Kun kansantulon kasvu on otettu niin yleisesti kaiken päämääräksi, kannattaa kysyä, tekeekö raha onnelliseksi?
Se, että Lordi Keynes ennusti vuonna 2030, että aikamme ihmiset tekisivät töitä vain kolme tuntia päivässä, johtui siitä, ettei hän osannut kuvitella kaikkia niitä mielikuvituksellisia tuotteita, joita nyt on saatavilla. Hän ei osannut ennustaa mukavuustalouden nousua.
Mutta onko mukavuustalouden tuottama ilo niin suurta, että sen eteen kannattaa uhrata vapaa-aika, kun ihan mukava elintaso olisi saavutettavissa puolta vähemmällä työnteolla?
Sivu 193: ”Kirjassaan Happiness: Lessons from a New Science Richard Layard esittää todisteita, ettei taloudellinen kasvu lisää ihmisten onnellisuutta rikkaissa maissa. Hänen mukaansa kansakunnan nousu äärimmäisestä köyhyydestä tekee ihmisistä onnellisempia, mutta kun on tultu riittävän rikkaiksi, keskimääräinen onnellisuus ei enää nouse, vaikka bruttokansantuote nousee. Suomi saavutti tuon riittävän tason joskus 1970-luvulla.
Toisaalta Layard sanoo, että kaikissa maissa, niin rikkaissa kuin köyhissä, ihmiset ovat sitä onnellisempia, mitä korkeammat ovat heidän tulonsa. Eikö tämä ole ristiriitaista? Jos tietyllä hetkellä ne, joiden vuositulot ovat 50 000 euroa ovat, onnellisempia kuin ne, joiden vuositulot ovat 25 000 euroa, miksi kaikkien tulojen kaksinkertaistuminen ei kuitenkaan lisää onnellisuutta?
Layard selittää tämän sillä, että ihmiset vertaavat omaa osaansa muiden osaan. Kunhan suoranaista puutetta ei jouduta näkemään, vaatimattomat tulot eivät ole ongelma, jos muidenkin tulot ovat yhtä vaatimattomia, mutta muuttuu ongelmaksi, jos muut ovat selvästi vauraampia.”
Layard pitää ekonomistien valtavirrasta poiketen progressiivista verotusta hyvänä haittaverona, koska yksien korkea kulutustaso alentaa muiden tyytyväisyyttä omaan elämäänsä.
Yksi selitys siihen, että kaikissa yhteiskunnissa on kivempaa olla hyvätuloinen kuin huonotuloinen mutta kaikkien tulotason nousu ei paranna tyytyväisyyttä elämään, löytyy kulutuksen rakenteesta. On olemassa etuoikeutettua kulutusta – vaikkapa asunto kaupungin keskustassa ja massakulutusta. Koko kansa voi vaurastua vain niin, että massakulutus lisääntyy.
Sivu 194: ” Kirjassaan Sapiens: ihmisen lyhyt historia Yuval Noah Harari antaa oman biologisen selityksensä sille, miksi talouden kasvu ei tee ihmisiä onnellisiksi.” …
”Ihmisen keho tuottaa hormonien avulla hyvän ja pahan olon tunteita ohjaamaan käyttäytymistä. Tuskaa tuottavia asioita pyritään välttämään ja onnea tuottavia tavoittelemaan. Jotta kehon ohjausjärjestelmä pysyisi toimintakykyisenä, sen on kalibroiduttava olosuhteiden mukaiseksi niin että olo on keskimääräisen hyvä – alettava vaatia enemmän silloin, kun asiat ovat erityisen hyvin ja iloitsemaan vähemmästä, kun asiat ovat huonosti. Samaan tapaanhan silmäkin sopeutuu valon muutoksiin. Jos ei sopeutuisi, se näkisi auringonpaisteessa kaiken valkoisena ja hämärässä kaiken mustana.” … ”Tämä on lohduton näkemys ajatellen sitä, onko ihmisten koskaan mahdollista saavuttaa pysyvää onnen tilaa. Useimmat uskonnot ja monet maalliset filosofiat kehottavat etsimään onnea vähään tyytymisestä. ”
Aika pienellä työnteolla Suomessa selviäisi, jos saisi 2020-luvun palkkaa, mutta tyytyisi 1960-luvun kulutustasoon. Tämä ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Elämänmuotomme on muuttunut sellaiseksi, ettei halvalla pärjää. Autosta esimerkiksi on tullut välttämättömyys suurten kaupunkien ulkopuolella.
On selvää, että jos kaikki muu olisi ennallaan, sama kansantulo jaettuna tasaisemmin tuottaa enemmän hyvinvointia, kun sen jakaminen epätasaisesti. Kaikki ei kuitenkaan ole ennallaan, jos tulot jaetaan kovin tasaisesti: tulojen kokonaissumma alenee, koska kenenkään ei kannata ponnistella niiden lisäämiseksi.
= = =
Tämä kirjoitussarja on tarkoitettu kommentteja varten lähinnä niille, jotka ovat lukeneet kirjan.
Näissä pohdiskeluissa menee usein ja ilmeisen tarkoituksellisesti tyytyväisyys ja onnellisuus sekaisin. Onnellisuus on hetkellinen, reaktiomainen olotila ja tyytyväisyys pohdiskeleva (Kahnemann 1 ja 2 ajattelu).
Tyytyväisyys korreloi oikein hyvin tulojen kanssa ihan Bezoziin asti, siksi tietysti sosialistit jättävät tämän huomiotta ja puhuvat onnellisuudesta ja yrittävät perustella tällä riistoverotusta . Hyvin lähellä sitä että hakataan lapsia heidän omaksi parhaaksi.
Julkisen sektorin tehtävä ei ole yrittää tehdä ihmisistä onnellisia, toivoton tehtävä joka johtaa vääjäämättä päinvastaiseen.
Jos tyytyväisyys korreloi hyvin absoluuttisten tulojen kanssa, niin tällöinhän Suomenkin köyhät ovat mielettömän tyytymättömiä, sillä heidän tulonsa ovat aovan mitättömät Bezosiin verrattuna.
Tämä myös tarkoittaa että Bezos on sellaisessa tyytyväisyyden tilassa jota ihmiskunta ei koskaan aiemmin ole nähnyt. Olisiko sinulla linkittää tutkimuksia mitä tälläinen hypertyytyväisyys tarkoittaa käytännössä? Vaikutukset esim. psyykeelle täytyy olla valtaisat jos tyytyväisyys on tyyliin miljoonia kertoja suurempi mitä ns. normikansalaisilla.
Hyvä osittainen ratkaisu olisi oikolukea kaikkien synnytettävien lasten perimä (iteroitu alkionvalinta), jolloin kaikki olisivat geneettisesti virheettömiä eikä kenelläkään siten olisi suurempaa itsetehostuksen tarvetta. Joitain muitakin hyötyjä tästä seuraisi. Voisimme aloittaa jo tänään, esim. vähiten harvinaisia variantteja omaava alkio kymmenestä ei olisi kuin muutaman kymmenen tuhannen sijoitus, kun kansallisen ohjelman skaalaedut otetaan huomioon. Parin kouluvuoden hinta!
Toisekseen, eriarvoistumista voisi vähentää pitämällä väestö homogeenisena. Tämä lisäisi työntekijöiden korvattavuutta toisillaan, jolloin palkat hieman yhdenmukaistuisivat (päinvastainen efekti kuin ns. komplementaarisuus josta maahanmuuton yhteydessä puhutaan). Vai olisiko kauhea yhteiskunnallinen tragedia, jos siivoojat ja hoitajat saisivat suhteellisesti hieman parempaa palkkaa? Ja tämä ei millään kommervenkilla tai vaalilupauksilla, vaan hyvinmääritellyillä ja kansakunnan edut huomioon ottavilla markkinoiden reunaehdoilla.
Pitäisikö tässä tarkastella myös eri sukupuolia. Naiset ovat perinteisesti ”tyytyneet” hoiva-ja kulttuurialan pienipalkkaisiin töihin tai jääneet jopa kotiin. Vielä minun sukupolveni (olen 60-vuotias) naiset saivat kritiikkiä nimenomaan siitä, että tavoittelivat koulutusvalinnoillaan parempia tuloja. Tämä oli kaiketi ristiriidassa ”onnellisuuden” , äitiyden yms. kanssa. Moni perinteisen roolin sisäistänyt tuttavapiirini iäkkäämpi nainen on jäänyt pulaan eron tai leskeyden takia yhtiövastikkeen, putkiremontin yms. kanssa. Itse olen onnellinen tasaisesta vaurastumisesta, joka on mielestäni eri asia kuin perinteinen käsitys elintasosta. Mielestäni niin miesten kuin naistenkin kannattaisi pyrkiä siihen eikä ajautua onnellisuuspuheen vietäväksi.
Elämä on loputtomien antagonismien ketju. Että tunnemme jotain, on tunnettava sen vastapuoli. Ei voi tuntea onnellisuutta jos ei tunne sen vastapuolta. Kun tunnemme onnellisuutta valmistaudumme onnettomuuteen, ja toisin päin, tavalla tai toisella. Sama pätee kaikkiin tunteisiin. Ja kun ihmisen tietoisuus tai mieli koostuu niin valtavasta määrästä eri tunteista ja niiden antagonismeista, on mahdoton aina olla onnellinen, tai iloinen. Suomessa, jostain syystä, samaistutaan huomattavasti enemään negatiivisiin antagonismeihin.
On lottovoitto syntyä suomessa, täynä mahdollisuuksia helpompaan ja onnellisempaan elämään. Suomen päävientituote pitäisi olla onnellisuus. Mutta kun ei ole. En ole ikinä ymmärtänyt niin korkeat itsemurhalukuja, yksinäisyyttä, alkoholismia, masennuuslääkeiden käyttöä, lapsien huonovointia.
Jotain mättää suomalaisten onnellisuudessa, huolimatta siitä että on monesti julistettu maailman onnelliseksi maaksi. Harva haluaa tulla tänne elämään. Kyse ei ole rahasta. Suomi on otollinen esimerkki siitä että, raha tai helppo elämä ei tee onnelliseksi.
“Aika pienellä työnteolla Suomessa selviäisi, jos saisi 2020-luvun palkkaa, mutta tyytyisi 1960-luvun kulutustasoon. Tämä ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Elämänmuotomme on muuttunut sellaiseksi, ettei halvalla pärjää. Autosta esimerkiksi on tullut välttämättömyys suurten kaupunkien ulkopuolella.”
Ei auto välttämättömyys ole, os tyytyy 1960-luvun elintasoon. Ei autoja maaseudulla siihen aikaan monella ollut, kuten ei puhelimiakaan. Nettiä ei ollut kellään, eikä auton omistajia hirveän paljon ollut kaupungeissakaan. Bussit kulkivat kyllä. Asuntoa kohti asukkaita oli selvästi enemmän kuin nyt ja yksin asuvia oli vähän. Ulkomailla kävivät vain harvat.
Valtio ei anna tyytyä 1960-luvun elintasoon, vaan monessa asiassa valtio pakottaa nykyään kuluttamaan enemmän. Esim. alle 20 neliön asuntoja on kiellettyä rakentaa lisää. Ilman puhelinta ja nettiä ei pysty enää asioimaan julkisen sektorin palveluissa, kun valtion lähipalvelut on yleisesti isojen kaupunkien ulkopuolelta lakkautettu. Verotoimistoja tai vaikka valtion ympäristöviranomaisia ei pienemmistä kaupungeistakaan enää löydy. Tarjolla on Kelankin osalta monessa kunnassa enää vain etäpalveluja, kun Kelan palveluverkostoa vuosi vuodelta harvennetaan. Lähipalveluiden puute on ongelma etenkin niiden viimesijaisten etuuksien tarvitsijoiden kannalta, joilla ei ole hyvää puhekykyä tai kuulemiskykyä tai keskittymiskykyä ja joilla on huono näkö, ja jotka eivät kykene hakemaan esimerkiksi toimeentulotukea itse netissä tai puhelimella. Tuet, joihin olisi oikeutettu, jäävät silloin hakematta, ellei joku toinen hae niitä puolesta. Se on osa nykyistä sosiaalitukien kehitystä, että parhaiten niitä osaavat hakea koulutetuimmat ja varakkaammat.
”
Tekeekö raha onnelliseksi?
”
Kyllä varsinkin silloin kun asunnossa on riittävän lämmintä ja kylmässä jaakaapissa on ruokaa.
Mutta eikö yhtenä perussyynä elämisen kallistumiseen ole tuottavuuden kasvusta aiheutunut ns. Baumolin tauti, joka nostaa kustannuksia myös ei niin tuottavilla aloilla. Myös palkan sivukulut ovat moninkertaistuneet. Akateemisessa perheessä ei enää ole kotiapulaista kuten 60- luvulla. Itseäni myös hieman ihmetyttää tämä vertailu 60-luvun niukkuuteen: itse asuin 60-luvulla 160 m²:n uima-allastalossa ja pihalla oli uusi Saab. Isä oli juristi valtion virassa. Tuolloin nimenomaan puhuttiin ja syyllistettiin ihmisiä elintasokilpailusta. Toki tulonjako ei ollut tasainen.
Mulla on aika samanlainen perhetausta ollut kuin sinulla ja sain nähdä vasta n 10 vuotiaana mummolassa ensi kertaa pidempään oleskelleena miten pienituloiset elivät Suomessa 60–70-luvulla. Vanha omakotitalo pikkukaupungissa, mukavuuksina kakluunilämmitys ja ulkohuussi, sähköt sentään oli.