Asumisen alle jää aina luontoa. Mitä harvempi on yhdyskuntarakenne, sitä enemmän luontoa uhrataan. Isossa kuvassa tiivis yhdyskuntarekenne siis säästää luontoa. Tavoittelen tiivistä rakennetta, mutta miin, että kunnollisia viheralueita on lähellä kaikkia.
Olisi helppoa rakentaa tyhjälle alueelle kaupunki, joka olisi yhdyskuntarakenteeltaan tiivis ja jossa kunnolliset viheralueet ovat lähellä. Olemassa olevaa kaupunkia on paljon vaikeampi korjata tällaiseksi. Käsittelen tässä kolmea tapausta, jossa rationaalinen yhdyskuntarakenne ja asukkaiden arvostamat luontoarvot ovat törmäyskurssilla. Käsittelen Meri-Rastilaa, Kivinokkaa ja Haagan Riistavuorta.
Meri-Rastila
Vuosaarelaiset ovat erityisen tykästyneitä Rastilan metsään. Pahaksi onneksi se sijaitsee lähellä metroasemaa, joten asuntojen rakentaminen sinne oli erityisen kannattavaa. Me vihreät kuitenkin vastustimme sinne rakentamista, vaikka vastapuolen argumenteissa oli oma järkensä. Sinänsä se ehdotus, jonka kaupunginvaltuusto aikanaan hyväksyi, oli erityisen hölmö. Alue olisi tuhottu, mutta asuntoja olisi rakennettu vain vähän. En ymmärrä, mitä järkeä luontoalueen raunioiden säilyttämisessä muistuttamassa menetetystä olisi ollut. Politiikassa tarvitaan kompromisseja, mutta kaavoituksessa ne tarkoittavat helposti vain huonoja ratkaisuja, joissa on menetetty molemmat tavoitellut näkökohdat.[1]
Asukkaat esittivät jossain vaiheessa, että olisi järkevämpää tiivistää kovin väljästi rakennettua Meri-Rastilaa kuin uhrata rantametsä. En tiedä, missä olosuhteissa Meri-Rastila on kaavoitettu niin kuin on kaavoitettu, mutta on suoranainen ympäristörikos kaavoittaa metroaseman viereen kerrostaloalue omakotialueen tehokkuudella.
Meri-Rastilan tiivistämiskaavan kanssa edettiin hyvin ja vuoden vaihteessa lautakunta päätti yksimielisesti, että koska rakentamista saadaan Meri-Rastilaa tiivistämällä niin paljon, Rastilan metsän rakentamisesta voidaan luopua. Suuri voitto sille periaatteelle, että mitä rakennetaan, rakennetaan kunnolla ja säästetään hyvät viheralueet lähelle.
Sen jälkeen on ääni vähän muuttunut kellossa. Nyt onkin alettu vastustaa Meri-Rastilan tiivistämistä. Minä olen ollut tekemässä sopimusta, jolla Rastilan metsä pelastettiin. En voi hypätä toiseen kelkkaan ja pettää lupausta. Vasemmistoliitolle se on näköjään helpompaa.
Kiista koskee erityisesti Pohjavedenpuiston pohjoispuolen kallioista maastoa. On myönnettävä, että se on hieno. Jos suunnittelisimme Meri-Rastilan puhtaalta pöydältä, säästäisimme sen, mutta valitettavasti Meri-Rastilassa on jo rakennuksia, väärän kokoisia ja väärillä paikoilla.
Meri-Rastilassa ei ole kyse vain asukasluvusta, on kyse myös segregaatiosta. Kun 1990-luvun lama koitti, rakentaminen Helsingissä pysähtyi ja kiinteistölautakunnan puheenjohtaja Erkki Heikkonen halusi pelastaa rakennusliikkeet ja muutti jokseenkin kaikki tontit Meri-Rastilassa ARA-tonteiksi. Meri-Rastilan asunnoista yli 90 prosenttia on hintasäänneltyä asumista. Sinne tarvitaan nyt kovan rahan asuntoja. Niitä on tulossa juuri tuonne Pohjavedenpuiston kallioille. Jos tuosta korttelista napsastaan puolet pois, se toinenkaan puoli ei toteudu kuin Heikkosen ARA-asuntoina, koska lopputulos ei ole toimiva. Meri-Rastilaan ei ole kovin helppo houkutella kovan rahan tuotantoa. Vasemmistoliiton edustajat tietävät tämän kaiken kyllä oikein hyvin.
Kivinokka
Kivinokka on noin kilometrin päässä Kulosaaren metroasemalta oleva vanha ammattiyhdistysliikkeen hallitsema kesämaja-alue, jonka historiaan voi tutustua esimerkiksi Kjell Westön kirjasta Missä kuljimme kerran. Aiemmin kokoomus halusi valloittaa tämän vasemmistolle pyhitetyn alueen kokoomuslaisten omakotiasujien alueeksi, mikä olisi ollut maankäyttönä aivan typerää. Sitä oli helppo vastustaa.
Sitten kaavoituksen suunta muuttui. Sinne kaavailtiinkin kunnon asuntorakentamista metroaseman lähelle. Tämä muutti tilanteen monimutkaisemmaksi. Alueen puolustamista vaikeutti vielä sekin, että kesämajayhteisö yritti kaikin voimin pitää ulkopuoliset poissa. Sittemmin kesämajayhteisö on tullut järkiinsä.
Minulle tämä oli ensin vähän vaikea tilanne, mutta omaatuntoani lohdutti se, ettei tämä ole metroaseman lähellä. Kilometrin matka metropysäkille on liikaa, mutta se on myös liian vähän toimivan liityntäliikenteen järjestämiseksi.
Olin kahdeksan vuotta kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja. Olimme lautakunnan puheenjohtajan, Risto Rautavan kanssa monista asioista eri mieltä, mutta molemmat olivat pragmaatikkoja ja saimme sovittua keskenämme paljon asioita. Sovimme esimerkiksi, että jyräämme viraston, joka puolusti henkeen ja vereen Herttoniemen teollisuusalueen säilyttämistä yksinomaan työpaikka-alueena. Lopputuloksena alueelle kaavoitettiin aivan metroaseman viereen asunnot 34 00 ihmiselle – paljon enemmän kuin Kivinokkaan koskaan kaavailtiin asukkaita. Lopputulos ei täysin vastannut omia ajatuksiani – en olisi kaavoittanut asumiseen vain yksityisten omistamia tontteja vaan myös kaupungin maata, mutta politiikka on mahdollisuuksien taitamista. Lopputulos on myös vähän kolho. Kaavassa ei määrätä rakennussuunnittelusta, vaikka joskus tuntuu, että pitäisi.
Muuten olen tyytyväinen. Paljon asukkaita metroaseman tuntumassa ja vastaavasti lyhyen matkan päässä kunnon viheralueet. Juuri tätä tarkoitan.
Riistavuori
Kaupunkibulevardit pikaratikoineen on vihreän kaupunkisuunnittelun suuria saavutuksia. Yksi niistä on Vihdintien pikaratikka, jonka varrelle suunnitellaan asuntoja 14 000 asukkaalle.
Ratikkalinja kulkee Haagan liikenneympyrän jälkeen pitkin Vihdintietä Riistavuoren viheralueen viertä. Tuo alue on aikanaan jätetty rakentamatta, koska siihen aikaan oli epäterveellistä asua vilkkaiden autoteiden varrella. Pakokaasuissa oli lyijyä ja se esimerkiksi alensi liikenteen vaivaamilla aleilla asuvien lasten älykkyyttä.
Tuon ratikkalinjan logiikan mukaan Vihdintien bulevardin varsi pitää rakentaa tiiviisti, mutta haagalaiset eivät halua luopua suositusta viheralueestaan.
Kansalaisilta tulleen palautteen mukaan kaupunki ei ole pystynyt täysin kertomaan, mitä on tekeillä. Riistavuoren pelastamiseksi esitetään, ettei koko ratikkalinjaa tehdä: nykyiset joukkoliikenneyhteydet kuulemma riittävät ja sitä paitsi junalla pääsee keskustaan nopeammin kun ratikalla.
Kaupunki ei ole saanut kerrotuksi, että ratikassa ei ole kyse vain ratikasta vaan myös 14 000 asukkaasta. Junalla pääsee juna-asemalta nopeammin Rautatieasemalle, mutta pikaratikalla pääsee Munkkiniemeen, Meilahden sairaala-alueelle, Mannerheimintielle, Kisahalliin ja oopperaan ja tietysti myös Valimon ja Pohjois-Haagan asemille.
Tästä asukaat ovat tehneet hyvän vastaehdotuksen, jossa asumista sijoitetaan enemmän Vihdintien välittömään läheisyyteen ja säästetään puistoa. Tässä on ainekset hyvään kompromissiin. Vihdintien melualue ei ole erityisen hyvää aluetta virkistyskäytölle.
Jos viheralueet keskitetään kunnollisiksi alueiksi niin, että niitä on kaikille korkeintaan 500 metrin päässä, miten lapset, joille 500 metriä on pitkä matka kulkea yksin. Vastaus on korttelipiha. Jossain seuraavassa postauksessa kerron, miksi olen tykästynyt umpikortteleihin.
[1] Olin kaupunkisuunnittelulautakunnassa varajäsenenä myös 1980-luvun alussa, kun kaavoitettiin Aurinkolahtea. Pohjaesitys oli kompromissi rakentamisen ja luontoarvojen välillä. Ranta oli jätetty ruovikkoiseksi luonnonrannaksi. Puheenjohtaja Ylermi Runko esitti, että tehdään siihen kunnon rantabulevardi. Virasto puolusti esitystään. Viraston puolustus romahti, kun minä kannatin Rungon esitystä. Siellä se rantabulevardi nyt on, eikä kukaan ole valittanut.