Jouduin Suomi-Areenassa kinaan kahden eri lääketehtaan edustajien kanssa siitä, miten harvinaisiin tauteihin tarkoitetut lääkkeet pitää hinnoitella. Kesästä johtuvasta viivästyksestä johtuen kirjoitan vasta nyt auki, mitä yritin sanoa.
Seuraavassa oletetaan, että käytettävissä olisi täydellinen tieto lääkkeen tuottamasta terveyshyödyistä eri potilaille. Jos tämän oletuksen epärealistisuus kiusaa, voi ajatella, että kyse on maksajan käsityksestä terveyshyödystä, koska se ratkaisee, oli tämä käsitys miten väärä tahansa.
Oheisessa kuvassa on lääkkeen tuottama terveyshyöty esitettynä siten, että vasemmalla ovat potilaat, jotka hyötyvät lääkkeestä eniten ja oikealla ne, jotka hyötyvät vähiten. Hyöty lasketaan voitettujen elinvuosien määrän ja laadun perusteella.
Vaakasuora viiva koskee lääkkeen valmistuksen marginaalikustannusta, joka on tässä oletettu kiinteäksi. Kuva ei muutu, vaikka olettaisimme sen nousevat tai laskevaksi.
Optimaalinen tulos olisi, jos lääkettä annettaisiin kaikille niille, jotka hyötyvät siitä vähintään valmistuskustannusten verran. Silloin lääkkeen tuottama kokonaishyöty on sinisen kolmin suuruinen. Jos tuo kokonaishyöty on suurempi kuin ovat olleet lääkkeen kehittämisen kustannukset, lääke on kannattanut kehittää. Muussa tapauksessa sen tuottama hyöty ei missään oloissa vastaa tehtyjä uhrauksia.
Kun kysymys on lääkkeestä harvinaiseen tautiin, lääkkeen hinta pyrkii muodostumaan kalliiksi, koska lääkeyhtiö oletettavasti haluaa pois lääkkeen kehittämiseen kuluneet kustannukset. Siinä on kuitenkin se vika, että silloin lääkettä saadaan myydyksi vain hyvin pienelle osalle niistä, jotka hyötyisivät lääkkeestä.
Jotta lääkkeen kokonaishyöty saataisiin täydellisesti maaliin, pitäisi ostajien (=OECD-maiden veronmaksajien) sopia lääkeyhtiön kanssa, että lääkkeen patentti ostetaan vapaaksi ja lääkettä myydään tuotantokustannushinnalla kaikille. Tämä olisi optimaalinen ratkaisu, mutta tällaista mekanismia ei ole olemassa.
Mennään siis siihen, että lääkeyhtiö määrää lääkkeelle jonkin hinnan ja lääkettä saavat vain ne, joiden saama terveyshyöty ylittää lääkkeen hinnan.
Seuraavassa esitän tuloksen kolmen erilaisen hintayrityksen osalta. Lääkeyhtiön kate, jolla pitäisi saada tuotantokustannukset kuriin, on kunkin kuvan sininen nelikulmion kokoinen.
Huomaamme, että lääkeyhtiön lääkkeestä saamat tulot jäävät ensimmäisen kuvan kolmiota pienemmäksi, on hinta mikä hyvänsä. Lääkeyhtiö siis häviää, mutta niin häviävät myös ne potilaat, jotka näin menetellen hinnoitellaan ulos.
Tämä hinnoittelumalli saa aikaan sen, että lääkkeen kehittämien tulee optimaalista tilannetta kannattamattomammaksi, mikä taas vähentää lääkeyhtiöiden halua kehittää lääkkeitä harvinaisiin tauteihin.
Kun OECD-maiden yhteisjärjestöä ei ole olemassa, pitäisi pyrkiä vastaavaan sopimukseen maiden kanssa erikseen. Silloin vaikkapa Suomi voisi sopia lääkeyhtiön kanssa kokonaiskorvauksesta, joka vastaisi yllä olevan kolmion alaa Suomessa ja lääkeyhtiö myisi lääkettä Suomeen rajattomasti tuotantokustannushinnalla. Tällöin pitää tietysti varmistaa, ettei lääkettä viedä Suomesta muualle.
Tällä menettelyllä lääkeyhtiön tulot ovat suuremmat kuin mihin se voi millään muulla tavalla päästä ja lääkkeestä saatava terveyshyöty maksimoituu.
Ihan tällaiseen ei varmaankaan maksaja, siis valtio suostu, koska toisin kuin missä tahansa kiinteässä hinnassa, tässä ei muodostu mitään kuluttajan ylijäämää – siis sitä, että potilaiden saama yhteenlaskettu terveyshyöty ylittää lääkkeestä maksetun kokonaishinnan, mutta jotain tällaista pitäisi yrittää. Kuluttajan ylijäämää vastaa kiinteän hinnan kuvissa sinisen neliön yläpuolelle jäävä pieni kolmio.
Nykyinen hinnoittelukäytäntö merkitsee, että uusien lääkkeiden potentiaalisesta hyödystä menetetään merkittävästi. Täyteen käyttöönsä ne tulevat vasta, kun lääkkeen patentti on vanhentunut.
Kun lääkemolekyylin patenttisuoja päättyy, hinta romahtaa kohti valmistuskustannuksia ja pientä marginaalia kohti. Aikaa kehityskustannusten saamiseen takaisin on eri viranomaismenettelyiden jälkeen reilut vuosikymmen. Lisäksi on rahoitettava epäonnistuneet hankkeet, joita lienee ainakin kymmenen kertaa enemmän.
Uuden lääkkeen arpalipun hinta on ainakin 100 miljoona euroa. Tämän vuoksi uusia lääkkeitä kehittävät entistä suuremmat yritykset, joilla on varaa epäonnistumiseen. Lisäksi kiinnostus on lääkkeissä, joita haluavat mahdollisimmat monet varakkaat henkilöt.
Julkista tukea on lääkekehityksen alkuvaiheeseen, joka on myös riskialttein vaihe. Ilman yliopistojen omaa tutkimusta ja tätä panostusta riskiä ei otettaisi ja lääkekehitys jäisi vain tekemättä.
Selvää on, että kallis ja heikkotehoinen lääke on huono idea. Eettinen ongelma on uusissa syöpälääkkeissä, jotka räätälöidään aiempaa pidemmälle potilaan mukaan. Ne ovat sekä tehokkita että kalliita. Miten valitaan lääke jolla potilas saa vuoden elinaikaa kun vaihtoehtona on lääkitys, joka antaa viisi vuotta elinaikaa? Tosin kulut ovat myös suuret potilasta kohden.
SOTE-uudistuksessa rahoja vartioi Valtiovarainministeriö ja vastuullinen ministeri. Miten hän pystyy kieltämään lasten uudet syöpälääkkeet, jos niitä tarvitaan syyskuun jälkeen? Perinteisesti sairaanhoito on alibudjetoitu ja rahat loppuvat juuri syyskuussa. Pannaan sairaalat kiinni?
Tässähän on kaksi tulokulma: lopetetaan patentit tai sallitaan lääkkeen myynti lääkeyhtiö määräämällä hinnalla ja valtio maksaa lääkkeestä osan ja potilas loput.
Tuollaiset ajatusilmavaivat, että estetään lääkkeen vienti Suomesta, ovat niin turhia ettei niitä tarvi kommentoida. Suomessa poliitikot ovat sitä mieltä että vajaat 10% kansantuotteesta käytetään terveydenhoitoon. Niissä maissa, joissa ihmiset päättävät (ja maksavat) itse hoidostaan, käytetään enemmän.
On perusteltua kysyä, toimiiko suomalainen sote edes periaatetasolla, jos ihmisiltä kielletään hoito — mieleen tulee joku Venezuela. Nää Osmon kirjoitukset on tosi hyviä kun ne avaa suoran näkymän Li Anderssonin inhoaman vihervasemmiston aivorunkoon. Kaikki poliitikot pitäis lailla pakottaa bloggaamaan. Emma Karille kommentoin niin rouvapa ei julkaise kriittisiä kannanottoja. Ville Niinistö blokkas Twitterissä kun kyseenalaistin hänen puheitaan.
Onneksi on Osmo!
> Hyöty lasketaan voitettujen elinvuosien määrän
> ja laadun perusteella.
On huomattava, että eri henkilöillä voitetun elinvuoden rahassa määritelty hinta ja laatu on hyvinkin erilainen eikä tuota hintaa voi poliittisesti tietää. Sen voi määritellä vain markkinoilla käytävässä vapaassa huutokaupassa.
Esimerkiksi lääketehtaan omistajan kuoleminen valmistamansa lääkkeen puutteeseen saattaa lopettaa koko tuotannon ja sen seurauksena hyvin monet muut kuolevat tuohon samaan tautiin vaikka tuotantoa jatkamalla olisi saavutettu parempi tulos.
– Hoitamalla eniten tarjoava ensin olisi tuotannon jatkuminen turvattu.
Entäpä sitten, kun hoitoa tarvitsee pääministeri, puliukko ja hoitava lääkäri, kun hyötyindeksin mukaan vain puliukko kannattaa hoitaa?
– Vain puliukon hoitaminen aiheuttaisi sekä pääministerin että hoitavan lääkärin kuoleman josta taas seuraa koko hyötyindeksiohjelman lopettaminen ja lukemattomia kuolemantapauksia.
Miten subjektiivinen hyöty hinnoitellaan hoitopäätöstä arvioitaessa? Otetaanko huomioon vain kansalaiselta menetettävät verot, jos hän kuolee?
Höpö höpö. Nimenomaisesti tuota hintaa ei voi mitenkään järkevästi markkinoilla selvittää, koska yhden ihmisen kuolema vaikuttaa niin moneen asiaan, ei ainoastaan yhteen maksajaan.
Sen on oltava poliittinen päätös.
“Entäpä sitten, kun hoitoa tarvitsee pääministeri, puliukko ja hoitava lääkäri, kun hyötyindeksin mukaan vain puliukko kannattaa hoitaa?”
Niin? Sehän tarkoittaa suunnilleen jotain sellaista, että puliukolla on helposti (ja halvasti) hoidettava tappava tauti ja pääministerillä jotain, mille ei rahallakaan mahda mitään. Esimerkiksi jos puliukkoa on purrut raivotautinen koira, niin 100%sti tappavan tauti hoituu muutaman satasen piikillä ja jos pääministerillä on pitkälle edennyt haimasyöpä, niin muu kuin saattohoito alkaa olemaan rahan hukkaan heittämistä.
Kun kerran hyöty potilasta kohden vaihtelee, niin pitäisikö hinnankin antaa vaihdella? Value based pricing on yleensä yritysten näkökulmasta ihan ok, mutta kestääkö yhdenkään poliitikon ura sitä, että joidenkin ihmisten buranat maksavat julkisesta pussista enemmän kuin toisten?
Kiitos Osmo tästä havainnollisesta esityksestä.
Kuten aikaisempien kommenttien perusteella voi päätellä, tilanne ei valitettavasti ole niin yksinkertainen kuin malli esittää.
Jos olisi olemassa vain yksi toimiva lääke, tämä malli maksimoisi kaikkien edun. Valitettavasti emme koskaan tiedä mikä lääke on sellainen ja voisimme maksaa väärästä lääkkeestä mallin mukaisen hinnan, kun myöhemmin ilmestyy paljon tehokkaampi korvaava lääke.
Esittämääsi ajatusta pitää miettiä, mutta kuitenkin mukana pitää olla tilaa kilpailulle ja tulevaisuuden innovaatioille.
Hinnoittelu on mitä on, mutta eihän se ole hullu joka pyytää vaan se joka maksaa..
Sama ajatuskulku voidaan yleistää kaikkiin tuotteisiin joita koskevat patentit tai tekijänoikeudet. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että patenttien ja tekijänoikeuksien syrjäyttäminen paremmalla järjestelmällä, joka sallisi aina tuotteiden myymisen valmistuskustannuksilla, saisi aikaan valtavan “ilmaisen lounaan”.
Melkein koko moderni, savupiipputalouden jälkeinen kehitys perustuu sille, että iso osa tuotteen hinnasta (joskus hinta kokanaan, kuten digitaalisten tuotteiden tapauksessa) on ilmaa (ts. ylittää marginaalisen tuotantokustannuksen) jolla maksetaan tuotekehitys ja voitot. Taloustieteilijälle pitäisi olla selvää, että tässä piilee toisaalta valtavat hyvinvointitappiot ja toisaalta mahdollisuudet poskettomille monopolivoitoille, koska suora kilpailu on estetty.
Mielenkiintoinen ehdotus, mutta eikö patentin hankkiminen siirtäisi osan tuotekehitysriskistä ostajalle? Kertainvestointi olisi myös sitova luoden siirtokynnyksen tuleviin innovaatioihin nähden.
Toimivia ja läpinäkyviä menetelmiä terveydenhuollon interventioiden arvon määrittämisen kuitenkin tarvitaan kaikkien sopimusmallien pohjaksi. Suomessakin olisi jo aika huomioida myös makroekonomiset vaikutukset ja potilaan kokema hyöty.