Helsingissä valtuustokeskustelussa eräs Vasemmistoliiton valtuutettu sanoi samassa puheenvuorossa, että yksityiset sote-alan yritykset maksavat huonoja palkkoja ja sen lisäksi vievät työvoimaa julkiselta sektorilta. Nämä eivät ensituntumalla oikein mahdu samaan todellisuuteen.
Mutta niin se kuitenkin on. Hoitajien palkat ovat todella yksityisillä alempia kuin julkisella, minkä lisäksi ne onnistuvat näillä huonoilla palkoillaan rekrytoinnissa paremmin kuin kunnat tai nykyisin hyvinvointialueet.
Niinpä työnteon yksityisellä täytyy olla kivempaa kuin julkisella.
Yksi helppo selitys löytyy. Julkisella on enemmän vuorotyötä ja yksityisillä usein mukavammat työajat. Jos tämä olisi selitys, yksityisten parempi vetovoima koskisi vain päivätyötä, mutta ei vuorotyötä. Ei kuitenkaan koske.
Nyt siirryn taas alueelle, jota en tunne kunnolla tai jossa tietoni voivat olla vanhentuneita.
Eräässä seminaarissa odotin puheenvuoroani yhdessä erään yksityisen sotealan työnantajan kanssa. Hän sanoi, että heidän paras kilpailuvalttinsa on KVTES kaikkine typerine jäykkyyksineen.
Kunnissa jaetaan – tai jaettiin ainakin ennen – ikävät työajat tasapuolisesti kaikille. Tällainen kasarmitasa-arvoisuus on näennäisesti oikeudenmukaista mutta tosiasiassa kaukana optimista. Ikävät työajat ovat ikäviä kaikkien kannalta, mutta toisille ne ovat vielä ikävämpiä kuin toisille. Sinkun on esimerkiksi helpompi tehdä yötyötä kuin pienten lasten vanhempien. Parasta olisi huutokaupata yö- ja sunnuntaityövuorot, jolloin ne päätyisivät niille, joille on niistä vähiten haittaa tai joilla tarve lisärahalle on suurin. Tätä ei kuitenkaan edes laki salli, ei ainakaan sunnuntaityön osalta, koska laki määrää palkan kaksinkertaiseksi. Jotenkin yksityiset onnistuvat jakamaan työvuorot paremmin niin, että kunkin elämäntilanne otetaan huomioon. Se on niille iso kilpailuvaltti.
Jos julkisella yrittää esittää esihenkilölle, että voisiko saada perjantai-iltapäivät vapaaksi, kun on lapsen viulutunti, vastaus olisi todennäköisesti, että jos minä tuohon suostuisin, kohta olisi jono oven takana vaatimassa erityiskohtelua.
Tässä vain kulttuuri on yksityisillä parempi ja se on niille rahanarvoinen etu.
Esimiehiä ei ole koulutettu esimiehiksi, heidät on koulutettu hoitajiksi ja lääkäreiksi.
Eräissä sairaaloissa lääkärien ja hoitajien välit ovat tulehtuneet. Organisaatiot ovat kovin hierarkkisia ja hierarkian huipulla on lääkäri. Siinä on hoitajan työviihtyvyys koetuksella.
Nyt on päädytty lisäksi pahaan noidankehään. Henkilöstöpula aiheuttaa kiirettä työssä ja heikentyneet työolot saavat hoitajat vaihtamaan työnantajaa tai peräti alaa. Tämä on yhä vaikeampi ratkaista. Terveisiä vain Säätytalolle: tästä ei selvitä ilman rahaa ja sitä tarvitaan paljon.
Tässä ahdingossa kannattaa kuitenkin muistaa, että sekä hoitajia että lääkäreitä on Suomessa väkilukuun nähden runsaasti. Jotakin meillä tehdään peräti huonosti.
Eläköitymistä edeltäneet vuodet yliopistollisen sairaalan osastonhoitajana viettänyt äitini kertoi joskus vuosisadan vaihteen tienoilla johtamallaan osastolla kokeillusta radikaalista menetelmästä laatia työvuorolistoja: Kysytään hoitajilta miten nämä haluaisivat erityyppisiä vuoroja tehdä. Tulokset olivat kuulemma hyviä, sen verran erilaisia elämäntilanteita henkilökunnan keskuudessa oli.
Siitä en tiedä, vakiintuiko menetelmä vai jäikö kokeiluksi ja miten siellä nykyään niitä vuoroja jaetaan. Ainakin julkisuudessa on jonkin verran saanut viime aikoina lukea myös myös kyseessä olevan alueen sote-asioiden kriisiytymisestä.
KVTES itsessään ei määrittele työvuorojärjestelyjä liian jäykästi, mutta julkisen puolen kulttuuri sanelee. Julkisella puolella työntekijät (tai tarkemmin heidän tietyt edustajansa, esim. luottamusmiehet) vahtivat haukkana, että kaikki tehdään tasa-arvoisesti – eli käytännössä niin, että kukaan ei saa sitä mikä sopisi itselle parhaiten, vaan kaikki laitetaan samaan muottiin. Tasa-arvoisuutta perustellaan mm. sillä, että muuten pärstäkerroin vaikuttaisi siihen, mitä kukin työntekijä saisi ja työnantajan mielistelijät voittaisivat.
Miksi sitten julkisella puolella on noin, mutta ei yksityisellä? On ainakin kaksi selittävää tekijää:
– julkiselle puolelle hakeutuu sellaisia työntekijöitä, jotka odottavat työpaikan olevan erityisen tasa-arvoinen. Heitä on tietysti vain osa työntekijöistä, mutta kun heitä hakeutuu sopiviin asemiin esim. luottamusmiehiksi ja työsuojeluvaltuutetuiksi, saavat he pidettyä asian näpeissään tehokkaasti
– julkisen puolen poliittinen johto. Ammattiyhdistysliike voi käyttää valtaansa poliittisen johdon kautta. Sen ei välttämättä tarvitse näkyä esim. hallituksen kokouksissa suoraan, vaan riittää että ammattiyhdistysliikettä lähellä olevat hallituksen jäsenet soittavat virkamiesjohdolle epävirallisesti ja kertovat miten asioita pitäisi tehdä
Toinenkin helppo selitys löytyy. Potilastyötä tekeville yksityispuolella on keskimäärin vähemmän stressiä aiheuttavia potilaita.
Vaikka varmasti jokainen potilastyötä yksityisellä tekevä on joskus kohdannut epämiellyttäviä asioita ja epäasiallista käytöstä, ero lienee silti merkittävä. Julkisella puolella on yksinkertaisesti enemmän inhimillisesti raskaita yhteiskunnan moniongelmaisten ja heikkokuntoisten vanhusten tapauksia, ja lisäksi myös erilainen epäasiallinen käytös on yleisempää päihde- ja mielenterveysongelmien vyyhdissä painivien suunnalta.
Juuri tuo on se oleellinen ero, yksityisellä puolella voidaan poimia rusinat pullasta. Eivät työehtosopimukset ole este, mutta koska julkiselle puolella on vastuu hoitaa kaikki potilaat, niin sen toimintaa ei voida jättää kovin pitkälti pelkästään hoitajien vapaaehtoisuuden varaan.
On mielenkiintoista seurata kuinka jatkuvasti rinnastetaan kahden täysin erilaisilla velvoitteilla toimivan palvelutuottajan toimintaa, aivan kuin olisi kyse samasta toiminta ympäristöstä. Ei ole, vaan yksityinen sektori voi valita ketä se hoitaa, julkinen ei. Ymmärtämättömille on helppo puhua terveyspalveluista aivan kuin kaikki palveluntuottajat olisivat lähtökohtaisesti samalla viivalla, eivät kuitenkaan ole lähellekään.
Toki toiminnoissa on aina kehitettävää, mutta luulisi jokaisen ymmärtävän ainakin sen kuinka paljon helpompi on järjestää asiat sillon kun voi itse valita asiakkaansa kuin jos ei voi.
Mitäs jos tehtäisiinkin niin että laitettaisiin terveyspalveluita eniten kuormittavat ja päivystys yksityisten hoidettaviksi ja julkinen puoli valitsisi rusinat pullasta. Vieläkö sitten tekisi mieli verrata toimintoja keskenään samoilla kriteereillä? Tuskinpa. 😎
On toki oikeutettua vaatia että toimintaa kehitetää ja toimitaan tehokkaasti mutta pitää muistaa myös se ettei pidä sokeasti suoraan verrata kahden oleellisesti erilaista asiakaskuntaa palvelevan ja erilaisilla velvoitteilla olevan toimijan tehokkuutta.
Helpoimmalla pääsisi kun lopetettaisiin julkinen terveydenhoito kokonaan.
Silloin kaikki pääsisivät yksityiselle, sekä työntekijät että potilaat. Kenenkään tarvitse kiduttaa itseään julkisella puolella töissä, saati potilaana…
Soininvaara kirjoitti:
”Jos julkisella yrittää esittää esihenkilölle, että voisiko saada perjantai-iltapäivät vapaaksi, kun on lapsen viulutunti, vastaus olisi todennäköisesti, että jos minä tuohon suostuisin, kohta olisi jono oven takana vaatimassa erityiskohtelua.
Tässä vain kulttuuri on yksityisillä parempi ja se on niille rahanarvoinen etu.”
Tuossa on kyse muustakin kuin vain kulttuurista. Jos julkisella puolella esihenkilö on epätasapuolinen työvuorojen jaossa, työntekijä voi tehdä maksutta kantelun, ja tasa-arvo- tai yhdenvertaisuusvaltuutettu sitten tekee muutaman tuhannen euron sovintoehdotuksen, johon julkisen sektorin edustajan on käytännössä pakko suostua. Tai sitten voi edetä hallinto-oikeuden kautta 150 euron maksuriskillä. Julkisen sektorin toiminnasta valitettaessa maksuriski on aina julkisella puolella jokseenkin kokonaan. Jos yksityisellä puolella ei pidä esihenkilön ratkaisusta, voi nostaa kanteen oikeudessa, jossa on mahdollisuus voittaa muutama tuhat euroa tai saada maksettavakseen 50 000 euron oikeudenkäyntikulut. Jälkimmäistä ei juuri kukaan tee, koska kustannusriski on niin merkittävä. Ja vastaavasti: julkisella puolella ollaan hyvin tarkkoja siitä tasapuolisuudesta, koska jos ilman perusteltua syytä ollaan ilmiselvän epätasapuolisia, on edessä herkästi kallista vastailua kanteluihin.
Tuohon ei aja kulttuuri tai vain KVTES, vaan ennen kaikkea julkisen sektorin lainsäädäntö.
Olisi hyvä tietää mihin tämä valtuutettu väitteensä perustaa, kun on kertomasi mukaan kertonut puheenvuorossaan sote-alan yritysten maksavan huonompia palkkoja?
Vaimoni työkaveri kertoi olleensa lähihoitajana yksityisessä palvelutalossa ja saaneensa 1000€ enemmän palkkaa. Hän kyllä teki kaikkia mahdollisia vuoroja, mutta niin on mahdollisuus tehdä julkisellakin sektorilla.
Ihmettelen miksi hoitajan palkka voi olla yksityisellä huonompi, koska hoitajista on pulaa, eikö yksityinen työmarkkinamekanismi toimikkaan ja työn hinta nousekkaan?
Työvoimapulan takia monet lähihoitajat julkisella puolella pystyvät tehokkaasti sivuuttamaan mainitsemasi ”kasarmitasa-arvoisuuden”.
Siihen keinona on määräaikainen työsuhde. Vaimollenikin on tarjottu moneen kertaan vakituista työsuhdetta. Ei halua sellaista, koska haluaa tehdä vain iltavuoroja..
Myöskään hänen ei tarvitse olla nimettynä vastuuhoitajana tietylle asukkaalle. Hän kertoi, että useat maahanmuuttajat tekevät juuri näin.
Sunnuntaityövuoroja ei tarvitse huutokaupata kuten ei pyhienkään työvuoroja. Yleensä silloin on vanhusten palvelutaloissa parhain miehitys, koska suurin osa hoitajista on maahanmuuttajia, jotka haluavet tehdä kaikki ne päivät töitä, jolloin saa lisiä.
Yleensä suomalaiset työntekijät haluavat olla juhannukset ja joulut ym vapailla. Useille maahanmuuttajaryhmille noi nyt ei ole niin tärkeitä ajankohtia olla vapaalla.
Yövuoro on se hankalin. Ongelamana on, että se sekoittaa rytmin kokonaan ja kun siitä kerkee toipumaan, niin sitten kohta on taas yövuoroja. Kun ikää tulee, niin siihen on entistä vaikeampaa sopeutua Yövuorojen osalta pitäisi miettiä uusia keinoja.
Niin sitten tosta mainitsemastasi erityiskohtelusta, niin jonkin verran sitä saavat julkisella puolella määräaikaisessa työsuhteessa olevat hoitajat vanhusten palvelutaloissa, koska nehän muuten lähtevät muualle, eivät uusi sopimustaan.
Juuri nyt on meneillään yksityisen sote-alan lakko, jonka perusteena on palkkojen jälkeenjääneisyys suhteessa julkisen sektorin palkkoihin.
”Ihmettelen miksi hoitajan palkka voi olla yksityisellä huonompi, koska hoitajista on pulaa, eikö yksityinen työmarkkinamekanismi toimikkaan ja työn hinta nousekkaan?”
Ainakin kunnille/valtiolle tarjottaessa tulee vastaan se, että hinta vaaditaan niin alas, että ei vaan voi maksa parempaa palkkaa.
Voishan aina vaan jättää tarjoamatta, mutta kun kasvaakin pitäisi.
https://duunitori.fi/palkat/sairaanhoitaja
ton mukaan yksityinen maksaisi satasen kuussa vähemmän. mahdoton tietää onko se peruspalkan erojen syytä vai erilaisten korvausten määrästä johtuva
ihmettelijä: ”Ihmettelen miksi hoitajan palkka voi olla yksityisellä huonompi, koska hoitajista on pulaa, eikö yksityinen työmarkkinamekanismi toimikkaan ja työn hinta nousekkaan?”
Hoitajista on pulaa julkisella puolella, mutta se ei välttämättä tarkoita, että heistä olisi pulaa myös yksityisellä puolella.
Se mitä Soininvaarankin olisi syytä ihmetellä niin on Helsingin kaupungin palvelutalot. Miksi ihmeessä niissä jokaisessa esimiehet säätelevät kaikenmaailman käytäntöjä. Vanhusten palvelutalo noin niikuin konseptina ei voi olla sen ihmeellisempi muotoilla kuin joku mäkkärikään. Yleensä samalla tavalla erilaisia asukkaita niissä on kaikissa, joten samalla muotilla ne pitäisi tehdä. Ei ole kovin tehokasta julkisten varojen käyttöä, jos jokaisessa palvelutalossa käytännön tason operatiivinen toiminta säädellään erikseen.
Sitten yksi aika iso ongelma on työtehtävien epätasainen jakautuminen. Suomessa työnjohtotason kulttuuri on sellainen aina niin ymmärtäväinen ja valitettavasti palvelutaloihin on pesiytynyt sellaista kulttuuria, jossa tiimi tarkoittaa sitä, että ”vahvemmassa asemassa” olevat kippaavat omiakin töitä niille hiljaisille. Käytännössä se näkyy suurempana henkilöstökiertona, kun ihmisiä lähtee epäoikeudenmukaisen työkuormituksen takia. Tiimiesimiehillä ei ole riittävästi taitoja johtaa tiimien työtä. Tätä näkyy Helsingissä julkisissa palvelutaloissa. Tästä vaimoni keskustelee usein kanssani.
Kolmas ongelma on, että lähihoitajana on paljon maahanmuuttajia, jotka eivät saa lääkeluvan testiä suoritettua puutteellisen kielitaidon takia. Se taas tarkoittaa, että vuoroissa on yksi lääkeluvan suorittanut, joka hoitaa kaikkien muidenkin potilaiden lääkkeet ja sen lisäksi tekee ne samat työt kuin muutenkin. Helvetinmoinen duuni.
Noin yhteenvetona voi todeta, kun vaimoni on ollut useassa Helsingin kaupungin palvelutalossa, että niissä työnjohdon osaaminen on aika heikkoa.
Olin eräässä Helsingin kaupungin sisäisessä palaverissa, jossa esiteltiin erään hammasuollon vastaanoton Leanaus-projektia. Tulokset olivat huikeita. Turhat käynnit vähenivat reippaasti ja potilastyytyväisyys kasvoi, kun saivat paremmin yhteyden hammashuoltoon. Sen lisäksi henkilöstön työtyytyväisyys parantui huomattavasti. Jäin miettimään miksi ihmeessä ei Leanata systemaattisesti laajasti sote-alueella, nämä vaan ovat yksittäisiä satunnaisia projekteja. Leanauksessa tunnistettiin ne pullonkaulat ja haettiin niihin ratkaisut ja ne toteutettiin. Jäin miettimään miten suuret säästöt voitaisiinkaan saavuttaa pelkästään sillä, että tehtäisiin laajasti Leanaus-projekteja. Se olisi eräs niistä hyvistä vastauksista julkisen talouden ongelmiin.
”Organisaatiot ovat kovin hierarkkisia ja hierarkian huipulla on lääkäri. Siinä on hoitajan työviihtyvyys koetuksella.”
Hoitajilla on omat johtajansa, lähiesihenkilönsä ja työehtosopimuksensa. Viihtyvyyden puute ei ole seuraus lääkärijohtajuudesta.
Lääketieteellistä toimintaa ei voi johtaa menestyksellisesti ellei ymmärrä substanssia ja sitä, millä tavoin lääketieteellinen päätöksenteko tapahtuu.
Tietty hierarkkisuus on pakko säilyttää, ellei haluta laskea hoidon tasoa.
”Karoliinisen instituutin teettämän laajan kirjallisuuskatsauksen mukaan lääkärijohtajuudella on sairaalatyöympäristössä positiivinen vaikutus potilashoidon laatuun terveyshyödyn, potilasturvallisuuden ja potilastyytyväisyyden näkökulmasta sekä myös taloudellisten resurssien ja toimintavoimavarojen ohjaukseen, yhteiskuntavastuuseen, henkilöstön tyytyväisyyteen, informaatioteknologian soveltamiseen ja muutosvalmiuteen.” (Sari Huikko-Tarvainen: Johtaminen lääkäriprofessiossa. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto 2022).