En ollut kovin innostunut paikallisesta sopimisesta palkkojen osalta, mutta tekstikysymyksissä paikallisella sopimisella voi parantaa asioita molempien osapuolten kannalta jopa merkittävästi.
Kun kaukana Helsingissä päätetään työpaikan yksityiskohdista, ei voida tietenkään tietää, mitä missäkin todella tarvitaan. Valtakunnallinen sopimus tarjoaa parhaassa tapauksessa lähtökohdan neuvotteluille, joissa palkansaajat luopuvat joistakin itselleen jokseenkin hyödyttömistä oikeuksista, jotka tulevat työnantajalla kalliiksi ja saavat oikeuksia, joista todella hyötyvät, mutta jotka eivät maksa työnantajalle paljonkaan. Turhan, mutta työnantajan kannalta kalliin tekstikohdan voi myös myydä pois pientä palkankorotusta vastaan.
Tässä molemmat voittavat. Taloustieteen termein pyritään kohti Pareto-optimia.
Nyt kiistellään siitä, saavatko myös järjestäytymättömät työnantajat ja työntekijät poiketa kohti Pareto-optimia sopimuksesta. Sen luulisin olevan enemmän perusteltua, sillä eiväthän he ole voineet vaikuttaa sopimukseen edes teoriassa, koska ovat järjestäytymättömiä. Se, että tämä halutaan estää, on helppo tulkita pahantahtoisesti niin, että viemällä tämä etu järjestäytymättömiltä työntekijöiltä ja yrityksiltä halutaan pakottaa yritys liittymään työnantajaliittoon. Tämä on palkansaajajärjestöjen etujen mukaista, koska työehtosopimuksen yleissitovuus vaarantuu, jos liian moni yritys jää työnantajaliiton ulkopuolelle. Sinänsähän on outo vaatimus palkansaajilta vaatia, että yritys kuuluu heidän vastapuolensa leiriin.
Palkansaajaliitoille kynnyskysymys on, että paikallisen sopimuksen tekee liittoon kuuluva pääluottamusmies. Tämän vaihtoehdoksi on esitetty ajatus, että henkilökohta voisi valita edustajansa keskuudestaan, jolloin valinta voisi kohdistua myös liittoon kuulumattomaan ja kaikki saisivat olla tekemässä valintaa. Tähän on viime viikkoina vastattu muutamaan kertaan, että olisi epistä, jos kymmenen hengen työpaikalla kuusi liittoon kuulumatonta voisivat päättää myös neljän liittoon kuuluvan puolesta. Siinä ei ilmeisesti olisi mitään epistä, jos nuo neljä päättäisivät kuuden puolesta.
On palkansaajajärjestöillä tässä kuitenkin pointti. Se pointti on erityisen vahva kasvukeskusten ulkopuolella, jossa työntekijät ovat riippuvaisia yhdestä työnantajasta. Kun työntekijöiden neuvotteluasema on heikko, he tarvitsevat pääluottamusmiehen ja tämän takana seisovan ammattiliiton tukea. Onhan meillä turvavyöpakkokin.
Tilanne on kasvukeskuksissa aivan toinen. Jos Helsingissä kauppias kohtelisi myyjiä huonosti, näiden olisi helppo hakeutua töihin toiseen kauppaan. Tämä antaa paljon paremman turvan.
Tiedän paljon pieniä yrityksiä, jotka eivät halua liittyä työnantajaliittoon. Sen jälkeen, kun EK kaappasi palvelutyönantajat itselleen, moni palvelualalla toimiva pienyritys katsoo, että EK toimii suuren teollisuustyritysten puolesta heitä vastaan. Niin kuin se toimii tässä pääluottamuskysymyksessäkin, tosin palkansaajajärjestöjen selän taakse piiloon menneenä. Siksi moni on liittynyt Suomen yrittäjiin, jota taas ei kelpuuteta neuvottelemaan työehtosopimuksista, erityisesti, koska EK ei sitä halua.
Ongelma on tietysti myös siinä, etteivät työsuojelutarkastajat valvo työolojen lainmukaisuutta – tai valvovat niin paljon kuin pystyvät, mutta voimavaroja ei oikein ole. Pääluottamusmiehet toimivat tässä tavallaan valtion puutteita paikkaamassa.
Tämä kirjoitus alleviivaa hyvin isoimmat erot yhteiskunnallisessa ajattelussa jotka minulla on suhteessa Soininvaaraan.
Kirjoitus perustuu ajatukseen että työehto/palkkaneuvottelut työntekijän ja työnantajan välillä ovat jotenkin valta-asetelmaltaan tasapainoiset kahden tasavertaisen neuvottelukumppanin välillä. Tämä ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Tässä muutamia nopeita pointteja aiheesta.
* Normaali työntekijä neuvottelee onnistuneesti työpaikasta ehkä kerran 1-10v aikana, rekrytoijat ovat kouluttautuneet siihen ja tekevät sitä päivätyökseen vuodesta toiseen. Tämä on kuin laitettaisiin nyrkkeilykehään ammattinyrkkeilijä ja kadulta sattumanvaraisesti revitty henkilö.
* Toisella puolella neuvottelupöytää on yksi ihminen, jolla lähtökohtaisesti on vähän informaatiota esimerkiksi siitä mitä muut firmaan hakevat työnhakijat, tai työntekijät yrityksessä tai alalla yleisesti tienaavat tai millä työehdoilla he tekevät töitä. Toisella puolella neuvottelupöytää on yritys, mahdollisesti miljoonien liikevaihtoa pyörittävä jossa neuvottelemassa on yksi tai useampi ihminen jolla on kaikki tieto yritysten muiden työntekijöiden eduista ja palkoista, sekä myös kaikista muista hakijoista joilla he kilpailevat muita hakijoita vastaan. Taloustieteessä tätä markkinahäiriötä kuvataan termillä epäsymmetrinen informaatio.
* Puolet ihmisistä on älykkyydeltään alle mediaanin. Lähtökohtaisesti työnhakija on vähemmän älykäs kuin rekrytoija.
* Työmarkkinat ovat jo pitkään olleet tilanteessa missä avoimia työpaikkoja on merkittävästi vähemmän kuin työnhakijoita. Yksinkertaisiinkin suorittavan työn työpaikkoihin hakee satoja ihmisiä töihin. Työntekijöiden etulyöntiasemaa nähtiin työmarkkinoilla lähinnä sota-aikoina jolloin työntekijöistä oli huutavaa pulaa useilla aloilla, ja palkat lähtivätkin rivakkaan nousuun. Ajatus että Helsingissä ei voi olla huonoja työoloja tai palkkoja koska työntekijät menisivät vain muualle töihin ei vastaa todellisuutta. Mediassa on useita tapauksia käsitelty, ja niitä löytyisi prekariaatin työpaikoista niin paljon lisää kuin media vain kehtaa/haluaa kaivella. Tässä yksi joka tuli mieleen, sijoittuu Helsinkiin: https://yle.fi/a/3-12257339
* Edellä mainituista syistä valta-asetelma on hyvin epätasapainoinen, työnhakija on neuvotteluissa lähtökohtaisesti paljon heikommassa asemassa kuin työnantaja ellei työnhakija satu olemaan jokin erikoisosaaja alalla jossa on ihan oikeasti työvoimapula jolloin työnantajan on pakko houkutella työnhakijoita kunnollisilla eduilla ja palkoilla.
Edellä mainitut pointit asettavat kirjoituksen lähinnä teoreettiseksi pohdinnaksi, jolla on vain vähän tekemistä todellisen tilanteen kanssa. Tarvitaan myös valta-analyysia. Soininvaaran kunniaksi sanon kuitenkin, että hän hyvin tunnistaa ongelman olemassaolon pienemmillä paikkakunnilla jossa mainitut ongelmat ovatkin tosiaan isommat mitä kasvukeskuksissa.
Kilgore: ”Työmarkkinat ovat jo pitkään olleet tilanteessa missä avoimia työpaikkoja on merkittävästi vähemmän kuin työnhakijoita.”
Jos (työn) tarjonta ylittää selvästi kysynnän, niin silloin (työn) hinta lienee liian korkea. Tällöin liittojen tavoite korkeista palkoista pitää yllä työttömyyttä ja tekee Suomesta keskimäärin köyhemmän, vaikka ne, jotka työelämässä onnistuvat pysymään, siitä hyötyvätkin.
Entä jos työt on muuttuneet täysin? Oma yritykseni noudattaa tessiä ja juuri kukaan ei kuulu liittoon kun ne duunit ei ole enää sen liiton töitä vaan enemmänkin asiantuntijahommia ruudun ääressä
Tessit voi vanhentua pahasti. Perinteiset duunit on muuttuneet tietotyöksi
Olin aikanaan TES-neuvotteluissa mukana eräillä ylempien toimihenkilöiden aloilla. Työnantajat vastustivat jyrkästi matkustamiseen käytetyn ajan korvausta. Jos tekstikysymykset päätettäisiin yrityskohtaisesti, eivät tällaisen alan työntekijät saisi matkustamiseen käytettyä aikaa korvauksen piiriin millään: jos meidän firmassa niitä alettaisiin korvata, kilpailija joka niitä ei maksa saisi liikaa kilpailuetua. Tästä syystä tekstikysymyksiäkin on syytä tehdä yleissitovina. Kun ne koskevat kaikkia, ne on työnantajan helpompi maksaa.
Toki tilanne on toinen ulkomaisen kilpailijan kohdalla, mutta ylempien toimihenkilöiden palkat yksityisellä sektorilla nyt ovat Suomessa muutenkin huonommat kuin läntisissä kilpailijamaissa.
Olen ollut useassa työpaikassa, jossa on tesissä kirjaus, että matkaan käytettyä aikaa ei huomioida korvattavana työaikana (jos matka tapahtuu päivän työajan ulkopuolella, eli jos matkan takia työpäivä venähtää esim. 10 tuntiseksi, niin tesin kirjaimellisen tulkinnan mukaan osa päivästä jää korvauksetta). Ja tunnen lukuisan määrän muitakin, joiden tesissä on sellainen kirjaus, jonka mukaan matka-aika voidaan jättää huomioimatta korvattavana aikana. En kuitenkaan tunne ketään, joka olisi sanonut, että heidän työpaikallaan noudatettaisiin tesiä siltä osin. Matka-ajat on ilman virallisia tes-kirjauksia asiasta lukuisilla työpaikoilla käytännössä tapana hyvittää, jos matkat tekee julkisessa liikennevälineessä, jossa työskentelee matkan ajan läppärin kanssa tai puhelee puhelimessa.
Sitten jos istuu henkilöautossa kuskin paikalla, matka-aikaa ei välttämättä hyvitetä, jos ei matkalla muuta tee kuin ajaa (verovapaita kilometrikorvauksia nostellen). Mutta jos yli normityöpäivän mitan venähtävällä matkalla tekee tietotyötä, niin se on tapana käsitellä työaikana ihan samoin kuin mikä tahansa muukin etätyöhetki.
Minä väitän, että jos sopimuksia tehtäisiin yrityskohtaisesti, iso osa yrityksistä ei jaksaisi sopia yksityiskohdista yleisesti mitään, vaan moni asia jäisi virallisesti firmatasolla sopimatta, ja tapahtuisi henkilötason ratkaisuin. On loppujen lopuksi hirveän kallista tehdä paikallisia sopimusehtoja. Monessa firmassa ei ole yhtään juristiakaan omasta takaa.
Juuri tämä on syy miksi työnantajatkin ovat ennen halunneet keskitettyä sopimista. On tehokkaampaa neuvotella kerran, sen sijaan että tuhannet ja tuhannet firmat ja työntekijät neuvottelevat jokainen erikseen. Taloustermein transaktiokustannukset nousevat työmarkkinoilla hurjasti kun hommia aletaan sopimaan paikallisesti keskitetyn sijasta.
Se että kun asioita sitten jätetään epämääräiseen tilaan että niistä ei sovita, niin lopulta miten käytännöt muovautuvat voivat olla aika villi länsi. Mutta lopulta siinä vahvoilla on se osapuoli joka tarvitsee toista vähemmän. Tällä hetkellä useimmilla aloilla työntekijä tarvitsee työpaikkaa kipeämmin kuin työnantaja tarvitsee jotakuta yksittäistä työntekijää, työmarkkinat ovat kuiten jo pitkään ovat olleet työnantajien eduksi.
Ehkä juuri tästä syystä työnantajat ovat valmiita maksamaan nousevat hallinto/transaktiokustannukset luopumalla keskitetystä sopimisesta, sillä he uskovat voivan maksattaa ne korkojen kera työntekijöiden pussista.
Paikalliset käytännöt toki ovat vaihdelleet. Mutta ongelma on sama: jos kilpailijalla ei olekaan samat käytännöt, saa tämä etua työntekijän oikeuksia polkemalla.
Olen tehnyt paljon töitä tietokoneella työmatkojen aikana ja matkustanut lähes aina julkisilla juuri tästä syystä. Mutta onko sitten työntekijän vika, jos työmatka kohdistuu kohteeseen, jonne ei julkisilla pääse? Entä jos työporukka menee autolla ja kaksi tekee läppärillä töitä kolmannen ajaessa? Saavatko vain tietokonetta käyttäneet matka-ajan hyväksytyksi työajaksi?
”Ja tunnen lukuisan määrän muitakin, joiden tesissä on sellainen kirjaus, jonka mukaan matka-aika voidaan jättää huomioimatta korvattavana aikana. En kuitenkaan tunne ketään, joka olisi sanonut, että heidän työpaikallaan noudatettaisiin tesiä siltä osin.”
Tää on sitä suomenkielen taitoa.
Voidaan jättää ei tarkoita, että on pakko jättää.
Kaikki isoimmat heikennykset hallitusohjelmassa on ihan vapaaehtoisia. Eli niillä heikennetään vain heikoimpien osaa.
Tuloerot kasvaa ja siten varallisuuserot ja hupsis pari sukupolvea niin mehän ollaan USA, hurraa.
“…. jos sopimuksia tehtäisiin yrityskohtaisesti, iso osa yrityksistä ei jaksaisi sopia yksityiskohdista yleisesti mitään”…. “On loppujen lopuksi hirveän kallista tehdä paikallisia sopimusehtoja. Monessa firmassa ei ole yhtään juristiakaan omasta takaa.”
Juuri noin ja siksi en ymmärrä, miksi niin monet SY:n yritykset eivät järjestäydy. On aivan normaalia, että vaikkapa it-palvelut tai kirjanpito ulkoistetaan, mutta työsuhdeasioita ei, niiden asiantuntemus hankitaan “ABC:n kahviporukasta”. Toimin itse kauan sitten luottamusmiehenä (Akava). Erästä varsin selkeää asiaa esimies ei millään uskonut ja hyväksynyt, koska oli tutulta lakimieheltä (?) saanut hyvät neuvot. Lopulta otin yhteyttä työnantajaliiton lakimieheen, ja pyysin häntä soittamaan esimiehelleni. Vasta se ratkaisi asian.