Säännöstellyt markkinat toimivat, kun asuntoja on tarpeeksi
On paljon hyviä esimerkkejä siitä, kuinka sosiaalinen asuntotuotanto on rauhoittanut ison eurooppalaisen kaupungin asuntotilanteen niin, että kaikki asuvat kohtuullisin kustannuksin. Näille yhteistä on se, että asuntotuotanto on pysynyt kaupungin kasvun tahdissa, mitä taas edesauttaa se, ettei kaupunki kasva kovin nopeasti. Jos taas asuntotuotanto pysyy kaupungin kasvun tahdissa, markkinaehtoiset ratkaisutkin toimivat hyvin. Asuntopolitikka toimii, kun asuntoja on tarpeeksi ja vain silloin
Asuntopula ja hintasäännöstelty asuminen eivät sovi oikein yhteen. Joko asuntoa joutuu jonottamaan tolkuttoman kauan tai sitten niukkuuden jakamiseen on löytynyt jokin epävirallinen tapa. Tukholmassa lapsi pannaan asuntojonoon jo syntyessään ja koska edullisia asuntoja keskustassa ei riitä kaikille, poliittinen eliitti on päättänyt, että kansa nauttii niistä edustajiensa välityksellä. Muiden on tyydyttävä laillisuuden rajamailla oleviin pimeisiin markkinoihin.
Ara-politiikan maksavat ne pienituloiset, jotka eivät ARA-asuntoa saa
Silloin kun on asuntopulaa, niin kuin Helsingissä on, ARA-politiikka hyödyttää niitä, jotka asunnon onnistuvat saamaan ja haittaa kaikkia muita, erityisesti niitä pienituloisia, jotka eivät saa, koska ARA:n ansiosta kaikkien muiden vuokrat nousevat. Tukholmassa tämä näkyy erityisen voimakkaasti. Asuntojen hinnat vapailla markkinoilla ovat paljon korkeampia kuin Helsingissä.
Kuvitelkaamme, että meillä olisi ensin tilanne, jossa kaiken tuloisia ihmisiä asuu sekaisin toistensa joukossa, osa omistusasunnoissa, osa vuokralla ja niin, että osa vuokralla asuvista saa asumistukea helpottamaan korkean vuokran maksamista. Sitten joku, kutsukaamme häntä vaikka nimimerkiksi Nalle, sanoisi, että miksi nuo köyhät ovat meidän kunnon ihmisten taloissa rappuja likaamassa ja asuntojen arvoa alentamassa? Eikö ole paras rakentaa köyhille omat erilliset talot ja eristää heidät sinne toisiaan häiritsemään? Jokainen näkisi osoitteesta, kuka maksaa asumisensa itse ja kenen asumista yhteiskunnan tulee tukea. Pitäisimme ehdotusta törkeänä, mutta nyt me innokkaasti tuemme nimimerkki Nallen ajatusta.
ARA-asuntoihin liittyy vielä voimakas lukitusvaikutus. Kuin on edullisen asunnon kerran saanut, siinä on asuttava, vaikka se olisi väärän kokoinen ja sijaitsisi väärässä paikassa. Tätä voi yrittää erilaisilla asunnon vaihtojärjestelyillä, mutta kun toiset asunnot ovat selvästi edullisempia kuin toiset, tämäkään ei oikein toimi. Säännöstellyt asuntomarkkinat johtavat pidempiin työmatkohin
Tämän takia minä en voi ymmärtää, miksi on niin paljon parempi tukea pienituloisia antamalla heille halvat asunnot sen sijaan, että heidän vuokraansa tuettaisiin asumistuella. Luulen, että tähän käytäntöön on päädytty, koska se näyttää halvemmalta. Jos luovutaan 300 euron tulosta, se ei näy kaupungin eikä valtion budjetissa kun taas jos asumista tuetaan 300 eurolla, se vaatii oman menomomentin, jota kauhistella.
Kun Helsingissä ARA-vuokrat ovat 6- 10 € neliötä halvempia kuin vapaarahoitteiset vuokrat, jostakin se raha on pois. Yhteensä tuo tuki vapaisiin vuokrin verrattuna on jotain neljännesmiljardin luokkaa käyttäen tukena kuutta euroa neliöltä kuussa. Käytännössä tuki ei ole läheskään näin suuri, koska jos politiikasta luovuttaisiin, vapaiden markkinoiden vuokrat laskisivat huomattavasti.
Kun rakennetaan uusia ARA-asuntoja, niiden halpuus on seurausta kahdesta lähteestä. Kaupunki luopuu tonttituloista ja vanhat ARA-asukkaat subventoivat uusia vuokrantasauksen kautta.
Kun kaupunki saa tonteista vähemmän rahaa, sillä on vähemmän rahaa investoida uusien asuntoalueiden infraan ja palveluihin eli se joutuu hidastamaan asuntotuotantoa. Tämä vain pahentaa asumistilannetta, koska pohjimmillaan asumisen korkeassa hinnassa on kyse siitä että asuntoja on liian vähän, eikä se ratkea kuin lisää asuntoja rakentamalla.
On tietysti kolmaskin taho, asuntosijoittajat. VVO yritti piiloutua julkisuudelta muuttamalla nimensä Kojamoksi. Nämä entisen yleishyödylliset vuokrataloyhtiöt, jotka nyt pyrkivät häpeämättä maksimoimaan tulonsa, ovat silmiinpistävän hyvin menestyviä. Minulle se kertoo siitä, että ne ovat saaneet kaupungilta tontit liian halvalla.
Joku voi sanoa, että ei asunnonvuokraajien suuria voittoja pidä kauhistella, koska suuret voitot houkuttelevat lisä tarjontaa. Pullonkaulana ei ole talo vaan tontti. Suuria tuloja pitäisi ohjata siihen, että tonttitarjonta lisääntyy, siis kaupungille.
Tilanne on kaikkea muuta kuin tyydyttävä, kun yhteiskunta tukee toimeentulotuen hölmöillä säännöillä vuokrien nousua ja hyöty tästä menee yksityisiin taskuihin. Jos kilpailu toimisi paremmin, vapaarahoitteiset vuokra-asunnot eivät halpenisi ainakaan heti, mutta tulot korkeasta asumisesta tulisivat kaupungille. Jos kaupunki olisi reilu ja viisas, se käyttäisi nämä tulot asuntotarjonnan lisäämiseen ja tätä kautta asumisen hinnan alentamiseen. Siitä hyötyisivät kaikki.
Teoriassa tämän pitäisi onnistua perimällä tonteista niin paljon, ettei asuntosijoittamisella tienaisi kohtuuttomasti, mutta jostain syystä tämä ei toimi.
Siksi perustaisin kaupungin oman vuokra-asuntoyhtiön, jonka osuus uustuotannosta olisi selvästi suurempi kuin ARA:n nykyinen 20 prosentin osuus. Tämä vuokraisi asuntoja markkinahintaan tarkoituksena tarjonnan avulla painaa markkinahintaa alas. Aivan niin suolaisia vuokria ei perittäisi, kuin nämä yleishyödyllisistä erityishyödyllisiksi muuttuneet yhtiöt perisivät. Vuokrataso olisi sellainen, jolla tähdätään pitkäaikaisin vuokrasuhteisiin, mutta asuntoja ei tarvitsisi jonottaa.
Tämä vuokra-asuntoyhtiö tuottaisi huomattavaa voittoa – niin kuin nämä erityishyödylliset vuokra-asuntoyhtiötkin nyt tuottavat. Sen tuoton kaupunki korvamerkitsisi asumistarjonnan lisäämiseen.
Kaupungin vuokrakiinteistöt pitäisi perustaa asunto-osakeyhtiöiksi, jotta asuntoja voitaisiin myydä vuokralaisille. Meidän veropolitikkamme on säädetty niin, että omistusasuntotien valinnut tulee elämänsä aikana maksaneeksi asumisestaan selvästi vähemmän kuin vuokra-asunnoissa asuva. Tämän halvemman asumismuodon pitäisi olla myös pienitulisten tavoiteltavana. Siksi näitä asuntoja pitäisi myydä asukkaille.
Kun osa asunnoista jopa tapauksessa myytäisiin, niitä voitaisiin myydä heti talon valmistuttuakin, jolloin erillisestä Hitas-politiikasta voitaisiin luopua.
Siis ei tontteja kovan rahan vuokrataloille. Kaupunki rakentakoon itse vuokratalotuotantoa, joka vuokrattaisiin markkinavuokran pintaan asettuvilla vuokrilla. Tulot korvamerkittäisin tarjonnan lisäämiseen. Päämääränä olisi painaa markkinavuokria tarjonnan lisäämisellä alas!
= = = =
Muuten olen sitä mieltä, että jos ARA-asunnossa asuvan tulot merkittävästi nousevat, vuokran pitäisi nousta lähelle kaupunginosan markkinavuokraa. Se tietysti edellyttää lainmuutosta.
