Autojen vaatima pysäköintitila on ongelma tiiviissä kaupunkirakenteessa. Omakotitaloissa ja kaupunkien ulkopuolella se ei ole ongelma eikä mikään.
Kaupunkisuunnitteluvirasto laski aikanaan, että Helsingissä on varattu 16 km2 pysäköintiin. Koska kaupunkimaan arvoa ei hahmoteta neliökilometreittäin eikä edes hehtaareittaan vaan neliöittäin, suomennan tuon luvun: Se on siis 16 miljoonaa neliömetriä. Minusta laskukaava liioitteli asiaa, mutta jos olisi vain kymmenen miljoonaa neliötä, on sekin iso määrä.
Lähiöissä kaavoitettiin autopaikat maan tasoon. Mauno Koivisto sanoi, että tämä pakottaa ihmiset hankkimaan auton. Perustelu oli, että lähiöt on kaavoitettava autopaikkojen takia väljiksi, jolloin etäisyydet kauppaan, kouluun, päiväkotiin ja tuttavien luo ovat pitkiä. Nykyisin lasketaan, että maantasoinen pysäköinti asettaa aluetehokkuudelle maksimiksi 0,8, mutta lähiöitä rakennettaessa haluttiin, että parkkikenttien välissä on lasten leikkipaikkoja ja viheralueita. Siksi kaavat olivat tehokkuudeltaan jotain 0,4:n tasoa, mikä vastaa omakotitaloalueen aluetehokkuutta. Paljon on luontoa haaskautunut turhaan asumisen alle,kun lähiöt on rakennettu maata haaskaten.
Nuo maantasoiset parkkikentät ovat muodollisesti halpoja, koska niiden maapohjalle ei lasketa arvoa – onhan ne kaavoitettu parkkikentiksi. Ekonomisti saa tästä päänsärkyä, koska pitäisihän parkkikenttien maapohjalle laskea vaihtoehtoiskäytön hinta. Jos puolet rakennusoikeudesta menetetään niiden takia, on parkkikenttien yhteenlaskettu arvo sama kuin asuintonttien yhteenlaskettu arvo, noin osapuilleen.
Kun kaavoitetaan tiiviistä, on pysäköinti laitettava maan alle tai parkkitaloihin. Tällöin autopaikkojen hinnat nousevat korkeiksi. Esimerkiksi Jätkäsaaren parkkiluolassa yhden paikan hinta on yli 50 000 €. Parkkitalossa se on vain 20 000 euroa, mutta parkkitalo vie yhden asuintalon tontin. Kun tämä otetaan huomioon, luola on halvempi. Jatka lukemista “Kaupunkiliikenteen hinnoittelu(5): autopaikat”