Heikki Pursiainen kirjoitti Must Readissa pitkän ja monipolvisen vastauksen viime joulukussa kirjoittamaani blogikirjoitukseeni, jossa arvioin hänen kirjassaan Paska Suomi esittämiä ajatuksia köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Pursiaisen kirjoitus on Must Readissa maksumuurin takana, mutta muurin voi läpäistä kahdeksi viikoksi hyväksymällä tutustumistarjouksen. Kannattaa sinänsä maksaa. Must Readille soisin todella menestystä.
Otin eriarvoisuuden mieliä myrkyttävästi vaikutuksesta esimerkiksi isän, joka matkalta palatessaan tuo kahdelle lapselleen karkkipussin ja kolmannelle yhden hedelmäkarkin. Tämä yksi olisi ollut onnellisempi, jos isä ei olisi tuonut karkkeja kenellekään.
Heikki Pursiainen kumoaa tämän seuraavasti:
Viisas kollegani Roger Wessman totesi asiasta keskustellessamme, että tässä on kysymys enemmän epäreiluuden kuin eriarvoisuuden kokemuksesta. Esimerkiksi jos karkkipussi olisi ollut palkinto uimakilpailusta tai maksu asunnon siivoamisesta, karkkien epätasainen jakautuminen olisi hyvinkin saattanut olla vähemmälle jääneestä lapsesta hyväksyttävää.
Eriarvoisuudessa juuri epäreiluuden tuntu on se, joka myrkyttää mielet. Se, jos jotain palkitaan tavalla, jonka kaikki myöntävät ansaituksi, ei synnytä katkeruutta, eivätkä ihmiset pidä sitä eriarvoisuutena, vaikka tuloeroilla mitattuna se sitä olisikin.
En ole juuri kuullut, että kukaan vastustaisi sitä, että ahkeruudesta palkittaisiin – siis esimerkiksi, että joku saa liikaa urakkapalkkaa muihin nähden. Sen sijaan osaamisesta johtuvia palkkaeroja pidetään epäoikeutettuina. Televisiossa haastateltu ranskalainen keltaliivi valitti, että talouspolitiikka hyödyttää vain hyvin koulutettuja.
Miljoonavoittoja lotossa ei pidetä osoituksena eriarvoisuudesta, koska kaikilla on samat mahdollisuudet.
Kansalaiset hyväksyvät joillekin suuretkin tulot, jos se on seurausta heidän kiistattomista ansioistaan. Urheilusankareiden ja menestyneiden suomalaisten autonkuljettajien miljoonatuloissa ei ole mitään valittamista. Hehän ovat meidän sankareitamme, jotka levittävät maamme mainetta maailmalla. Sekin hyväksytään, että nämä meidän sankarimme kirjautuvat veroja välttääkseen asukkaiksi Monacoon tai johonkin sveitsiläiseen kantoniin. Onhan se ymmärrettävää, koska verotus Suomessa on niin ankaraa.
Helsingin kaupungin korkeapalkkaisin työntekijä oli ainakin joitakin vuosia sitten kaupunginorkesterin kapellimestari. (En tiedä, mikä on tilanne nyt.) Hänen palkastaan ei tullut sellaista valitusta kuin pormestarin selvästi pienemmästä palkasta.
Viihdetaiteiljoiden miljoonatulot eivät myöskään aiheuta verenpaineen nousua. Jotkut pitävät jopa tuloja hyvyyden mittarina. Näin tehdään myös ammattilaistenniksessä.
Nokian optiomiljonäärien tuloja sen sijaan ei aikanaan pidetty oikeutettuina, vaikka ne maksettiin amerikkalaisten omistajien rahoista ja vaikka niistä meni yli puolet veroihin – siis meidän kaikkien hyödyksi. Vaikka siis kaikki suomalaiset hyötyivät, olisi ollut parempi, ettei kukaan olisi hyötynyt, koska toiset hyötyivät niin paljon enemmän. Tämä osoittaa, että on tilanteita, joissa ihmiset pitävät parempana sitä, että rikkaat eivät rikastu, vaikka se merkitsisi, että köyhätkin saisivat jotain.
(Voi toki olla, etteivät kaikki oikein oivaltaneet, että rahat tulivat osakkeenomistajilta ja että puolet meni veroihin. Tuskin moni sentään ajatteli, että olisi ollut parempi, että nekin rahat olisivat jääneet sinne Amerikkaan.)
On valtavasti tutkimustietoa siitä, että ihmiset ovat onnellisempia pienten tuloerojen maissa verrattuna yhtä vauraisiin tai jopa vauraampiin suurten tuloerojen maihin. Rikas USA esimerkiksi ei ole onnellisuusvertailuissa mitenkään kärkisijoilla.
Myönnän, tässä on ongelmia kausaliteetin kanssa. Voi olla, että olosuhteet, jotka synnyttävät tasaisen tulonjaon, synnyttävät myös onnellisuuden, eikä kausaliteetti mene tuloerojen kautta. Kyse voi olla siitä, että kaikki pärjäävät suhteellisen hyvin työelämässä niin, että kaikilla on hyvä paikka yhteiskunnassa. Sitä ei ehkä voi korvata tulonsiirroilla maissa, joissa työelämä on eriarvoisempi.
Tiedämme, että sama kansantulo jaettuna tasaisemmin tuottaa enemmän hyvinvointia kuin jaettuna epätasaisemmin. Jos tämän myönnämme ja uskomme asiaa koskevien funktioiden olevan jatkuvia, on loogisesti uskottava myös, että vähän pienempi kansantulo jaettuna tasaisemmin voi tuottaa enemmän hyvinvointia kuin vähän suurempi jaettuna epätasaisemmin.
Siitä, että katkeruus on myös epäterveellistä, on olemassa vahvaa näyttöä, mutta tämä ei ollut pointtini ydin.
Elämää myrkyttävää epäreilun eriarvoisuuden tunnetta on Suomessa kasvavassa määrin, vaikka tuloerot eivät ole nousseet 18 vuoteen. Osa tästä katkeruudesta on alueellista. Koetaan, että muutama menestyvä kasvukeskus menestyy ja muut on jätetty Hylkysyrjän asemaan.
Twitterissä olevat viestit sitä, kuinka muu maa oikeastaan elättää Helsinkiä, kun täällä ei ole vientiteollisuutta (=sellutehtaita), eivät kumpua mistään rationaalisesta vaan katkeruudesta. Itse väitehän ei pidä paikkaansa. Helsingissä ei ole sellutehtaita, mutta on paljon toisenlaisia yrityksiä, jotka tuovat maahan vientituloja. Siinä, että moni uskoo moiseen roskaan, on kyse tunteesta eikä järjestä.
Katkeruus on myrkkyä. Maailma ilman katkeruutta on kivempi paikka elää.
Köyhyyden torjunta on tietysti ensisijaista, mutta tasa-arvollakin on itseisarvonsa.
