Tuo vähän puolihuolimattomasti heitetty ajatus kaupungin takauksesta asuntopolitiikan välineena alkoi tuntua niin hyvältä, että ajattelin palata siihen.
Helsinkiä uhkaa melkoinen henkilökuntapula, erityisesti hoitajista, mutta myös opettajista, palomiehistä ja vähän kaikesta muustakin. On ollut puhetta, että vanha työsuhdeasuntojen konsepti pitäisi ottaa taas käyttöön, koska asumisen kalleus on työvoimapulan taustalla.
Entä, jos kaupunki ei hankkisikaan asuntoja vuokrattavaksi, vaan takaisin vain henkilökunnan asuntolainan sataan prosenttiin asti. Kun lainalla on kaupungin takaus, pankin kanssa voi sopia vaikka siitä, ettei lainaa tarvitse lyhentää lainkaan. Tämä johtaa selvästi pienempii asumiskustannuksiin kuin vuokra-asunnoissa niin kauan kun valtio jakaa automaattista tukea kaikkeen omistusasumiseen.
Kaupungin taloudellinen riski jää pieneksi, sillä vaikka lainan ottaja ei raha-asioitaan hoitaisikaan, asunto on pääoman panttina.
Perushoitajan taloudessa asunnon hintariski on tietysti melkoinen. Entä jos asunnon myyntihinta laskee? Silloin hänellä on niskassaan velat, jotka ylittävät asunnon arvon. Sopimukseen pitäisi sisällyttää, että kaupunki ostaa asunnon nimellisesti samaan hintaan, jolla perushoitaja on sen aikanaan ostanut. Ajan myötä tämä lupaus menettää inflaation myötä merkityksensä, mutta eihän siinä perushoitajan lainassakaan indeksiehtoa ole. Ilmiselvän väärinkäytösmahdollisuuden torjumiseksi kaupungin on hyväksyttävä kukin kauppa ja siitä maksettava hinta, mutta niinhän takausta annettaessa yleensäkin tehdään.
Tämä tietytsti sälyttää melkoisen hintariskin kaupungille — asuntojen hintojen yleinen alentumien voisi tulla sille kalliiksi — mutta sama hintariski sisältyy työsuhdeasuntojen hankintaan vuokrattaviksi.
Terve
Kuka on keksinyt asunnon omistamisen (varmaan sama kuin kata kärkkäisen laulussa “kuka keksi rakkauden”, se on “älypään” kysymys, vastatkaa).
Miksi ihmisen pitää omistaa asunto. Vastaan itse, ei miksikään. Kuntien pitää vaan satsata vuokra-asuntoihin. Niihin tulee asukkaita ja kate on kunnille hyvä. Miksi pitää rakentaa monimutkaisia pankkisuhdekuvioita.
Asunto kannattaa omistaa siksi, että omistusasumista valtio tukee 29 prosentin verotuella mutta ei vuokralla asumista mitenkään. Kyse on pelkästä vero- ja tukisuunnittelusta. Siis vähän kuin maataloudessa.
Onhan tuossa omistusasunnossa myös se näkökulma, että sehän on eräänlaista jälkikäteissäästämistä. Kun asunto on maksettu; on se jonkinlainen turva vanhuuspäiville, jossa varallisuus on ainakin tähän päivään asti säilynyt ja jopa kasvanut. Ja pääseehän siitä aina eroon.
Sepelle vaan vastauksena, että viimeisessä paidassa ei ole taskuja. Tai sitä ennen, kun makaat terveyskeskuksen käytävällä, niin varakkaana voit maksaa siitä hotellihinnan ja viereisessä makaava juoppolalli ei maksa mitään.
“Entä, jos kaupunki ei hankkisikaan asuntoja vuokrattavaksi, vaan takaisin vain henkilökunnan asuntolainan sataan prosenttiin asti.”
“Kun lainalla on pankin takaus, pankin kanssa voi sopia vaikka siitä, ettei lainaa tarvitse lyhentää lainkaan.”
Mikäli tuota tulee laajemassa mitassa, niin tuskin tuo pienentää lainkaan asumiskustannuksia, sillä se pankki haluaa kuitenkin sen pääomansa joskus takaisinkin sillä heidän business kuitnekin perustuu talletettujen varojen edelleen lainaamiseen ja talletuskin voidaan joskus nostaa. sen sijaan kaupunki voi tuota lainaa tarjota työntekijälleen.
“vanha työsuhdeasuntojen konsepti pitäisi ottaa taas käyttöön, koska asumisen kalleus on työvoimapulan taustalla.”
Tätä voisi todella harkita, muodossa tai toisessa. Tosin asumisen kalleuteen on olemassa oikein yksikertainen ja tehokas lääke. Asuntojahan on markkinoilla vähemmän kuin asunnon tarvitsijoita. Tämä asetelma on muutettavissa vain ja ainoastaan lisäämällä asuntojen määrää suhteessa tarvitsijoiden määrään. Helsingissä (muistaakseni) rakennetaan 5000 asuntoa vuositasolla. Jos tämä määrä olisi vaikka 10000 asuntoa, joista vaikka puolet olisi kaupungin vuokra-asuntoja, niin yleiset asumisen kustannukset olisivat selkeästi nykyistä alemmat.
Asuntiorakentamisen lisääminen ei ole aivan helppoa. Tarvittaisiin esimerkiksi rakennusmiehiä, mutta on siinä esteenä myös aivan typeriä kunnan talouteen liittyviä syitä.
Kyllä pankille edullisin lainanottaja on sellainen, joka ei lyhennä lainaansa lainkaan. Eipähän tarvitse nähdä vaivaa uusien asiakkaiden hankkimisessa. Jotkut tallettajat nostavat talletuksiaan ja toiset taas tallettavat lisää. Ei se pakota perimään lainoja takaisin. Jonkin pankin tilillähän se nostettu lainakin on, ei sitä kukaan sukanvarressa säilytä.
“Tämä tietysti sälyttää melkoisen hintariskin kaupungille — asuntojen hintojen yleinen alentumien voisi tulla sille kalliiksi — mutta sama hintariski sisältyy työsuhdeasuntojen hankintaan vuokrattaviksi.”
Jos kaupunki omistaa asunnot, kaupunki saa sekä positiivisen että negatiivisen hintariskin. Jos kaupunki taas lupautuu lunastamaan asunnot, se ottaa kannettavakseen ainoastaan negatiivisen riskin. Kaupungin tuhannet työntekijät huomaisivat samanaikaisesti “voit vain voittaa” ‑asetelman — eikö tästä syntyisi asuntokupla siirtymävaiheessa?
Jos kaupunki ryhtyy tukemaan työsuhdeasunnoilla työvoiman saantia, siihen sisältyy jonkin asteinen subventio väksisin. Tämä esittämäni malli olisi subvention odotusarvolla mitattuna pienin, mutta toki siihen sisältyy melkoinen riski: jos kaikki menee pieleen, kaupungin talous on heikoilla samalla kunkaupungille kertyy lunastettavaa paljon.
Helsingissä asunnot ovat kuitenkin menneet hyvin kaupaksi viimeisest 150 vuotta. Tätä keinoa en suositteli muuttotappiokunnille.
Väite, että omistusasunto sitoo asukkaan “turpeeseen” voi pitää paikkansa muuttotappioalueille, mutta ei Helsingissä. Omistusasunnon voi myydä tai panna vuokralle aika helposti — paljon helpommin kuin jonottaa kaupungin vuokra-asuntoa.
Mutta jos sijoituskohdetta subventoidaan tavalla, joka aivan erityisesti pienentää arvonlaskun riskiä, niin tämä nostaa sijoituskohteen hintaa enemmän kuin (odotusarvoltaan) samansuuruinen subventio toisenlaisilla ehdoilla.
Näin siis tulkitsisin rahoitusteoriaa tässä. Mutta lisätäänpä keitokseen vielä hiukan psykologiaa. Jotenkin intuitio sanoo että syntyy tosi hullut päivät, jos asunnonostajien ei tarvitse yhtään miettiä arvonlaskun riskiä. Ja juuri nämä Uuden Aikakauden hinnat olisivat sitten niitä, mitä kaupunki joutuisi takaamaan.
kuinka korkeaa hintaa tahansa kaupunki ei mene tietenkään takaamaan. Eikä tämä olisi subjektiivinen oikeus kaikille, vaan suunnattu asuntopliittinen toimi pienipalkkaisille työntekijöille. Jos kaupunki ostaisi heille vuokra-asunnon, hintoja sekin kysynnän kautta nostaa.
Tää ei toimi, nimenomaan tuosta syystä minkä TAL mainitsi, ostajalle ei ole hintariskiä mikä kannustaa ostamaan mahdollisimman kalliin asunnon. Kehittäisin mielummin jotain osaomistusmalleja, esimerkiksi kaupunki omistaa asunnosta 30% jota voidaan käyttää työntekijän asuntolainan vakuutena. Osuudesta peritään markkina-arvoon perustuvaa vuokraa, tämä tasaa hintariskiä kumpaankin suuntaan.
Yleisesti ottaen asumistuet, korkovähennykset, jne. pitäisi yhdistää yhdeksi tukijärjestelmäksi. Minusta se RATAn 30% tuloista maks. asumiseen olisi hyvä nyrkkisääntö, jos tulot menevät tuon alle niin sitten subventoidaan.
“Asuntiorakentamisen lisääminen ei ole aivan helppoa. Tarvittaisiin esimerkiksi rakennusmiehiä”
Toki kun seuraa nykyisiä ns. home-talo ‑uutisointia, niin todellakin tuntuu siltä, että ammattitaitoisen ja hommansa hyvin hoitavan rakennusmiehen löytäminen vastaa lähinnä rakettitiedettä. Tosin ongelma ei ole niinkään itse rakennusmiehissä, vaan se on pikemminkin työnjohdollinen. Lisäksi näitä viimeistelemättömiä asuinkiinteistöjä (myös peruskorjaustapauksissa) otetaan kaupunginkin toimesta vastaan (itse asun yhdessä sellaisessa) ilman mutinoita. Niin kauan kuin tätä tehdään yleisesti, niin laatuun ei tulla myöskään panostamaan.
sanoisin kuitnekin itse asiaan, että ongelma ei niinkään ole rakennusmiesten saamisessa, kunnalliset (ts. kunnallispoliittiset) syyt sitten on jo ihan eriasia. Olen antanut itselleni kertoa,e ttä Helsingillä olisi kaavoitettuna selvästi isompaakin asumisrakentamiseen riittävästi maata, mutta se on yksityisten kiinteistö yms. muiden vastaavien yritysten ja yhteisöjen hallussa. Näillä taasen ei ole halua/intressiä rakentaa tuota maata kaavan mukaan. Tämä siis koskee lähinnä tiivistämisrakentamista. Yhtenä ratkaisuna tietysti olisi tällöin helppoa peria sakko tai vaikka korotettu kiinteistövero kaavan alittavalta rakennusoikeuden käytöltä tai velvoitettava käyttämään esim. 95% rakennusoikeudesta x‑vuoden sisään. tämäkin toisi varsin huomattavan määrä uutta rakennuskantaa varsin nopeasti markkinoille.
“Kyllä pankille edullisin lainanottaja on sellainen, joka ei lyhennä lainaansa lainkaan. Eipähän tarvitse nähdä vaivaa uusien asiakkaiden hankkimisessa.”
Pankille on edullisin asiakas sellainen, joka maksaa korot ja lainansa, mutta muuhun ei riitä rahaa. Kyllä pankkitoiminnan edellytys on se pääomankin takaisin saaminen, ihan jo siitä syystä, etteivät ihmiset elä ikuisesti. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksen mukaan (vuodelta 2006) Helsingin työntekijöistä on jäämässä eläkkeelle tai varhaiseläkkeelle 2006–2020 noin 18´000 henkilöä. Mikäli tämä joukko korvataan uudella ja näille taattaisiin tuo laina asuntuihin, joiden keskihinta on 150´000 euroa olisi lainapotti 2,7 miljardia euroa. Kun pääosa asuntojen kauppaahinnasta kuitnekin menee rakentamiskustannuksiin on vaikea nähdä saisiko pankit tuota rahaa lainattua ihmisille muuten kuin joko lainaamalla sen keskuspankilta tai asiakkailtaan. Asiakkailtaa lainaamalla tulee mieleen erinäiset yritykset yms. joilla tuo rahaa menee uuden liiketoiminnan (esim. seuraavan rakennuskohteen) rahoittamiseen. tästä johtuen ainakin osa pääomasta on saatava takaisin. Oet oikeassa siinä, että ei tuo raha sukanvarrressa ole, mutta väärässä siinä, että se makaisi jonkun/jonkin tilillä (ei se tee sitä nytkään).
Ongelmana Helsingissä on korkeat asuinkustannukset, joita pitäisi saada alemmas ja se onnistuu vain lisäämällä asuntojen määrää markkinoilla suhteessa asunnon tarvitsijoiden määrään. Lainatukijärjestelmällä (olipa muodoltaan millainen hyvänsä) ei tähän ongelmaan puututa lainkaan, vaan vain yritetään elää sen kanssa.
Tuota noin. Eikö olisi helpompaa ja selkeämpää maksaa sellaista palkkaa, että sillä pystyy hankkimaan katon päänsä päälle. Sinänsä järkevältä tuntuva ehdotus kun haiskahtaa varsin byrokraattiselta.
Heitän nyt sitten toisen puolen argumentin, jonka kahvipöydässä kuulin, vaikken tähän itsekään usko:
Eihän kuntien pitäisi rakentaa laisinkaan vuokra-asuntoja, kun katsoo minkälaista väkeä niissä keskimäärin asuu! Kuntien omissa vuokra-asunnoissa asuvat tuovat kunnalle katetta vain valtion pussista kierrätettyjen tulonsiirtojen (asumistuen) kautta, muuten se populaatio taitaa tuottaa keskimäärin vain kustannuksia.
Ja sitten vähän vakavammin: Omistusasumisen hyvä puoli on siinä, että kiinteäluontoinen omaisuus kannustaa lainkuuliaisuuteen ja asuinympäristöstä huolehtimiseen paremmin kuin toisen omistamassa asunnossa asuminen. Kun oma omaisuus kärsii omasta sikailusta, niin tulee sikailtua vähemmän.
Jos ei ns. sosiaalista asuntotuotantoa olisi, eikä olisi mitään omistusasumista erikseen tukevaa järjestelmää, uskoisin että vuokralla-asuminen olisi siltikin kalliimpaa, koska vuokralaisen kannusteet pitää asunnosta huolta ovat vähäisemmät. Haluaisin nähdä tästä enemmänkin tutkimuksia, koska muistan vain Hesarissa tai Aamulehdessä viitatun tutkimukseen, jonka mukaan vuokralla asuvat tuottavat selvästi enemmän jätettä ja lajittelevat jätteensä laiskemmin.
Lisäksi on niin kuin Ode aiemmin kirjoitti, eli että omistusasumisessa varallisuutta on pääosin perheiden hallussa sensijaan että sitä olisi vuokra-asuntoyhtiöiden hallussa. Kuntien oma asuntokanta ei laadullisesti myöskään siitä mihinkään ainakaan parane, vaikka sitä rakennettaisiin lisää. Sama yhteismaan ongelma niidenkin kunnossapidossa on. Eikä ihmisten asenteita muuteta noin vaan.
Halusin vielä lisätä, että mikään omaisuuden uudelleenjärjestely vero- tai muin järjestelyin ei asuntopulaa vähennä. Ainoa tapa vähentää asuntopulaa on rakentaa asuntoja lisää. Sen paremmin perustelematta väitän lisäksi, ettei ole kauheasti väliä millaisia asuntoja rakennetaan, jos ne menevät kaupaksi.
“Eihän kuntien pitäisi rakentaa laisinkaan vuokra-asuntoja, kun katsoo minkälaista väkeä niissä keskimäärin asuu!”
Kuten Tiedemies itsekkin tuossa jo toteaakin, niin ei tuo kovin uskottava väite ole. Meinaan vaan kun jo Helsingin kaupungissa noin joka kuudes asukas asuu kaupungin vuokra-asunnossa.
“Asuntiorakentamisen lisääminen ei ole aivan helppoa. Tarvittaisiin esimerkiksi rakennusmiehiä, mutta on siinä esteenä myös aivan typeriä kunnan talouteen liittyviä syitä.”
Kuulisin mielelläni lisää näistä kunnan talouteen liittyvistä typeristä syistä olla rakentamatta lisää asuntoja. Eikö kaupungille kelpaa uudet veronmaksajat?
Uudet veronmaksajat ovat ihan tervetulleita, kunhan heitä ei tule liikaa. Kunta joutuu investoimaan uutta asukasta kohden noin 10000 euroa (vanha tieto, jota ei ole korvattu uudemmalla). Jos kunta kasvaa prosentin vuodessa, vanhat asukkaat maksavat uusista 100 euroa/henki, kahden prosentin kasvuvauhti tuo lisälaskua 200 euroa/henki. Niinpä kunnat hiastavat kaavoitusta tahallaan selvitäkseen taloudellisesti. Tämä on sikäli hölmöä, että rakentamisen paine purkautuu ulkokehälle (vrt. nurmijärvettyminen) jossa sei ei tule kansantaloudellisesti yhtään sen halvemmaksi. Valtio korvaa ylimääräiset kasvusta aiheutuvat menot Kirkkonummelle ja Nurmijärvelle, mutta ei Vantaalle.
Muutenkin asuntoja pitäisi ensisijaisesti antaa työssäkäyville ihmisille. On ihan hullua, että sosiaalituilla asuvat lähes parhailla paikoilla pääkaupunkiseudulla. Pahimmillaan häiriköivät työssäkäyviä.