Tässä kirjoitussarjassa on tarkoitus keskustella uudesta kirjastani.
Olemme siirtyneet kirjan osaan 2, Mikä vie kehitystä vikaan?
Uhraan kokonaisen postauksen tähän yhteen lyhyeen lukuun meritokratiasta, koska se on kirjan kannalta keskeinen.
Michel Young loi termin meritokratia kirjassaan Meritokratian nousu 1870–2033. Kirja oli tarkoitettu varoitukseksi meritokraattisen yhteiskunnan eriarvoisuudesta, joka tulisi hänen mukaansa olemaan vielä luokkayhteiskuntaakin pahempi.
Youngille lahjakkuus oli älykkyyttä ja hän uskoi älykkyyden suoraviivaiseen geneettiseen periytymiseen
Youngin mukaan meritokraattisessa yhteiskunnassa yläluokka poimii alaluokasta kaikki lahjakkuudet ja sysää omat mustat lampaansa alaluokkaan. Lopputuloksena on yhteiskunta, jossa yläluokalla on kaikki edut puolellaan ja alaluokalla kaikki vitsaukset. Demarina hän piti erityisen pahana sitä, ettei alaluokalla tulisi olemaan edes kyvykkäitä johtajia.
Aluksi lapset jaettiin älykkyystestin perusteella erilaisille koulupoluille: fiksuimmat yliopistoihin, keskitason väki ammattikouluihin ja tyhmimmät ilman erityisempää koulutusta hanttihommiin. Myöhemmin älykkyystesteistä saatettiin luopua, koska fiksujen lapsista tuli automaattisesti fiksuja – siis hänen mukaansa.
Lopulta tämä eriarvoisuus kaatui populistiseen vallankumoukseen vuonna 2033. Yhdysvallat näyttää olevan vähän etuajassa.
Onko Suomessa merkkejä Youngin dystopiasta?
Riippuu vähän mittaustavasta, onko akateemisen koulutuksen periytyvyys lisääntynyt paljon vai vähän. Kun asiaa mitataan oikeaoppisesti järjestysasteikolla, periytyvyys on noussut vähän (sivu 106), mutta on kuitenkin noussut.
Joka tapauksessa se on hyvin periytyvää. Lisäksi puoliso valitaan nykyisin yleenä samalta koulutustasolta niin, että akateemisilla aikuisilla on yleensä akateeminen puoliso, mikä merkitsee akateemisen eliitin tehokasta irtautumista muista.
Monia Youngin dystopian piirteitä Suomesta löytyy, mutta surkeus ei ole toteutunut niin synkkänä kuin Young ennusti tai ei ainakaan niin nopeasti.
On kuitenkin yhä enemmän huonosti voivia lapsia, joiden vanhemmat eivät kuulu meritokraattisen kilpailun voittajiin.
Pikettyn mukaan länsimaiden vasemmistopuolueet ovat muuttuneet työväen puolueista edustamaan sosiaalista pääomaa, kun oikeistopuolueet edustavat pääomaa. Tänä on totta Suomessakin. Katsokaa, ketkä johtavat Vasemmistoliittoa, vihreistä puhumattakaan.
Omia huomioita: vietin lapsuuteni pienessä kaupungissa, omat vanhempani olivat akateemisia, samoin monet tuttavaperheet, mutta osalla lääkäreistä ja dippainsseistä oli esim. sairaanhoitajavaimo, joka oli kotirouva. Havaintojeni mukaan tällaisten perheiden lapset, ainakin pojat, jostain syystä pärjäsivät vähän huonommin koulussa kuin niiden perheiden, joissa äitikin oli akateeminen, usein oppikoulun opettaja. Näin siis (jo) vuosikymmeniä sitten.
Mieheni suvussa on vasta hänen ja hänen serkkujensa ikäluokassa ollut akateemisesti koulutettuja naisia. Heillä ei ole ollut ehkä roolimalleja vai mistä johtuu, mutta heidän puolisonsa ovat joko matalammin koulutettuja tai puolisoa ei ole ollenkaan. Mielestäni tällainen meritokratia puolison valinnassa toteutuu ehkä enemmän Hgin yliopiston ja pk-seudun korkeakoulujen piirissä, ja edellyttää ehkä sitä, että malleja tähän on saatu jo kotoa.
Kyllä vastaavanlainen meritokraattinen perheen valinta tapahtuu myös korkeasti koulutetuissa työpaikoilla esimerkiksi liike-elämän piirissä. Puhtaasti yliopistollisen akateemisen alan työpaikat ovat myös matalapalkkaisia työpaikkoja kuin esimerkiksi liike-elämän työpaikat. Esimerkiksi pankissa työskentelevät korkeasti koulutetut henkilöt ovat paljon paremmassa taloudellisessa asemassa työpaikan suhteessa kuin moni yliopiston suorittanut peruskoulun tai lukion opettaja. Silti molemmat työpaikat ovat meritokraattisia.
Puolison valintaa “omasta sosiaaliluokasta” edesauttaa se, etteivät eri sosiaaliluokkien nuoret tapaa herkästi toisiaan. Aika moni opiskelija löytää parisuhteensa opiskelijajärjestöjen tapahtumista, eikä yliopiston ja ammattikoulun opiskelijoiden vapaa-ajan sekatapahtumia pahemmin järjestetä. Lisäksi ammattikoulua käydään nuorempana kuin yliopistoa, joten opiskelijoiden yhteistapahtumat eivät lienisi samalla tavalla luontevia.
Oikeastaan eri koulutusasteiden nuoria törmäyttävät tänä päivänä tehokkaimmin toisaalta eräät uskonnolliset yhteisöt (kuten vanhoillislestadiolaiset) joille on tärkeää, että nuoret löytäisivät rakkaansa omasta piiristä. Sekulaarilla puolella yli 20-vuotiaita törmäyttävät lähinnä työpaikat (joissa ollaan paljolti oman koulutusluokan piirissä) ja baarit sekä festarit.
Kyllä moni vanhoillislestadiolainen on korkeastikoulutettu tosin heillä on muita esteitä elämässä kuten television katselun kielto, musiikki ja tanssi kielto sekä tyttöjen ja poikien yhteisten urheilu harrastusten kielto. Kuitenkin lestadiolaisten keskuudessa on paljon hyvin toimeen tulevia ihmisiä. Tällä hetkellä jotkut maahanmuuttaja yhteisöt muodostavat tiiviin yhteistyön jonka sisällä on huonompi taloudellinen ja sosiaalinen tilanne kuin muun väestön keskuudessa. On toki muistuttava että maahanmuuttajia on moneen lähtöön joten en tässä kohtaa tarkoita kaikkia Suomessa asuvia ulkomaalaisia.
“Oikeastaan eri koulutusasteiden nuoria törmäyttävät tänä päivänä tehokkaimmin toisaalta eräät uskonnolliset yhteisöt (kuten vanhoillislestadiolaiset) joille on tärkeää, että nuoret löytäisivät rakkaansa omasta piiristä. Sekulaarilla puolella yli 20-vuotiaita törmäyttävät lähinnä työpaikat (joissa ollaan paljolti oman koulutusluokan piirissä) ja baarit sekä festarit.”
Ravintolat ja festaritkin ovat meritokratisesti eriytyneitä. Korkeamman hintatason baarit ja tapahtumat seulovat kävijöiksi koulutetumpaa, varakkaampaa ja hyvätuloisempaa väkeä, ja sitten on keskituloisten ravintoloita ja tapahtumia ja pienituloisten ravintoloita ja tapahtumia. Peruskouluun asti kaikki ovat suunnilleen samalla viivalla — joskin yksityiskouluihin menevät erottuvat jo sitä ennen — ja toisen asteen alkaessa lapset eriytetään meritokratisesti eri kouluihin.
Tasa-arvoisin paikka kohtaamisiin aikuisilla tällä hetkellä lienee Prisma, Citymarket tai rautatieasema, jotka keräävät väkeä lähes tulotasosta riippumatta. Tosin junassakin on business-luokka toisinaan erikseen, ja ne, joilla on varaa maksaa kuljetuksesta, voivat nykyään ostaa ruokaostoksensa kotiintoimituksella, joten supermarkettienkin asema kohtaamispaikkana saattaa olla vähenemässä.
Suomessa ei kyllä ole niin paljon yksityiskouluja joihin korkeastikoulutetut kansalaiset pistävät lapsensa. Tämä yksityiskoulujen asema on Britanniassa todellinen ongelma kun monessa yhteydessä saavat valtiontukea mutta eivät noudata valtion opetussuunitelmaa. Koko yksityiskoulu järjestelmä on jäänne aatelisparlamentin ajoilta Britanniassa. Yksi merikokratiaa tasoittava tekijä Suomessa on edelleen se että täällä on asevelvollisuus joka koskee kaikkia yhteiskuntaluokkia. Britanniassa kun asevelvollisuus lakkautettiin 1960-luvulla ja pääasiassa tällä hetkellä Britannian armeijassa on enemmän maahanmuuttataustaisia. Asevelvollisuus ja peruskoulu on tällä Suomessa merikraattisen yhteiskunnan ainoa tasapuolistava tekijä.
Niinkuin Rahul jo totesi niin yksityiskouluja ei Suomessa juuri ole. Steinerkouluja pidettiin ennen jonkinlaisina eliittikouluina mutta nykyisin niitä ylläpitävät enemmän ns vaihtoehtoihmiset.
Ihmisiä eri yhteiskuntaluokista voi kyllä tavata helposti ainakin isoissa kaupungeissa. Maaseudulla on vaikeampaa koska siellä on naisista pulaa ja miehet jäävät yksin.
Metoo ‑liike on tehnyt vaikeammaksi lähestyä vierasta naista. Naiset haluavat olla rauhassa ja valikoida miehiä. Kun ei ole taloudellista houkutinta perustaa perhe niin se jätetään perustamatta. Yhteiskunta maksaa asumistukea kalliseenkin vuokra-asuntoon ja sinkkujen armeija alkaa olla aika iso tekijä jo poliittisesti. Ei ihme että asenne-erot ovat alkaneet jyrkentyä citysinkkujen ja kehyskuntaperheellisten välille. Ennen se sinkkuus oli siirtymävaihe, nykyisin pysyvä.
Armeijasta Rahul mainitsi että se tasoittaa. Osittain kyllä ja osittain ei. Siellä jaetaan niihin jotka pääsevät RUK:iin ja niihin jotka eivät pääse. Upseerin natsat nähdään meriittinä työnhaussa, muut sotilasarvot ovat yhdentekeviä. RUKiin ei pääse suorittamalla pelkkä palikkatesti virheettömästi vaan se vaatii paineensietokykyä ja näyttöä johtamistaidoista. Osittain ymmärrän sota- tai kriisitilanteita ajatellen että reservin upseereilla on oltava kaikki tarvittavat taidot mutta se että leimataan luuseriksi koko loppuiäksi jos asevelvollisuus ei ole 19–20 vuotiaana mennyt odotusten mukaan on epäreilua. Pitäisikö Suomessa olla jokin “jälkirukki” ‑systeemi että voi myöhemmin yrittää parannella natsojaan?
Uusin palikkatesti minkä valtiovalta on keksinyt erottaakseen meritoituneet muista on pitkän matematiikan ylioppilaskoe. Se oli Sipilän hallituksen keksintö, ymmärrän toisaalta että Suomi on teollisuusmaa ja insinöörejä tarvitaan suhteessa paljon mutta että pitkän matematiikan kokeen arvosanalla voi ohittaa muut hakijat yliopistojen humanisitisiin tiedekuntiin niin en ymmärrä ja se eriarvoistaa ennen pitkää.
Itse en näkisi asiaa ihan noin suoraviivaisesti. Reserviupseerikoulun käyminen on meriitti, mutta vain nuorena. Jos on nelikymppinen vänrikki, on sotilasarvosta syytä olla hiljaa, koska ylentämättä jääminen ei kerro hirveän hyvää, vaikka voi johtua vain huonosta tuuristakin. Sen sijaan pari, kolme ylennystä reservissä kertovat, että henkilö on osoittanut myös varusmiespalveluksen jälkeen yhteistyökykyä, vastuunkantoa ja paineensietokykyä. Tässä suhteessa esimerkiksi vääpelin arvo on kovempi meriitti kuin vänrikin. (Toki vastaavasti kapteenin arvo on kovempaa valuuttaa kuin vääpelin arvo.)
Jos haluat miehistöstä aliupseeriksi tai aliupseerista upseeriksi, tämä onnistuu. Reserviläisten valtakunnalliselle aliupseerikurssille valittiin juuri kuun alussa 30 aktiiviseksi osoittautunutta miehistön jäsentä, jotka nykyisessä tai aeuraavassa sodan ajan sijoituksessaan tarvitsevat aliupseerikoulutuksen. Kurssi on yleensä järjestetty joka toinen vuosi. Aliupseerista upseeriksi pätevöittäviä sotilasjohtamisen kursseja järjestetään RUK:ssa yksi vuodessa. Niissä koulutetaan vastaavasti niitä, joiden sodan ajan sijoitus sisältää vaatimuksen reserviupseerikoulutuksesta.
Terve meritokratia on kansanvaltainen, vakaa, tehokas ja kannustava.
Se on renki demokratia isäntänään: kansa päättää, mikä on ansio ja mikä ei.
Se valjastaa sattuman: onnekkuudesta ei palkita, epäonnesta ei sakoteta.
Se ei hukkaa lahjoja: yksilön mahdollisuudet tunnistetaan taustasta riippumatta.
Se kannustaa jokaista: jokainen saa enemmän yrittämällä enemmän.
Suomen järjestelmässä on pieniä puutteita jokaisessa näistä.
“Youngin mukaan meritokraattisessa yhteiskunnassa yläluokka poimii alaluokasta kaikki lahjakkuudet ja sysää omat mustat lampaansa alaluokkaan. Lopputuloksena on yhteiskunta, jossa yläluokalla on kaikki edut puolellaan ja alaluokalla kaikki vitsaukset.”
Tuo että meritoituneet työntävät omat mustaat lampaat eli lapsensa jotka eivät tee kuten vanhemmat käskee, alaluokkaan pitää ihan paikkansa. Eikä lapsen tarvitse olla edes mikään huumeiden väärinkäyttäjä vaan riittää että ei sisäistä samoja arvoja kuin omat vanhemmat tai ei ole samanlainen pyrkyri, tai taustalla voivat olla sairaudet tms. Tätä on esiintynyt kauan jo yrittäjien maailmassa mutta alkanut levitä muihin koulutettujen hyvin toimeentulevien perheiden piireihin. Myös se tunne että omat vanhemmat eivät arvosta ollenkaan lisää syrjäytymisvaaraa.
Eli luokkaretken tekeminen alaspäin ei ole harvinaista enää mutta siitä ei kirjoiteta koska ne jotka ovat joututuneet sen kokemaan eivät halua esiintyä julkisuudessa.
Lisäksi se ajattalutapa että puoliso pitää etsiä saman koulutustason ihmisistä johtaa vain siihen että perheet junnaavat samoissa kuplissa eivätkä osaa kohdata vaikeuksia jos niitä sattuu. Ei ole olemassa mitään vakuutusta joka estäisi tippumasta alaluokkaan.
Michel Young oli itse työväenluokan kasvatti ja näin ollen egalitarismin kiivas kannattaja koko elämänsä asti vaikka hän otti kuitenkin vastoin Egalitarismin periaatteita vastaan paronin arvon 1978 eli hänestä tuli elinikäinen pääri. Michel Youngin valinta oli hiukan kyseenlaista kun Britannian kuningatar korotti Michel Youngin aatelistoon vaikka Michel Young oli itse tasavaltalainen. Michel Youngin kaltainen henkilö ei sovi vertailuksi suomalaiseen yhteiskuntaan juuri sen takia koska Suomessa ei ole aatelisarvoja joita hallitsija jakaa elinikäksi joista nautitut edut ovat hyvin kyseenalaisia. Monessa yhteydessä sosiaalidemokraatit ovat Suomessa toimineet oikein kun kieltyvyät Valtioneuvos ‑titteleistä. Poikkeuksena tosin K.-A. Fagerholm . Brittiläinen luokkayhteiskunta on monessa yhteydessä myös työväenpuolueen edustajille etuoikeutettu kun saavat aatelisarvon kuten Michel Youngille kävi.
Tällä kertaa nimettömänä:
” Lisäksi se ajattalutapa että puoliso pitää etsiä saman koulutustason ihmisistä johtaa vain siihen että perheet junnaavat samoissa kuplissa”
Höpsistä. Ei se ole mikään muualta annettu, haitallinen ajattelutapa, vaan ihmisten omista mieltymyksistä nouseva lopputulema.
Kokeile itse yliopiston käyneenä treffailla amiksia. Ei ne nyt vaan oikein ole henkisesti samalla tasolla, että kelpaisivat (varmaan molemminpuolinen ajatus). Ajatukset, tavat, keskustelunaiheet ja odotukset ovat ihan erilaisia noin niin kuin keskimäärin.
Kyllä amiksen käyneellä ja lukiolaisella on aika selvä ero kaikessa, ja se ero on yliopistokoulutetun silmissä lukiolaisten hyväksi.
Sitäpaitsi eivät ne amikset muutenkaan taida fiinimmästä porukasta perustaa, pitävät kermaperseinä. He arvostavat sitä, että mies rassaa itse auton jarrut kuntoon (jne). Itseä ei voisi vähempää kiinnostaa, kun rahat riittävät niin uuteen & korjaamokuluihin, niin ei tarvitse.
Olen aikoinani tapaillut kaikenlaisia naisia ja omien kokemusten perusteella todennut, ettei nämä puhtaasti amispohjaiset oikein tunnu soveltuvan minulle. Ei se ole ajattelumalli, joka kangistaa, vaan amikset ja lukiolaiset / korkeammin koulutetut ovat kaksi eri porukkaa (tyypillisesti amid+AMK sujahtaa
siihen korkeammin koulutettuun sakkiin).
En ymmärrä, onko tämä joku ongelma. Miksi korkeasti koulutetun, fiksun ja sivistyneen pitäisi kelpuuttaa puolisokseen joku puoliapina tai rajoittunut syystä tai toisesta.
Suomessa ei ole pakkoavioliittoja mutta jos korkean sosiaalisen statuksen omaavat kansalaiset menevät avioon vain oman luokansa kanssa on vaarana se että sivistys olisi samanalaista elitismiä kuin joidenkin mielestä on esim teatterissa käyminen vain sen takia koska teatteri on taidemuotona haasteellisempaa kuin spagetti westernit.
Toivottavasti et “fiksulla ja sivistyneellä” tarkoita itseäsi.. ja jos tarkoitat, et ole.
Tiedän hyvin monia tavallisia kansalaisia joiden näkökulmasta teatteritaide, ooppera ja baletti ovat elitistisiä taidemuotoja suhteessa populaarikulttuurii ei niinkään hintatason takia vaan sisällön
Tarkoittaako se että jos jollakin on alempi koulutus että on puoliapina tai rajoittunut? Entä jos hänellä on muita ominaisuuksia kuten taiteeellinen lahjakkuus, käytännönläheisyys, lapsirakas,…
Olen siinä käsityksessä, että vahvimmin periytyvät koulutukset vanhemmilta lapsille ovat Suomessa (koulutuksettomuuden lisäksi) DI ja lääketieteen lisensiaatti. Miksi?
Kumpaakin yhdistää se, että koulutukseen hakeutuminen vaatii pitkäjänteistä ja systemaattista työtä jo peruskoulussa ja lukiossa. Oppisisällöt omaksutaan kumulatiivisesti: matematiikassa ja fysiikassa uusi tieto rakentuu aiemmin opitun päälle, ja kerran kyydistä pudottuaan vaaditaan työtä ja kertausta asioiden kirimiseen. Jos perusopetus ja 2. aste eivät ole oikein sujuneet tai kiinnostus koulua kohtaan on jossain vaiheessa loppunut, on parikymppisenä näihin koulutuksiin hakeutuminen kova tie.
Todennäköisesti akateemiset vanhemmat jaksavat kannustaa ja opastaa lapsiaan sekä tarjota ammatinvalintaan ohjaavia virikkeitä. Siinä missä talviurheilusta innostuneiden vanhempien lapset päätyvät pienestä pitäen hiihtoladulle tai ammattinäyttelijöiden lapset kasvavat kulttuurin keskellä taiteen alan ammatteihin.
Vaikka 2020-luvun Suomi on tasa-arvoinen ja kulttuureiltaan suhteellisen yhtenäinen, löytyy meritokratiasta kiinnostavia sävyjä. Olen yrittänyt koota ympärilleni tuttavapiirin, joka koostuu eri-ikäisistä, eritaustaisista ja erilaisista ihmisistä. Varsin mielenkiintoisia keskusteluja on syntynyt aiheesta: mistä tunnistaa 40-vuotiaan ihmisen, joka on menestynyt elämässään?
Joidenkin mielestä tällaisen ihmisen tunnistaa ennen muuta isosta perheestä, omakotitalosta kehyskunnassa ja vakituisesta työpaikasta. Lapseton tai sinkku ihminen ei voi olla menestynyt.
Toisen mielestä menestyjä tienaa yli 150 000 euroa vuodessa, asuu hienossa omistusasunnossa ja ajaa uudella saksalaisautolla. “Pätkätyömaistereille” ja vuokra-asujille naureskellaan salaa.
Kolmannen mielestä menestyjä on sivistynyt; hänellä on kulttuuripääomaa ja laaja sosiaalinen verkosto. Menestyjän tunnistaa ennemmin suoritetusta koulutustasosta kuin erityisen hyväpalkkaisesta työstä.
Meritokratian käsitettä saattaakin haastaa se, että erilaisissa perheissä ja kasvuympäristöissä kasvaneet ihmiset pitävätkin erilaisia asioita tavoittelemisen arvoisina.
Juuri näin. Iso osa ei pidä taloudellista menestystä edes kovin tavoittelemisen arvoisena verrattuna menestymiseen monilla muilla elämän sektoreilla.
Voiko alemman sosiaaliluokan (vassari)kodista nousta (taloudelliseen)menestykseen?
Kun tässäkin kommentoinnissa ylempänä käytetään ylemmän sosiaaliluokan edustajasta termiä “pyrkyri”, ja erilaisessa vasemmiston retoriikassa korostuu edelleen n.s. herraviha ja uskomus että yläluokka vain riistää. Nouse siinä sitten vanhempiesi vihaamaan/halvelsimaan säätyyn.
Ainakin ennen vanhaan on ollut mahdollista. Moni tunnettu kauppias, rakennusliikkeen omistaja tai korkea virkamies on noussut tyhjästä, työläis- tai maaseudun pienviljelijäkodista, kansakoulupohjalta ja opiskellen pitkää linjaa jos on tarvinnut opiskella.
Se oli tietysti mahdollista kun kotoa muutettiin pois jo 15-vuotiaana eikä tarvinnut kuunnella vanhempien saarnaa.
Entäs pääministerimme sitten, noussut duunariperheestä valtakunnan johtoon ja nopeasti, ehkä häntä siksi juuri arvostellaan niin paljon koska hänellä ei ole porvari- tai virkamiesperheen tyttären kasvatusta ja ainoa ansiotyö ennen kokopäiväiseksi politikoksi ryhtymistä on kaupan kassa. Siksi kai häntä pidetään jonkinlaisena kauhukakarana ?
Työväenliike on arvostanut ja edistänyt työväestön pyrkimystä kouluttautumaan ja näyttämään sitä(kin) kautta “herroille” työväenluokan voimaa ja käymään luokkataistelua koulutuksella hankituilla tiedoilla ja resursseilla. Esimerkiksi työläistaustaisten juristien hyöty vasemmistolle ja työväenliikkeelle on ollut näkyvä asia, ajatellaan vaikkapa Väinö Tanneria tai Tarja Halosta.
Uskoisin alaluokkaisen haluttomuuden kouluttautua liittyvän enemmän näköalattomuuteen tai kyynisyyteen.
On aivan mielipuolista kuvitella, että kansasta yli 50% voidaan korkeakouluttaa.
Jos sitä yritetään, pitää “korkeakoulutuksen” rima laskea niin alas, ettei se enää tarkoita yhtään mitään tai ole millään globaalilla mittarilla korkeakoulutusta.
Tämä sama itseasiassa näkyy kaikkialla Euroopassa. Korkeakoulutuksen taso on syöksykierteessä — kandidaatin tutkintojen ja “maisterin” tutkintojen taso on aivan järkyttävä ja moni nykyinen maisteri vastaa tiedoiltaan, taidoiltaan ja kyvyiltään 80-luvun kandia.
-
Gaussin käyrä nyt vaan on lahjomaton. Jos yrität työntää niitä B-/C- kirjoittajia yhtään vaativammasta yliopisto-ohjelmista läpi, niin eihän siitä mitään tule. Tai vaihtoehtoisesti se yliopistotutkinnon läpäisyn rima pitää laittaa uskomattoman alas.
Muutamia huomioita…
Ehkä oleellista olisi katsoa ihmisiä eikä “luokkia” tai ryhmiä. Useimmat ihmiset kuitenkin vaeltavat yhteiskunnassa eri tilanteissa elämänkaarensa aikana. Ja ehkä olisi juuri tärkeintä myös pitää tämä sosiaalinen mylly käynnissä, niin että kukaan ei olisi sen paremmin tuomittu kuin turvattu olemaan missään positiossa pysyvästi.
Usein tilastoinnissa on ongelmia. Ne ylläpitävät käsitystä luokista, koska niitä harvoin tehdään henkilöidenttisesti. Etenkin ns. “suurituloisten” kohdalla usein on niin, että elämän aikana onnistaa kerran, mutta jos tulot keskiarvoistaa koko elämän ajalle, niin tilanne näyttää toiselta. Pienempitulosten kohdalla tällaista virheellistä informaatiota ei ehkä synny tulojen osalta, mutta voi syntyä jossain muussa asiassa. Otaniemi on vuodesta toiseen Suomen kähes köyhin ja heikoimmin toimeentuleva postinumeroalue. Ehkä se ei ole koko totuus siellä olevista ihmisistä.
Perheiden vaikutus on iso ja sitä pitää tasata sillä että koko koulujärjestelmä on mahdollisimman “luokaton”. Ei ole mieltä kieltää vanhempia opastasmasta lapsiaan parempaan elämään, mutta pitää huolehtia siitä, kaikilla on mahdollisuus sellaiseen pyrkiä. Suomessa tilanne on vielä varsin hyvä, mutta segregaatio koulumaailmassa on nousussa.
Meritokratia on kyllä ongelma siinä mielessä, että valtaeliitti, oli se sitten minkä väristä tahansa voi irtaantua muusta osasta kansaa. Se on onkin ongelma tänään ja näkyy yhteiskunnan kärjistymisenä niin, että vasemmiston valtaelittiä vastaan nousee oikealta tavallinen kansa kun perinteisesti on ollut niin, että oikealla olevaa eliittiä on vastustettu vasemmalla. Yhteiskunnan sosiaalinen kierto uhkaa pysähtyä ja sen aikaansaama elivoima ja resilienssi kadota.
Viime kädessä asia on kiinni meistä jokaisesta itsestämme. Vaikka ehkä perheitä perustetaankin oletettujen tai tavoiteltavien sosiaaliluokkien perusteella, meillä jokaisella voi ja pitää olla kyky ymmärtäen keskustella kenen tahansa ihmisen kanssa siitä, miten yhteisiä asioita hoidetaan. On myös oma valinta kuinka paljon antaa näkyä käyttäytymisessä mihin positioon itsensä asettaa. Tällähän usein viestii muille siitä, kuinka halukas on kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa harrastamaan. Koen erittäin suurena henkilökohtaisena lahjana sen, että elämän aikana on ollut mahdollista elää kaikenlaisissa ympäristöissä. Se ei silti takaa, että osaisin aina kohdata ihmisiä oikein. Hyvä jos edes toisinaan.
Niin, onhan se vähän omituista, että kansanvaltaisessa maassa vaikuttaa syntyneen suljettu, itseään täydentävä poliittinen “rälssi”, jonka sisällä pyörii oma meritokraattinen järjestelmä omilla säännöillään. Eturivin poliitikoksi kasvetaan puolueelle uskollisella työllä nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä, joista koneisto nostaa sopivimmat kaikenlaisten avustaja yms. roolien kautta kohti vaativampia tehtäviä. Samaan aikaan rinnalla pyörii suuri lobbaus- ja viestintätoimistojen, ajatuspajojen ja “kansalaisjärjestöjen” verkosto, jonne uudet kellokkaat voivat siirtyä “meritoitumaan”, ja eduskuntapudokkaat nauttimaan suojatyöpaikasta tai toipumaan seuraavia vaaleja varten.
Lopputuloksena näyttää olevan se, että monella poliitikolla on toki erinomainen ymmärrys poliittisen järjestelmän ja hallinnon toiminnasta ja siitä miten siinä edetään maksimoiden omaa hyötyä. Vaan kuinka monella on enää hajua siitä, miten tavalliset ihmiset elävät ja toimivat tai missä olosuhteissa talouselämä oikeasti joutuu toimimaan?
Niinpä.
Tuo suojatyöpaikka ei ole kyllä kaikille kansanedustajile mitenkään automaattisesti taattu vaikka ovat pudonneet eduskunnasta tai luopuneet kansanedustajan tehtävistä. Ministerit voivat siirtyä esim EU instituutioiden palvelukseen helpommin kuin rivikansanedustajat. Tuollaista rälssiä kuten nimimerkk Ksee lobbaus- ja viestintätoimistojen, ajatuspajojen ja kansalaisjärjestöjen suojatyöpaikkoja ei ole kyllä kaikille kansanedustajille tai ministereille taattu senkin jälkeen kun ovat jättäneet politiikan teon. Suomessa on paljon maakuntien kansanedustajia jotka eivät ole päässeet noiden lobbaus- ja viestintätoimistojen, ajatuspajojen ja kansalaisjärjestöjen palvelukseen vaikka ovatkin tehneet pitkän uran kansanedustajana. Osmo Soininvaara ei ole esim yhdenkään lobbaus- ja viestintätoimiston, ajatuspajan tai kansalaisjärjestöjen täyspäiväisessä palveluksessa vaikka Osmo on ollut ministerinä.
“Pikettyn mukaan länsimaiden vasemmistopuolueet ovat muuttuneet työväen puolueista edustamaan sosiaalista pääomaa, kun oikeistopuolueet edustavat pääomaa. ”
Tuo on aika osuvasti sanottu.
Kyse on nimenomaan sosiaalisesta pääomasta, jota käytetään erottautumisen välineenä. Rob Henderson kirjoittaa esseessään luksususkomuksista. Kyse on uskomuksista, joiden mukaan toimiminen johtaa tuhoon kaikkein herkimmin sosiaalisesti haavoittuvimmassa asemassa. Ehjä ydinperhe, huumeista erossa pysyminen, sosiaalinen koheesio yhteiskunnassa jne. ovat erityisen tärkeitä alimmissa sosioekonomisissa luokissa. Rikkailla on enemmän varaa sekoilla.
Meritokratia ei ole mikään oikotie onneen, kuten jotkut haluavat ajatella.
Ensinnäkin meritokratian suurin ongelma on sama kuin kaikissa muissakin kannustinpalkkiojärjestelmissä: Sitä saat mitä tilaat. Eli jos toimitusjohtajaa kannustetaan myymään kaikki omaisuus ja vuokraamaan se muilta takaisin osavuosituloksen pönkittämiseksi niin meritokratia toimii, vaikkei toimikkaan. Kyse on kannustimista ja valituista tavoitelluista ‘meriiteistä’, eli vaikka hyvä osavuosituloksesta.
Keskiajan feodalismi kuninkaineen ja heidän alamaisineen voitaisiin sekin maalata eräänlaiseksi meritokratian ilmentymäksi. Kyllähän Kuninkaalla on selvä meriitti siitä kun on pystynyt nousemaan valtaan ja pysymään vallassa. Samoin tämä kuningas sitten palkitsi alempia loordeja ja maaherrojaan heidän meriiteistään.
Samoin ei ole myöskään mikään älyllistä kolmoisvolttia vastaava suoritus perustella miksi nepotismi tai ammatin tai aseman periytyminen vanhemmalta lapselle ei olisi meritokraattista. Se on ihan määrittelykysymys haluaako vanhempien ansioita pitää lasten meriitteinä. Kyllähän meillä täälläkin lapset perivät vanhempansa (eikö kertynyt omaisuus ja varallisuus ole sitten meriitti?) eli meriittejä voi periä jo nyt, ja tätä samaa voidaan perustella osittain jo myös geeneillä.
Kuitenkin raa’alla meritokratialla voitaisiin myös perustella miksei lapsien pitäisi periä vanhempiaan, eihän heidän työnsä ja omaisuutensa ole lapsiensa ansiota. Tätä ei kuitenkaan kukaan tosissaan ehdottele, todennäköisemmin lähinnä sen vuoksi etteivät tällaiset ehdotukset ole poliittisesti elinkelpoisia eturistiriitojen vuoksi.
Sitten asiassa on vielä vähän filosofisempi ulottuvuus. Puhtaassa (mitä lie todellisuudessa tarkoittaakaan) meritokratiassa olisi helppoa perustella miksi siltarummussa asusteleva on siellä ihan omaa syytään ja ansiotaan, ja näinhän se ajattelumalli tuntuu Yhdysvalloissa toimivan. Jos uskoo että jokainen saa meritokratian periaatteiden mukaan kykynsä ja panoksensa mukaisesti, niin jokainen huono-osainenhan on sitä ihan omasta syystään. Yhdysvalloissa näyttää siltä että on mennyt paljon puhtaamminen meritokratian tulkinnan hengessä, ja tämän jos hyväksyy niin on ehkä helppo ymmärtää miksi yhteiskunta natisee liitoksistaan.
Kyllähän myös yhdessä ääripäässä natsisaksakin taisi perustella lebensraum-tavoitteitaan meritokratiaa hivelevin perustein: Kyvykkäämpi arjalainen mahtikansa ansaitsee kaiken maan minkä se ottaa tai kykenee ottamaan slaaveilta. Vahvimman oikeus on katsos sekin eräänlaista meritokratiaa, mutta jälleen kerran kyseessähän on ihan puhtaasti siitä mikä halutaan määritellä meriitiksi ja mikä ei.
Paras kieltämättä olisi että demokraattisin keinoin yhteiskunta ja heidän valitsemansa edustajat päättävät mikä on meriitti, eikä luovuteta tätä päätäntävaltaa joihinkin ylikansallisiin sopimuksiin tai muutenkaan ikuisesti muuttumattomiin lakeihin. Valitettavasti meriittejä kuitenkin halutaan suojata erilaisin absoluutioin jotka olisivat kaikenlaisen yhteiskunnan vaikutuksen ja lakien tavoittamattomissa. EU on hyvä esimerkki tällaisesta ylikansallisesta byrokraattisesta monoliitista joka muuttuu ja on jo muuttunut eräänlaiseksi absoluutioksi jo pelkästään sen vuoksi että sitä on ihan teknisesti hankala muuttaa ja näin meriitin määrittely karkaa jo pohjimmiltaan demokraattisen kontrollin ulkopuolelle.
Eiköhön meritokratian, kuten demokratian, aristokratian jne. logiikka ole niin, että tilannetta tarkastellaan lähinnä yksilön mahdollisuuksien, vapauksien ja vastuiden jne. näkökulmasta. Demokratia on malli, jossa yksilöt ovat keskeinen toimija, samoin meritokratia tarkoittaa sitä, että yksilön omat meriitit ratkaisevat aseman. Toki kaikkia kratioita voidaan vääristää, meritokratiaa kuten kuvailit, tai demokratiaa, samoin keinoin, jos vain vaihtaa demokratian meritokratian tilalle, niin nuo vääristymät ilmaantuvat myös demokratiaan.
Syntyy tietenkin luokkia, joilla enemmän valtaa. Edustuksellisessa demokratiassa sellaisia ovat ne, joille valta on äänestämällä annettu, meritokratiassa ne, joiden ansioita muut pitävät parempina kuin joidenkin toisten ansioita. Meritokratiassa niinkuin demokratiassakin, kaikilla ihmisillä on valtaa alussa nolla, mutta erilaisten kriteerien myötä toisille ihmisille kertyy sitä enemmän kuin toisille..Perityt ansiot eivät juuri siirry sukupolvelta toiselle vaikka jotain tällaista on kyllä nähtävissä niin demokratiassa kuin meritokratiassakin. On syytä olla varuillaan molemmissa tapauksissa eikä lähtökohtaisesti olettaa periytymisen olleen se primääri keino. Ja jos on ollut, niin sitten kyseessä on systeemin vääristymä kummassakin tapauksessa.
On tärkeää keskustella siitä, miten määrittelemme nämä käsitteet. Niistä on mahdotonta keskustella jos käsitteiden merkitys on erilainen eri ihmisillä.
En siis pyri tässä olemaan oikeassa vaan vain nostan esille sen, miten itse näiden arvostusrakenteiden synnyn ja voimat ymmärrän.
Keskustelu jatkukoon.
Aristokratian ero meritokratiaan on se että aristokratiaan synnytään ja merikokratiaan pyritään koulutuksen kautta. Aristokraattien lapset voivat olla yhä huonoja esim koulussa kuin työväenluokan lapset mutta maissa kuten Britanniassa kuitenkin korkeakouluihin kuten yliopistoon ja lukioon (yksityiskoulu) pääsee sisään kaikki aristokraattien lapset vaikka heidän koulumeriitti ei ollut kovinkaan kehuttava. Britanniassa on ollut aristokraattipääministereitä joiden koulutus on jäänyt kesken mutta pääsivät kuitenkin yliopistoon koska olivat osa aristokratiaa. Pohjoismaissa ei ole enää periytyvää aristokratiaa kuten on jossain määrin vielä Britanniassa jonka koulujärjestelmä on rakennettu edelleen yksityiskoulujen ja kunnallisten koulujen väliseen jakoon. Järjestelmässä sinänsä ei ole mitään vikaa vain se vinoutuma on se että yksityiskoulujen ei tarvitse noudattaa Britanniassa sitä opetussunnitelmaa mitä kunnalliset koulut noudattavat mutta yksityiskoulut saavat Britanniassa kuitenkin valtionapua vaikka niissä on korkeat lukukausimaksut. Tämänkin valtionapu on Britanniassa poliittinen kiista lähes joka vaalien aikana.