Asetan hyvälle asuntopolitiikalle kolme tavoitetta, jotka ohjaavat asuntopoliittisten keinojen käyttöä.
- Se kunnioittaa ihmisten asumispreferenssejä.
- Se ei tuota lukitusvaikutusta
- Se välttää segregaatiota mutta ei estä omaleimaisia asuinalueita.
Preferenssit
Kuvitelkaamme, että asunnon jako perustuisi arvontaan. Asuinkunnan saa valita, mutta ei kaupunginosaa. Tämä on tarkoitettu selventämään periaatetta. En sentään väitä, että kukaan olisi arvontaa esittänyt, vaikka olisihan se varma keino ehkäistä segregaatiota. Tosin on sitä arvontaakin esiintynyt Helsingin asuntopolitiikassa.
Joidenkin kohdalla arpalipussa lukisi Kallio. Jotkut himoitsevat asunnosta Kalliossa ja toisille alue on inhokki. Arvonta johtaisi siihen, että moni joutuisi Kallioon vasten tahtoaan ja jotkut taas evät pääsisi sinne, vaikka kiihkeästi haluavat. Syntyisi valtava hyvinvointitappio.
Hyvinvointitappion suuruuden voisi päätellä siitä, mitä itse kukin olisi valmis maksamaan asumisesta Kalliossa. Jotkut ovat valmiita maksamaan kaksiosta Kalliosta enemmän kuin omakotitalosta Pakilassa – hinnoista päätellen jopa aika moni. Jos Virtanen on valmis maksamaan 300 000, mutta kaksio meneekin Kalliota inhoavalle Lahtiselle, joka maksaisi siitä korkeintaan 100 000 euroa, syntyy 200 000 euron hyvinvointitappio. Tämä ei näy rahana, mutta se on yhtä suuri hyvinvoinnin menetys kuin olisi 200 000 euron turha meno.
Kallio on ehkä ääriesimerkki, mutta kyllä näitä asumispreferenssien eroja on muitakin. Osa niistä riippuu kaupunginosan luonteesta kuten Kallion tapauksessa, osa taas sijainnista. Mikä on toisen kannalta kaukana kaikesta, on toisen kannalta lähellä sitä, mikä hänen elämässään on tärkeätä.
Hyvä asuntopolitikka kunnioittaa asumispreferenssejä. Sen tuottama hyöty on rahassa mitattuna todella suuri.
Lukitusvaikutus
Lukitusvaikutus tarkoittaa sitä, että asukas on sidottu asuntoon, vaikka perheen koko kasvaa tai pienenee tai työpaikka siirtyy kaupungin vastakkaiselle laidalle. Mitä herkemmin asuntoa vaihdetaan olosuhteiden vaihtuessa sitä parempi.
Valtiovalta pitää lukitusvaikutuksesta. Se on säätänyt oikein asunnon vaihtamisveron, jota kutsuttiin ennen leimaveroksi ja nyt varainsiirtoveroksi. Sen vaikutus ei ole aivan vähäinen. Jos eläkeläispariskunta asuu liian suuressa asunnossa ja vaihtaa pienempään, joka on 20 % halvempi, heidän hyötynsä asunnon vaihdosta on tuotto tuolle hinnan erolle. Jos arvioimme tuoton vähän yläkanttiin kahdeksi prosentiksi, varainsiirtovero vie viiden vuoden hyödyn. Ei siis kannata vaihtaa pienempään vaan asua ylisuuressa ja antaa perillisten myöhemmin myydä asunnon. Kun eläkeläiset näin pakotetaan pysymään perheasunnoissaan, lapsiperheet joutuvat vastaavasti sinnittelemään pienasunnoissa.
Lukitusvaikutuksella on merkitystä ARA-asuntojen ja Hitas-asuntojen kohdalla.
Omaleimaiset asuinalueet
Jos asukkaat olisi alun perin arvottu kaupunginosiin ja joku Kallioon halunnut olisi joutunut Pakilaan, hän ei olisi halunnut enää Kallioon, koska arvonnan tuloksena Kallio ei olisi enää se Kallio, johon hän olisi halunnut. Kallioon ei haluta sen arkkitehtuurin eikä edes sijainnin vaan ennen kaikkea sen takia, että siellä asuu samanmielisiä ihmisiä.
Segregaation torjumisen nimissä ei pidä estää omaperäisten asuinalueiden syntymistä. Euroopassa asti ihailtiin aikanaan Greenwich Villagea, eikä puhuttu mitään segregaatiosta.
Ei ole aivan yksinkertaista torjua segregaatiota ilman, että tullaan samalla tuhonneeksi kaupunginosien henkinen omaleimaisuus, mutta elämä on täynnä haasteita.
Ei ole hyvä sijoittaa kaikkia ulkomaalaisia samoihin kaupunginosiin niin, että siellä missä on somalialaisia, on myös irakilaisia, mutta samasta maasta kotoisin olevien hakeutuminen toistensa läheisyyteen on luonnollista. Maailma on täynnä chinatowneja ja hyvä niin.
Miten itse käyttäytyisimme? Kuvitelkaamme, että meitä olisi tuhat suomalaista lähdössä pakolaisiksi Nairobiin, sen jälkeen, kun Jussi Halla-ahosta on tullut kokoomuksen tukemana pääministeri. Miten asettuisimme asumaan Nairobissa? Mahdollisimman hajalleen, ettei syntyisi suomalaisten ghettoa vai tiiviisti turvaa ja seuraa toisistamme hakien? Ainoa huono puoli lähekkäin asumisessa olisi, että oppisimme huonommin swahilia.
Rahanarvoisia vaan ei rahassa mitattavia
Nämä kolme tavoitetta ovat ihmisten hyvinvoinnin kannalta hyvin arvokkaita – satojen miljoonien eurojen arvoisia, vaikka ne eivät näykään missään menoina tai tuloina. Siksi ne helposti unohtuvat syrjään.
Kuntien asunto-omistaminen pitäisi nähdä sijoitustoimintana, jossa asuntoja jatkuvasti ostetaan ja myydään. Ei hankita kolosseja.
Silloin kun vuokralaisen tulotaso ylittää sen, millä hän nykytilanteessa pääsisi asumaan vuokralle omaan asuntoonsa, olisi pyrittävä ratkaisuun, että hän ostaa asunnon omaksi. Pankkilainalla.
– Voisi jopa ajatella, että oman asunnon sijasta voisi ostaa jonkin muun asunnon kunnan asuntokannasta. Päivittää asumisensa uudelle tasolle.
– Kunnan saama kauppahinta luonnollisesti sijoitetaan uuteen asuntoon sinne, missä sillä hetkellä on suurin tarve. Dynaaminen asuntopolitiikka.
– Tällaisesta oman asunnon ostamisesta ei pitäisi mitään varainsiirtoveroja periä.
Dynaamisen asuntopolitiikan haittapuolena on, että vuokralaisen siirtyessä omistajaksi hän saattaa samalla vaihtaa äänestämäänsä puoluetta.
Helsingin asuntohankinnalla voisi olla tällainen dynaaminen rooli – osittain sillä on aiemmin sellainen ollutkin.
Esim. kun 1990-luvun alussa lama romahdutti asuntojen hinnat ja kysynnän Helsingissä (ja tätä mahdollisesti vauhditti se, että apulaiskaupunginjohtaja ennusti julkisuudessa hintojen laskevan vielä lisää) Helsingin asuntohankinnalle tarjottiin pienasuntoja enemmän kuin pystyttiin ostamaan (rahoitus oli kallista) ja osa myyjistä olisi halunnut jäädä vuokralle asuntoonsa, mikä ei ilmeisesti tuolloin onnistunut.
Nykyisin asuntohankinta saa myydä asuntojaan, aiemmin tulkittiin että verotuksellisista syistä se oli mahdotonta. Tämän seurauksena esim. Myllypuron kaatopaikan päälle rakennetut talot kaupunki lunasti lukuun ottamatta asuntohankinnan omistamia taloja. Nyttemmin ainakin vapaarahoitteisia asuntoja on voitu myydä, mutta ne on ilmeisesti myyty asuntomarkkinoilla eikä tarjottu vuokralaisten ostettavaksi.
Tuo lukitusvaikutus on vaikea kysymys. Pitkään vuokralla asuneilla lukitusvaikutus on ilmeisesti jokseenkin yhtä iso kuin omistusasunnossa asuvilla. Esimerkiksi työn perässä muuttaminen ihan kokonaan toiselle paikkakunnalle muuttuu sitä vaikeammaksi, mitä pidempään on luonut jossain verkostoja. Some-aikakaan ei ole muuttanut kokonaan ilmeisesti sitä. Asunnon vaihtaminen muuttuu konkreettisesti vaikeammaksi sitä mukaa, mitä enemmän tavaraa ja kaikkea sellaista asuntoon vuosien varrella kertyy.
Varainsiirtoveroa kannattaisin vähintään alennettavan ja yhteneistettävän. Se on nyt asunto-osakeyhtiöissä 2 % ja kiinteistöissä peräti 4 %. Voisi olla jatkossa molemmissa 1 %. Toisaalta ymmärrän sen veron tarvettakin. Esim. kansainvälisten sijoittajien osalta se voi olla ainoita veroja kiinteistöveron päälle, mitä sijoittaja Suomeen maksaa. Eli ihan nollaverokantaan en olisi menemässä fiskaalisista syistä. Mutta nykyinen vero on lukkiutamisvaikutuksiltaan liian iso. Jos varainsiirtovero olisi pienempi, olisi kannattavampaa myös esim. ostaa huonokuntoisempia omakotitaloja, rempata ne, ja myydä eteenpäin. Nyt remppausväliostoja tehdään lähinnä vain asunto-osakeyhtiöiden osalta, mutta niitäkin tehtäisiin enemmän, jos varainsiirtovero olisi alempi.
Kuntavaaliasia tämä ei toki kuitenkaan ole, vaan eduskunnan asiaa.
Mielenkiintoista. Eniten odotan ehdotustasi Aran tilalle, eli kuinka uudistaa asumistuki, ja päästä samalla eroon segregoivista kaupungin vuokrataloista.
Espoon Vihreissä ehdokkaissa lähes kaikki kannattavat vaalikoneiden mukaan edullisten vuokra-asuntojen rakentamista. He eivät ilmeisesti lue tätä blogiasi. Tekee äänestämisen vaikeaksi.
Hei!
Ja terveisiä Myllypurossa.
Täällä on reilusti kaupungin vuokrataloja – ja suosikki ajatukseni on, että alueen profiili muuttuisi mukavammaksi jos vuokrataloja olisi vähemmän. Ja oma lehmä tässä tietysti on ojassa.
Olen miettinyt että olisiko ehkä mahdollista, että ison peruskorjauksen yhteydessä jotkin talot muutettaisiin vaikka asumisoikeus taloiksi.
Kaupungin vuokratalot on varmasti hyvä tapa sekoittaa väestöä, mutta oma kokemukseni (tänne muuttaneena Herttoniemestä) olisi että lapsiperheemme kaipaisi ehkä vähän vähemmän huono-osaisia naapureita.
Tähän liittyen, tänään oli HS:ssä mielenkiintoinen kirjoitus Puu-Käpylän historiasta. Alue oli saanut 40 vuoden iässä, 60-luvulle tultaessa purkutuomion. Talot miellettiin purkukuntoisiksi ja huolellisesti suunnitellut puutarhat olivat villiintyneet. Talot olivat ajautuneet huonoon kuntoon. Vaikka tästä ei voi syyttää yksin vuokralaisia, jokin kumma huonon kierteen mekanismi laajoihin ja pienempiinkin vuokra-alueisiin liittyy, mikä oli näkynyt jo Käpylässäkin jo vuosikymmeniä sitten. Selvyyden vuoksi: alueen nykyinen loisto ja arvostus on toki yleisesti tiedossa, ilmeisesti omistuspohjakin on osaksi muuttunut.
Eivät nämä ole hiljaisia tavoitteita. Ihmiset äänestävät joka päivä kaikkien näiden puolesta asuinpaikkoja omalla rahalla valitessaan tai niissä pysyessään. Vastaan taistelee kaikin keinoin kunta.
Ensin kaavoitusvirasto yksiselitteisesti kieltää raksaamasta sinne missä on pulaa ja missä on kysyntää. Toisekseen niistä vähistä raksattavista osa on vielä ARA-vuokrakämppiä, jotka lähtökohtaisesti poistavat vallinnan mahdollisuuden 80%:lta kuntalaisista ja loputkin käytännössä joutuvat arvalla tiettyihin paikkoihin.
Kunta tekee kaikkensa, jotta preferenssejä ei missään tapauksessa noudatettaisi. Kunta esim. kieltää muuttamasta toimistoa asunnoksi ja asuntoa toiminnoksi, koska preferenssejä ei nyt vaan saa missään tapauksessa päästää vaikuttamaan mihinkään suoraan.
—
Et muuten Osmo tarjoa yhtään ratkaisuehdotusta näihin ongelmiin.
Ilmeinen sellainen olisi kaavoituspolitiikan raju muutos, ts. lievennettäisiin kaavoitusvaatimuksia reippasti. Itse kopioisin Japanista kaavoitustyylin. Minusta se vaikuttaa paremmalta kuin nykyinen mikromangeeraus.
https://urbankchoze.blogspot.com/2014/04/japanese-zoning.html?m=1
En tiedä seuraisiko sääntelyn viemisestä valtion sääntelemäksi mitään hyvää, mutta muuten nuo kohdat kyllä ovat järkevintä mitä olen kaavoituksesta lukenut aikoihin. Erityisesti kohta 3; en ole koskaan tajunnut miksi halutaan tehdä talo/kerrostalopeltoja, joissa 1) pienemmästä isompaan (eli käytännössä kerrostalosta rivariin tai omakotitaloon) vaihdettaessa ihminen joutuu muuttamaan kauas pois ja 2) joutuu matkustamaan autolla kauas päästäkseen palveluiden ääreen. Tykkäisin paljon enemmän ”pienkeskustoista”, joissa sekä omakotitalo- että kerrostaloasujalla on kävelymatkan päässä kaikki oleellinen.
Hyviä ehdotuksia tässa, esim lukitusjuttu ja muutkin. Toivoisin, että espoolaisia ei painostettaisi käymään Helsingissä shoppailemassa tai muista syistä. Aikoinaan Helsinki vastusti kehäteiden rakentamista, nyt on esillä parkkimaksujen levittäminen Espooseen, varmaan ruuhkamaksujakin olisi tarkoitus levittää ( ei niinkuin esim Tukholmassa, vaan joku maan laajuinen satelliittidigitaalinen vimpain). Tottakai on edullisinta taloudellisesti ja ympäristöllisesti shoppailla lähikaupassa tai verkossa eikä matkustaa pitemmälle. Minulla on oikein eettinen olo, asun pientalossa, on hieman pihaa, luontoa lähellä siis ei mökkimatkoja, nojatuilimatkoja kotona kaukomaille, katselin Repinin näyttelynkin netistä. Varmaan jotkut kaipaavat Helsingin pöhinää, mutta eivät kaikki. Niin ja seuraan vielä parin yliopiston luentoseroja USAsta.
Ei kai ketään espoolaista pakoteta käymään Helsingissä muutoin kuin töissä jos työpaikka on siellä?
Jos ruuhkamaksuja tulee niin ne tulee todennäköisesti samaan malliin kuin Tukholmmassa tai Oslossa eli vain kantakaupungin sisääntuloteille. Sinne on muutenkin helpointa mennä julkisilla töihin tuli mistä ilmansuunnasta tahansa. Yrittäjät ja muut jotka tarvitsevat autoa työtehtäviensä hoitamiseen voivat vähentää verotuksesta ruuhka ja pysäköintimaksut tai laskuttaa ne asiakkaalta.
Kehäteistä kolmonen ja ykkönen rakennettiin jo 50-60 vuotta sitten eikä Helsinki vastustanut niitä. Kehäkakkosta ei jatkettu koska Vantaa ei halunnut sitä. Toiaalta Espoossakin se olisi tahnyt haavan keskelle asutusta.
Espoon pysäköintimaksut koskevat vain Tapiolaa ja Leppävaaraa. Useassa parkkihallissa on jo nyt maksullinen pysäköinti.
Suurin osa opiskelijoista ja myös työikäisistä aikuisista haluavat silloin tälllöin käydä Helsingin keskustassa tapaamassa ystäviä ja nauttia kulttuurista ja huveista, ja liikkua niillä matkoilla ilman autoa. Kaikki eivät halua viettää mummo tai vaarielämää vain kotona istuskellen.
Muistan että silloin kun olin nuori niin ei Espoo tarjonnut juuri mitään huveja iltaisin, tai niistä harvoista oli hankala tulla kotiin koska lähiöiden väliset bussit eivät kulkeneet klo 22 jälkeen. Helsingin keskustasta toisin kulki busseja ja junia viikonloppuisin vielä kello 1:00.
Tuhat suomalaista keskenään Nairobissa aiheuttaisi ihan samoja ongelmia kuin vastaava peilikuva täällä.
Siellä se vaan ilmenisi päihteiden käyttönä (jos ei kiljua ja votkaa maasta saa, tehdään itse tai salakuljetetaan), perheväkivaltana (joka selvitetään omilla säännöillä oman porukan keskuudessa jos selvitetään), pikkuhuijauksina ja omaisuusrikoksina (joita saa itse keksityn moraalikoodiston mukaan tehdä toisille mutta ei omille), pahimmillaan jopa niihin muihin kohdistuvana järjestäytyneenä väkivaltana, harmaana taloutena (napataan yhteiskunnan edut mutta ei osallistuta sen ylläpitoon oman yhteisön ulkopuolella) ja johtaisi lopulta kuplautumisen jälkeen sisäsiittoisuuteen.
Kyse ei ole kepeästi vain kielitaidosta ja ruokakulttuurin mausteisuudesta.
On assioita joissa kannattaa muistaa kokemukset maailmalta.
Helsingin vetovoima verkottuneena ja työpaikkoja tarjoavana alueena on edelleen lisääntymässä.
Se tarkoittaa kalliimpia asuntoja. Riskinä on, että erittäin tarpeelliset matalapalkka-alat siivous, kuljetus, myynti, rakentaminen jne ja ylipäätään kuluttajapalvelut kärsivät työntekijäpulasta, joka johtuu asumisen hinnasta. Näillä aloilla etätyö kun ei ole ratkaisu.
Hoitoalalla kohtuuhintaisten asuntojen tarjoaminen on osa kilpailua työvoimasta. Tämä koettiin jo 1950-60 luvuilla, jolloin suuret työnantajat rakensivat työsuhdeasuntoja paljon osana kaupungistumista.
Rakennusalalla on omat syvät ongelmansa, joiden seurauksena asuntojen hinta määräytyy paljonko kaksi työssäkäyvää pystyy enintään maksamaan 20 vuoden ajan asumisestaan. Rakennuskustannuksilla on tähän hyvin vähän vaikutusta.
Yrittäjän ja yrityksen kannalta Helsingille ei oikeastaan ole vaihtoehtoa. Yritysverkostot ja työvoiman saatavuus ovat niin tärkeitä voimavaroja.
Joukkoliikenne hieman helpottaa asumisongelmaa laajentamalla hybridityön (osa toimistolla, osa etänä) tekemisaluetta. Tunti työmatka-aikana suuntaansa on silloinkin inhimillenen maksimi.
https://www.businessinsider.com/silicon-valley-exodus-local-real-estate-trends-2021-5?r=US&IR=T
Käytännön esimerkki asuntojen arpomisesta ja todellisista asumiskustannuksista:
Kojamo on vuokrankorotuksellaan ajamassa minua nykyisestä asunnostani ja kaivoin esiin aso-numeroni, jonka olin hankkinut Saton ajettua minut vuokrankorotuksellaan edellisestä asunnostani.
Löysinkin Haso-asunnon metroaseman läheltä: tilava 1980-luvun asunto kymppitonnin sijoituksella ja 600 euron vuokralla. Mutta asunto meni jollekulle, joka oli ollut asuntotarpeessa 1990-luvulla ja saanut silloin alhaisen varausnumeron.
Haso käsittääkseni hoitaa asuntokantaa omakustannusperiaatteella vailla yksityisten toimijoiden välistävetoja. Ymmärränkö siis oikein, että jos 1980-luvun rahanrunsaudessa tai 1990-luvun laman alhaisilla kustannuksilla olisi rakennettu malmit, tapanilat, merihaat ja lassilat täyteen korkeita Haso-asuntoja tuo 10000/600 olisi normi, kunhan asuntoja olisi riittävästi ja Vantaa tehnyt osuutensa?
Kunhan asuntoja on riittävästi, ne ofvat edullisia ihan hallintamuodosta riippumatta. Jos niitä on liian vähän, miitä jaetaan joko hinnan perusteella tai jonottamalla.
Näinhän se on mutta miksi asia tehdään niin vaikeaksi? Itse kirjoitin aikoja sitten Hesariin asuntojen tarjonnan lisäämisen oleva ainoa ratkaisu yleiseen asunto-ongelmaan, mutta erityisesti vanha vasemmisto on tahtonut lisätä rakentamista keinotekoisella asumismuodon kiintiöinnillä. Ehdotin myös mahdollisuutta hankkia kaupungille asuntoja kovan rahan taloista kaupungin vuokrakäyttöön mutta sehän olisi merkinnyt äänestäjäkuntaa leimaavan proletaarikokemuksen katoamista.
Tämä ei lisäisi asuntojen määrää.
Tämä voisi lisätä niiden asuntojen määrää, joihin köyhempi puolisko helsinkiläisistä voi muuttaa asumaan.
Nykytilanteen kehittyessä, meillä on hyvin pieni määrä kaupunkilaisista, jotka omistaa kaikkien muiden kodit.
Rakentamisen määrän lisäksi pitää katsoa mitä se määrä sisältää.
Jos rakennat 20 000 asuntoa vuodessa, joihin on varaa vain 15%:lla helsinkiläisistä (Finanssivalvonnan ukaasi estää taviksilta tarpeeksi isot lainat, vain perimällä voit päästä omistusasuntoon), niin keskituloiset asuu näissä asunnoissa isoilla vuokrilla köyhänä koko elämänsä. Kuten myös heidän lapsensa.
Tai muuttavat pois.
Ongelma on se, ettei kukaan tiedä mikä on riittävästi ja koska siihen päästään.
Koko viime vuosikymmen on rakennettu koko ajan enemmän ja enemmän.
Paljonkos sen takia viime vuosikymmenen aikana hinnat laskivat eli muuttuivat ”kohtuullisiksi”?
Hinnat ovat laskeneen Helsingin seudun laidoilla, erityisesti kehyskunnissa ja Vantaalla, mutta myös joissakin Helsingin lähiöissä. Menee aivan teorian mukaan.
Onkin mielenkiintoista nähdä miten pitkälle sijoittajavetoinen rakentaminen kantaa. Jos tontteja rittää, niin jossain vaiheessa tuotot alenevat sen verran että asuntoja tulee sijoittajilta myyntiin.
Jos nyt vaikka tarkasteltais ihan sitä kuntaa, jonka päätöksentekoon osallistut?
Paitsi tietysti huuda heti hep, jos mielestäsi ratkaisu asumisongelmaan on se, että köyhät muuttaa kehyskuntiin.
Paljonko hinnat ovat laskeneet ”joissain Hkin lähiöissä”?
Viititkö vilkaista minkä vuoden tasolla ne nyt ovat?
Koska saavutettaisiin edullisuudessa vaikka vuoden 2010 taso?
Kuinka suurella osalla helsinkiläisistä on mahdollisuus ostaa asunto näistä ”halvenneista lähiöistä”?
Odottaisin tilastotieteilijältä hieman löysää mutua parempaa. Ainakin vaalien alla.
Vaikka se vaivaa aiheuttaakin.
Hasojen ongelma toisaalta on se, että osa niistä eli uusimmat ovat ihan törkeän hintaisia. Vierestä löydät samanlaisen vapailta markkinoilta samaan hintaan.
Tähän varmaan lienee syynä se, että tilaajalta on kadonnut jossain vaiheessa ymmärrys siitä, mitä asuminen saisi maksaa.
Koska oman omistusasunnon arvo senkun vaan kasvaa.
Ehkä asuntopolitiikasta päättämään ja toteuttamaan pitäisi saada väkeä, jotka asuvat markkinavuokralla ja ilman varallisuutta. Löytyisköhän tällaisia?
Kuinka hyödyllinen tavoite tämä on? Onko se onnistunut jossain aiheuttamatta enemmän muita haittoja?
Asia liittyy laajempaan pohdintaan mikrosegregaatiosta ja kaupungin tarpeesta varata joka uudiskorttelista osa kullekin asumismuodolle siten, että mukana raahataan jostain ideologisista syistä myös kuolleena syntynyttä Hitasta mikä osoittaa ajattelun ja rakenteen jäykkyyden.
Koska pääosin kovalla rahalla hyvään kaupungin kaavaan yksityisesti gryndatussa Taka-Töölössä on sama vuokra-asuntojen osuus kuin uudemmissa lähiöissä, ei vuokra-asuntojen synty olekaan pelkästään valppaiden luottamushenkilöiden ansiota.
Jos lähestymme kaavoitusta siten, että laaditaan hyvä kaava, johon sisältyy määräyksiä asuntojen laadusta ja koosta ja sitten koko kortteli annetaan kovan rahan rakennettavaksi voi tontin hinta muodostua alemmaksi kuin nyt kovan rahan kilpaillessa ainoan nurkkansa hinnan pilviin mikä muodostaa myös tuetulle asumiselle laskennallinen tontinhinnan. Kaupunki voisi sitten tontinmyyntituloilla hankkia kovan rahan korttelin asuntokannasta ne asunnot, jotka se itse olisi rakennuttanut.
Asiaa voi tarkastella myös päinvastaisesta kannalta. Jos kaupunki rakentaa tonttinsa itse se voi myydä osan asunnoista vapailla markkinoilla ja vuokrata loput joko vapaasti tai sosiaalisin perustein. – Joka kortteliin sijoitetaan jokeri-asunto, joka arvotaan puoleen hintaan jonoon ilmottautuneille.
Kummatkin tavat ovat joustavampia kuin nykyinen tapa, missä asumismuotojen osuus on naulittu tavalla, jonka perusteet on jo unohdettu mutta ryhmäohjelmiin kirjatut ja siten ikuisia.
Asuntojen määrä on tärkein hintaan vaikuttava tekijä ja päinvastoin: nykyinen korkea vuokrataso on houkutellut sijoittajia joten rahoituksesta ei ole puute vaan tonteista. Kaavoitus on hidasta valituksineen ja arvokas kaupunkitila on paikoin käytetty tehottomasti. Itse olisin esimerkiksi valmis nostamaan Pihlajamäen pitkät kolmikerroksiset talot pystyyn pilvenpiirtäjiksi hyvälle kalliopohjalle kunhan tästä väljästi rakennetusta suojelukohteesta on ensin skannattu virtuaalikaupunki arkkitehtien alati ja ikuisesti tutkittavaksi.
Hitas ei ole mitenkään kuolleena syntynyt, vaan se on täyttänyt sen tarpeen, johon markkinat eivät vastanneet.
Ongelma on asumisen hinta NYT. Ongelma ei ole asumisen hinta 50 vuoden päästä.
Vain ”lisää rakentaminen” ratkaisee asumisen hinnan ongelman 50 vuoden aikana.
Ongelma on, että jo nyt, vuodesta 2010 eteenpäin koko ajan suurempi joukko helsinkiläisiä on tuomittu ikuiseen köyhyyteen eli markkinahintaiseen vuokraan ja joukko kasvaa koko ajan.
Tämä ei taida riittävästi häiritä niitä, joilla omistusasunto ja korkea elintaso on. Joka tarkoittaa poliitikkoja ja tämänkin palstan keskustelijoita.
On periaatteessa aiwanykshailee, miten niitä pienemmän asumisen hinnan asuntoja tehdään, segmentoidaan ja arvotaan, kunhan niitä vain tehtäisiin enemmän kuin nyt.
Vuokra-asunnoissa Hki on hirttäytynyt ARA-himmeliin ja se toimii tekosyynä sille, että ainakaan 13 vuoteen Hki ei ole päässyt näiden rakentamisessa tavoitteisiinsa.
Se kuinka paljon tämä poliitikkoja erityisesti Vihreitä kiinnostaa, osoittautuu sillä, että kaupunkiympäristölautakunnan Vihreä varajäsen oppi tämän asian vasta reilu viikko sitten.
Kun se asumisen hinna lasku ei kiinnosta, niin ei se vaan kiinnosta.
Muut asiat ovat kiinnostavampia, kun asumisen hinta ei kosketa omaa elämää.
Mutta tästä oikeasti tulee Hkille yhtä iso ongelma, kuin mitä on tullut monille muillekin suurkaupungeille ja on surullista, ettei Hki halua tätä ongelmaa välttää.