Työsuhdeomistusasuntoja?

Tuo vähän puoli­huoli­mat­tomasti heit­et­ty aja­tus kaupun­gin takauk­ses­ta asun­topoli­ti­ikan väli­neena alkoi tun­tua niin hyvältä, että ajat­telin pala­ta siihen.

Helsinkiä uhkaa melkoinen henkilökun­ta­pu­la, eri­tyis­es­ti hoita­jista, mut­ta myös opet­ta­jista, palomiehistä ja vähän kaikesta muus­takin. On ollut puhet­ta, että van­ha työ­suhdea­sun­to­jen kon­sep­ti pitäisi ottaa taas käyt­töön, kos­ka asumisen kalleus on työvoima­pu­lan taustalla.

Entä, jos kaupun­ki ei han­kkisikaan asun­to­ja vuokrat­tavak­si, vaan takaisin vain henkilökun­nan asun­to­lainan sataan pros­ent­ti­in asti. Kun lainal­la on kaupun­gin takaus, pankin kanssa voi sopia vaik­ka siitä, ettei lainaa tarvitse lyhen­tää lainkaan. Tämä johtaa selvästi pienem­pii asumiskus­tan­nuk­si­in kuin vuokra-asun­nois­sa niin kauan kun val­tio jakaa automaat­tista tukea kaik­keen omistusasumiseen.

Kaupun­gin taloudelli­nen ris­ki jää pienek­si, sil­lä vaik­ka lainan otta­ja ei raha-asioitaan hoitaisikaan, asun­to on pääo­man panttina.

Perushoita­jan taloudessa asun­non hin­taris­ki on tietysti melkoinen. Entä jos asun­non myyn­ti­hin­ta las­kee? Sil­loin hänel­lä on niskas­saan velat, jot­ka ylit­tävät asun­non arvon. Sopimuk­seen pitäisi sisäl­lyt­tää, että kaupun­ki ostaa asun­non nimel­lis­es­ti samaan hin­taan, jol­la perushoita­ja on sen aikanaan ostanut. Ajan myötä tämä lupaus menet­tää inflaa­tion myötä merk­i­tyk­sen­sä, mut­ta eihän siinä perushoita­jan lainas­sakaan indek­siehtoa ole. Ilmi­selvän väärinkäytös­mah­dol­lisu­u­den tor­ju­misek­si kaupun­gin on hyväksyt­tävä kukin kaup­pa ja siitä mak­set­ta­va hin­ta, mut­ta niin­hän takaus­ta annet­taes­sa yleen­säkin tehdään.

Tämä tietyt­sti sälyt­tää melkoisen hin­tariskin kaupungille — asun­to­jen hin­to­jen yleinen alen­tu­mien voisi tul­la sille kalli­ik­si — mut­ta sama hin­taris­ki sisäl­tyy työ­suhdea­sun­to­jen han­k­in­taan vuokrattaviksi.