Oden vaaliohjelma (6) Asuntopolitiikan kolme hiljaista tavoitetta

Ase­tan hyvälle asun­topoli­ti­ikalle kolme tavoitet­ta, jot­ka ohjaa­vat asun­topoli­it­tis­ten keino­jen käyttöä.

  • Se kun­nioit­taa ihmis­ten asumispreferenssejä.
  • Se ei tuo­ta lukitusvaikutusta
  • Se vält­tää seg­re­gaa­tio­ta mut­ta ei estä oma­leimaisia asuinalueita.

Pref­er­enssit

Kuvitelka­amme, että asun­non jako perus­tu­isi arvon­taan. Asuinkun­nan saa vali­ta, mut­ta ei kaupungi­nosaa. Tämä on tarkoitet­tu sel­ven­tämään peri­aatet­ta. En sen­tään väitä, että kukaan olisi arvon­taa esit­tänyt, vaik­ka olisi­han se var­ma keino ehkäistä seg­re­gaa­tio­ta. Tosin on sitä arvon­taakin esi­in­tynyt Helsin­gin asuntopolitiikassa.

Joidenkin kohdal­la arpali­pus­sa luk­isi Kallio. Jotkut himoit­se­vat asun­nos­ta Kallios­sa ja toisille alue on inhok­ki. Arvon­ta johtaisi siihen, että moni jou­tu­isi Kallioon vas­ten tah­toaan ja jotkut taas evät pää­sisi sinne, vaik­ka kiihkeästi halu­a­vat. Syn­ty­isi val­ta­va hyvinvointitappio.

Hyv­in­voin­ti­tap­pi­on suu­ru­u­den voisi päätel­lä siitä, mitä itse kukin olisi valmis mak­samaan asumis­es­ta Kallios­sa. Jotkut ovat valmi­ita mak­samaan kak­sios­ta Kallios­ta enem­män kuin omakoti­talosta Pak­i­las­sa — hin­noista päätellen jopa aika moni.  Jos Vir­ta­nen on valmis mak­samaan 300 000, mut­ta kak­sio meneekin Kallio­ta inhoavalle Lah­tiselle, joka mak­saisi siitä korkein­taan 100 000 euroa, syn­tyy 200 000 euron hyv­in­voin­ti­tap­pio. Tämä ei näy rahana, mut­ta se on yhtä suuri hyv­in­voin­nin mene­tys kuin olisi 200 000 euron turha meno.

Kallio on ehkä ääries­imerk­ki, mut­ta kyl­lä näitä asum­is­pref­er­enssien ero­ja on muitakin. Osa niistä riip­puu kaupungi­nosan luon­teesta kuten Kallion tapauk­ses­sa, osa taas sijain­nista. Mikä on toisen kannal­ta kaukana kaikesta, on toisen kannal­ta lähel­lä sitä, mikä hänen elämässään on tärkeätä.

Hyvä asun­topoli­tik­ka kun­nioit­taa asum­is­pref­er­ensse­jä. Sen tuot­ta­ma hyö­ty on rahas­sa mitat­tuna todel­la suuri.

Luk­i­tus­vaiku­tus

Luk­i­tus­vaiku­tus tarkoit­taa sitä, että asukas on sidot­tu asun­toon, vaik­ka per­heen koko kas­vaa tai piene­nee tai työ­paik­ka siir­tyy kaupun­gin vas­takkaiselle laidalle. Mitä herkem­min asun­toa vai­hde­taan olo­suhtei­den vai­htues­sa sitä parempi.

Val­tio­val­ta pitää luk­i­tus­vaiku­tuk­ses­ta. Se on säätänyt oikein asun­non vai­h­tamisveron, jota kut­sut­ti­in ennen leimaveroksi ja nyt varain­si­ir­toveroksi. Sen vaiku­tus ei ole aivan vähäi­nen. Jos eläkeläis­pariskun­ta asuu liian suures­sa asun­nos­sa ja vai­h­taa pienem­pään, joka on 20 % halvem­pi, hei­dän hyö­tyn­sä asun­non vai­h­dos­ta on tuot­to tuolle hin­nan erolle. Jos arvioimme tuo­ton vähän yläkant­ti­in kahdek­si pros­en­tik­si, varain­si­ir­tovero vie viiden vuo­den hyö­dyn. Ei siis kan­na­ta vai­h­taa pienem­pään vaan asua ylisu­ures­sa ja antaa per­il­lis­ten myöhem­min myy­dä asun­non. Kun eläkeläiset näin pakote­taan pysymään per­hea­sun­nois­saan, lap­siper­heet joutu­vat vas­taavasti sin­nit­telemään pienasunnoissa.

Luk­i­tus­vaiku­tuk­sel­la on merk­i­tys­tä ARA-asun­to­jen ja Hitas-asun­to­jen kohdalla.

Oma­leimaiset asuinalueet

Jos asukkaat olisi alun perin arvot­tu kaupungi­nosi­in ja joku Kallioon halun­nut olisi joutunut Pak­i­laan, hän ei olisi halun­nut enää Kallioon, kos­ka arvon­nan tulok­se­na Kallio ei olisi enää se Kallio, johon hän olisi halun­nut. Kallioon ei halu­ta sen arkkite­htu­urin eikä edes sijain­nin vaan ennen kaikkea sen takia, että siel­lä asuu saman­mielisiä ihmisiä.

Seg­re­gaa­tion tor­ju­misen nimis­sä ei pidä estää omaperäis­ten asuinaluei­den syn­tymistä. Euroopas­sa asti ihailti­in aikanaan Green­wich Vil­lagea, eikä puhut­tu mitään segregaatiosta.

Ei ole aivan yksinker­taista tor­jua seg­re­gaa­tio­ta ilman, että tul­laan samal­la tuhon­neek­si kaupungi­nosien henk­i­nen oma­leimaisu­us, mut­ta elämä on täyn­nä haasteita.

Ei ole hyvä sijoit­taa kaikkia ulko­maalaisia samoi­hin kaupungi­nosi­in niin, että siel­lä mis­sä on soma­lialaisia, on myös irak­i­laisia, mut­ta samas­ta maas­ta kotoisin ole­vien hakeu­tu­mi­nen tois­t­en­sa läheisyy­teen on luon­nol­lista. Maail­ma on täyn­nä chi­na­towne­ja ja hyvä niin.

Miten itse käyt­täy­ty­isimme? Kuvitelka­amme, että meitä olisi tuhat suo­ma­laista lähdössä pako­laisik­si Nairo­bi­in, sen jäl­keen, kun Jus­si Hal­la-ahos­ta on tul­lut kokoomuk­sen tuke­m­ana päämin­is­teri. Miten aset­tuisimme asumaan Nairo­bis­sa? Mah­dol­lisim­man hajalleen, ettei syn­ty­isi suo­ma­lais­ten ghet­toa vai tiivi­isti tur­vaa ja seu­raa toi­sis­tamme hakien? Ain­oa huono puoli lähekkäin asumises­sa olisi, että oppisimme huonom­min swahilia.

Raha­nar­voisia vaan ei rahas­sa mitattavia

Nämä kolme tavoitet­ta ovat ihmis­ten hyv­in­voin­nin kannal­ta hyvin arvokkai­ta – sato­jen miljoonien euro­jen arvoisia, vaik­ka ne eivät näykään mis­sään menoina tai tuloina. Sik­si ne hel­posti uno­htu­vat syrjään.