García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Min­un oli tarkoi­tus kir­joit­taa kuun­telemis­tani kir­joista, mut­ta muis­telmieni tekem­i­nen kaap­pasi sen ajan. Nyt muis­tel­mat ovat valmi­it, joten kir­joi­tan jois­takin kuun­telemis­tani, en kaik­ista niis­sä kym­menistä, joi­ta olen kuunnellut.

Sadan vuo­den yksinäisyys kuu­luu klas­sikoin, joka min­ul­ta on vain jostain syys­tä jäänyt luke­mat­ta. Sain sen kuun­nel­tua pari viikkoa sitten.

Ensin varoi­tus: kir­jaa ei kan­na­ta kuun­nel­la vaan lukea, ainakin jos on niin huono nim­imuisti kuin min­ul­la. Kir­jan henkilö­gal­le­ria on jok­seenkin run­sas ja henkilöt ovat hyvin saman nimisiä, kos­ka nimet kulke­vat suvussa.

Hyvän kir­jan tun­tee siitä, että ajas­tus­maail­ma siir­tyy kir­jan kir­jan virit­tämään todel­lisu­u­teen. Näin min­ulle kävi, vaik­ka kir­ja itsessään on täysin epäre­al­isti­nen. En tiedä, mik­si tätä tyylisu­un­taan pitäisi kut­sua, kyse on täysin mieliku­vi­tuk­sel­lis­es­ta ker­ronnas­ta, jos­sa ei ole real­is­mista häivääkään. Taval­laan se on greisiä huumo­ria, mut­ta kuitenkin juoneltaan varsin traagi­nen. Ja hyvin koukuttava.

Kir­ja ker­too kuvit­teel­lisen Macon­don kylän perus­tamisen, kukois­tuk­sen ja tuhou­tu­misen tari­nan. Sen jälk­isanois­sa kään­täjä Mat­ti Rossi ker­too Macon­don ole­van kuu­luisin Kolumbian kylistä, mikä on hyvä saavu­tus, kos­ka koko kylää ei ole ole­mas­sa. Kir­jail­i­ja Gabriel Gar­cía Márquez on kansal­lis­sankarin ase­mas­sa Kolumbiassa.

Tari­na on niin monipuo­li­nen, etten ryhdy sitä mitenkään kuvaa­maan. Siinä tois­tu­vat ihmeel­liset kaiken tietävät musta­laiset, tai oikeas­t­aan yksi ylilu­on­nol­lisia kykyjä omaa­va musta­lainen, jon­ka puheet sai­vat aikaan koko tari­nan, jatku­vat sodat lib­er­aalien ja kon­ser­vati­ivien välil­lä, sankariev­er­sti, joka oli oikeas­t­aan aika hul­lu, ulko­mai­somis­tuk­ses­sa ole­va banaa­ni­plan­taasi ja sen väärinkäytök­set, soti­las­dik­tatu­urin kyky muut­taa his­to­ri­aa ja kieltää tapah­tu­mia ja vaik­ka mitä.

Jos et ole vielä lukenut, lue.

 

 

2 vastausta artikkeliin “García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys”

  1. > En tiedä, mik­si tätä tyylisu­un­taan pitäisi kut­sua, kyse on täysin mieliku­vi­tuk­sel­lis­es­ta ker­ronnas­ta, jos­sa ei ole real­is­mista häivääkään. 

    Sana tuolle taitaa olla “maagi­nen real­is­mi”. Gar­cia Mar­quezia pide­tään yleen­sä yht­enä tuon gen­ren kuu­luisimpia esimerkkejä.

  2. Muis­telmista; oletko edelleen samaa mieltä että Sok­lin fos­faat­tiesi­in­tymän kaivosoikeuk­sien myyn­ti nor­jalaisille oli Suomen taloushis­to­ri­an suurin virhe? Meinaan, kun saati­in ilmaisek­si takaisin, eikö ollut oikein hyvä kauppa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Notify me of followup comments via e-mail. You can also subscribe without commenting.