Kokoomus ja Petteri Orpo jäivät vähän yksin kysymyksessä, pitäisikö vanhustenhuoltoon tulla tiukka ja joustamaton mitoitus seitsemän hoitajaa kymmentä hoidettavaa kohtaan. Nyt Petteri on muuttanut mieltään, varmaankin koska vaalit ovat lähellä ja pääministerin paikka on uhattuna.
Jos tällainen vanhempi poliitikko saa neuvota nuorempaansa, tuo ei kannata. Jos olet ensin suututtanut ihmiset olemalla yhdellä kannalla, et saa menettämiäsi tukijoita kertomalla, että olit koko ajan väärässä. Sen sijaan menetät loputkin.
Sinänsä on aivan oikein, jos vaihtaa kantaa huomattuaan erehtyneensä. Tämän voi kertoa ihmisille selostamalla, mikä on muuttunut tässä välissä. Minä olen monta kertaa huomannut olleeni väärässä ja kertonut, mikä sai mieleni muuttumaan.
On paljon helpompi kertoa, miksi on ollut väärässä, jos ei ole itse asiassa ollut oikeassa. Petteri Orpo oli ensin oikeassa, mutta on nyt väärässä.
Tämä kiinteä 0,7‑kerroin kaikille vanhuksella nimittäin sekä heikentää vanhusten hoitoa että tulee kalliiksi.
Ensiksi on todettava, että on erinomainen asia, että vanhusten hoidon heikkoon laatuun kiinnitetään huomiota. Siinäkään ei voi tarkoituksena olla käyttää mahdollisimman paljon rahaa vaan saada mahdollisimman hyvää hoitoa. Tuo demarien 0,7‑mitoitus on tässä suhteessa aivan pöhkö.
Ensimmäinen ongelma on, että kannattaako hoidon laatu mitata siihen käytetyillä panoksilla. Se on vähän sama kuin kannattaako asuntotuotantoa mitata asuntoneliöillä vai käytetyn betonin määrällä. Sivuutetaan kuitenkin tämä. Jos ei pystytä mittaamaan hoidon laatua, on toiseksi paras vaihtoehto mitata käytettyjä panoksia. Siis vaikka asuntotuotantoa betonin määrällä.
Tuossa kiinteässä hoitomitoituksessa suurin ongelma on se, että vanhukset eivät ole keskenään samanlaisia. Toiset tarvitsevat enemmän hoitoa, vaikkapa kertoimella 0,9 ja toisen todella paljon vähemmän, vaikkapa kertoimella 0,2. Joudutaan suuriin vaikeuksiin, jos kaikille määrätään sama kerroin, 0,7. Tämän seurauksena menetetään hihasta vedetyn arvion mukaan ainakin sata miljoonaa euroa verrattuna siihen, että samaan hoidon tasoon pyrittäisiin ilman tuota kiinteätä normia.
Huomattakoon, että normi kohdistuu kuntiin, ei rahanahneisiin Pörriäsiin. Jos niiden suitsimisesta olisi kyse, se kävisi parhaiten kunnilta, kun nämä tekevät ostosopimuksia.
Kun kunta joutuu irtisanomaan yhden opettajan (budjettirajoitus) aina kun se ottaa kotihoidosta kaksi vanhusta laitoshoitoon, kunta tietysti yrittää hoitaa vanhuksia kotona niin pitkään kuin mahdollista ja valitettavasti vähän sen ylikin.
Tässä on kaksi ongelmaa. Haja-asutusalueilla kotihoito tulee tosi kalliiksi, koska yhtä lääkkeen jakelua varten pitää ajaa kymmeniä kilometrejä autolla. Tiiviissä kaupunkirakenteessa tilanne on toinen. Siksi melko hyväkuntoisia vanhuksia kannattaisi ottaa laitoshoitoon, mutta ei kannata, jos on tuo mitoitus, joka heidän kohdallaan on tärkeästi yliväljä.
Toisen ongelma ovat hyväkuntoiset muistisairaat. Muistisairas saattaa kyetä huolehtimaan itsestään aivan hyvin, jolloin tuo mitoitus 0.2 on lähempänä totuutta kuin 0,7, mutta hänen jättämisensä asumaan kaksistaan kaasuhellan kanssa on vain vaarallista. Nyt pakotetaan jättämään. Toivottavasti ulkopuolisia ei kuole tulipalossa. Lähipiirissäni on tällainen vanhus, joka hoitojaksonsa alkuvaiheessa oli melkein enemmän resurssi perhemuotoisessa hoidossa, koska hän oli halukas auttamaan kaikessa.
Ei ole optimaalista mitata hoidon laatua siihen käytetyillä panoksilla, mutta voi olla, että ei ole parempaakaan ei ole, joten tyydytään siis huonompaan.
Jos mennään hoitajamitoitukseen, pitää mitoittaa hoidon tarve yksilökohtaisesti. Tähän on olemassa erilaisia hoidon tarpeen mittareita, joista yleisimmin on RAI-indeksi. Se on kaupallinen tuote, joten en mainosta sitä sen enempää.
Olennaista on, että jokin ostajasta ja myyjästä riippumaton taho mittaa vanhuksen hoidon tarpeen ja hoitajamitoitus tehdään tämän mukaan. Silloin ei tarvitse pitää huonokuntoisia vanhuksia heitteille jätettyinä kotihoidossa, kuten tässä demarien/Orpon mallissa.
Tässä on kysymys todella suurista rahasummista ja paljon paremmasta hoidosta verrattuna tuohon onnettomaan kiinteään 0,7‑mitoitukseen vanhuksen kunnosta rippumatta.
Tämä olisi jo paljon parempi kuin tuo norsumainen sama mitoitus kaikille malli.
Voisi myös laatia kertoimen tiloilla. Kuten Hesari muutama päivä sitten kirjoitti, yksityiset selviävät pienemmällä mitoituksella koska niiden tilat ovat tarkoituksenmukaisempia. Tiloille pitää antaa oma kertoimensa.
Mutta sitten teknologia. Yllä oli tuo esimerkki betonin määrän käyttämisestä asuntotuotannon mittarina. Ainakin se syrjii puurakentamista.
Me monet ajattelemme koulua sellaisena kuin se oli omassa nuoruudessamme ja jotkut vanhusten hoitoa sellaisena kuin se oli aikanaan kunnalliskodeissa. Hoitavia käsiä tarvitaan aina, mutta moderni teknologia voi vapauttaa ihmistyötä juuri siihen, mitä ihminen tarvitsee, inhimilliseen kanssakäymiseen.
Sitten kun minä ja luokkatoverini olemme laitoshoitoiässä, meitä on paljon ja työikäisiä on vähän. Emme voi jäädä siihen kunnalliskotien toimitatapoihin, vaan on otettava huomioon teknologian kehitys ja organisaatioiden kehitys. Siitäkin pitäisi saada tähän normiin jokin parametri.
Demarit ovat vastanneet tähän, että muutos voidaan tehdä sitten, kun tätä teknologiaa on otettu laajalti käyttöön. Miten sitä voidaan kehittää ja ottaa käyttöön, jos sen käyttäminen on kannattamatonta?