Aloitan keskustelun kirjani 2020-luvun yhteiskuntapolitikka teemoista. Koska kirja käsittelee melkein kaikkea, jaan keskustelun osiin. Tämä keskustelu on tarkoitettu lähinnä niille, jotka ovat kirjan lukeneet. Siksi kuvailen kunkin jakson sisältöä vain ylimalkaisesti.
Aloitamme ensimmäisestä osasta.
Johdanto………………………………………………….…..……… 10
OSA I TEOLLISTUMINEN JA
NYKYAIKAISEN YHTEISKUNNAN SYNTY.….….….. 17
Teollisuuden alku oli yhtä kurjuutta. .….….….….…… 1
Meritokratia syrjäytti luokkayhteiskuntaa.….….… 34
Mukavuustalous.….….….….….….….….….….….….….….… 41
Suomen huikea nousu.….….….….….….….….….….….….. 46
Suomi on maailman meritokraattisimpia maita.… 57
Eriarvoisuuden paluu.….….….….….….….….….….….….… 63
Talous on hyvinvoinnin tuottajana alisuoriutuja… 98
Kirjan kantava teema on, että näillä resursseilla meidän pitäisi pystyä paljon parempaan.
Asiaa havainnollistaakseni kuvittelen vuonna 1900 eläneen viisaan miehen Väinön, joka saa jumalallisena ilmoituksena tietää nykyajastamme yhden asian, työn tuottavuuden 17-kertaistumisen. Hän ei kykenisi kuvittelemaan taloudellisia murheita eikä työperäistä stressiä.
Luettuaan tekstiäni poikani Ohto Soininvaara kertoi, että tällainen ”Väinö” on oikeasti elänyt. Lordi Keynes ennusti vuonna 1930, että aikamme ihmiset tekevät ehkä noin kolme tuntia päivässä työtä ja kaikki taloutta koskevat asiat ovat siirtyneet pois lehtien sivuilta, koska taloutta koskevat ongelmat on ratkaistu. Hän ennusti hyvin tulevan työn tuottavuuden kasvun ilmeisesti käyttäen sen ajan huipputeknologiaa, logaritmipaperia ja viivoitinta, mutta muuten ennustus meni aivan metsään. Miksi? Kuka tässä on väärässä. Väinö ja Keynes vai me?
En ole taloushistorioitsija, joten voi tuntua yllättävältä, että kirjoitan melkein sata sivua taloushistoriaa. Halusin kirjoittaa auki, miten näen menneen kehityksen, koska sillä on vaikutusta kirjan seuraaviin osiin.
Teollinen vallankumous oli aluksi pelkkää kurjuutta. Britanniassa tarvittiin 20 000 sotilasta turvaamaan tehtaita luddiittien, koneensärkijöiden, hyökkäyksiltä. Nykyaikaisen demokratian oloissa teollisuutta tuskin olisi syntynyt. Se olisi kaatunut kansan enemmistön vastustukseen.
Luddiitit olivat historian valossa väärässä, mutta omassa asiassaan oikeassa. Teollinen vallankumous on merkinnyt valtaisaa elintason nousua, mutta teollisuustyöväestö sai osansa vaurastumisesta vasta kahden sukupolven jälkeen.
Klassiset kansantaloustieteilijät ennustivat, ettei kansan enemmistö voi vaurastua koskaan. Jos vaurastuisi, heidän lapsistaan useampi jäisi henkiin ja liikakansoitus toisi kurjuuden takaisin.
Miksi he olivat väärässä? Väestökehitys meni ainakin ihan eri tavalla kuin he kuvittelivat. Lisäksi muuttoliike merten taa helpotti huomattavasti. Mikä oli ay-liikkeen vaikutus köyhyyden kierteen katkaisussa?
Yhteiskunnan kehittyessä meritokratia syrjäytti luokkayhteiskunnan, toisissa maissa täydellisemmin kuin toisissa. Sosiaalisella liikkuvuudella mitattuna Suomi on maailman meritokraattisimpia maita, meritokraattisempi kuin esimerkiksi Ruotsi.
Kun aineellinen puute hellitti, taloudellinen kasvu otti uuden suunnan kohti mukavuustaloutta. Tässä ehkä selitys siihen, miksi Keynes erehtyi niin pahasti.
Suomen taloudellinen nousu sodan jälkeen oli huimaa. 1940-luvun lopulla maamme bruttokansantuote vastasi suunnilleen Intian nykyistä. Kasvun lähteitä oli kaksi: työvoiman siirtyminen alkutuotannosta muihin elinkeinoihin ja muiden maiden teknologisen etumatkan kiinni kurominen. Molemmat kasvun lähteet ehtyivät 1980-luvun lopulla.
Kaikki meni aina vain kohti parempaa. Luddiittien ajattelutavalle ei ollut juuri tilausta 1980-luvun Suomessa, kun jokseenkin kaikki kansanryhmät pääsivät nauttimaan kasvun hedelmistä.
1990-luvun laman myötä eriarvoisuus alkoi taas lisääntyä. Gini-kertoimella mitattuna tuloerot eivät ole kasvaneet vuoden 2000 jälkeen, vaikka moni kokee niiden kasvaneen. Ehkäpä osattomuuden tuntu on kasvanut?
Globalisaatiota on syytetty maan sisäisestä eriarvoisuudesta, vaikka teollisuusautomaatio ja digitalisaatio ovat syöneet hyviä duunarityöpaikkoja paljon enemmän.
Markkinatalous on osoittanut voimansa ja tuottanut valtaisen taloudellisen kasvun, mutta talous on selvä alisuoriutuja hyvinvoinnin tuottajana. Näillä resursseilla pitäisi pystyä paljon enempään.
“Globalisaatiota on syytetty maan sisäisestä eriarvoisuudesta, vaikka teollisuusautomaatio ja digitalisaatio ovat syöneet hyviä duunarityöpaikkoja paljon enemmän.”
Jos yhdessä on syytä, niin sopiihan sitä syyttää, vaikka olisi syytä toisessakin.
Globalisaation (tosiasiallisia) haittoja olisi voitu (käytännössä) välttää lokalisaatiolla.
Automaation (näennäisiä) haittoja olisi voitu (teoriassa) välttää jakamalla (oletetusti) suurentunut kokonaiskakku niin, että jokainen saa entistä suuremman palan.
Sekä globalisaatiossa että automaatiossa perusvirhe on ollut se, että yritys hyötyy (ja toteuttaa muutoksen) silloinkin, kun haitta kansantaloudelle tai yhteiskunnalle on hyötyä suurempi. Ulkoisvaikutuksia ei ole huomioitu.
Ei automaation kehityksen tuomaa hyötyä olisi voinut jakaa kaikille teollisuudessa työskentelevien henkilöiden kohdalla lokalisaatiolla. Hyvä esimerkki on tästä 1980-luvun Britannia jossa käytiin kaksi isoa teollisuuden rakennemuutoksen kriisiä yhtä aikaa läpi eli 1970-luvun öljykriisi ja vanhentunut teollisuuden työympäristö kun Britannian kilpailijat Länsi-Saksa ja Japani onnistuivat ajoittamaan puoli automaattisen tuotannon parempaa ajankohtaan kuin Britannian vanha autoteollisuus. Britanniassa tämä muutos oli kivulias koska ay-liike järjesteli korpi lakkoja ja työnseisauksia autotehtailla juuri sen takia koska työnantaja halusin m investoida puoliautomaatioon mutta se tarkoitti että palkankorotukset pienemmäksi ja työsopimukset joustavammaksi . Kun samaan aikaan oli 1970-luvun öljy kriisi ei taloudellinen tilanne ollut olosuhteisiin nähden kovinkaan kannattava ajankohta massiivisille investoineille. Kyllä nimenomaan ongelma tulee silloin kun kilpailijamaat ovat askelen edellä uusien teknologia investoineissa.
Automaation kasvattamaa kakkua ei jaettaisikaan lokalisaatiolla (joka on globalisaation vastakohta) vaan muulla tasausmekanismilla. Meillä ei vielä ole tarvittavaa mekanismia. Mekanismi syntyisi, jos yritys joutuisi vastuuseen ulkoisvaikutuksistaan. Yrityksen vastuisiin ollaan vähitellen sisällyttämässä kasvihuonepäästöjä ja muita ympäristöhaittoja. Sen sijaan kovin vähän on ollut keskustelua siitä, kuinka sisällytettäisiin myös vaikutukset kansantaloudelle ja erityisesti julkiselle taloudelle. Näihin vaikutuksiin kuuluu esimerkiksi irtisanottavien työntekijöiden työttömyysjaksot, uudelleen kouluttaminen ja sijoittuminen (mahdollisesti) heikommin tuottaviin töihin. Voi yrityksen toiminnalla olla myönteisiäkin ulkoisvaikutuksia, joita ei tällä hetkellä huomioida — pitäisi huomioida nekin.
Nimimerkillä “Aika ajatella” on tässä erikoinen tulokulma, että olisi ikäänkuin perustilanne että yrityksessä A nyt vaan on työntekijöitä töissä, ja yritys voi sitten toimillaan aiheuttaa haitan, että nämä eivät enää yrityksessä työllisty.
Minä näen asian niin, että kansantaloudelle oli hyötyä siitä, kun yritys on pystynyt palkkaamaan työntekijöitä, eivätkä nämä ole yhteiskunnan elätettäviä työttömiä. Ja yritys maksaa työntekijöiden palkat sivukuluineen niin kauan kuin heidän työpanoksestaan hyötyy, ja myös irtisanomisajalta.
Tuo olisi varsin haastava ajatus, että yritys velvoitettaisiin maksamaan paitsi työllistämistään ihmisistä, myös niistä joita se ei (enää) työllistä. Koska lähtötilanne kuitenkin on se, että työntekijä on yrityksessä töissä vain jos yrityksessä on hänen työpanokselleen tarvetta ja siitä saadaan hyötyä yli palkkaamisen kustannuksen jollain aikavälillä, niin tuollainen ei-työpanoksesta maksaminen johtaisi vain siihen, että yritykset alunperinkin työllistäisivät ihmisiä vähemmän.
Ja yritykset kyllä maksavatkin jo työttömyysvakuutusmaksua eli kustantavat (yhdessä) työsuhteita mahdollisesti seuraavia työttömyysjaksoja.
Kuten Rahul Somani esittää, yritysten toiminnan tehokkuus ja tuottavuus vaikuttaa myös niiden palkanmaksukykyyn. Palkat eivät voi kestävästi olla hyvät silloin, jos työteho on kilpailijoihin verrattuna huono, tai ainakaan jos vielä ei-työstäkin pitäisi maksaa.
Olli Salli kirjoitti: “Tuo olisi varsin haastava ajatus…”
Kyllä, ajatus on haastava. Toivottavasti haasteeseen tartutaan. Ensin olisi ymmärrettävä, että ajatus on perusteltu, siis että idea ulkoisvaikutusten huomioimisesta on johdonmukainen ja kokonaisjärjestelmää parantava — sanalla sanoen oikea. Sitten olisi kehitettävä tekninen ratkaisu ulkoisvaikutusten mittaamiseen ja laskuttamiseen/hyvittämiseen.
Se, että yritykset maksavat työttömyysvakuutusmaksua kollektiivisesti, ei tarkoita sitä, että yksittäisen yritys tulisi punnituksi oikeasuhtaisesti sen aiheuttamien ulkoisvaikutusten kannalta. Vertaa tilanteeseen, jos yritykset maksaisivat kollektiivisesti ympäristönpilaamisvakuutusmaksua.
Monissa maissa on yrityksillä työllisyysvelvoite ottaa esim heikosti työllistyviä ihmisiä työhön mutta samalla yhteiskunta joustaa niiden kohdalla jotka ovat vaikeasti työllistettyjä. Tämäkin vaikeasti työllistettyjen ryhmä on oma lukunsa. Esim Saksan oppisopimusjärjestelmä on onnistunut työllistämään vaikeasti työllistettyjä paremmin kuin esim Suomessa jossa on erilaiset palkkatukijärjestelmä mutta se on monessa yhteydessä ilmaista työvoimaa suoraan yrityksille. Tämäkin Timo Harakan lanseerama palkkatukimalli on kallis koska se on alunperin kehitetty vaikeasti työllistetyille.
“Gini-kertoimella mitattuna tuloerot eivät ole kasvaneet vuoden 2020 [tarkoitat ehkä 2000] jälkeen, vaikka moni kokee niiden kasvaneen.”
Jos kokemus ja mittari eivät vastaa toisiaan niin vika voi olla väärässä mittarissa. Usein käytetty suhteellinen gini-kerroin mittaa vain suhteellista (%-määräistä) eikä absoluuttista euromääräistä muutosta. Eli jos esimerkkihenkilön vuositulot nousevat 10 000 eurosta 20 000 euroon ja hänen naapurinsa tulot nousevat vastaavasti kaksinkertaistuen 100 000 eurosta 200 000 euroon, niin suhteellisen gini-kertoimen mielestä tuloerot eivät ole kasvaneet, vaikka molemmista henkilöistä saattaisi hyvinkin oikeutetusti tuntua siltä. Jos käytämme absoluuttisia euromääräisiä eroja mittaavaa gini-kerrointa niin tuloerot Suomessa ovat kasvaneet vuoden 2000 jälkeen.
Absoluuttinen Gini-kerroin on kyllä pöhkö ajatus. Sen mukaan 1930-luku oli kultaista tasa-arvon aikaan feodaaliajasta nyt puhumattakaan.
Onhan se, ainakin noin pitkällä aikavälillä. Mutta ei tuo suhteellinenkaan mitta vastaa yleisiä käsityksiä siitä mitä tuloerot ja niiden kasvu tarkoittaa eli pöhköyttä siitäkin päästä löytyy. Keskeisimpänä huomiona siis, että vaikka yksi monimutkaista ilmiötä yksinkertaistava mittari ei värähdä, ei se tarkoita etteikö jotain olisi silti muuttunut.
Näin siinä kirjassa taidettiin sanoa.(sivu 75)
Pöhkö kuten suhteellinenkin ginikerroin 🙂
Ei pitäisi typistää tuloeroja kumpaankaan näistä huonoista mittareista. Ja ylipäätään kannattaisi puhua laajemmin eriarvoisuudesta, ei vain tuloista. Myös varallisuudella ja menojen suurudella on merkitystä. Jostain syystä aina vain erityisesti talousoikeistopoliitikot ja media haluavat puhua pelkästään ginikertoimesta…
Absoluuttinen Gini-kerroin ei ole kovin järkevä mittari. Vai oletko sitä mieltä, että käytännön tuloerot ovat pysyneet esimerkissäsi paikallaan jos henkilön vuositulot putoavat nollaan ja naapurin 90 tuhanteen euroon? Tai jos henkilön vuositulot nousevat miljoonaan euroon, ja naapurin miljoonaan ja sataantuhanteen? Näissä esimerkeissäsi, kuten antamassakin, suhteellinen Gini-kerroin on se järkevä mittari.
Mittari kertoo sitä asiaa miten mittari on määritelty. Ja toisaalta se miten se on määritelty kertoo missä tapauksissa sitä on järkevä käyttää. Esimerkistäsi voidaan hyvin nähdä että absoluuttista ginikerrointa ei ole järkevää käyttää tilanteessa missä jonkun tulot ovat nolla tai edes lähelläkään sitä.
Onko jakolasku huono aritmeettinen operaatio koska nollalla ei voi jakaa? Selvästikin jakolasku kannattaa poistaa työkalupakista ja käyttää vain kertolaskua joka on ylivertainen koska sille nolla ei ole ongelma! 🙂
Ongelma tuloerokeskustelussa on että merkittävät toimijat haluavat typistää eriarvoisuuskeskustelun yhteen mittariin, joka ei ole siihen työkaluun kovinkaan hyvä. Suhteellinen ginikerroin on huono mittari typistämään eriarvoisuuskeskustelun kuten Osmo tässä kirjoituksessa teki (ja teki ennen tätä Verden kirjoituksessa). Se ei kuitenkaan tietenkään tarkoita etteikö sekään olisi hyödyllinen kunhan muistetaan sen rajoitteet ja mitä se tarkalleen ottaen mittaakaan.
Sen käyttöä tässä käyttötarkoituksessa ei vain tee yhtään paremmaksi se että on olemassa mittareita jotka joissakin tilanteissa ovat vielä suhteellista ginikerrointa huonompia mittareita. Miksi edes koko eriarvoisuuskeskustelu pitää väkisinkin yrittää lähes aina typistää yhteen lukuun?
Ehkäpä osattomuuden tuntu ei ole lisääntynyt, ainakaan suotta, vaan eriarvoisuus ja ne tuloerotkin ovat todellisuudessa kasvaneet 2000-luvulla. Tästä voi lukea lisää vaikka täältä:
https://sorsafoundation.fi/eriarvoisuuden-tila-suomessa-2020/
Erityisesti tosiaan eriarvoisuuden kasvu näkyy varallisuuden keskittymisessä, mutta viimeaikoina myös tuloerot ovat lähteneet kasvuun vaikka se näkyykin hyvin heikosti suhteellisessa ginissä. Suhteellisessa MLD:ssä ja absoluuttisessa ginissä ja MLD:ssä se kehitys näkyy selvemmin.
Varallisuudesta saatavat tulot myös jäävät monissa tapauksissa mittareiden pohjana olevien tilastojen ulkopuolelle mikä antaa tuloeroista ruusuisemman kuvan mitä ne todellisuudessa ovat:
https://veropolitiikka.blog/2017/10/18/gini-kerroin-aliarvioi-eriarvoisuutta/
Osmo, muuten kannattanee korjata alkuperäiseen kirjoitukseesi kohta “Gini-kertoimella mitattuna tuloerot eivät ole kasvaneet vuoden 2020 jälkeen”, tarkoitat varmastikin vuoden 2000-jälkeen.
Toki suhteellinen Gini-kerroin mittaa määritelmällisestikin vain tuloeroja, siihenhän se on tarkoitettu. Muita asioita (mm. varallisuuserot, muu eriarvoistuminen) voi sitten koittaa mitata jotenkin muuten. Ja mittari on sitä tarkempi, mitä tarkempi data on. Suhteellinen MLD on varmasti myös järkevä mittari tuloeroihin, ja sekin näyttäisi olevan olevan Suomessa nyt samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, mikä on mielestäni hyvä asia.
Absoluuttisilla tuloeromittareilla heittäisin vesilintua, en oikein näe missä yhteydessä ne olisivat käyttökelpoisia, etenkin kun yleinen tulotason nousu näillä mittareilla tarkoittaa myös tuloerojen nousua (vaikka siis kaikki rikastuisivat). Jos noista absoluuttisista mittareista pitää (miksi?), minulla olisi tarjolla nerokas keino tuloerojen pienentämiseen: vaihdetaan valuutaksi markka, jonka arvo sidotaan euroon, siten että 1 mk = 10€. Absoluuttiset tuloerot pienenevät saman tien kymmenesosaan nykyisestä! Saadaan tasa-arvon onnela Suomeen.
Vaahteramäen Eemeli, haluan vähemmän eriarvoisuutta. Sinä kaiketi johonkin tiettyyn mittariin jonkin lukeman, nähtävästi riippumatta siitä että onko mittareihin syötetty data edes kuinka kuranttia (kts aiemmat linkkini). Sinun tapasi katsoa asiaa on minulle vieras. Eriarvoisuus ei muutu vain kikkailulla, esim. vaihtamalla valuutan arvoa. Mittareista on hyötyä vain kun niiden taustat todella ymmärretään. Tämä vaatii kokonaisvaltaista ajattelua.
“1940-luvun lopulla maamme bruttokansantuote vastasi suunnilleen Intian nykyistä.” Tässä täytyy olla virhe, vuonna 2020 Intian bruttokansantuote oli 2600 miljardia USD.
Oli virhe. Piti olla bruttokansantuote henkeä kohden.
“Gini-kertoimella mitattuna tuloerot eivät ole kasvaneet vuoden 2020 jälkeen, vaikka moni kokee niiden kasvaneen. Ehkäpä osattomuuden tuntu on kasvanut?”
Suomen, länsimaiden vai koko maailman? Ihminen vertaa omaa osaansa johonkin viiteryhmään, jonka perusteella epäreiluuden tuntu arvioidaan. Tuo viiteryhmä on kasvanut globalisaation myötä. Ennen verrattiin ehkä naapuriin, mutta nykyään kukaan ei tunne naapureitaan. Sen sijaan verrataan somejulkkiksiin ja muihin netin hahmoihin, jotka yleensä asuvat Yhdysvalloissa joissa varallisuuserot ovat räikeämmät.
Ainiin, ja tuossa taidetaan puhua tulojen ginikertoimesta, eikä varallisuuden. Ainakin tämän Wikipedia-artikkelin mukaan varallisuuden Gini-kerroin on noussut Suomessakin vuodesta 2008: https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_countries_by_wealth_inequality
Kuten kirjassa mainitsitkin, Henry Ford ei tosiaan halunnut maksaa hyviä palkkoja siksi, että työntekijöillä olisi varaa ostaa autoja.
Hän halusi maksaa palkkoja,koska sillä sai ensinnäkin töihin parhaat työntekijät ja myös heidät pysymään töissä. Eli palkoilla sai pidettyä ammattitaitoisen työvoiman talossa ja mitä pidempään on töissä, sen paremmaksi työssään tulee, noin keskimäärin. Mutta oli siinä muutakin. Hänen mielestään piti maksaa reiluja palkkoja ja niitä,vastaan työntekijöisen piti tehdä rehellistä työtä.
Lisäksi hän halusi tuottaa koko ajan tehokkaammin eli laskea tuotantokustannuksia, jotta voisi myydä halvemmalla ja enemmän autoja. Hänen tavoitteenaan oli saada tehot ylös ja kustannukset niin alhaisiksi, että voi myydä auton suunnilleen kaikille ihmisille. Ja lisäksi hän ajatteli, että samalla kannattaisi maksaa mahdollisimman hyviä palkkojakin (siis pelkkien kaupallisten perusteluiden lisäksi) ja että kansakunta vaurastuisi, jos teollisuus organisoitaisiin mahdollisimman tehokkaasti ja samalla maksettaisiin hyviä palkkoja.
Autojen myynti ja kaikille ja hyvät palkatkin olivat mielestäni hänelle myös ihan ideologinen juttu, ei niinkään puhtaasti kaupallinen ajatus.
Nämä asiat tulevat ilmi hänen omaelämänkerrassa, jonka olen joskus jopa omistanut. Se löytyy nykyään netistä ilmaisena hakusanaoilla Henry Ford: my life and work.
Kyllä todellinen syy oli Henry Fordilla pitää ay-liikeen vaikutus kaukana autoteollisuudesta. Parempi vaihtoehto oli tuolloin pitää palkat korkealla jotta lakkoja olisi voitu välttää pitämällä työntekijät hiljaisina.
Myöhemmin Henry Fordin pojanpoika Henry Ford III:n aikana sallittiin ammattiyhdistys toiminta jolla oli kyllä ikäviä seurauksia toisen maailmansodan jälkeen kun Yhdysvaltain markkinoille alkoi tulla 1970-luvulla polttoaine pihejä japanilaisia autoja joiden kustannukset olivat paljon pienemmät kuin vanhoissa amerikkalaisissa merkeissä .
Suosittelen lukemaan legendaarisen Fordin ja Chryslerin toimitusjohtajan Lee Iacoccan elämänkerran jonka suomenkielinen nimi on Autoelämäkerta (engl.Autobiography) . Siinä Iacocca kertoo avoimesti miksi Yhdysvaltain autoteollisuus ajautui kriisiin 1970-luvulla. Ensin ajautui Chrysler ja myöhemmin 2008–2010 General Motors . Molemmat yhtiöt pelastettiin liittovaltion rahoituksella. Ford on ainoa näistä 3 suuren autoteollisuuden jättiläisestä joka on välttynyt konkurssin. Johtuen sen laajasta Yhdysvaltain ulkopuolisesta tuotannosta ja jakelun verkostosta
Arvioit kirjassa lyhyesti ammattiyhdistysliikkeen vaikutusta tulonjakoon ja tuottavuuden kehitykseen.
Missä määrin arvioit Neuvostoliiton & reaalisosialismin vaikuttaneen tulonjaon kehitykseen 2.maailmansodan jälkeen:
— oliko keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston osamotiivina sosiaalipoliitiikan ym. tulonjakoon vaikuttaneille kompromisseille NL:n tukemien kommunistien kannatuksen kasvun uhka?
— olivatko työnantajat halukkaampia etsimään tulonjakokompromisseja samasta syystä?
Minä en tätä tiedä, mutta oletan sosialismin pelon vaikuttaneen erityisesti yritysten toimintaan ja aika paljon myös valtakunnan politiikkaan.
Suosittelen lukemaan Johannes Koromaan kirjan Suomalaisten hyvinvointia rakentamassa : Teollisuuden Keskusliiton historia (SKS, 2015) . Teoksessa tuodaan esille Janne Holopaisen kysymykset. Myös Janne Holopaiselle suosittelen Koromaan teosta.
Rahul, paljon kiitoksia, lisäsin lukulistalle