi tehdä. Se on meidän yhteinen ongelmamme.
Porvareilla olisi tilaisuus modernisoida hyvinvointivaltiota, mutta selkeää yhteiskunnallista ohjelmaa ei näytä olevan. ”Lisää rahaa rikkaille” ei oikein riitä poliittiseksi ohjelmaksi.
Politiikkaa tarvittaisiin kipeästi. Informaatioyhteiskunnassa markkinamekanismi tuottaa paljon ”voittaja vie kaiken” ‑tilanteita. Se tuottaa kohtuuttomia tuloeroja ja syrjäyttää Lindblomin puolustamia pieniä ihmisiä. Tätä ei juuri kukaan halua, mutta me emme osaa tehdä sille mitään.
Johdonmukaista vasemmistolaista ohjelmaa tarvittaisiin haastamaan kehitys, joka tuntuu ahdistavan kaikkia. Demareilla on esteenään niin paljon tabuja, että en tiedä, onko puolueesta uudistumaan. Jos vanha koira ei opi uusia temppuja, on jonkin toisen liikkeen otettava lyhdynkantajan rooli. Onko K.J. Ståhlbergin terminologiaa käyttääkseni taas aika porvarilliselle vasemmistolle?
Ihan pakko olisi tässä kyseenalaistaa tuo äänestäjien into älylliseen depattiin viime presidentinvaaleja muistelemalla. Koko Sauli Niinistö- ilmiöhän perustui siihen, että itse ehdokas varoi visusti ottamasta kantaa mihinkään samalla kun mainostoimisto toitotti mielipidejohtajasta. Kukaan ei tiennyt mitä mieltä Niinistö asioista oli, mutta kaikki olivat vakuuttuneita että se on hyvä jätkä.
Tuo ajatus vihreästä porvaripuolueesta kuulostaa ihan hyvältä. Vihreillähän olisi nyt tilaisuus ottaa johtajan rooli näissä asioissa. Se edellyttäisi kuitenkin luopumista joistain vanhoista dogmista. Monet hyvät ja kannatettavat asiat (tyyliin ympäristönsuojelu ja hyvinvointivaltio) voidaan perustaa ihan realismiin ideologioitten sijaan. Uusilla vihreillä pitäisi olla rohkeutta puuttua sellaisiinkin ongelmiin, jotka ovat ideologisesti kiusallisia.
Kirjoituksesi on surullisen totta, mutta ilmiö ei rajoitu mitenkään demaraihin.
Myös vihreät voisivat “Rehellisyydellä ja kiinnostavuudella menestyä paremmin kuin falskilla kaikkien hyvien asioiden kannattamisella.”.
Vihreissä on vuosikaudet järjestelmällisesti tukahdutettu kaikki “aatteeseen sitoutumista” vaativat äänet, ja pyritty määrätietoisesti kohti kaikille kelpaavaa yleispuoluetta ja kuvailemaasi “joulupukkipolitiikkaa”.
Kaikille jotakin-politiikan analyysi on hyvin osuvaa. Meillä on aina tapana puhua ongelmista ja siitä miten niitä ratkotaan syytämällä rahaa sinne tänne, mutta ei siitä mistä tämä raha on peräisin, eli mistä se on pois. Usein kustannukset jakaantuvat niin laajalle ja hyödyt taas niin kapealle alalle, että tulee kiusaus ajatella, että joo tottakai kaikki suomalaiset on valmiita maksamaan 10 senttiä vuodessa, että joku pieni ryhmä saa merkittäviä etuja. Kokonaisuudelle tulonsiirto voi kuitenkin olla hyvin haitallinen. Poliitikoilla ei ole käsitystä siitä miten tämä kokonaisuus toimii ja visioita siitä miten se voisi toimia ja miten yksittäiset päätökset vaikuttavat siihen.
Minusta on kovin ikävää, jos ollakseen yleispuolue, pitää olla “joulupukkipuolue”. Minusta on myös erittäin ikävää, että esimerkiksi pöhöttyneen hyvinvointivaltion tehottomuuden karsiminen leimataan välittömästi “oikeistolaiseksi”, jopa niin tiukasti, etteivät oikeasti oikeistolaiset puolueetkaan sitä uskalla edes ehdottaa.
Ja sekin on vielä ikävää, että ihmiset kuvittelevat, että idealismi ja “aatteellisuus” olisivat jotekin hyvä vaihtoehto joulupukkeilulle. Eivät ole. Idealismi on määritelmän nojalla sitä, että on tärkeämpää tarkoittaa hyvää kuin oikeasti saada jotain aikaan. Joulupukkipuolueet sentään ulkoistavat päätökset virkamiehille, joilla on joku roti. Idealistit alkaisivat oikeasti toteuttaa niitä joulupukkilupauksiaan. Se olisi todellinen katastrofi.
Minusta kyse on lehdistön ja TV:n heikkoudesta. Sieltä ei löydy osaamista hyvään poliittiseen journalismiin. Seurauksena on tuo, että poliitikkojen on syytä aina kannattaa kaikkea hyvää kaikille. Muuten journalistit heti läppäävät kynsille.
Suomalainen hyvinvointivaltiomalli on ilmeisesti kokoajan, ehkä 80-luvun loppuvuosia lukuunottamatta, ollut budget-versio muihin Pohjoismaihin verrattuna kansalaisen kannalta.
Rahaa on kuitenkin kulunut meilläkin paljon, koska “solidaarisella” politiikalla on leivottu alikehittynyt palvelusektori ja korkea kovia kustannuksia aiheuttanut ja aiheuttava rakenteellinen työttömyys.
Jos halutaan olla solidaarisia, samalla panoksella olisi fiksummilla rakenteilla mahdollista saada suurempi hyvinvointivaikutus tai vaihtoehtoisesti sama vaikutus pienemmillä panoksilla.
Siis oli solidaarisuuden oikeasta mitoituksesta mitä mieltä tahansa, kannattaa joka tapauksessa kannattaa rakenteellista työttömyyttä purkavia rakenneuudistuksia.
Tiedemiehelle.
Meidän “pöhöttynyt hyvinvointivaltiomme” on kilpailukykyvertailussa jatkuvasti kärkisijoilla.
Se on siis erittäin tehokas vähemmän pöhöttyneisiin ja mahdollisimman raakaan kilpailuun perustuviin yhteiskuntiin verrattuna.
Tämä on minusta luonnollistakin, koska ihminen on sosiaalinen laumaeläin, jonka menestys perustuu keskinäiseen yhteistyöhön ja resurssien jakamiseen. Ei kaikkien kilpailuun kaikkia vastaan, kuten on puhtailla reviirieläimillä. Taloustieteen teoriat on minusta rakennettu reviirieläinten käyttäytymismallien lähtökohdista käsin, eivätkä ne siksi useinkaan toimi ihmisyhteisöjen kohdalla.
Myös Tiedemiehen käsitys aatteellisuudesta on kovin erilainen kuin minun käsitykseni.
Minusta aatteellisuus on sitä, että on olemassa jokin tai joitakin periaatteita, joiden pohjalta päätöksiä tehdään.
Vihreiden (peri)aate voisi edelleenkin olla se, että ensisijaista on säilyttää ekosysteemi ihmiselle elinkelpoisena ja vasta toissijaista on päättää kuinka rajalliset resurssit sen jälkeen ihmisten kesken jaetaan. Kun muut puolueet pitävät edelleen priorisoinnin päinvastaisena, säilyy puolueiden välillä ero, ja puoluejärjestelmässä mielekkyys.
Kun puolueen toimintaa ei ohjaa mikään ideologia, vaan käsitys tai arvelut siitä, millaisia päätöksiä kansan enemmistö voisi toivoa, ja millaisista toimista se voisi seuraavissa vaaleissa puolueen palkita, ollaan pohjattomassa populismin suossa. Tässä suonsilmäkkeessä rämpiville puolueille on yhteistä se, että niitä ei erota toisistaan edes virkavalta, koska ne ovat päätyneet sinne samoihin oletuksiin perustuvan populistisen politiikan seurauksena.
Näin ymmärsin Odenkin asiaa tuumineen
Erittäin hyvä artikkeli. Mutta. Ovatko ihmiset onnellisempia “hyvinvointivaltiossa” kuin muualla? Mielestäni ajatus, jossa yhteiskunta “välittää” ihmisestä on luonteeltaan sairas. Ei sellaisen kehittämistä voi hyvällä katsoa, isoveli on isoveli vaikka tavoite olisi kuinka hyvä tahansa.
Kari
Ylläoleva kirjoitus politiikasta mihinkään kantaa ottamattomana on Lindblomin mielestä ilmeisesti huono asia. Minusta se on erinomainen asia: riittää, kun valtio hoitaa muutamat pakolliset perustehtävänsä (väkivaltakoneisto, oikeuslaitos, koulutuksesta ja sosiaaliturvan laajuudesta voidaan keskustella ja pari muuta mitä en listaa tähän) ja muuten se toimii parhaiten pitämällä näppinsä irti ihmisten jokapäiväisestä elämästä. Noidenkin hoitaminen tuntuu olevan jatkuvasti liian vaikeaa, joten parasta pitää säädettävien muuttujien määrä mahdollisimman pienenä.
“Suomi turvallisissa käsissä” neuvostoliiton tukeman, vaaleja tarvitsemattoman kuulapään johdossa. Joo joo. Jos tehtäisiin pääministeri Vanhasesta Yhdysvaltojen mandaatilla presidentti ilman vaaleja niin olisi maa taas turvallisissa käsissä?
Minä olen aina sanonut, että jos kaikki olisivat kaltaisiani, sosialismi toimisi. Eläisimme sosilismissa, eikä kukaan edes huomaisi sitä.
Koska kuitenkaan kaikki eivät ole kaltaisiani, realistisesti parhaana vaihtoehtona näen libertarismin.
Ehdotan seuraavia kysymyksiä karkulaisen kiinnisaamiseksi:
1) Mitä tarkoitamme suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnalla?
2) Eli mitkä ovat sen toteutumisen ehdot? Ts mitkä tekijät tekevät siitä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan?
3) Kuinka priorisoida hyvinvointiyhteiskunnan toteutumisen kannalta tärkeitä arvoja?
4) Minkä arvojen kannalta valtiolliset järjestelyt ovat tarpeen?
5) Ja edelleen, minkälaisissa tilanteissa joistakin järjestelyistä ollaan valmiita luopumaan?
Ja olen muuten samaa mieltä siitä, että tämä holhousvaltio on räjäytettävä. Enää ei tarvita mitään moraalia tai etiikkaa, kun punavihreä eliitti on jo kirjoittanut kaiken lakikirjaan, josta voi lukea, miten on elettävä. Kaikilla on hillittömästi oikeuksia, joita keksitään joka päivä lisää, paitsi VHM:llä, jolla on vain yksi oikeus: maksaa kaikki ja pitää turpansa kiinni, kun Osmo & Co rakentavat turvallista ja tasa-arvoista onnelaa kielloin, käskyin, määräyksin ja pakkokeinoin.
Jos tästä “pöhöttyneestä hyvinvointivaltiosta” etsitään suurin heikkous, niin myös se on tämä ylivoimainen taloudellinen tehokkuus verrattuna libertaristisempiin yhteiskuntiin.
Taloudellisen vaurauden seurauksena meistä on tullut ekosysteemiä erittäin “kilpailukykyisesti” turmeleva kansakunta.
Tällä “puolisosialismilla” olemme luoneet taloudellisen hyvinvoinnin, johon libertaristien opeilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta päästä.
Ainoa taloudellisesti kilpailukykyinen järjestelmä on USA:sta tuttu militarismi, joka hankkii vaurautensa ryöstämällä resurssit ylivoimaisella sotakoneistollaan.
Terve
Sosiaalinen eläin ihminen tarvitsee turvaverkon. Seppo Lindblom nosti esiin yhden vihreistä unelmista eli perustulon.
Meillä on turvaverkko, mutta se koostuu lukuisista sossun ja kelan tukimalleista. Perustulo peittäisi ne kaikki. Eikä estäisi lisätienestiä.
Perustulon suuruudesta voidaan kiistellä. Minusta sillä ei pidä turvata esim. viikon lomaa Aasiassa tai laskettelua Lapissa. Sitä paitsi molemmat ovat ympäristöä pilaavia asioista.
Sitten tarvitaan julkista sairaanhoitoa, sosiaalipalveluja ja koulutusta. Erikoissairaanhoito pitäisi siirtää kunnilta kokonaan valtiolle.
Mikä on se kynnys joka estää demareita kannattamasta perustuloa. Ehkä se on vain se, että he eivät ole sitä itse keksineet. Jos sen olisi keksinyt Soininvaaran sijasta Paavo Lipponen, se olisi jo käytössä.
Kaikki lupaavat kaikkea hyvää kaikille — on mielestäni seurasta vaihtoehdottomasta politiikasta. Suomessakin jo Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana sisäänajettu uusliberalistinen markkinatalous, väite että sille globaalissa maailmantaloudessa ei ole vaihtoehtoja. Kaikki puolueet ovat sisäistäneet tämän suuntauksen kuin välttämättömänä luonnonlakina. Jatkuvat puheet siitä kuinka globaali talous on nostanut niin ja niin monta miljoonaa ihmistä pois köyhyydestä. Jos pistää hiukan mutkat suoriksi, se perustuu siihen että kun rikkaat ensin oikein rikastuvat, niin siitä sitten ajan kanssa tippuu hiukan myös köyhille. Ainoastaan ympäristöongelmat ajavat tämän kehityksen umpikujaan.
Jos meillä nyt demareilla on hiukan pallo hukassa, ja puolue on kuin tien haarassa ja miettiä mihin suuntaa lähteä. Tämä on myös eurooppalainen ilmiö. Nimittäin myös Saksassa demareilla on kovaa vääntöä, mihin suuntaa puoluetta lähdetään viemään ja minkälaisella kokoonpanolla jatkossa tehdään yhteistyötä.
En ymmärrä mitä tarkoittaa väite, jonka mukaan hyvinvointivaltion laajentaminen on loppunut. Veroaste on nykyään kyymenisen prosenttia korkeampi kuin 80-luvulla ja BKT kai liki pari kertaa suurempi. Onko ajatuksena, että nämä valtavat rahasummat eivät tuota hyvinvointia?
No joo, ehkä keskiluokan eksistentiaalinen tuska on työpaineissa lisääntynyt, mutta toisaalta vasta viime vuosien huikea talouskasvu on esimerkiksi taannut jollekin syöpäpotilaalle itse eksistenssin. Kehitysvammainen lapsi saa nykyään aivan eri tason turvan kuin parikymmentä vuotta sitten.
Ja kyllä meillä perusonnekkaillakin menee nykyään aika hyvin kun ei tarvitse stressata työttömyydestä ja rahattomuudesta. Stressi nimittäin on onnellisuuden vastakohta. Jos ette usko, kysykää siltä hymyileväiseltä senegalilaiselta uudestaan, onko hän onnellinen, kun AIDS iskee eikä ole rahaa lääkkeisiin.
Minusta tämä niin sanottu modernin projekti porskuttaa eteenpäin edelleen ihan kohtuullisesti. Asiat muutuvat parempaan suuntaan. Veikkaan toiveikkaasti, että viimeistään lastenlapseni voivat elää vailla pelkoa syövästä ja maailmansodasta pari pahinta stressinaiheuttajaa omasta elämästäni mainitakseni (väkivalta on nimittäin jatkuvasti vähentynyt modernisaation edetessä parista pahasta sodasta huolimatta). Jos oikein hyvin käy, voin itse aloitta tupakoinnin uudestaan eläkeiässä 😉
Ympäristötuhot saattavat kyllä aiheuttaa unettomia öitä lastenlapsillekin, mutta oman teoriani mukaan myös ympäristöongelmat ovat ratkaistavissa vain vaurastuvan ihmiskunnan voimavaroilla eli jatkuvan modernisaation puitteissa. Linkolalainen köyhäily ja kansanmurhailu on varmin tie perikatoon.
Muuten ihan perusvarmaa soininvaaratasoa tuo kolumni. Hmm, vai kävikö tässä sittenkin niin, että tulin kyseenalaistaakseni koko kirjoituksen perustan?
Niin tai näin, kyllä Ruotsi on aika hieno maa …
Muuten hyvä, mutta me vaan tässä matkalla tukehdumme syleilyyn. Olisiko sama saavutettavissa muulla tavalla?
Eräs perusvirhe on se, että _missään_ hyvää tarkoittavassa prosessissa, projektissa, laajennuksessa, laissa, asetuksessa tms. ei ole koskaan _mitään_ sisäänrakennettua seiskytkintä, jolla hyvinvointivaltion laajennus voitaisiin purkaa tai virtaviivaistaa sen kasvettua kohtuuttomaksi tai käytyä tarpeettomaksi, tai osoittauduttua muuten tuhoisaksi
Hyvinvointivaltiolla ei käsitteenä ole varmaan mitään eksaktia merkityssisältöä. Joka tapauksessa sellainen hyvinvointivaltio, jonka ideana on tulonsiirroilla pienentää elintaso ja tuloeroja on kilpailukyvyltään ilmeisen tehokas ellei jopa ylivertainen muihin systeemeihin nähden (verratkaapa suomen talouskasvua viimeisen 60 vuoden aikana mihin vaan muuhun valtioon.) Sen vahvuuksina on ainakin suhteellisen tasaisesti
jakaantuneen hyvinvoinnin tuottama yhteiskunnallinen vakaus ja yhteiskunnan resurssien saaminen tehokkaasti käyttöön (vrt, esim. USA jossa korkeinta koulutusta eivät saa lahjakkaimmat vaan ainoastaan ne joiden vanhemmilla on varaa maksaa, yhdysvallat tuokin suuren osan tieteellisestä osaamisestaan ulkomailta). Tässä pitää siis erotaa hyvinvointiyhteiskunta ideana siitä, että käytännössä esim, Suomessa koneisto joka tätä mallia toteuttaa on usein hillittömän tehoton ja kallis. Kun ei ole ollut rohkeutta purkaa aikasempia järjestelmiä on kaikki uudet hyvinvointijärjestelmät rakennettu aina vanhojen päälle.
Esimerkiksi se, että tulonsiirrot saataisiin toteutettua yhden perusjärjestelmän puitteissa (kutsutaan tätä sitten vaikka perustuloksi) varmaan keventäisi ja tehostaisi järjestelmää paljon. Eri asia on, että jotkut prekariaatti-Eetut
käsittävät perustulon niin, että muiden pitäisi maksaa heidän elämäntapalusmuilunsa kun ei vaan huvita tehdä töitä. Ei perustulonkaan automaattisena pidä tilille kilahtaa, mutta niille jokta oikeasti yhteiskunnan tukea tarvitsevat se olisi suuri helpotus. Olen päässyt lähteltä seuraamaan terveydellisistä syistä yhteiskunnan tuen varassa osittain elävän ihmisen rämpimistä tukiviidakossa ja siinä ei kyllä ole minkäänlaista järjen häivää.
“Niin tai näin, kyllä Ruotsi on aika hieno maa …”
Tähän pakollisena nuivana puheenvuorona, että hyvinvointivaltiohan voi toimia vain kohtuullisen suljettuna systeeminä, jossa riittävästi ns. puhalletaan ytheen hiileen. Esim. Ruotsissahan homma natisee liitoksissaan, kun tulonsiirtojen varassa elävien määrä on kasvanut liian suureksi avoimen maahanmuuttopolitiikan seurauksena.
Suomea käsiteltiin 80-luvun lopussa talouspolitiikan mallimaana. Kuinkas sitten kävikään?
90- luvun lopulla mallimaaksi nostettiin Uusi-Seelanti.
Missä oli kritiikki?
Kuten Juha totesikin, niin mielestäni ainakin iso osavastuu politiikan häviämiselle yhteiskunnasta on aina kaikkitietävällä ja oikeassa olevalla medialla. Iltäpäivälehdillä on miljoonien levikki näkyvyydessä ja suosituimmat nettisivustot top 10 sisältää ainakin 5 viihdemediasivustoa. Kansalaisen päivittäisestä media-annoksesta leijonanosan hörppäävät siis iltäpäivälehtien lööpit kaupankassalla ja nettisivustot, jotka tällä kuumalla minuutilla huutavat Iken tekstarisormesta, Kimin ansioista asfaltilla ja muutaman julkkiksen tanssitaidosta. Vain muutama massamedian julkaisu kykenee kilpailemaan hömppäviihteen kanssa (suurimmat aamulehdet ja Yle). Älylliset virikkeet ja asiakysymykset ovat tänä päivänä hukkuneet suureen uutisvirtaan, joka tulvii pikku-uutisia ja viihderoskaa. Todelliset uutisanalyysit ovat kärsineet inflaation kansan uutisnälässä, jota tyydyttää määrä, ei laatu.
Toisaalta voiko mediaa syyttää? Se vain tuottaa sitä mistä iso osa kansasta on kiinnostunut. Ehkä me Osmon blogia seuraavat ei kyetä ymmärtämään, mutta Pekka Perusduunaria Pieksamäeltä paperitehtaan linjalta tai Sirpa Sairaanhoitajaa Seinäjoelta sairasvuoteen vierestä eivät jaksa puuduttavan työpäivän jälkeen uhrata ajatustaan yhteiselle hyvälle perhe-elämän kustannuksella. Eikä heitä välttämättä kiinnostakaan aivontoiminnan lamaannuttua yksitoikkoiseen työhön, kunhan ovat vain tyytyväisiä kun liksa juoksee ja sillä saa huonolaatuisia muotivaatteita sekä kiinalaista krääsäelektroniikkaa henkilökohtaista hyvinvointia kartuttamaan.
Karrikoiden älyllisesti voimakas akateeminen luokka ei puolestaan halua politiikkaan muutamaa eksynyttä lammasta lukuunottamatta. En kyllä ihmettelekään. Kateellinen kansa mussuttaa iltapäivälehtien johdolla edustajien huippupalkoista. Yksityiselämä revitään palasiksi ja unohdetaan asiakysymykset. Vallan lipuminen yksityiselle sektorille ja Brysseliin on johtanut siihen, että ikäluokkien kerma valitsee ennemmin nämä kuin harmaantuvat kotimaiset päätöselimet. Yksityisyyskin on turvatumpaa kateelliselta massalta, tosin monessa tapauksessa kyse on omasta valinnasta. Milloin esimerkiksi EU-virkamiesten ja muun virkaeliitin tai Nokian johtajien asioita ruoditaan mediassa lukuunottamatta muutamia räikeitä erehdyksiä, jotka sietävätkin valahtaa lehtien palstoille. Kotimaisessa politiikassa vaan helposti tahtomattaan joutuu ruodittavaksi, toisaalta äänestäjät unohtavat edustajan seuraaviin vaaleihin mennessä lukuunottamatta muutamaa kestoistujaa, jotka tosin ovat paikkansa pitkäaikaisella työllä ansainneet.
Voidaan myös ajatella yleisesti ottaen maalla menevän niin hyvin materiamielessä ettei yksinkertaisesti voimissaan olevaa enemmistöä jaksa kiinnostaa politiikka ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Se vähemmistö (10%-20% kansasta), jotka voivat huonosti, on niin heikkoäänistä ettei he tule kuulluksi. Eikä heitä haluta nähdä, se tuo vain huonoja yöunia. Maksetaan tyytyväisenä verot ja toivotaan että joku muu hoitaa. Ei olla kiinnostuneita siitä mihin rahat käytetään, kansalaiset on kasvatettu pohjoismaisessa sosialistikulttuurissa ajattelumallilla “maksa verosi ja kaikilla on kivaa”. Julkisen sektorin rahankäyttö nousee esille vain jos puhutaan verotuksen muutoksesta ja väärinkäytöksista, arvokeskustelu ei vaan yksinkertaisesti jaksa palaa mediassa, jonka menestystä mitataan nykykapitalistisen systeemin mukaisesti katsoja- ja lukijamäärissä, jotka tarkoittavat mainostuloja ja kaunista alinta riviä tuloslaskelmaan.
Auttaisikohan vetoomus SanomaWSOY:n ja Almamedian päätöksentekijöihin suomalaisen poliitikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen elvytyksen puolesta? Olisiko kannatusta?
Catilina Says:
24. maaliskuuta 2008 kello 10.36
“Eräs perusvirhe on se, että _missään_ hyvää tarkoittavassa prosessissa, projektissa, laajennuksessa, laissa, asetuksessa tms. ei ole koskaan _mitään_ sisäänrakennettua seiskytkintä,”
Kyllä minusta tällainen pysäyttävä tai jarruttava palautesysteemi on selkeästi olemassa. Sitä voisi kutsua vaikka libertarismiksi, joka saapuu ennemmin tai myöhemmin nakertamaan hyvinvointiyhteiskunnan rakentamaa vaurautta lohkomalla siitä härskeimmille yksilöille suurimpia kimpaleita.
Meillähän tämä näkyy erittäin selkeästi tuloerojen ja suhteellisen köyhyyden kasvamisena.
Jossain vaiheessa libertaristiset reviirieläimet ovat syöneet sosiaalisten laumaeläinten keräämän varallisuuspuskurin, ja talouskehitys kääntyy laskuun. Mutta kai sitä kaiken sen inhimillisen kärsimyksen ja kurjuuden jälkeen taas notkosta noustaan…
“Karrikoiden älyllisesti voimakas akateeminen luokka ei puolestaan halua politiikkaan muutamaa eksynyttä lammasta lukuunottamatta.”
Niinkin voisi karrikoida, että tämä yhteiskunnallisiin asioihin vetoa kokeva akateeminen luokka on yleensä kiinnostuneempi todistelemaan “älyllistä voimaansa” vanhoja “edistyksellisiä” latteuksia toistelemalla kuin pohtimaan ratkaisuja arkisiin ongelmiin. On paljon helpompaa keksiä erilaisia sivistyssanayhdistelmiä yhteiskunnan kuvitelluista sortorakenteista ja vittuilla Pekalle ja Sirpalle, kuin keksiä miten Masa Moniongelmainen saadaan työelämään. Ei tarvitse ottaa vastuuta mistään, kunhan vaan keräillään toisilta samanhenkisiltä selkääntaputuksia reagoimalla hysteerisesti siihen, että Tyhmää Rahvasta kiinnostaa enemmän asuntolaina ja lapsilisät kuin Dworkin ja Solanas.
Se on jotenkin huvittavaa, että näinkin nuoren blogin kommentointi on ennustettavaa: Tiedemies tölväisee että poliittisia liikkeitä mitataan sen mukaan mitä ne saavat aikaiseksi, Raukko kiirehtii toteamaan että on tärkeätä että kansalla on vaihtoehtoja. Ei ole, tärkeää on se että kansan valinnoista todella seuraa jotain.
Mitä tulee varsinaiseen asiaan eli hyvinvointivaltioon, nojaan MBA-tuttavien viljelemään 80–20 sääntöön. 80% ongelmasta on ratkaistavilla 20% resursseisseista, eli se loppu 20% syö 80% resursseista. Mitä pitemmälle hyvinvointivaltioprojekti etenee sen vaikeampi se on, perinteinen perusköyhyys on mahdollisuuksien puutetta, ja täten hoidettavissa koulutuksella ja täsmätuilla. Kun se on hoidettu niin ongelmat ovat kerta luokkaa vaikeampia.
Kun meillä on mahdollisuuksien tasa-arvo, niin sitten tulee meritokratian ongelmat. Mitä tehdään niille joiden meriitit eivät riitä? Lindblom ja Soininvaara ovat ainakin ymmärteneet ongelman, mutta miten sitä ratkoisi sitä kautta että vähempikin panos riittää?
tpyyluoma Says:
24. maaliskuuta 2008 kello 19.50
“Raukko kiirehtii toteamaan että on tärkeätä että kansalla on vaihtoehtoja. Ei ole, tärkeää on se että kansan valinnoista todella seuraa jotain.”
Totta. Vaihtoehdoilla en tarkoita vaihtoehtoisia vaalilupauksia, vaan vaihtoehtoisia poliittisia päätöksiä vaalien jälkeen.
Vaalilupauksissahan näitä vaihtoehtoja vielä jonkin verran tarjotaan, mutta vaalien jälkeen vaihtoehtoja on vain yksi, jos sitäkään.
“Vaalilupauksissahan näitä vaihtoehtoja vielä jonkin verran tarjotaan, mutta vaalien jälkeen vaihtoehtoja on vain yksi, jos sitäkään”
Mielestäni asia on jotakuinkin päinvastoin. Ennen vaaleja vaihtoehtoja ei esitetä, koska “oikeita” asioita ei voi voi kyseenalaistaa, se saattaa viedä ääniä (ja media varmistaa sen, että vähäisinkin liturgiasta poikkeava mielipide naulataan välittömästi — todellista keskustelua harvemmin syntyy).
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi merkityksetöntä, ketkä poliitikot niitä päätöksiä tekevät. Äänestäjän kannalta tietenkin on ongelmallista, että eri tahojen näkemyserot ja soveltuvuus täytyy lukea rivien välistä tai perehtymällä huomattavaan määrään “perinteisen mediakentän” ulkopuoliseen materiaaliin (keskustelut, blogit, hallituksen esitykset, hallitusohjelmat, puolueiden vaaliohjelmat) joka on pääosin tuotettu siten että tavoitteena on pihvin piilottaminen ja todellisten motiivien peittäminen.
Ei ole helppoa. Useat henkilöt ovatkin ottaneet sen kannan, että äänestämällä vaikuttaminen on hyödytöntä, pitää vaikuttaa suoraan tai välillisesti kansanedustajiin ja virkamieskoneistoon, jos haluaa jotain lyhyen muutoksia aikaan. Sanomattakin on selvää että kansalaiset eivät ole näissä vaikutustavoissaan kovinkaan tasa-arvoisessa asemassa.
Kari
nakertamaan hyvinvointiyhteiskunnan rakentamaa vaurautta lohkomalla siitä härskeimmille yksilöille suurimpia kimpaleita.
Rehellinen työtätekevä ja raskaat veronsa maksava rehellinen suomalainen = härski yksilö ja saalistaja
Sekakäyttäjä, lukuisia väkivaltarikoksia = uhri
Ei koskaan sukupolviin mitään työtä tehnyt mutta kylläkin äänekkäästi etuja vaativa seurue = uhri
Globalisaation vastustaja, talonvaltaaja, anarkisti, työmarkkinavallankumouksellinen jne. Ei päivääkään minkäänlaista työtä josta olisi verot maksettu = uhri
Rehellinen laiskuri ja pubintäyte = uhri
jne.
Näinhän se menee.
neomarxismi Rulez Says:
25. maaliskuuta 2008 kello 11.57
““nakertamaan hyvinvointiyhteiskunnan rakentamaa vaurautta lohkomalla siitä härskeimmille yksilöille suurimpia kimpaleita.””
“Rehellinen työtätekevä ja raskaat veronsa maksava rehellinen suomalainen = härski yksilö ja saalistaja”
Rehellistä työtä tekemällä ei ole koskaan tarvinnut nääntyä suurimpien varallisuuskipaleiden alle.
Työllä hankitut varallisuuden palasetkin ovat olleet oikeastaan murusia.
““Rehellistä työtä tekemällä ei ole koskaan tarvinnut nääntyä suurimpien varallisuuskipaleiden alle.
Työllä hankitut varallisuuden palasetkin ovat olleet oikeastaan murusia.”””
Näin juuri. Meillä on lisäksi käytössä lähes kaikkien poliittisten ryhmien siunaama veromalli, jossa suurituloisimmat maksavat kohtuullista 28% tuloveroa ja kaikkein suurimmat perinnöt saavat eivät maksa lainkaan veroa.. Tähän on varmasti etujoukkoiset syynsä, koska keskituloiset ovat se ryhmä joiden veroastetta on nostettu. Sen paremmin ei toki mene pienituloisilla työläisillä ja yrittäjilläkään.
Suomalaisten köyhyys on suhteellista. Absoluuttista köyhyyttä meillä ei ole. Jos joku saa enemmän kuin joku muu, niin siinähän saa. Mitä sitä kadehtimaan. Onnea näillä asioilla ei saavuteta. Se syntyy jos syntyy muuta kautta. Aika usein se on ihmisen syntymässä saatu perusvire. Kuten myös kateus.
Soininvaara, puhut useasti kohtuuttomista tuloeroista. Voisitko määritellä mielestäsi kohtuuttomat tuloerot.
Eikö esim. ahtaajien ja erikoistuvien lääkärien välinen palkkaero ole kohtuuton, vaikka se onkin pieni? Eikö ole kohtuutonta vaatia erittäin pieniä tuloeroja kahden henkilön välille, jotka ovat menettäneet eri määrän vapaa-aikaa osaamisen hankkimiseen ja joilla on täysin eri osaamiskapasiteetti?
“Eikö esim. ahtaajien ja erikoistuvien lääkärien välinen palkkaero ole kohtuuton, vaikka se onkin pieni? Eikö ole kohtuutonta vaatia erittäin pieniä tuloeroja kahden henkilön välille, jotka ovat menettäneet eri määrän vapaa-aikaa osaamisen hankkimiseen ja joilla on täysin eri osaamiskapasiteetti?”
Eikös tuo ole hyvin yksipuolinen ja kapea näkemys asiasta? Opiskelu ei ole vapaa-ajan menettämistä, vaan tehokas ajankäyttöa oman ja muiden hyödyksi. Ja pitää ottaa huomioon että opiskelu on ilmaista, joten palkkaerot eivät voi kasvaa suureksi kuten maissa jossa vaan rikkaat pääsevät opiskelemaan.
Varsinainen tuloero on se että toiset tekevät työtä pysyakseen hengissä ja toiset ylikuluttavat koska saavat perintoa tai osinkoja, bonuksia ja optioita ei niinkään työstään vaan epäoikeudellisestä talouspolitiikasta.
Nykyään arvostetaan rikkautta yli kaiken, pitää kuluttaa mahdollisemman paljon, pitää olla valinnanvaran vapautta, ei saa tyytyä mihinkään, vaan aina lisää ja enemmän, raha ja kulutus kaiken mittana. Jos kaikki maailmassa tai tässä maassa käyttäytyisimme samoin, mitää siitä seuraisi?
Jos on köyhyyden raja, miksi ei voisi olla rikkauden raja, eli tuloeroraja?. On esitetty eri rajoa, 10% — 30% köyhien ja rikkaitten välillä. Maailman köyhyyden ongelma on nimenomaan maiden väliset tuloerot kuten asukkaiden välissä, ja tämä pahenee talouskasvun myötä mikä ei kykene tasamaan tuloerot.
“Kohtuuttomat tuloerot” ovat normaalissa poliittisessa keskustelussa 2500 kk-tulojen erotus. Esim. normaalipalkkaisella ja 5000 kuussa tienaavalla on “kohtuuton tuloero”. Yleisimmin näkee 1000–1500 kuussa tienaavia ja 3500–4000 kuussa tienaavia vertailtavan esimerkkinä tästä.
Minuakin kiinnostaisi tietää mihin Ode vetää rajan.
Tässä on oma kyyninen näkemykseni tuloeroista.
Kansalainen-suomi-sanastoa:
“isotuloinen” = tienaa enemmän kuin minä
“pienituloinen” = tienaa vähemmän kuin minä
“kohtuuton tuloero” = joku tienaa 500e enemmän kuin minä
“sopiva tuloero” = joku tienaa 500e vähemmän kuin minä
“sopiva palkka” = n. 20% nykyistä suurempi palkka (lähtötasolla ei ole merkitystä)
“koulutuksesta pitää maksaa” = olen käynyt kouluja enkä saa kunnon palkkaa
“tuottavuudesta pitää maksaa” = en ole käynyt kouluja eikä kiinnosta
“solidaarinen palkkapolitiikka” = meille vähemmän koulutetuille pitää maksaa suurempia korotuksia, mutta tämä ei sitten koske palvelualojen naisia (työläinen, mies)
“solidaarinen palkkapolitiikka” = meille naisille pitää maksaa suurempia korotuksia, mutta ei noille muille, eikä ainakaan toisille naisille (työläinen, nainen)
Uskomatonta kateutta, tyhmyyttä ja oman kuvitellun erinomaisuuden korostamista täällä, etenkin noissa loppupään viesteissä. Miten joku 2500 e/kk ansaitseva voi olla kateellinen 5000 e/kk ansaitsevalle samaan aikaan kun jotkut saavat jopa satoja miljoonia vuodessa veroitta tekemättä itse mitään sen eteen. Vielä paljon suurempi joukko nauttii kohtuullista n. 28 % tuloveroa todella suurista tuloistaan, joita ei myöskään läheskään aina ole ansaittu millään erityisosaamisella tai kovalla työllä, vaan kuuluminen oikeaan perheeseen on riittänyt tähän etuisuuteen.
Jos joku haluaa maksaa toiselle ihmiselle hänen työstään 10 000, 100 000 tai ääritapauksessa vaikka 1 000 000 e/kk niin eihän asiassa pitäis olla mitään kadehtimista vaan pelkästään syytä iloita siitä että kanssaihminen pystyy rahoittamaan yhteiskuntaa suurella summalla kuukausittain. Tai samoin jos joku pystyy rehellisellä yrittämisellä hankkimaan jopa tätäkin suuremmat tulot. Oikeutettua kateutta taas voi mielestäni tuntea, ensiksi mainitsemieni kahden ryhmän lisäksi, niitä kohtaan jotka saavat pelkällä puolueen jäsenkirjalla niin suojaisen ja 100% verovaroin kustannetun työpaikan että pelkällä lööperin laskulla tulot ovat esimerkiksi n. 200 000 e/v. Eikä pelkoa paikan menetyksestä ole.
“Miten joku 2500 e/kk ansaitseva voi olla kateellinen 5000 e/kk ansaitsevalle samaan aikaan kun…”
Samasta syystä kun ydinvoimalan piirustuksiin komitea ei koske mutta jokaisen on pakko päästä muuttamaan sen pihalle tulevaa pyörävajaa. Jos joskus tuntuu siltä, etteivät nuo päättäjät tai firmojen johtajat mitään tajua niin mene ottamaan mittapuu lähiön keskikaljakuppilasta. Se on yllättävän valaisevaa touhua.
Olen muuten Syltyn kanssa samaa mieltä, tuossa on Suomen tulopoliittinen keskustelu hyvin kiteytetty. Tuon kun lisää peruskoulun oppimäärään niin se on siinä.
Traveler: Pääoman tarjoaminen taloudelliseen toimintaan on huomattavan iso palvelus koko yhteiskunnalle ja siitä on myös maksettava korvaus, jotta pääomien omistajat näin tekevät eivätkä vain osta Saksasta vanhoja aatelislinnoja hupikäyttöön. Suuret pääomatulot eivät siis ole sen vähemmän ansaitsemattomia kuin työpanoksesta maksettu palkka.
Osmo Soininvaara:
“Onko K.J. Ståhlbergin terminologiaa käyttääkseni taas aika porvarilliselle vasemmistolle?”
Sinivihreä:
Voisi noinkin sanoa. Itse haluaisin ehkä lisätä politiikkaan ja yhteiskuntaan yleisestikin säällisyyttä puolukentaan tai vastaavaan katsomatta. Toiveeni saattaa olla turha sillä esim. googlehaku tuottaa ainoastaan n. 1500 osumaa kyseisellä termillä. Säällisyys ei taida olla muodissa.
Suomalaisen poliittisen keskustelun yksi lisäongelma on se, että täällä kaikki kannattavat vain ns. kovia arvoja, kuten kansallista etua tms. Pehmeät arvot, kuten taloudellinen tehokkuus, jäävät Sailaksen ja kumppanien harteille.
*Traveler: Pääoman tarjoaminen taloudelliseen toimintaan on huomattavan iso palvelus koko yhteiskunnalle ja siitä on myös maksettava korvaus, jotta pääomien omistajat näin tekevät eivätkä vain osta Saksasta vanhoja aatelislinnoja hupikäyttöön.*
Hyvin monet pääomien merkittävät omistajat ovat ainoastaan hyödyttömiä loisia suurine useinkin luontoa tuhoavine aineellisinen tarpeineen siinä Pääoman kyljessä 🙂 Tottapuhuen lähes 100 % verotaso isoissa perinnöissä ja ehdottomat vankeustuomiot suuremmasta veronkierrosta toisivat dynamiikkaa talouteen, mahdollistaisihan tämä käsittämättömän suuret tuloveron alennukset tuottavalle väestönosalle.
*Suuret pääomatulot eivät siis ole sen vähemmän ansaitsemattomia kuin työpanoksesta maksettu palkka.*
Tällä logiikalla siis:
Perityt asemat (johonkin etuoikeutettuun rälssiin syntyminen, kastilaitos, orjuus yms..) eivät siis ole sen vähemmän ansaitsemattomia kuin työpanoksesta maksettu palkka.
Rikoksilla hankitut omaissudet (vaikkapa tulevaisuuden Venäjällä) eivät siis ole sen vähemmän ansaitsemattomia kuin työpanoksesta maksettu palkka.
Jumalan valittuina oleminen eivät siis ole sen vähemmän ansaitsemattomia kuin työpanoksesta maksettu palkka.
jne..
En heti ymmärrä, mitä epäoikeudenmukaista taas on siinä, että joku jättää omaisuutensa jälkeläisilleen, paitsi jos omistaminen tietysti itsessään on rikos, kuten joittenkin mielestä näyttää olevan.
Cataliinalle:
Omistaminen ei ole rikos vaikka joskus tuntuu että pitäisi olla rikos. Oikeastaan kuluttaminen pitäisi olla rikos. Jos varakkaat ihmiset ylikuluttavat, energiaa, resurseja, tuottavat päästöjä jne, onhan selvä eattä kaikki eivät voi tehdä niin, koska globaali ekosysteemi sitä ei kestaisi. Jos suuri osa ihmispopulaatiosta on kulutuksen ulkopuolella, miksi pieni ryhmä ihmisiä tai maita pitää kuluttaa maailmaa loppuun? Onko heillä joku erikoisoikeus mitä köyhimmillä ei ole? Miksi jotku saavat omaisuus vanhemmilta vaan siksi että pääsevät kuluttamaan sitä mitä toiset ei voi, missä oikeudenmukaisuus?
jos energiavarannoista, varastoista ja virroista määrätään asukas kiintiö jokaiselle maan asukkaalle, samoin kuin päästöistä ja luonnonresurseista, kuluttamisesta niin että jokainen voi joko käyttää tai myydä sen, eihän silloin tarvitse olla rikas, omistaa ja kuluttaa loputtomiin. Kaikki haluumme sitä, mutta kun kakku ei riitä kaikille, eikös se ole oikeuden mukaista jakaa sen tasasesti. Pääasia on olla onnellinen eikä rikas ylikuluttaja.
Talouskasvu perustuu kulutuksen kasvuun, ihmispopulaation kasvuun, enemmän ja isommaksi, tämä ei ole kestävä eikä oikeudenmukaista, ei ihmisten välissä eikä maiden välissä.
*En heti ymmärrä, mitä epäoikeudenmukaista taas on siinä, että joku jättää omaisuutensa jälkeläisilleen, paitsi jos omistaminen tietysti itsessään on rikos, kuten joittenkin mielestä näyttää olevan.*
Mikäli kysymys oli osoitettu myös minulle, niin vastaan ettei se minun mielestäni ole rikollista. Kysymys onkin siitä onko omistaminen ja periminen jotenkin PAREMPAA kuin ansaitseminen. Minun mielestäni ei ole, joten en hyväksy sitä että mainitut tulot ovat jotenkin lievemmin verotettuja. Tähän kuuluu tietenkin vastata että : mutku niistä on jo maksettu verot.. niimpä, uskoisin että kaikista lompakostani löytyvistä seteleistäkin on maksettu verot moneen kertaan ennen kuin ne ovat sinne päätyneet, joten eiköhän laiteta verot kokonaan valtion maksettaviksi vai mitä?
Mutta mikä hyvinvointivaltio se sellainen on, jossa kansa voi huonosti, eikä asialle tehdä mitään? Varojen kohdistaminen oikein (lue: ihmisiin) olisi ensiarvoisen tärkeä asia, koska hyvinvoivat ihmiset pitävät pystyssä sitä hyvinvoivaa valtiota. Vaan entäpä sitten kun ihmiset voivat huonosti?
Omistaminen ja hyvät tulot eivät ole huono asia. Huono asia on niiden tuoma ilmastomuutoksen pahentaminen. Kova vero vaan tuhlaamiselle eli matkusteluun ympäri maapalloa, ajeluun isoilla autoilla ja veneillä jne.
Aiheesta poiketen kysymys, mitä seuraa markkinataloudessa, jos kaikki alkavat vähentämään kulutusta nopealla aikavälillä. Voisiko esim. Osmo vastata.
Kulutusta mielestäni pitäisi verottaa ankarasti, mutta on tekopyhää väittää perintöjä epäoikeudenmukaisiksi. Joku saa perimässä enemmän kuin joku, joku saa kasvatuksessa ja elinympäristössä. Elämä olisi helppo täyttää katkeruudella. Toki kohtuus kaikessa.
Jouni:
Ja mitä seuraa jos kaikki jatkavat kulutusta 3% vuosivauhdilla, eli joka 23 vuotta, kulutus tuplaantuu. Kiina ja Intia kasvavat 10% vuosikasvulla, eli sillä vauhdilla kulutus tuplantuu joka 7 vuotta . Mitähän siitä seuraa, kun kaikki haluavat kuluttaa samallalailla kuten esim. Suomessa?
Toisaalta, jos vähennetään fyysistä ja krääsän kuluttamista, tavaroiden omistamista, ja nostetaan palveluitten “kuluttaminen” siinä olisi idea, mutta kehitys ei ole sen suuntainen.
Pitää muistaa että maapallolla on rajallinen kyky uusiutua, tuottaa “palveluja” ja resursseja. Emme voi kuluttaa eikä kasvaa yli sitä optiimirajaa. Pitää muistaa että maapallo ei kasva vaan kehittyy. Kasvaminen on tulla isommaksi, kehittyminen on tulla erilaiseksi. Miksi ei uskalleta uskoa että voi hyvinkin onnistua kehitystä ilman kasvua?
Suomelle menee hyvin ainoastaan jos maailmalla menee hyvin. Talouskasvu ja sen tuoma järjetön kuluttaminen ei ole kestävä. Ainoa mahdollinen kasvu pitäisi perustua ekologisen diversiteetin, lounnonresurssien säilyttämiseen, säästeiden vähentämiseen. Eli kasvu mikä on maapallon kantokyvyn optimin alapuolella.
Katja:
Thomas Paine kirjoitti (suunnilleen): Jos josaain maailmanmaassa voidan sanoa etta: meidän köyhät ovat onnellisia, ja heidän keskuudessa ei elää tietämättömyys, osaamattomuus, kärsimys, vankilat ovat tyhjiä, kadut vapaita kerjälaisista; vanhukset ja lapset eivät kärsi, vasta silloin voidaan puhua demokraatiasta ja oikeudenmukaisuudesta.
Onkohan semmoinen maa olemassa? Länsimaiden rikkaus pohjautuu monen muun maan köyhyteen.
Juanito:
Toisaalta, jos vähennetään fyysistä ja krääsän kuluttamista, tavaroiden omistamista, ja nostetaan palveluitten “kuluttaminen” siinä olisi idea, mutta kehitys ei ole sen suuntainen.
Lundqvist kysyy:
Onko mahdollista, että rahaa kierrätetään palveluiden kautta nykyistä tuntuvasti enemmän ja tavaroiden kautta nykyistä tuntuvasti vähemmän. Ja silti homma pelaa.
Esimerkkinä vaikkapa se, että alettaisiin kampaamaan toistemme hiuksia maksua vastaan, tai hoitaisimme enemmän vanhuksia, mutta maksua vastaan. Uudet yritykset keskittyisivät aineellisen sijasta myymään ja välittämään tavaran sijasta jotain muuta.
Millainen olisi yhteiskunta, jossa raaka-aineet kiertävät, marketit ovat kirpputoreja, ylellisyysmatkustelusta (muu kuin työmatka) joutuu maksamaan ekologisen jalanjäljen mukaan.
Kuten juanito kirjoitti, kasvuvauhti on 3 % ja se on eksponentiaalista. Esimerkki: Lammessa on kaksi lummetta, seuraavana vuonna 4 jne. Sitten lammen pinta-alasta on puolet lumpeita. Kysymys: Luinka monta vuotta kuluu, kun lampi on täysin ummessa.
Näköalat maapallolla ovat suunnilleen samanlaiset, jos kasvu on 3 % ja se tapahtuu raaka-aineita törsäämällä.
Minä haluaisin ajaa höyryautolla, vaikka pilkkeitä polttaen. Ei vaihdelaatikkoa, suora veto takapyöriin, ja nokka nousee varomattomasti lähtiessä. Te jäisitte kuin seisomaan citymaastureillanne, mutta Suomessahan kaikki on kiellettyä.
Kun puhutaan rahan kierrättämisestä, pitäisi ottaa huomioon, että puhutaan oikeudenmukaisuudesta ja aitodemokraatiasta. Mikä raha voidaan kierrättää, ja kuinka paljon menee mihinkin.
Maailman rikkaimmista organisaatioista, valtiot, yritykset, perheet jne, yli puolet on monikansalaisyrityksiä, ja nämä kuuluvat rikkaimpiin maihin. Eli heidän päämäärä on tehdä mahdollisemman paljon voittoa mahdollisemman nopeasti. Ei ne muusta välitä. Heidän voitto tulee suurin osa kuluttamisesta.
Toisen sanoen, suurin osa maailman rahasta päättyy tai kiertää tavalla tai toisella muutaman yrityksen kautta, ja nämä hallitsevat maailman taloutta. Vaan pieni osa päättyy valtioihin, paitsi jos rikkaat valtiot ovat näissä yrityksissä mukana kuten USA:ssa monesti. Tästä rahasta, osa päättyy osakenomistajien pankkiin tekemättä mitään sen eteen.
Yritysjohtajat lopettavat satoja tuhansia työpaikkoja ympärimaailmaa ja siten heidän yrityspörssiarvo nousee ja voitto osinkoja tulee lisää, taas tekemättä mitään sen eteen. Jos yritysjohtaja ei kykene tekemään odotettua voittoa, niin hän saa potkut mutta vie mukanaan miljoonia korvauksena.
Argentinalainen ekonomisti Walter Graziano laski pelkästään Latinalaisessaameriklassa rahaa mikä valtiot on joutunut maksamaan näille yritykselle koska eivät täyttäneet vapaakaupan ehtoja (ympäristönormeja, sosiaalisia kuten unionit) ja summa on melkoinen, mikä on otettu pois näiden maiden kehityksestä, vaan siksi että yritykset saavat lisää voittoa.
Eli Jouni: luuletko että maailmassa ei voi rahaa kierrättää palvelujen kautta paljon tehokkaamin? Nyky talousjärjestelmässä ei todellakaan kun raha jää muutaman käsiin. Mutta taas, kysymys on oikeudenmukaisuudesta. Mikä estäisi rahan kierrättäminen palvelijen kautta?
Mikä olisi yhteiskunta tulevaisuudessa jos asialle ei tehdä mitään? Miksi nähdä asia niin kapeasti että marketit kuin kirputoreja? Suurin osa tavaroita marketeissa on merkityksematön, vaan kuluttaa resursseja eikä tee ihmisen sen onnelliseksi.
On ikävä huomata että on edelleen ihmisiä jotka sekoittavat oikeudenmukaisuus ja kateus. Tässä ei ole kysymys kateudesta, vaan rikkaan vähemistön ahneudesta.