Kirjoitin Verde-lehteen pääkirjoituksen eutanasiasta.
Minusta on iso ongelma, että Suomessa kuoleva potilas voi kitua hirvittävissä tuskissa ennen kuolemaansa tai kuten als-potilaat, tukehtua hitaasti kuoliaaksi ilman oikeutta avustettuun itsemurhaan tai eutanasiaan. Jos näin tehtäisiin eläimelle, saisi syytteen eläinsuojelulain perusteella.
Eurtanasian sijasta tarjotaan hyvää saattohoitoa. Olisi hyvä kun sitä saataisiin, mutta kunnat ovat haluttomia maksamaan laadukkaasta saattohoidosta. Terho-kodilla on ollut jatkuvasti vajaata kapasiteettia.(Sinne myös pääsee itse maksavana. Kääreliinoissa ei ole taskuja.)
Valitettavasti lääketiede ei pysty auttamaan kaikkia tuskissaan kärsiviä. Siksi tarvitsemme eutanasiaa.
Ihmisillä on kuolemasta erilaisia uskonnollisia käsityksiä. Eikä voitaisi sopia, että kukin elää vakaumuksensa mukaan ja antaa muiden elää oman vakaumuksensa mukaan?
Lue lisää: https://verdelehti.fi/2021/09/01/kuoliaaksi-kituminen-ei-ole-kansalaisvelvollisuus/
Kaikki eutanasian laillistamisen vastustus ei ole uskonnollisesti ja/tai arvokonservatiivisesti motivoitunutta. On myös täysin maallista ja arvoliberaaleista lähtökohdista lähtevää vastustusta, jonka perusteluna on, että eutanasian laillistamisella olisi yksinkertaisesti liian suuria negatiivisia ulkoisvaikutuksia, samalla tavalla kuin sanokaamme yhdysvaltalaistyylisellä vapaalla aseenkanto-oikeudella on negatiivisia ulkoisvaikutuksia.
Kirjoitin itse tästä taannoin Image-lehteen pitkänpuoleisen esseen, joka nyttemmin löytyy verkostakin (ilmainen, mutta vaatii rekisteröitymisen sivustolle):
https://www.apu.fi/artikkelit/eutanasia-suomessa-valtaosa-sallisi-sen-tommi-uschanov
Siinä käsittelen yhtä tällaista ulkoisvaikutusta. Eli sitä, että eutanasian kannattajat ovat niin onnistuneesti saaneet nostettua julkisessa keskustelussa “oletusarvoiseksi” oman käsityksensä siitä, millainen on hyvä, arvokas ja oikeanlainen kuolema, että tämä on alkanut vaikuttaa jo sellaisiinkin asioihin, jotka eivät suoraan liity mitenkään koko eutanasiaan – esimerkiksi siten, että potilaisiin, joilla ei ole mitään lähitulevaisuudessa kuolemaan johtavaa sairautta, suhtaudutaan sairaalahoidossa ikään kuin heillä olisi elvytyskielto, vaikka oikeasti ei ole. Ja kuten huomautan tekstissäni, en ole keksinyt tätä ajatuskulkua omasta päästäni, vaan se on esim. mennyt äänin 7–0 läpi arvokonservatiivien kaikkea muuta kuin rakastamassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.
Minun näkökulmastani tärkein ongelmakohta ei ole se, onko lääkärillä oikeus kieltäytyä eutanasiaan osallistumisesta, vaan se, onko potilaalla niin halutessaan oikeus päästä yksinomaan sellaisten terveydenhuollon ammattilaisten hoitamaksi, jotka vastustavat eutanasiaa. Jos potilaan elämänkatsomus kerran todella on ensisijainen, muun ohi ajava näkökohta, ja kaikilla on yhtäläinen oikeus saada sellainen kuolema jonka he katsovat parhaiten olevan sopusoinnussa oman elämänkatsomuksensa kanssa, niin silloin eutanasian laillistavaan lainsäädäntöön tulee tasapuolisuuden vuoksi sisältyä mekanismi, jolla eutanasian vastustajille (heidän niin halutessaan) taataan eutanasiavastainen hoitohenkilökunta, koska siihen kerran sisältyy myös mekanismi, jolla eutanasian kannattajille taataan ei-eutanasiavastainen hoitohenkilökunta.
Niin kauan kuin tätä ei huomioida asiaa koskevassa keskustelussa, en voi välttyä vaikutelmalta, että se kärsii samasta ilmiöstä, jota tässä blogissa on vuosien varrella satoja kertoja ansiokkaasti ja terävästi analysoitu eri yhteyksissä: identiteettipoliittinen hurmioituminen oman asian oikeellisuudesta estää suhtautumasta kriittisesti sen ehdotetun konkreettisen ratkaisun pieniin banaaleihin yksityiskohtiin, jonka kautta tätä asiaa on tarkoitus käytännössä ajaa. Eutanasia on monille Verde-siiven vihreille vähän samanlainen lukkarinrakkauden kohde kuin vaikka vasemmistoliittolaiselle vuokrasäännöstely, kepulaiselle turve tai kokoomuslaiselle yksityisautoilu. No, mikäs siinä, mieluummin sentään se kuin mikään näistä kolmesta.
Asia ei ole näin yksioikoinen eikä eutanasiaa ainakaan pidä käsittää saattohoidon tai kivunlievityksen vaihtoehdoksi korvaamaan niitä. Asiaan on mm. ETENE ottanut pohdiskellen kantaa.
“Eikä voitaisi sopia, että kukin elää vakaumuksensa mukaan ja antaa muiden elää oman vakaumuksensa mukaan?”
Periaatteessa voisi, ja ehkä käytännössäkin. Mutta seuraukset sellaisesta periaatteesta eivät ole aina ongelmattomia. Jos jonkun yksilön vakaumuksena on vaikkapa suojella maapalloa, voi periaatteen mukaan tämä itse pyrkiä elämään sen mukaan, mutta muiden pitäisi antaa elää oman vakaumuksensa mukaan. Periaatetta seurattaessa joku, joka ei omaa samaa vakaumusta, omaisi myöskin oikeuden elää, kuten tahtoo, jolloin ensin mainitun henkilökohtaisista toisenlaisista pyrkimyksistä huolimatta maapallon saatuminen voisi kuitenkin edetä.
Jotain vastaavaa on siinäkin tilanteessa, jossa ihminen uskoo, että itsemurha niin suoraan tehtynä kuin sellaisessa avustaminenkin on eettisesti väärin. Vastaavasti monien ihmisten näkemysten mukaan maapallon luonnon tuhoaminen on eettisesti väärin. Kaikki maapallon asukkaat eivät kyselyiden tulosten perusteella kuitenkaan jaa näkemystä siitä, että luontoa ei saisi tuhota, ja jos kaikki saisivat tehdä, mitä sallittuna itse pitävät, maapallolle voisi käydä huonosti.
Jos eutanasioita tehtäisiin ja joku on vaikkapa sairaalan siivoojana, ja hänen vakaumuksensa mukaan eutanasia on väärin, niin olisiko hänellä periaatteen mukainen oikeus kieltäytyä siivoamasta eutanasiaan käytettyjä huoneita — ilman, että voi menettää koko työnsä? Nykyisin suomalainen työelämä ei salli vakaumuksen pohjalta tapahtuvia työtehtävistä kieltäytymisiä kuin lähinnä joissakin sellaisissa asiantuntijatehtävissä, joihin liittyy työvoimapulaa.
Rinnastus ontuu pahasti. Sillä, että jotkut eivät halua kitua kuoliaaksi vaan valitsevat eutanasian, ei ole olennaisia negatiivisia ulkoisvaikutuksia muiden elämään, kun taas sillä, että joku päättää tuhota ympäristöä, on negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Siinä onratkaiseva ero.
On niin tekijän itse tekemillä kuin avustetuillakin itsemurhilla aika isojakin ulkoisvaikutuksia myös muiden elämään. Ulkoisvaikutukset koskevat ihmisistä selkeimmin ihmisen lähipiiriä ja hoitohenkilökuntaa, mutta kuten edellä totesin, ulottuvat sen lisäksi myös mm. siivoojiin. Toki ulkoisvaikutukset voivat ulottua myös mm. lemmikkieläimiinkin.
Belgiassa eutanasiat ovat sallittuja myös alaikäisille. Nuorin on toistaiseksi ollut 9‑vuotias. Siellä alaikäisten ollessa kyseessä näkemystä asiaan kysytään virallisen protokollan mukaan potilaalta ja tämän vanhemmilta, sekä pyydetään ulkopuolinen lausunto siitä, vaikuttaako lapsi olevan kykenevä ilmaisemaan oman mielipiteensä, mutta mitään ei virallisesti kysytä esimerkiksi sisaruksilta tai mahdollisilta lapsen aiemmilta leikkikavereilta. Toki sisarusten näkemys voi olla aika vahvasti vaikutettavissakin, mutta eniten taustalla voi silti vaikuttaa ajatus siitä, että ajatellaan, että sisarukset eivät ole asianosaisia, toisin kuin alaikäisen huoltajat. Täysi-ikäisen tapauksessa muita ei välttämättä edes kuulla. Kyllä eutanasian ulkoisvaikutukset ulottuvat helposti muihinkin. Niin elämä kuin kuolemakin koskee yleensä paitsi sen suorinta kohdetta, myös muita ihmisiä. Elämme ihmisinä yleensä jonkinlaisessa yhteisössä, pienemmässä tai suuremmassa, jossa toisten elämät ja kuolemat vaikuttavat myös toisiin.
’
Jos eutanasia tehdään tiukan protokollan, ei mutun mukaan, ulkoisvaikutukset ovat lähipiirille ja hoitohenkilökunnalle positiiviset ehkä joitakin syväuskovaisia lukuunottamatta. Ei ole mieltä ylentävää nähdä ja tietää, että lähimmäinen kärsii ilman toivoa paremmasta. On valitettavasti kokemusta asiasta.
Suuri osa ihmisten kuolemista tapahtuu hoivakodeissa ja pitkäaikaishoidon laitoksissa, elämän hiipuessa pois. Silti elämä voidaan esimerkiksi lastenlasten näkemisen vuoksi kokea vielä tässäkin vaiheessa merkityksellisenä. Jos tähän ympäristöön tuodaan ”ihan normaalina käytäntönä” eutanasia, mitä se merkitsisi kokemukselle ihmisarvosta, nimenomaan pitemmällä aikavälillä. Näet (siis Ode) kuolevien ihmisten todellisuuden liian dramaattisena. Suosittelen tutustumista esimerkiksi palliatiivisen hoidon asiantuntijoiden näkemyksiin. Kyse ei suinkaan ole mistään uskonnollisista käsityksistä.
Olen tutustunut pallitiivisen hoidon mahdollisuuksiin ja rajoituksiin Terho-kotia ylläpitävän Terho-säätiön hallintoneuvostossa.
En esitä eutanasiaa ihan nomaalina käytäntönä. Siihen tarvitaan asianomaisen oma aloite ja kahden lääkärin puoltava lausunto. Se tulee kyseeseen lähinnä silloin, kun kuolevan potilaan tuskia tai kauhua tukehtumisesta ei voida mitenkään lievittää.
Uskonnollisiinkin näkemyksiin olen asiassa tutustunut. Minuun otti yhteyttä uskossa oleva mies, joka sanoi, että koska Jeesuskin kärsi ristillä, on kaikkinainen kivun lievitys vastoin Jumalan tahtoa. Esimerkkinä tästä hän otti anoppinsa, joka ei ollut uskossa, mutta hänen viimeisten oäviensä tuskat saivat hänet kääntymään uskoon. “Näin hän sai iankaikkisen elämän”
Onneksi hoitava lääkäri kuului uskonveljiin. Muuten tämä olisi ryhtynyt livittämään kipuja ja anoppi olisi joutunut helvetin tuleen.
Varjele meitä uskovaisista lääkäreistä.
Outoa sinänsä että eutanasia on sallittua pääasiassa roomalaiskatolilaisissa maissa mutta protestenttiset maissa se ei ole sallittua. Uskonnon kohdalla tämä jakaa kristillistä kirkkoja. Kristinuskon pääsuuntauksen omaavissa maissa hyväksytään eutanasia.
Tuskin sairaalan siivoojat tietävät mitä heidän siivoamissa huoneissa on tehty. Todennäköisesti se on potilaslain vastaista. Lääkärien vaitiolovelvollisuus on tässä kohtaa hyvin selkeä. Sama koskee aborttia. Abortteja tekevät sairaalat eivät mainosta julkisesti ulos että koska kyseisessä sairaalassa tehdään aborttia. Paitsi jos on amerikkalainen vakuutusyhtiön omistama republikaanisen osavaltion sairaala
En tunne eutanasioihin liittyviä käytäntöjä kuin fiktiivisestä elokuvamaailmasta, joissa jossain elokuvissa on ollut erillistiloja avustettuja itsemurhia ja niihin valmistautumista varten — vastaavasti kuin on vaikkapa synnytyssalit äideille ja näiden tukihenkilöille tai leikkaussalit leikkauksia varten, tai röntgenlaitteet jossain tilassa, jossa taas tehdään siihen liittyviä asioita. Mutta olettaisin, että tilojen yleisratkaisujen osalta elokuvat ovat kuvanneet asiaa sen suuntaisesti kuin asiat tehdään eutanasiamaissa nykyisin.
Mitä siivojien tietotasoon tulee siitä, mitä tiloissa tapahtuu, niin aika moni siivooja ja ylipäätään tilojen huoltohenkilökuntaan kuuluva tietää aika paljonkin tiloissa tapahtuvista asioista ja organisaatioiden muistakin sisäpiiriasioista. Siivoojan ammattitaitoon kuuluu vaitiolo niiden organisaatioiden asioista, joita he siivoavat, mutta ei se sitä tarkoita, etteivätkö he usein itse silti tietäisi, mitä tiloissa tapahtuu, ja että mitä missäkin huoneessa tehdään. Vaikuttaahan tilojen käyttökohde jo siihenkin, millaista siivousta mikäkin tila vaatii, ja millaista henkilökohtaista suojautumista siivoojilta vaaditaan. Mutta nyt mennään jo ohi alkuperäisen aiheen.
Nykyään siivooja kyllä ovat ulkoistettujen siivouspalveluiden työntekijöitä ei niinkään sairaalan vakituista henkilökuntaa. Juuri tämän ulkoistettujen siivouspalveluiden työntekijöiden rooli on hyvin erilainen kuin ennen sairaaloiden pysyvät siivoojat.
Edelleen ihmettelen halua vetää tähän uskonto. Jos Ode perustelet eutanasiaa saattohoidon puutteilla, niin kyllähän eutanasia voisi hieman pitemmällä aikavälillä ( kun siitä tulisi arkea), tulla vaikka hoitokodin rutiiniksi. Lähihoitaja antaisi elämän lopettavan lääkkeen. Kuten aik. viestissä totesin, valtaosa kuolemista tapahtuu ympäristössä, jossa lääkärikontakti on ehkä kerran viikossa. Hoitopaikoista on huutava pula, miksi lonkkansa murtaneen vanhuksen tuskia ei lopetettaisi… tällaiseen yhteiskuntaan saattaisimme olla matkalla. Itseäni, juristina, ajatus kavahduttaa mutta ei uskonnollista syistä.
En ymmärtänyt tuolta logiikkaa lainkaan. Jos maan paras saattohoidon asiantuntija sanoo minulle, että kaikkien kuolevien potilaisden tuskaa ei pystytä lievittämään, miten tämä lääketieteellinen vajavaisuus toisi eutanasian hoivakotien arkeen?
Kuolinavun saavan henkilön osa on tavallaan helppo ja hänelle helpotus, mutta minua askarruttaa lääkärin rooli. On melkoisen varmaa, että lääkärillä olisi oikeus kieltäytyä kuolinavun antamisesta ja se jäisi vain joidenkin vapaaehtoisten tehtäväksi. Millainen olisi sitten tällaisen eutanasialääkärin rooli? Ei riitä, että hän itse hyväksyy toimensa, vaan myös hänen työkaveriensa ja läheistensä on hyväksyttävä hänet. Ei eutanasialääkäri tietystikään mikään pyöveli olisi, mutta joidenkin mielessä hänet sellaisena ehkä nähtäisiin. Onkohan tätä puolta tutkittu mitenkään esim. Hollannissa?
Olin muutama vuosi sitten ‚olisiko vuosi 2017 tai 2018, Eduskunnan Pikkuparlamentissa kansalaiskeskustelussa kuuntelemassa aiheesta tilaisuuden jonka pää järjestäjät olivat Esko Seppänen, Ilkka Taipale ja Henrik Lax. Tilaisuuden vierailijana oli hollantilainen professori joka oli erikoistunut eutanasialainsäädäntöön ja malliin. Hollannissa lääkärit ovat erittäin koulutettuja eutanasiaan ja lainsäädäntö on myös hyvin selvä. Potilas päättää tehdäänkö hänelle eutanasia. Osmo Soininvaaran piti tulla tuohon Pikkuparlamentin tilaisuuteen mutta oli tuolloin estynyt. Hollannin tilanne tuli tässä tilaisuudessa hyvin esille. Muistaako Osmo Soininvaara tuon tilaisuuden?
Mielestäni viet, Osmo, liberaalin yhteiskuntafilosofiasi tässä hiukan liian pitkälle. Ajatus siitä, että kaikki elävät vakaumuksensa mukaan, on kaunis, mutta on tunnustettava vakaumusten erilaisuus. Jos ihmisestä toisen ihmisen tarkoituksellinen surmaaminen on absoluuttisesti väärin, tämä on aito vakaumus, joka vaatii välitöntä toimintaa. Jos toisen ihmisen surmaaminen on väärin, on sen estäminen oikeutettua pakkotilan tai hätävarjelun perusteella. Tilanne, jossa “annetaan toisen elää vakaumuksensa mukaan” on mahdoton, koska se sallii moraalittoman asiantilan.
Eutanasian kohdalla olemme etiikan syvässä päässä: tilanteissa, joissa moraaliset perusarvot tulevat esiin. Näissä ei ole oikeastaan tilaa suvaitsevaisuudelle vaan jokin osapuoli pakottaa väistämättä oman moraalinsa muille. Rehellistä olisi tunnustaa se.
Hyväksyt siis kidutuksen avustetun itsemurhan vaihtoehtona.
Muotoilusi osoittaa hyvin, että olemme tässä kohdin pisteessä, jossa mielekäs keskustelu ei oikeastaan ole mahdollista. Sinun käsityksesi moraalista edellyttää välttämättä toimia, joiden estämistä eutanasian kieltävä moraalikäsitys pitää objektiivisena velvollisuutena. Lopputuloksena on välttämättä se, että toinen osapuoli sanelee ratkaisun toiselle kriminalisoimalla tämän toiminnan. Ainoa kysymyksenasettelu on oikeastaan vain, kuinka laajalla kriminalisoinnilla. Haluatko kieltää myös negatiivisessa hengessä käytävän keskustelun eutanasiasta? Tämän pystyy ihan hyvin perustelemaan, jos katsot eutanasian kiellon olevan laillistettua kidutusta.
Näin sivunmennen: en ole itse ihan varma, voisinko eutanasian hyväksyä. Olisin valmis pitämään sitä eröissä ääritapauksissa perusteltuna, mutta pelottaa, mihin avaamme portin, jos sallimme sen. Mielestäni, jos henkilö pitää toisen ihmisen surmaamista moraalisena velvollisuutena, tämä moraalinen vakaumus olisi ensi sijassa osoitettava henkilökohtaisella tasolla, kansalaistottelemattomuutena. Jos siis pidät ihmisen vastentahtoista hengissä pitämistä kidutuksena, oikea, perinteisen vihreän politiikan mukainen tapa olisi toimia oman moraalisen käsityksen mukaan ja ottaa sen jälkeen vastaan asianmukainen rangaistus, tavoitteena yhteiskunnallisen ilmapiirin muutos. Kidutus on niin epämoraalista toimintaa, että sen estämiseksi elinkautisen istuminen olisi aivan perusteltua. Sinä et tietääkseni ole näin toiminut, joten retoriikkasi on ristiriidassa omien toimiesi kanssa.
Eutanasiassa ei toinen osapuoli sanale toisen osapuolen puolesta ratkaisua tehdäänkö eutanasiaa vai ei. Vaan eutanasiassa vain potilas joka haluaa eutanasian toteutuvan hänelle on juridillisesti se joka päättää tehdäänkö eutanasia vai eikö. Toteuttaja on kyllä eutanasialääkäri joka saa potilaalta mandaatin kirjallisesti lainsäädännön mukaisesti ennen eutanasian toteuttamista. Eutanasia ei ole kuolemantuomio jonka tuomioistuin määrää.
Tommi Uschanov: “esimerkiksi siten, että potilaisiin, joilla ei ole mitään lähitulevaisuudessa kuolemaan johtavaa sairautta, suhtaudutaan sairaalahoidossa ikään kuin heillä olisi elvytyskielto, vaikka oikeasti ei ole.”
Elvytyskielto ja eutanasia ovat täysin eri asioita , vaikka kuoleman kanssa tässä liikutaan. Elvytyksessä ei tehdä jotakin , eutanasia on aktiivista toimintaa. Hoidettavan tahto on etunasiassa välttämätön , elvytyskiellossa taas ei , se voidaan asettaa joko tahdon mukaisena tai lääketieteellisistä syistä, silloin kuin arviodaan, että hoidettava ei voi oikeasti toipua siitä. Elvytyksessä lääkintähenkilökunnasta voi tulla kiduttajia : elvytyksessä annetaan sähköiskuja ja painellaan rintakehää niin, että kylkiluumurtumat ovat yleisiä, työnnetään putkea henkitorveen , kanyloidaan suonia. Elvytyksessä helppo ja tuskaton kuolema voi vaihtua tuskalliseksi kitumiseksi hetkiksi- päiviksi ja joskus vuosiksikin. Myös tästä on seurannaisvaikutuksia, joita turhan harvoin pohditaan .
Jokaisen kansalaisen olisi hyvä pohtia, haluaako altistaa itsensä tuolle riskille. On hyvä lukea :https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01180/dnr-paatos?q=elvytyskielto.
Tommi Uschanov:“Jos potilaan elämänkatsomus kerran todella on ensisijainen, muun ohi ajava näkökohta, ja kaikilla on yhtäläinen oikeus saada sellainen kuolema jonka he katsovat parhaiten olevan sopusoinnussa oman elämänkatsomuksensa kanssa”
Ei kuolema ole mikään kulutushyödyke, juuri kukaan ei saa sellaista , kuin on toivonut. Eivätkä varsinkaan eutanasiaa toivovat. He ovat sairastuneet johonkin tautiin, joka on tuskallinen, etenevä , toimintakyvyn ja autonomian vievä, jonka oireet ovat vaikeasti hallittavissa. He toivovat tuskansa lievittämistä, oikeutta kuoleman jouduttamiseen.
Kaikkeen tuskaan ei ole olemassa hyvää lääketieteellistä hoitoa , saatto/ pallaitiivinen hoitokeskustelu on liian kipu- ja syöpäkeskeistä ja ilmentää lääketieteen hybristä. Kivun hoitoon on yleensä hyvät menetelmät. Parantumattomasti sairaan tuskana on yleensä etenevä toimintakyvyn ja autonomian menettäminen ja näkymä sen vääjäämattömästä supistumisesta , joskus hoito parantaa jotain osa-aluetta, toisen vaikeutuessa ( esim. liikuntakyky lisääntyy, mutta niin myös pakkoliikkeet ja harhat).
Tähän tuskaan on vähän palliatiivisia menetelmiä, enkä usko ‚että niitä laajasti ottaen tuleekaan . Olen todennut alalla toimivana ihmisenä , että tällainen autonomian ja tomintakyvyn menettämisen tuska on suurta. Tähän tässä maassa tarjotaan hoitoa, joka käytännössä veisi edelleen tuota toimintakykyä , sairaan jäädessä turruttavien ja sedatoivien toimien kohteeksi ennen kuolemaansa- siis tilaan, jota hän pelkää.
Monia vaikeasti sairaita voisi lohduttaa ajatus, että on hänen vallassaan , lääkärin avulla , saada kärsimys loppumaan jotenkin hallittusti ja kunnialla.
Mahdollisuus voisi itseasiassa auttaa elämään , päivä kerrallaan. Se voisi vähentää myös itsemurhia, joilla on vielä enemmän negatiivisia ulkoisvaikutuksia.