Raatihuoneenpuiston lava 14.7. klo 15
Keskustelu kulki ajoittain linjalla Jarkko Tontti vastaan muut, eli Rosa Meriläinen, Jari Perkiömäki, Maria Silvennoinen ja Karin Taipale.
Tontti toisti moneen kertaan, että taidetta ei pidä alistaa yhteiskunnallisille tavoitteille ja muut sanoivat, että taiteen on kannettava vastuunsa.
Tontille on tullut trauma siitä, kuinka taide haluttiin alistaa sosialistisella vallankumoukselle 1970-luvun alussa. Näin tapahtui, ja se oli masentavaa aikaa.
Erityisesti muistan laulun
”Ei synny rakkautta, ilman oikeutta;
ei oikeutta ilman taistelua;
ei taistelua, ilman yhteistä rintamaa.”
Rakkaus siis vaatii, että ihmiset ryhmittyvät toisiaan vihaaviksi ryhmittymiksi. Fantastista!
Tontti olisi saanut lisää argumentteja, jos olisi katsonut 1970-lukua kauemmas, 1930-luvulle, jolloin kulttuurieliitti oli hurahtanut aivan toisen suuntaiseen äärimmäisajatteluun. Ehkä tietty mustavalkoisuus on osa kulttuuria?
Tähän keskusteluun haluaisin sanoa kaksi asiaa
- Jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa.
- Ihmisiä ei saa muuttamaan arvojaan asia-argumenteilla, mutta taiteen keinoin se voi onnistuakin. Tässä tosin on ongelmana se, että taiteen keinoin – erityisesti laulun keinoin – voidaan ihmiset käännyttää myös tukemaan sellaista, mitä asia-argumenteilla ei voisi mitenkään perustella. Tässä 1970-luvun laululiike oli tehokas.
Kauneus vastaan ekologinen kestävyys
Karin Taipale esitti, että arkkitehtuurin ei tarvitse edistää silmää miellyttäviä julkisivuja, koska ekologinen kestävyys on tärkeämpi tavoite.
Olisin kysynyt, jos olisin voinut, mistä tämä vastakkainasettelu: miten silmää vähemmän miellyttävät julkisivut ovat vastuullisempia?
Arkkitehtikunta kammoksuu vaatimusta ”kauniista” rakentamisesta, koska ei halua toistaa vanhaa ja koeteltua. Uuttakin laadukasta arkkitehtuuria on, mutta on myös paljon uutta ja todella ikävän näköistä, enkä ymmärrä, miten se huonosti suunniteltu on olisi vastuullisempaa. Siitä ei ole kauan, kun eräät rakennusliikkeet säästivät jättämällä arkkitehdit pois suunnitteluista kokonaan, koska rakennusarkkitehti ja viivoitin riittivät hyvin julkisivun suunnitteluun.
Joskus joku arkkitehti sanoi, ettei kauneutta voida pitää arkkitehtuurin arvona, sillä eihän kirjallisuudessakaan kaikilla romaaneilla ole onnellinen loppu. Jos ihmisten pitäisi elää siinä maailmassa, jonka kirjailija on loihtinut, kannattaisin onnellisia loppuja.
Arkkitehtuuri on ankarasti kilpailtu markkinaehtoinen palveluala. Jos arkkitehtuuri ei miellytä, vika on joko siinä että arkkitehtuuria ei oikeasti arvosteta niin paljoa, että siitä oltaisiin valmiita maksamaan, tai sitten markkinoilla on markkinavääristymiä. Todellisuudessa toki sekä että.
Markkinavääristymiä on kaupungissa ainakin kaksi. Ensimmäinen on ulkoisvaikutukset: kivan näköinen talo tuottaa hyötyä myös muille kuin rakennuttajalle itselleen, jolloin ulkonäköön panostetaan vähemmän kuin olisi kokonaisuuden kannalta kannattavaa. Toinen liittyy tarjonnan rajoittamiseen: kun ylivoimainen valtaosa rakennuksen arvosta perustuu keinotekoisesti kaavoituksella ylläpidettyyn niukkuuteen, rakennuksen fyysisillä ominaisuuksilla kuten ulkonäöllä tai vaikka ihan vaan rakentamisen laadulla on suhteessa paljon pienempi rooli.
Toisaalta niitä ikävän näköisiä huonosti rakennettuja taloja rakennetaan myös ihan skutsiin jossa ei ole naapureita joihin ulkoisvaikutukset kohdistuisivat eikä myöskään keinotekoista niukkuutta, jolloin ainoa selitys kilpailluilla markkinoilla on, että ulkonäköä ei vaan yksinkertaisesti haluta. Tähän viittaa myös julkisen rakentamisen ankeus: julkisessa rakentamisessa ulkoisvaikutusten pitäisi olla hyvinkin hallinnassa kun rakennuttaja kuitenkin edustaa kaikkia kansalaisia, eivätkä kunnat varsinaisesti rajoita keinotekoisesti omaa rakentamistaan muuten kuin onnettoman osaamattomien organisaatioiden kautta.
Toki arkkitehtikunnan sisällä siitä ikävästä tosiseikasta että ketään ei oikeasti kiinnosta on muodostunut hyve, vähän samaan tapaan kuin suomettumisen ajan poliitikot mielellään puhuvat ”puolueettomasta” Suomesta ”rauhanpolitiikan suurvaltana”, vaikka todellisuudessa kaikki perustui Neuvostoliiton käsiohjaukseen.
On olemassa pahempikin vääristymä nimittäin se, että Kaupunkisuunnitteluvirasto kieltää kauniit talot. Näin kävi ainakin, kun Katajanokalla haluttiin rakentaa Jugend-tyylinen talo.
En ole oikein vakuuttunut argumenteistasi, sillä aiemmin näytettiin panostavan paremmin koristeltuihin taloihin vaikka oltiin nykyistä köyhempiä.
Tuo Katajanokan keissi on puhdasta legendaa. Katajanokalla alkuperäinen luonnos hylättiin koska sen tekijällä ei ollut riittävää muodollista pätevyyttä ”poikkeuksellisen vaativan” sijainnin suunnittelijaksi, ei mistään tyylisyistä. Toki muodollisen pätevyyden vaatimisen järkevyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta tyylikeinoilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Arkkitehtuuri kun tosiaan on palveluala: asiakas kyllä saa mitä haluaa, kun on valmis siitä maksamaan.
Mitä taas tulee entiseen, niin ennen panostettiin koristeisiin koska koristeisiin haluttiin panostaa; taloja rakennuttivat omaan käyttöön rikkaat kauppiaat jotka halusivat talostaan käyntikortin ja peniksenjatkeen. Nyt taloja rakennuttaa grynderit jotka pyrkivät myymään talon pois mahdollisimman pian. Talo ei ole enää käyntikortti, vaan rivi isossa excel-taulukossa. Kannustimet ovat hyvin erilaiset.
Toisaalta koristelu on erittäin työvoimavaltaista, ja suhteelliset tuloerot ovat pienentyneet merkittävästi menneestä: jugendtalon itselleen rakennuttanut liikemiehen ja koristeita väsänneen työmiehen palkkaero oli valtava verrattuna omistusasuntoa ostavan opettajan ja nykypäivän kirvesmiehen palkkaeroon.
Jooh, arkkitehdit tykkää laatikkomaisista räystäättömistä tasakatoista, hurlumhei. Vales sokkelit, arkkitehtien myös suosikit onneks sentään on kielletty nykyään.
Karseen näkösii tollaset kuten myös homehtuvat helposti sekä sisältä että ulkoa
yks kerroksinen kakka-talo, viel joku atrium pihalla on kaukana vastuullisuudesta talosta. talon on hyvä olla siis 2 kerroksinen, harjakatolla ja räystäillä varustettu ja sanotaan että suorakuution muotoinen, niin että ulkopinta-ala sisätiloihin nähden on pieni
Kirjoja jotka kuvaavat surkeutta ei ole pakko lukea mutta surkeiden näköisiä taloja on pakko nähdä?
Ennen kaikkea surekutta kuvaavan kirjan voi sen luettuaan sulkea.
Jos tarkoitat tuolla vertailulla mitä Karin Taipale yritti tuoda esiin arkkitehtuurin kohdalla niin en itse ymmärtänyt mitä Taipale yritti sanoa tai mitä hän sillä tarkoitti.
Katsoin MTV3 katsomosta saman keskustelun. Jarkko Tontilla on traumoja 1970-luvun agit propin muiden uusvasemmiston poliittisesta kulttuurijärjestöjen julistuksista . Kaikki taide ei ollut 1970-luvulla politisoitua mutta tuo agit propin äänekäs esiintyminen poikkesi muista esiintyjistä sen verran että se erottui. Suomi ei ole ainoa valtio jossa on politisoitu tai taiteilijat ovat joutuneet siihen asemaan että heidän poliittiset mielipiteet ovat olleet este tai haitta heidän töiden esille pistämiselle. Pablo Picassolla ja Joan Mirólla oli ongelma koska olivat olemmat vasemmistolaisia taiteilijoita maasta joka oli oikeistodiktatuuri siis Espanjasta. Pablo Picasso oli Ranskan kommunistisen puolueen jäsen joten hän ei saanut aivan heti 1950-luvulla näyttelyitä esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Myös meksikolainen Frida Kahlo oli vasemmistolaisena yhdessä vaiheessa persona non grata Yhdysvalloissa. Myös 1950-luvulla Yhdysvallat pelkäsi kommunismin leviämistä joten se esti eurooppalaisia ja eteläamerikkalaisia taiteilijoiden töiden esittämistä Yhdysvalloissa. Myöhemmin tästä luovuttiin kun Yhdysvalloissa huomattiin että abstakti taide onkin propaganda Neuvostoliiton ja sen sateliittivaltioiden sosialiselle realismille. Myös jazz ja blues oli vasta propaganda Neuvostoliiton sen sateliittivaltioiden kulttuurille koska populaarikulttuuri oli heikkoa Neuvostoliitossa. Se oli Underground kulttuurin omaa piilossa olevaa tuotantoa. Osmo otti esiin 1930-luvun joka oli myös politisoitu vuosikymmen mutta tuolloin Suomen itsenäisyys oli vasta 30 vuotta vanha käsite. Itsenäisyyyden alun sisällissodalla oli iso merkitys 1930-luvun oikeistoradikalismilla. 1960-luvun uusvasemmistolainen radikalismilla oli vasta isku 1930-luvun oikeistoradikalismille. Tosin 1970-luvulla uusvasemmistolainen radikalismi sai Suomessa hyvin voimakkaan Moskovan kontrollin ja idealogisessa ohjailun. Tämä Moskova johtoinen suuntaus teki Suomesta poikkeuksen muihin ei-sosialissiin maihin. Kuitenkin moni suomalainen taiteilija oli myös poliittisesti ei vasemmistolainen. Vaikeata oli kuitenkin menestyä jos et ollut poliittisesti kantaa ottava taiteilija. Tätä kritiikkiä Jarkko Tontti minusta korosti SuomiAreenan keskustelussa. Ylhäältä alas tullut käsky mitä taidetta saa tehdä mitä se edustaa ja mikä on sen sanoma pilaa ilmapiirin ja politisoi kaiken mitä ei tarvitse politisoida.
Arkkitehtien näkemys siitä, mikä on kaunista, tuntuu olevan aika kaukana rivi-ihmisen näkemyksestä. Kaippa tässä on kyse ”hankitusta mieltymyksestä”, kuten siinä kun olutharrastajat juovat karvaan makuisia litkuja joihin kukaan muu ei halua koskea ja juustoharrastajille pahalle haiseva, lähes kompostoitunut läjä saattaa olla mitä suurinta herkkua.
Juusto- ja ollutharrastukseen arkkitehtuurin ero on vain siinä, että juustoa tai olutta kenenkään ei ole pakko syödä, mutta rakennettuja taloja kaikkien lähistöllä asuvien on pakko katsella. Tästä syystä arkkitehtuurin on oltava pakostakin kaikista taiteenlajeista ehkä eniten alisteista massojen vaikutukselle ja suuren yleisön mieltymyksille.
Ja arkkitehtuuri onkin alisteista, ei toki suoraan mutta markkinoiden kautta. Arkkitehtuuri on ankarasti kilpailtu palveluala, ja asiakkaalla eli rakennuttajalla on aina viimeinen sana siihen, miltä rakennus tulee näyttämään. Ei arkkitehdillä ole markkinavoimaa päättää asiakkaan yli ulkonäöstä sen enempää kuin parturikampaajalla hiustyylistä. Asiakasta voi toki ohjata olemaan tekemättä typeriä valintoja, mutta viime kädessä asiakas on aina oikeassa.
Noin muutenkin on kiinnostava kysymys _miten_ rakennusten ulkonäkö alistettaisiin suuren yleisön mieltymyksille, jos ei markkinoiden kautta. Ihan jo ulkonäön ulkoisvaikutuksen suuruuden selvittäminen (ja sitä kautta rakennuttajan yksityisomaisuuteen kajoamisen oikeutuksen määrittäminen) on haastava tehtävä.
Tapahtui eräässä kaupungissa. Kaupungin keskusta on tyhjentynyt kivijalkakaupoista, jotka sijaitsevat keskusalueen ulkopuolella. Keskustassa ei ole enää ihmisiä.
Kaupungin johto loihe miettimään ja ratkaisuksi julistettiin arkkitehtikilpailu keskustan puistojen ja torien viihtyisyyden ja vetovoiman lisäämiseksi.
Lienee päivänselvää, etteivät ihmiset palaa istuskelemaan torikahviloihin ja puistojen penkeille pelkän viihtyisyyden ja esteettisten arvojen kannattelemana. Kyllä tarvitaan kivijalkoja , joista tehdä ostoksia.
Kilpailu on jo hävitty kaikissa kaupungeissa. Sitä kuvaa hyvin erään tunnetun peltomarketin slogan :” Maakunnan suurin viihdekeskus”.
arkkitehti: ”asiakkaalla eli rakennuttajalla on aina viimeinen sana siihen, miltä rakennus tulee näyttämään”
Ei välttämättä, vaan viimeinen sana on kunnan virkamiehellä, joka voi kieltää haluamansa tyylit. Virkamies saattaa jopa taustaltaan tai koulutukseltaan olla arkkitehti.
Tavoite laadukkaasta ja kauniista on kyllä aika laajasti arkkitehtikunnan jakama arvo – ongelmana tässä keskustelussa taisi olla keinotekoinen ”joko/tai” asetelma – ei kauneus estä kestävyyttä, eikä kestävyys estä kauneutta.
Kauneus on rakennetussa ympäristössä hyvä laajentaa käsittämään esteettiset kokemukset kokonaisvaltaisemmin, parhaimmillaan rakennettu miljöömme mahdollistaa merkityksellisen ja arvokkaan arjen kokemisen – tässä tehtävässään nykyrakentaminen sakkaa pahiten, eikä korjausliikettä tehdä vain julkisivuihin panostamalla.
Mutta jos tuolla arkkitehtien argumentilla ei olisi merkitystä, niin miksei rakennettaisi pyramideja Suomeen turistikohteeksi? Jos Egyptiä on uskominen, niin tuo toisi kunnon turistitulot Suomeen.
Nykytenkniikalla tuo rakentaminen olisi helppoa kuin mikä.
Nuorena teekkarina kävin mielenkiintoisen keskustelun erään arkkitehdin kanssa.
Pohdin, että ihmisten mieltymykset ovat tänä aikana kallellaan tietyn aikakauden taloihin. Miksei sellaisia saisi piirtää ja rakentaa?
– Koska se on falskia. Arkkitehtuurin tulee kuvastaa aikaansa, eikä kopioida mennyttä aikaa.
No. Syntyykö arkkitehtuuri aina uudestaan, vai eikö arkkitehtuuri oikeastaan lainaa elementtejä aikaisemmilta ihannekausilta?
-Kyllä.
Miksei 2000-luvun arkkitehtuuri Kannustalon Ainoloineen ja Kartanonkoskineen voisi kuvastaa tätä aikaa? Tässä ajassa vaan uusinnetaan tiettyjä tyylejä aiempaa voimakkaammin? Eikö sekin ole arkkitehtuuria?
– Mennään hakemaan lisää viiniä.
jk. Olen täysin samoilla linjoilla sen kanssa, että ”vastuullisuutta” ei voi käyttää keppihevosena esteettisesti hirveisiin lopputuloksiin. Tässäkin kaikuu 70-luku: tuolloin tehokkuus oli vastaava keppihevonen. Olkoonkin, että kauneus on katsojan silmässä.
Kukin olkoon omalta arkkitehtuurimaultaan millainen haluaa, mutta tekee mieli muistuttaa, että maut muuttuvat, eikä ole mitenkään taattua, että suuren yleisön maku pysyy maailman tappiin asti nykyisenlaisena.
Ei myöskään kannata yleistää oman kuplansa kokemusta liian suoraviivaisesti suuren yleisön kokemukseksi. Facebookissa esimerkiksi on betonibrutalismin ihailijoiden ryhmä, jossa on 175 200 jäsentä, eikä heistä ole arkkitehteja kuin aivan häviävän pieni osa. Lisäksi jopa betonibrutalismia voi ihailla väittämättä, että sen tulisi sulkea kaikki muu pois. (Innokkain sen ihailija omassa ystäväpiirissäni asuu omakotitalossa Karjaalla.)