On vahvaa evidenssiä siitä, että kansakunnan vaurastuessa absoluuttisesta köyhyydestä kohtuulliseen vaurauteen, ihmiset muuttuvat onnellisemmiksi, mutta vaurastuminen tästä eteenpäin ei lisää yleistä onnellisuutta! Vahvimmin tästä on raportoinut Richard Layard kirjassaan Happiness, Lessons from a New Science.
On kuitenkin kiva olla muita ja ennen kaikkea naapureitaan rikkaampi, mutta vaikka kansakunta vaurastuisi kuinka paljon hyvänsä, kaikki eivät voi olla muita rikkaampia.
On kiva olla vauraampi kuin edellisenä vuonna ja erityisen kurjaa on olla köyhempi kuin oli ennen. Nämä kaikki ovat suhteellisten erojen asioita eivätkä kerro mitään siitä, tuottaako tulotaso yleisesti onnellisuutta.
Huomattakoon, että jos taloudellinen tyytyväisyys riippuu vauraudesta suhteessa naapureihin, voidaan kysyä, kuinka hyvä ajatus on torjua segregaatiota asuttamalla muutama toimeentulotuella elävä kiintiököyhä rikkaiden naapureiksi Westendiin. Yhtenä syynä suureen muuttopaineeseen kehitysmaista rikkaisiin saattaa olla amerikkalaiset TV-sarjat, jotka näyttävät Kauniiden ja rohkeiden elintasoa slummien köyhille.
Nyt menen alueelle, jota en tunne kunnolla, mutta minua viisaammat ovat sanoneet, että olosuhteita parantamalla ei voi tehdä ihmisitä pysyvästi onnellisia. Hyvät ja huonot signaalit auttavat ihmistä toimissaan. Tämä ohjaus menisi rikki, ellei se kalibroituisi olosuhteiden muuttuessa yleisesti paremmiksi. Tässä on kyse vähän samasta asiasta kuin silmien sopeutuessa siirryttäessä pimeästä auringonvaloon. Jos silmät eivät sopeutuisi, kaikki näyttäisi valkoiselta. Samasta syystä onnellisuuden vaatimukset kalibroituvat eikä niitä voi taloudellisella kasvulla ylläpitää.
Kuuntelin muutama vuosi sitten Joël Dickerin kirjan Baltimoren sukuhaara. Siinä köyhistä oloista oleva nuorukainen oli adoptoitu rikkaaseen perheeseen ja pantu hyväosaisten kouluun. Hän ihmetteli, kuinkas tyytymättömiä elämäänsä hänen hyväosaiset luokkatoverinsa olivat, vaikka heillä ei pitänyt olla mitään syytä tyytymättömyyteen.
Layardin aineisto on haastettu ja sanottu tuloksen johtuvan siitä, että hän on mitannut tuloja absoluuttisella asteikolla. Logaritmiasteikolla riippuvuus tämän mukaan säilyisi. Tässä vaiheessa minussa herää luonnonsuojelija. Jos tulotaso ensin kymmenkertaistuu, sen pitäisi seuraavaksi satakertaistua lähtötasosta ja sitten tuhatkertaistua. Armoa!
Pieni huomautus vaihtosuhteesta. Reaaliansiot ovat yli puolitoistakertaistuneet vuodesta 1990. Jos tyytyy vuoden 1990 kulutustasoon, siihen pääsemiseksi riittää kolmipäiväinen työviikko tai voi pitää neljän ja puolen kuukauden vuosiloman. Tässä olen vähän oikaissut mutkissa, mutta osapuilleen asia on näin.
Vaikka alkaisimme joukolla leppoistaa ja kulutuksen määrä laskisi jonnekin parinkymmenen vuoden päähän, ei se tarkoittaisi vinyylilevyjen ja putkitelkkareiden paluuta. Teknologiaa ei kannata siirtää menneisyyteen.
Minusta Osmo elelee nyt jossain eliitin harhassa.
Minä sanoisin, että täällä maa-ja metsätalouden alkutuotannossa ostovoima on vähentynyt.
Käsittääkseni reaaliansio ja ostovoima ovat täydessä korrelaatiossa. Jospa se reaaliansiotaso on saavutettu alkutuottajien työn arvon mitätöinnillä. Olivatpa ne alkutuottajat kotimaisia tai ulkomaisia toimijoita. Yksi mahdollisuus on, että hyvä reaaliansiotaso on hankittu velkarahalla. Tiedä näistä.
Maataloustuotannossa tulot ovat nousseet viimeisen 50 vuoden aikana roimasti enemmän kuin palkansaajilla keskimärin – mutta aika alhaalta ne lähtivätkn liikkeelle.
Mitä tilastoa olet lukenut?
Tämä on vanha muistikuva, enkä löydä heti lähdettä. Etsimällä sen kylä löytää. Tämä perustuu siihen, että pientilat on lakkautettu ja vain isoja on jäänyt jäljelle, mutta siihenhän kaikki muukin talouden kasvu perustuu
Itse löysin hyllystä tilaston v. 1980. Maatalousyritysten verotettava maataloustulo oli silloin 20528 mk, vuonna 2021 vastaava luku oli 16652 euroa eli se oli noin 5 kertaistunut.
Palkansaajien ansiotasoindeksi (v. 1964=100) oli v. 1980 581, v. 2021 3419. Eli se oli 6 kertaistunut.
Maatalousyrittäjien verotuksella ja tosiasiallisilla tuloilla ei ole mitään tekemistä keskenään. He nostavat suuren osa tuloistaan pääomatuloina.
Osmon kannattaisi ehkä perehtyä paremmin maatalouden verotukseen. Minä esim en ole koskaan saanut niin paljoa maataloustuloa, että olisi kannattanut siirtää siitä osa pääomatuloiksi.
Täytyy kuitenkin myöntää, että minulla päätulonlähde on metsätalous. Se on pääomatuloverotettavaa. Jopa niin tehokkaasti, että metsässä tehty omatoiminen työ on myös pääomatuloverotettavaa.
Jotenkin tuntuu, että Osmo sotkee maanviljelijän tulot ja maataloustulon.
Vuosi 1990-
Mitäs silloin tapahtuikaan omassa elämässä?
Niin. Kaverin faija hirtti itsensä jouluna, kun oli rahat loppu. Toisen kaverin faija sai potkut, joi itsensä känniin ja meni autotalliin ja laittoi auton käyntiin. Jäi henkiin, kun ajoi sitten lopulta autolla seinään reijän. Toisen asteen opiskelijana ei saanut rahaa oikein mistään. Laskujen jälkeen jäi kuukaudessa muistaakseni neljä markkaa. Sossu sanoi, että ei tarvitse jäädä ruokaan rahaa, koska koulussa saa syödä. Vielä muutama vuosi aiemmin jokaiselle ammattikoulussa opiskelevalle ostettiin käyttöpuukoksi J. Martinin Ilvekset. Me ei saatu edes moraa. Muutamia 80- luvun puukkoja löydettiin, pöllittiin ne ja myytiin kaupungilla. Alaikäisenä pääsi baariin, kun kaikille myytiin, jotta ei olisi tullut konkkaa.
Kovalla pakkasella telttailtiin olohuoneessa, kun ei ollut millä lämmittää. Autosta piti valuttaa talvella jäähdytysnesteet ulos ja täyttää aamulla keitetyllä vedellä, että se käynnistyi. Naapurin poliisi ampui kaverin kissan kännissä. Ja sama poliisi ajoi sitten itsenä hengiltä. Kylän toinen poliisi joutui lusimaan, kun hakkasi liikaa vaimoaan.
Muutin itse kallioon porvoonkadulle. Ensimmäisenä päivänä Helsingissä menin Heinähattuun ja siellä lyötiin miestä puukolla. Mies kun on reikä vatsassa, niin sen puoliso huusi lanssikuskeille, että ei se ole mitään ottanut. Porraskäytävässä haisi aina kusi ja välillä paska. Yläkerran veteraanipappa oli sekaisin ja löi kepillä, jos yletti.
Jos kolme päiväinen työviikko tarkoittaa paluuta 1990- luvulle, niin valitsen ylityöt
Vaikka tyytyisi 90-luvun kulutustasoon, niin siihen tyytyminen tekee sinusta käytännössä sosiaalisen hylkiön koska ~kaikkien muiden elämäntyyli on muuttunut sellaiseksi, että ystävien näkeminen tapahtuu halvimillaan 6€ kahvikuppien ääressä. 90-luvulla oli normaalia hengailla kaikenmaailman halvoissa tai ilmaisissa harrastustoiminnoissa (kalastus, metsästys, seuratoiminta jne), mutta nykyään sellaisia ylipäätään on vähemmän, ja ihmisten harrastukset ja ajanviettotavat keskittyvät enemmän (rahan) kuluttamiseen.
Yksilö ei siis voi valita siirtymistä 90-luvulle, koska yhteisö ja ympäristö on muuttunut.
Komenttina Kligorelle että yksilö itse asiassa valita siirtymisen 90-luvulle mutta yhteisö ja ympäristö ei voi. Valitsihan Pentti Linkola lähes tulkoon 1930-luvun elintason ja vaati samalla että kaikki hänen keskiluokkassa olevat faniporukka tekisivät samoin mitä hän teki. Aika harva Linkolan keskiluokkaiset ihailijat edes vakavisssan olivat valmiita valitsemaan gurunsa elämäntyyliä.
Toisaalta ainoa realistinen tapa ylipäänsä simuloida vuoden 1990 kulutustaso edes jotenkin sisältäisi netin käytön lopettamisen. Jos nykyiset älypuhelimet vietäisiin vuoden 1990 ihmisille suhteessa saman hintaisina ja yhtä laajalle levinneinä kuin mitä ne nyt vuonna 2023 ovat, he kokisivat elintasonsa nousseen aika humausmaisesti.
Minulla ei itselläni tosin ole älypuhelinta vaan Nokian halvin 20 euron kehitysmaapuhelin, mutta jo se saattaisi tuntua melkoiselta luksustuotteelta, kun vertailukohteena on nykyrahassa viisi tonnia maksanut maitotölkin kokoinen NMT-puhelin.
Tommi Uschanoville kommenttina ettei koulutustason laskussa ole kyse älypuhelimista tai läppäreistä. Ruoka, lämpö ja puhdasvesi ovat elintason mittareita. Läppäreiden ja älypuhelimien pitäisi tulla kolmella sijalla tai ainakin niiden pitäisi tulla. Kuten aiemmin totesin Pentti Linkolan mallissa Ruoka, lämpö ja puhdasvesi ovat kokonaan unohdettu vaikka ne ovat olleet aina korkean elintason mittareita.
”Nyt menen alueelle, jota en tunne kunnolla, mutta minua viisaammat ovat sanoneet, että olosuhteita parantamalla ei voi tehdä ihmisitä pysyvästi onnellisia. Hyvät ja huonot signaalit auttavat ihmistä toimissaan. Tämä ohjaus menisi rikki, ellei se kalibroituisi olosuhteiden muuttuessa yleisesti paremmiksi. Tässä on kyse vähän samasta asiasta kuin silmien sopeutuessa siirryttäessä pimeästä auringonvaloon. Jos silmät eivät sopeutuisi, kaikki näyttäisi valkoiselta. Samasta syystä onnellisuuden vaatimukset kalibroituvat eikä niitä voi taloudellisella kasvulla ylläpitää.”
Ymmärtääkseni asia on vain osin noin. Eli sitten kun esim. terveydentilassa on saavutettu korkea taso, saattaa alkaa tuon suuntainen tilanne. Niin kauan kuin ihmiset elävät nälässä ja ihan fyysisissä kivuissa sairauksien takia, olosuhteita parantamalla voi useiden tutkimusten mukaan tehdä ihmisistä pysyvästikin onnellisempia. Kalibroitumisilmiön merkitys korostunee vasta sitten kun onnettomuus ei johdu ruoan puutteesta olevasta nälästä ja fyysisistä kivuista ja sen tyyppisistä muista asioista, vaan siitä että näkee jollain muulla olevan asioiden paremmin, varaa matkailla enemmän ja kauemmas ja niin edelleen.
Kirjoituksessa sanottiin, että kurjuudesta nouseminen tuottaa hyvinvointia, mutta sen jälkeen vaikutus saturoituu.
Mikä olisi se kuvitteellinen tuloraja joka esim. Suomessa pitää ylittää, jotta onnellisuus ei enää lisääntyisi? Ja mikä osuus Suomalaisista on sen yläpuolella?
Kovin kaksista terveyspuolen ongelmia ei tarvitse itsellä tai lähipiirillä olla kun alkaa jo kiinnostaa se, että on ylimääräinen kymppitonni tai pari nettotuloja vuodessa jolla ostaa jotain (mielen)terveyspalvelua. Tai reippaasti likvidiä säästössä (ei seinissä), että voi maksaa silmään räpäyttämättä sen kymppitonnin tai parin leikkauksen yksityisellä kun julkiselle jonottaminen on raastavaa hommaa.
—
Kun ei ole mitään ongelmia ratkottavana elämässä, niin hyvin vähällä tulee toimeen ja voi olla onnellinen. Mutta kovin paljon ei tarvitse olla ongelmia jotta lisärahalle alkaa olla tarvetta.
Osmolta on ilmeisesti mennyt ohi, että vinyylilevyt nimenomaan ovat tehneet paluun – elitistisenä korkean arvonlisäyksen luksustuotteena. Tätä nykyähän hyvin monet uudet levyt (tai ”levyt”), jotka suuri enemmistö kuluttajista kuuntelee suoratoistopalvelusta marginaaliseen hintaan tai ilmaiseksi, julkaistaan sitä haluaville myös vinyylinä, joka tyypillisesti sitten maksaakin luokkaa 30-50 euroa. (Vertailun vuoksi vuonna 1990 LP-levyn ovh oli Suomessa 68 markkaa eli nykyrahassa aika tarkalleen 20 euroa.)
Soininvaara: ”Huomattakoon, että jos taloudellinen tyytyväisyys riippuu vauraudesta suhteessa naapureihin, voidaan kysyä, kuinka hyvä ajatus on torjua segregaatiota asuttamalla muutama toimeentulotuella elävä kiintiököyhä rikkaiden naapureiksi Westendiin. Yhtenä syynä suureen muuttopaineeseen kehitysmaista rikkaisiin saattaa olla amerikkalaiset TV-sarjat, jotka näyttävät Kauniiden ja rohkeiden elintasoa slummien köyhille.”
Mä olen pannut merkille että ihmiset toimivat juuri noin.
Esim aika monelle auto on se mittari jolla mitataan menestystä. Pitää olla parempi auto kuin naapurilla, ja ”uussuomalaisella” pitää olla parempi kuin kantasuomalaisella. Tätä kirjoitan sillä kokemuksella että olen asunut n 20 vuotta maahanmuuttajatiheissä lähiöissä. Ja auton koolla ja hevosvoimilla on merkitys, ei se miten ympäristöystävällinen se on.
Itse en kuulu sellaisiin koska auto on vain väline liikkua paikasta A paikkaan B. Jotkut sukulaiset ja tutut ovat ihmetelleet miksi en vaihda autoa useammin ja hienompaan joka kerta. Mitä se oikeastaan heille kuuluu?
Mä myönnän että olen tehnyt luokkaretken sekä alas että ylöspäin. Vanhempien koti oli Kauniaisissa, oma ensimmäinen betonilähiössä Helsingissä, sitten vielä Vantaalla, sitten Espoossa kolmessa osoitteessa. Viimeinen asunto vastaa tasoltaan ja kooltaan sitä jossa asuin vanhempieni luona. Mutta minun ja perheeni kulutus ei ole sellaista kuin vanhemmmillani oli. Häpeäisin sitä jos kävisin kaukolomilla joka vuosi. Isäni terveyden tuhosi viina ja tupakka. Vaimoni terveyden on tuhonnut kaupungin ilmansaasteet, lähinnä liikenteestä johtuvat. Tasan ei mene onnen lahjat.
”Maatalousyrittäjien verotuksella ja tosiasiallisilla tuloilla ei ole mitään tekemistä keskenään. He nostavat suuren osa tuloistaan pääomatuloina.”
Tuo mainitsemani tulo sisältää sekä ansio- että pääomatulon maataloudesta. Maatalousyrittäjäkotitalouksilla on lisäksi tietysti metsä-, palkka- ja muita yritystuloja, jotka verotetaan muiden lakien mukaan. Ne ovat kehittyneet paljon paremmin.
On aika selvää että onnellisuus nousee varallisuuden noustessa, mutta tämä vaikutus näkyy enimmäkseen vain kun noustaan köyhyydestä/ pienistä tuloista elintasoon jossa vuokranmaksua ja sitä onko kaapissa ruokaa ei tarvitse jännittää. Vaatteet on asialliset ja pystyy käymään välillä lätkämatsissa, tai mikä se oma mielenkiinnon kohde sit onkaan. Salikortin pystyy maksaan jne. Tämän jälkeen jos haluaa nostaa onnellisuuttaan joutuu etsimään elämäänsä merkitystä ja tarkoitusta. Nämä löytyy usein, ellei aina oman navan ulkopuolelta. Perhe, merkityksellinen työ esimerkiksi vastasyntyneiden teho-osastolla tai vaikkapa uskonto.
Taloudellinen tyytyväisyys suhteessa naapuriin pitää varmasti ainakin monen kohdalla paikkansa ja se on aikas surullista, mutta perin inhimillistä. Vauraassa lännessä luulisi olevan aivan sama jos naapuri ajaa uudella sähköautolla ja itsellä on 10 vuotta vanha Toyota. Mitä sitten. Tähän inhimilliseen ”heikkouteen” tietenkin markkinatalous ja mainostajat iskenyt armotta. Tämä on lyönyt hyvin läpi kun katsoo miten velkaisia kotitaloudet on. Velkaantumisaste on tuplaantunut vuoteen 2000 verraten.
Asuimme aiemmin Tampereen keskustassa kolmiossa omistusasunnossa. Nykyään Helsingin kantakaupungissa vuokralla ja emme voisi olla tyytyväisempiä. On vapauttavaa kun ei ole velkaa mihinkään suuntaan ja tätä voin suositella myös muille. Kaikkea ei tarvitse omistaa.
”Vaurastuminen ei lisää onnellisuutta”. Eikö tämä ole sama asia kuin ”Raha ei tuo onnea”? Toisin sanoen jotain, jonka me kaikki tiedämme? Jotain, jonka äiti ja isä meille opettivat, kauan kauan sitten?
OS: ”Maatalousyrittäjien verotuksella ja tosiasiallisilla tuloilla ei ole mitään tekemistä keskenään. He nostavat suuren osa tuloistaan pääomatuloina.”
Minulla on kovin vähän kosketusta nykyään maaseutuun ja etenkin maatalouteen. Joten kysyn aivan vilpittömästi, että selittäisitkö tarkemmin.
Maatalousyrittäjäkotitalouksiin luetaan tilastoissa kaikki, joilla on vähänkin tuloja maataloudesta. Keskimääräisellä maatalousyrittäjäkotitaloudella maatalous on nykyään vain hyvin pieni sivutulon lähde. Pääosa toimeentulosta tulee muualta, esim. palkkatyöstä, muusta yrittäjätyöstä, metsän hoidosta tai vaikkapa eläkkeistä. Minun kertomani luvut kertovat maataloustulon kehittymisestä. Se siis sisältää sekä ansio- että pääomatuloja. Tässä OS on väärässä.
Minä olen katsellut tilastoja päätoimisista maatalousyrittäjistä enkä harrasteviljelijöistä.
Osmo 0n näemmä katsellut tilastoja.
Tulee mieleen se juttu tilaston ja valheen erosta.
Minusta aina olisi syytä käyttää järkevyystarkastelua asioiden oikeellisuuden tarkasteluun.
Tässä maataloustulo asiassa voisi kysyä: Miksi isoillekaan perheviljelmille ei löydy jatkajia, jos tulotaso on kehittynyt vähintäänkin yhtähyvin kuin palkkatyössä?
Noin vinkkinä voisin ehdottaa syyksi jatkajapulaan, että maataloustyössä yrittäjän tuntipalkka on luokkaa 5 eur/ h.
OS: ”Minä olen katsellut tilastoja päätoimisista maatalousyrittäjistä enkä harrasteviljelijöistä.”
Mistä löytyy tilasto, jossa maatalousyrittäjäkotitaloudet on valmiiksi jaoteltu päätoimisuuden asteen mukaan?
TimoT lle huomauttaisin, että vaikka olisi tilasto päätoimisuuden mukaan niin sekään ei vielä kerro maataloustulon määrää. Useat isännät, varsinkin pienemmillä tiloilla, kerkiävät tehdä naapureille maatalouden urakointia.
Myel vakuutetuilla on erikseen jaoteltu maatalous, metsätalous ja maatalouteen kuuluva urakointi. Sieltä voisi löytää tietoja päätoimisuuden asteesta. Tosin en ole perehtynyt niin paljoa Myel vakuuttamiseen, että voiko sen piirissä olla muutakin kuin maatalousverotukseen kuuluvaa urakointia.
Olen ylemmän keskiluokan kodista ja lapsuudenkodissa ei ollut ns. puutetta mistään. Toisaalta rahat menivät aika paljon asumiseen, kulutukseen. En ole missään elämäni vaiheessa kokenut henkilökohtaista taloudellista turvattomuutta. Sen sijaan koin 90- luvun laman nuorena juristina. Velkajärjestelyhakemukset olivat järkyttävää luettavaa ja ihan tosissaan kiisteltiin siitä, onko topless- työhön mentävä työttömyysetuuden menettämisen uhalla. Tätä taustaa vasten olen oppinut sen, että aina kannattaa pyrkiä tienaamaan mahdollisimman hyvin. Ei ostaakseen roinaa, vaan pystyäkseen hoidattamaan vaikka omaa tai läheisen syöpäsairautta tai koronnousun paineissa sinnittelevää jälkikasvua. Pidän blogistin pohdintaa tässä blogisarjassa hieman toisarvoisena.
Pitäisikö tätä kuitenkin miettiä niin, että kuinka suuri osa nykyisen talousjärjestelmän liikevaihdosta muodostuu tuollaisesta välttämättömästä ja tarpeellisesta ja kuinka suuri osa taas sellaisesta mikä on kaukana välttämättömästä, kutsutaan sitä vaikka kuvaannollisesti tässä roinaksi.
Näin. Itse olen duunariperheestä. Iso sijoitussalkku ja hyvä eläke antaa kummasti varmuutta ja vapautta elämään.
Hyvin ymmärrettävä argumentti, ajattelen itse melko samoin. En osta rahalla tavaraa kuin tarpeeseen, mutta en osta sillä myöskään vapaa-aikaa. Inderesin foorumilla on aika pitkät keskustelut juuri siitä, mitä FIREttäjät pitävät välttämättömänä elintasona ilman palkkatyötä ja paljonko säästöjä se vaatii.
Sen verran sinunkin elämäsi liittyy kuitenkin tähän, että sen sijoitussalkun arvo riippuu erittäin paljon siitä että tarpeeksi moni muu maksimoi asioita. Työtunteja, palkkaa, kulutusta. Jos kaikki alkavat degrowthaamaan ja downshiftaamaan, sen sinun salkkusi arvolla on vain yksi mahdollinen suunta – alaspäin.
Onnellisuus on niin outo mittari valtion toimia mittaamaan että kyseessä täytyy olla perustavaalaatua oleva hämmennys mitä se tarkoittaa. EIköhän kyseinen asia löydy itsekunkin pään sisältä jos on löytyäkseen.
Valtio tai julkinen sektori voisi ottaa tavoitteekseen olla paisumatta vaikka vuosikymmenen tai palaamaan sinne 90-luvun tasolle. Se olisi kestävää kehitystä. Sitten se downshiftaaminenkin saattaisi olla mahdollista, nyt jos näin tehtäisiin niin korttitalo kaatuisi hetkessä.
Niin ja voi olla että raha ei tuo onnellisuutta (vaikka tyytyväisyyttä se taitaa tuoda), mutta julkinen sektori joka vie rahasi ei taatusti sitä tuo.