Helsingin Sanomat teki syyskuussa jutun geenivirheestä johtuvaa SMA-tautia sairastavasta Lucas-pojasta. Tauti vie voimat lihaksista ja johtaa lopulta kuolemaan. Perhe paini toivonsa uuteen lääkkeeseen, nusinerseeniin, joka oli alkuvuodesta hyväksytty käyttöön EU:ssa.
Joulukuussa terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto PALKO päätti suositella, ettei nusinerseenia makseta Suomessa julkisen terveydenhuollon varoista.
Lääke on todella kallis. Ensimmäisen vuoden hoito maksaa puoli miljoonaa euroa ja seuraavat vuodet neljännesmiljoonan. SMA-potilaita on suomessa joitakin kymmeniä. Heidän lääkehoitonsa maksaisi yli kymmenen miljoonaa euroa vuodessa.
Julma mutta perusteltu päätös. Jos raha otettaisiin muusta terveydenhuollosta, säästöt tuottaisivat paljon enemmän haittaa terveydelle kuin nusinerseeni tuottaa hyötyä. Jos terveydenhoitobudjettia korotettaisiin, löytyisi tällekin rahalle parempia kohteita.
Kalliita lääkkeitä on tulossa lisää. Yhdysvalloissa on otettu vastikään käyttöön leukemiaan CAR-T-soluhoito (475 000 $) ja uusi silmälääke (850 000$). Molemmat ovat tosin kertahoitoja.
Kolikolla on kuitenkin toinen puoli. Lääkkeiden tähtitieteelliset hinnat perustuvat korkeisiin kehityskustannuksiin. Kun käyttäjä on vähän, kehityskustannukset ovat potilasta kohden suuria. Patentti vanhenee aikanaan, joten nusinerseenia saa 2030-luvulla halvalla. Lucasta se ei enää auta – lääke ei paranna vaan pysäyttää sen eteneminen – mutta uudet potilaat ovat tyytyväisiä, että lääke kehitettiin.
Lääkkeen kehittäminen yhteen geenivirheeseen helpottaa sen kehittämistä muihin. Seuraavat lääkkeet ovat todennäköisesti edullisempia. Tältä kehitystyöltä ei pitäisi katkaista selkärankaa.
PALKOn päätös oli näissä oloissa perusteltu, mutta tilanne ei ole alkuunkaan tyydyttävä. Lucaksen ja hänen kohtalotovereidensa elämä voitaisiin pelastaa kohtuuhinnalla. Ihmisiä kuolee turhaan, koska lääkehuollon taloudelliset pelisäännöt ovat kelvottomat.
Oletetaan, että lääkkeen kehittäminen maksaa miljardi euroa ja sillä on maailmassa 100 000 potentiaalista käyttäjää. Valmistuskustannus voidaan merkityksettömänä unohtaa. Yhtä potilasta kohden kiinteä kustannus on siis 10 000 euroa. Suurimmalle osalle potilaista 10 000 euroa on aivan liikaa, joten yritetään kymmentä tuhatta potilasta ja sataa tuhatta euroa. Ehkä sekään ei toimi. Ratkaisu löytyy tasolla tuhat potilasta ja miljoona euroa.
Lääkeyhtiö saa omansa, mutta 99 000 potilasta jää turhaan vaille lääkettä.
Lääkeyhtiöt perustelevat tähtitieteellisiä hintoja lääketutkimuksen kuluilla, mutta tosiasiassa kyse on voiton maksimoinnista. Tehokkaasta lääkkeestä voi pyytää tähtitieteellistä hintaa, vaikka se olisi keksitty vahingossa, kuten Viagra keksittiin.
Patentti johtaa monopolihinnoitteluun, mikä on aina haitallista. Lääkkeiden kohdalla asetelma on erityisen vastenmielinen. Onhan kyse kirjaimellisesti elämästä ja kuolemasta.
Vuosituhannen vaihteessa AIDS-lääkkeiden hinnat ylittivät HIV-potilaiden ylivoimaisen enemmistön maksukyvyn. Bill Clinton kutsui lääkeyhtiöt puhutteluun vaatien hintojen alentamista. Kun lääkeyhtiöt vetosivat patenttiin, Clintonin kerrotaan huomauttaneen, että hänelläpä on takanaan patenttilainsäädäntö. AIDS-lääkkeiden hinnat laskivat jopa 97 % ja miljoonat ihmiset pelastuivat.
Kalliiden lääkkeiden kustannukset jäävät joka tapauksessa OECD-maiden maksettaviksi. Näiden pitäisi sopia kustannusten jaosta, minkä jälkeen lääkettä tulisi saada tuotantokustannushinnalla rajattomasti. Lääketehdas saisi omansa ja lääkkeen tuottama hyöty maksimoitaisiin. Lucaksen ja monen muun elämä pelastettaisiin eikä maksaisi sen enempää.
Tämäkään ei ehkä tyydytä lääkeyhtiötä, joka hamuaa miljardivoittoja.
Markkinatalous ei oikein sovellu harvinaisiin lääkkeisiin. Niiden kehittäminen kannattaisi jättää julkisen vallan tehtäväksi. Joku voisi irvailla, että tämä poistaisi ongelman kerralla, koska ei syntyisi lääkkeitä. Tosiasiassa kehitystyö tapahtuu nytkin suurelta osin julkisesti rahoitetuissa yliopistoissa.
Julkinen valta voisi ostaa lääkekeksinnöt pois ennen kehitystyön kalleinta vaihetta, lääkkeen turvallisuuden testausta. Voi myös kysyä, pitääkö hyvin pienen kohderyhmän lääkettä testata samalla tavalla kuin suurille massoille suunnattuja lääkkeitä – erityisesti jos lääkkeen vaihtoehtona on varma kuolema.
Voitaisiin harkita kansallista ratkaisua. Suomi maksaisi lääkkeestä asukaslukuaan vastaavan kertakorvauksen lääkeyhtiölle – esimerkiksi viisi miljoonaa euroa – ja saisi lääkettä kaikille tarvitseville. Nyt lääkeyhtiö ei saa Suomesta euroakaan.
Aiemmin lääkeyhtiöt myivät lääkkeitä EU:n köyhille maille halvemmalla kuin rikkaille. Se oli sekä taloudellisesti että eettisesti perusteltua. Sitten lainlaatijat tekivät aivan pölvästin päätöksen. Jos lääke on yhdessä maassa halvempaa kuin toisessa, lääkettä saa tuoda halvasta maasta kalliiseen. Harmaatuonti ei tietenkään laskenut hintoja rikkaissa maissa vaan nosti niitä köyhissä.
Lääkkeiden vieminen ulos Suomesta voitaisiin estää sillä, että lääkettä annosteltaisiin potilaille julkisissa sairaaloissa. EU:ssa on kuitenkin vapaa muutto-oikeus. Pienemmistäkin syistä muutetaan maasta toiseen.
Tässä asiassa EU:n pitäisi toimia.
= = = =
Kirjoitus on julkaistu Näkökulma-artikkelina Suomen Kuvalehdessä.
Onko ihan varmaa? Yhtiöthän käyttävät markkinointiin moninkertaisesti sen, mitä tuotekehitykseen.
Kannattaa töllöttää Netflixin ”Likainen raha”-sarjasta jakso ”Drug Short”.
Olipa hyviä näkökulmia tähän tärkeään aiheeseen.
Onko lääkkeiden kehityskustannuksista, onnistumisista, tuotoista onnistumisen jälkeen, ja toisaalta epäonnistuneisiin käytetystä rahasta jotain tutkimusta? Eli kuluuko yhden markkinoille onnistuneesti tuodun läkkeen kehityskuluihin laskea kymmenen epäonnistumista jotka yhteensä tuplaavat kehityskulut, vai miten se pitäisi arvioida?
Olkoot nuo kehittämiskustannukset millaisia tahansa, tämä tapa peittää ne on järjetön, koska se edellyttää, että suuri määrä potilaita suljetaan lääkkkeen käytön ulkopuoledlle ilman, että tästä koituisi mitään säästöä.
Riittäisikö säännöksi, että EU voi ostaa lääkepatentin hinnalla, joka on suhteessa sen tuomaan kansantaloudelliseen hyötyyn jollain määrätyllä laskutavalla? Päätöksestä voisi valittaa.
Juuri näin. Otetaan esimerkki. Lääketehtaalla on kaksi vaihtoehtoista linjaa. Toisessa kehitetään oikeasti tehokas lääke, joka parantaa taudin X paranemista merkittävästi. Toisessa kehitetään vähän nykyisiä lääkkeitä parempi lääke, mutta joka ei merkittävästi muuta mitään. Tämä on kuitenkin halvempi kehityslinja, koska se ei vaadi mitään uutta ja ihmeellistä, vaan vain vähän vanhan parantelua.
Seuraus on se, että tehdas valitsee kakkosvaihtoehdon ja käyttää säästyneet rahat lääkäreiden voiteluun niin, että saa heidät kirjoittamaan tätä marginaalisesti parempaa lääkettä patentista vapautuneiden lääkkeiden sijaan.
Patentein lääkekehittelyn ohjaaminen on minusta varsin huono keino. Ensinnäkin ne ovat varsin on-off metodi. Joko patentti on tai sitä ei ole. Jos se on, niin lääkkeelle voi panna ihan minkä hinnan tahansa, eikä kukaan voi kilpailla sen kanssa. Jos sitä ei ole, niin sitten siihen tehty kehitystyö on nollan arvoista kehittäjälle.
Toiseksi niitä käyttäen voiton maksimointi tapahtuu aina vain sitä kautta, että löydetään hinta, joka maksimoi hinta*käyttäjät luvun olettaen monopoliasema markkinoilla. Tämä johtaa juuri sellaisiin älyttömyyksiin, mistä OS yllä kirjoittaa.
Jotain parempaa pitäisi keksiä tilalle (ihan niin kuin tekijänoikeuksien ja muidenkin IP-juttujen kanssa).
Ongelma on kai siinä, että lääkkeillä on lähes mahdotonta hintadifferointi. Kun lentokone täytetään matkustajilla, niin siellä on hyvin monen hintaista lippua ostanutta, mutta jokainen lopulta pääsee A:sta B:hen ja kaikki ovat vielä tyytyväisiä, vaikka osa on maksanut matkastaan usein moninkertaisesti toisiin matkustajiin verrattuna.
Lääkkeille tämän tekeminen on erittäin vaikeaa. Korkeintaan voidaan myydä lääkkeitä eri hinnoin eri maissa, mutta tämäkin johtaa harmaaseen kauppaan.
Nykyinen tapa on huono, mutta jotta voidaan pohtia muutoksia pitää tietää paljonko se ihan oikeasti maksaa. Ei siis voida pakkolunastaa lääkepatentteja siihen hintaan mitä nimenomaan sen lääkkeen kehittäminen on maksanut vaan pitää hyväksyä, että ne epäonnistumiset maksetaan siitä onnistumisesta.
Jos tämän hinta saataisiin selville, voitaisiin selvittää patenttien lunastamista lääkefirmoilta jollain menettelyllä. Oletettavasti talousalueittain, eli EU päättäisi menettelystä ja laskentatavasta jonka mukaan se korvaa lääkeyhtiöille ne patentit jotka EU päättää koko EU:n laajuiseen ilmaiseen käyttöön lunastaa.
Marxilaisissa selitysmalleissa hinnoittelu selittyy kustannuksilla.
Me täällä kapitalismissa kuitenkin lähdemme siitä, että kustannuksilla ei ole yhteyttä hintoihin. Markkinoilta otetaan se, minkä sieltä voi ottaa.
Niin kauan kuin yhdellä on yksinoikeus kriittiseen molekyyliin hinnat ovat korkeat.
Jos ennalta tiedetään ketkä ovat harvinaisen perinnöllisen sairauden riskiryhmässä, alkionvalinta olisi hintaluokassa kymmeniä tuhansia per terve lapsi.
Lopulta valtion kannattaa kustantaa alkionvalinta kaikille, koska muutama kymmenen tuhatta saadaan korkoineen takaisin jo muutaman ÄO-pisteen parannuksella. Perinnöllisten sairauksien välttäminen on pieni bonus lisäksi.
Lääkkeiden kehittämisessä on kolme toisistaan erillistä ryhmää ja näin erilaista ongelmaa:
1) Reservilääkkeet (antibiootit, en tiedä onko muita) joita tarvitaan varalle, odottamaan sitä aikaa kun nykyisin käytössä olevista loppuu teho. Niitä pitää kehittää varastoon, ja kun ne on kehitetty ja toimiviksi todettu, niitä ei saa käyttää missään päin maailmaa.
2) Lääkkeet joita tarvitaan lähinnä kehitysmaissa. Jos länsimaissa ei tarvita lääkettä, eikä kehitysmaalla ole varaa sitä ostaa, ei sitä kannata tutkiakaan.
3) Yhä kalliimmiksi käyvät täsmälääkkeet joilla hoidetaan yhtä harvinaisempia sairauksia. Voidaan joko hyväksyä sairauksia parantumattomiksi tai voidaan maksaa lääkkeistä suuria summia potilasta kohden.
—
Ensimmäistä ongelmaa ratkaisemaan tarvitaan maailmanlaajuinen yhteistyöelin. Kun YK kerran on olemassa ja WHO sen alainen järjestö, käytettäköön sitä (ja jos ei voi niin perustettakoon uusi).
Kukaan ei varmastikaan usko, että WHO:lle voitaisiin myydä kannattavasti lääkkeitä tai lääkeaihioita. Esim pieni biotekniikkayritys voi käyttää viisi miljoonaa euroa alustavaan lääkeaihioon ja sen jälkeen isompi firma ostaa sen vaikkapa 20 miljoonalla eurolla, näin maksaen siitä, että saa valmiin lääkeaihion. WHO ei maksaisi 20 miljoonaa vaan 5 miljoonaa jos sen verran kerran on käytetty, joten tämä nyt vaan ei kannata — kukaan ei maksa jos epäonnistuu, eikä voi saada epäonnistumisen laskua katettua toisella yrityksellä joka onnistuu.
Jos ei voida tehdä kehitystyötä ja saada siitä voittoa myymällä, pitää myydä tutkimushankkeita ja saada niille rahoitus. Näin rahoitettaisiin yhteisin maailmanlaajuisin julkisin varoin se tutkimus- ja kehitystyö jolla saadaan uusia lääkkeitä reserviin.
—
Toinen ongelma ratkeaa kuin itsestään kunhan sairaus saadaan levitettyä rikkaisiin länsimaihin. Tämä ei kuitenkaan ole optimaalista, joten rikkaiden länsimaiden kannattaisi varmaan maksaa hieman näistä lääkkeistä. Ratkaisu luultavasti taas kansainvälinen yhteistyö, eli WHO:lle rahaa. Katso kohtaa yksi.
—
Kolmas kohta on se missä joku voi tehdä isoja voittoja.
Kun kyse on harvinaisista sairauksista ja suurista rahoista, kansainvälisen yhteistyön voi melko pitkälti unohtaa. Miksi Yhdysvallat maksaisi lääkkeestä sairauteen jonka esiintyvyys Suomessa on suuri mutta Yhdysvalloissa lähes olematon? Tämä on eri kysymys kuin miksi Yhdysvallat maksaisi lääkkeistä omille kansalaisilleen.
Kuvitellaan nyt, että EU:ssa päätettäisiin tehdä jotain asialle. Perustettaisiin lääkepatenttirahasto johon kerättäisiin rahaa jäsenmailta vuotuisella bkt-maksuosuudella, ja jotta päästäisiin alkuun annettaisiin jokin yhteisvastuullinen lainavakuus jolla rahasto saisi ottaa esim. viiden vuoden maksujen edestä lainaa.
Rahasto sitten ostaisi lisenssejä patentteihin siten, että EU jäsenvaltiot saisivat lääkkeet EU-lisenssin puitteissa valmistuskustannuksilla (jotka sisältävät lääketehtaan voiton, mutta se on pientä, prosentteja lääkkeen hinnasta).
Koska ilmainen aiheuttaa suuria riitoja maksuista, sovitaan lisärahoituksesta siten, että kunkin lisenssin alaisen lääkkeen käytöstä jäsenmaa maksaa käyttöosuuden mukaan siten, että osa lisenssin hinnasta katetaan näillä maksuilla. Jos hommataan lisenssit patenttiin koskien sairautta jonka esiintyvyys Suomessa on suuri ja muualla EU:ssa pieni, Suomi maksaisi näin enemmän kuin muut. Jossain toisessa lääkkeessä sitten vähemmän.
Nyt se suuri kysymys, miten lisenssit hankittaisiin ja miten niiden hinta määritettäisiin?
Kaikille varmaan selvää, että lääkeyhtiön CFO ja Legal pystyvät osoittamaan kuluiksi monen monituista miljardia mille tahansa. Jos ei halvemmalla saada kuin mitä saataisiin ostamalla lääke-erät pyydettyyn hintaan, ei hommassa ollut juuri mieltä.
Toisaalta, pakkolunastaminen eurolla ei sekään tule kyseeseen. Jos EU ottaisi lisenssit pakolla liian pienellä vastineella, lääkeyhtiöt joutuisivat laskemaan EU:n nollatuottoiseksi ja keräämään rahat muilta länsimailta. Tässä vaiheessa ne muut länsimaat sanoisivat joitain valittuja sanoja EU:lle, ja kohta olisi käsissä kauppasota.
Näinollen päätettäisiin jostain laskentamenetelmästä joka ottaisi huomioon lääkettä tarvitsevien potilaiden määrät ja saavutetut elämänlaadulliset ja kansantaloudelliset hyödyt … jotenkin. Ja sitten jokin katto, ”miljardia enempää emme maksa”, ihan vain varmuuden vuoksi. Ettei se laskentamenetelmä vahingossa tuota liian isoja laskuja jäsenmaille.
Nyt lääkeyhtiöt ottaisivat harvinaisia sairauksia koskevien lääkkeiden kehitystyössä (ja sellaisia koskevia lääkeaihioita kehittäneiden yhtiöiden hinnoissa) huomioon EU:n lisenssin.
Jos lääke kehitetään ja EU ostaa lisenssin, lisenssin hinnaksi tulisi aina EU:n laskentamenetelmän antama maksimihinta tai lähelle se. Kyllä lääkefirmat osaavat laskea, eivätkä ne tarjoaisi lisenssiä liian halvalla. Jos EU maksaa enintään jotain, pyydetään se jotain tai ainakin 90% siitä (jotta näyttäisi siltä, että pyydetään lisenssistä kulujen mukainen hinta eikä suoraan EU-maksimihinta, mutta koska tämä vaikutelma särkyisi kuitenkin ajan myötä niin oikeastaan pyydetään suoraan se jotain mitä EU suostuu maksamaan eikä yritetä näytellä).
Jos lääkkeestä tulisi liian kallis, eli EU ei ostaisi lisenssiä, oletettavasti lääkettä eivät ostaisi jäsenmaatkaan sillä se olisi liian kallis. Joko lääkettä ei kannata kehittää ollenkaan (suuri markkina josta tiedetään, ettei saada myyntiä) tai sen kehittämisen kulut pitäisi merkittäviltä osin saada muualta. EU on liian suuri vauras markkina menetettäväksi, joten tämä luultavasti rajaisi lääkkeiden kehitystyön kustannuksia. Ne kustannukset tosin eivät selviäisi alkuvaiheessa, joten lääkkeiden kehitys keskeytettäisiin useammin kuin nykyisin — siinä vaiheessa kun osataan arvioida kustannuksia ja sitä saadaanko lääke EU-lisensoitua vai ei.
Mutta, jos EU ostaa lisenssin omille kansalaisilleen, mitä tehdään jos joku joka tarvitsee lääkettä muuttaa EU alueelle? Oletettavasti kyse ei olisi EU kansalaisia koskevasta lisenssistä, vaan lisenssistä EU:n jäsenvaltioiden sairaanhoidon tarpeisiin. Joten tänne voisi tulla halvan lääkkeen perässä, kunhan perheessä saadaan työ- tai opiskeluperusteinen oleskelulupa. Syntyisi siis lääkepohjaista maahanmuuttoa. Muista länsimaista EU-alueelle muuttaminen on kohtuullisen helppoa kuitenkin.
Jos EU olisi ainoa joka hankkisi lisenssejä näin, saattaisi näiden lisenssien alaisten lääkkeiden tarvitsijoista jopa varsin suuri osa löytää tiensä EU alueelle opiskelun tai työn pohjalta tai perheenä kun joku perheessä saa työpohjaisen luvan. Ja taas on ongelma: nyt lääkettä ei saa kaupattua oikeastaan minnekään kun EU on ostanut lisenssin. Joten joko koko kustannus ja voitto tehdään EU lisenssillä, tai ei myydä lisenssiä EU:lle, tai lääkkeen kehittäminen keskeytetään kannattamattomana.
Tästä varmasti saataisiin taas pari mukavaa kauppasotaa aikaiseksi. Ja mitä tekisi EU jos lääkefirma ei ole halukas lisensiä myymään? Pakkolunastus? Lisää kauppasota-aineksia.
Vaikeaksi menisi. Tätä en usko WHO:n hommaksi saatavan, sillä länsimaat eivät mitenkään pääsisi yhteisymmärrykseen siitä, miten suuria summia ja mistä lääkkeistä maksettaisiin. Niinpä talousalueilla tehtäisiin omia päätöksiä ja toisaalta kahdenvälisiä tai monenkeskisiä sopimuksia siitä, miten lisenssejä sovelletaan muihin kuin omiin kansalaisiin. Lääketurismi olisi pakko estää kuitenkin.
yksi on sitten myös, että lääkekehityksen resursseja alun alkaenkaan käytettäisi harvinaissairauksine lääkkeiden kehittämiseen. Jos sairaus koskettaa hyvin rajattua osaa maapallon väestöstä, eikä edes oikeastaan paranna, vaan hidastaa taudin etenemistä, on perusteltua jättää lääke kehittämättä.
Aivan liian iso osa lääkekehityksen resursseista menee rikkaiden harvinaisten sairauksien hoitoon ja liian vähän köyhien yleisten sairauksien hoitoon.
Kieltämättä mielenkiintoinen ajatuskulku. Käytännössä siis siirryttäisiin malliin, jossa lääkeyhtiöt saisivat kiinteän korvauksen joltain kansainväliseltä rahastolta, joka sitten vastaisi lääkkeen testaamisesta. Hyväksyttyä lääkettä voisi sitten valmistaa kuka tahansa, kun patentti ei tuota monopolimarkkinaa. Mutta kenestä olisi perustamaan tuo rahasto? YK olisi loogisin vaihtoehto, mutta olisiko EU oikea vaihtoehto lyhyellä tähtäimellä?
Ansiokas kirjoitus maailman ongelmasta. Tekee mieli muistuttaa Suomen ongelmasta, täällä esiintyy peloitelevaa asennetta kehitykseen. Genitekniikka saattaa mahdollistaa hoitoja vaikeisiin sairauksiin, mutta miksi peloitellaan? Media aina muistuttaa salaisuuksien paljastumisesta, jopa natsimeiningin alkamisesta. Toki varovaisuus on tarpeen, mutta ei kannata lähteä hankkeisiin pelko edellä.
Jos julkinen sektori vastaisi lääkkeiden kehityksestä, niin eikö kehitysprojekteja valikoiva ”palko” jättäisi harvinaisten sairauksien lääkekehityksen kaikkein alemmalle prioriteetille? Se miljardi kannattaisi taatusti allokoida kehittämään sellaista lääkettä, joka auttaisi mahdollisimman monta.
Jos (ja kun…) päätöksiä ei tehtäisi kylmien laskelmien pohjalta, niin sitten riskinä olisi se, että kaikenmaailman karvalakkilähetystöt ja somekampanjat painostaisivat poliitikkoja ajamaan läpi toivottomia ja/tai hyödyttömiä hankkeita juuri sillä hetkellä kuolemaisillaan olevan lutuisen pikkuvauvan odotettavissaolevan kaamean kohtalon pelossa.
Kuinka järkevään resurssien jakoon tämä jothaisi?
Nyt Lucaksella on viimeisenä oljenkortena mahdollisuus turvautua joukkorahoitukseen paremman lääkehoidon saamiseksi. Niitä on sellaisia nettisivustoja, joilla vanhemmat hakevat apua sairaiden lasten hoidon rahoitukseen. Hyvä pitchaus ja ihmisiin vetoavat valokuvat sinne.
Voisiko Osmo kannattaville yrityksille suunnatuista yritystuista ohjata varoja Lucaksen kaltaisille sairaille lapsille? Onko tämä oikeasti ”hyvinvointivaltiossa” raha-, vai moraalikysymys?
Ehkä Lucaksen tapaukset eivät vain auta kansanedustajia uralla eteenpäin.
Sekä että. Hyvinvointivaltiossa on moraalinen velvoite käyttää rajalliset varat mahdollisimman kustannustehokkaasti hyvinvoinnin tuottamiseen.
Toki harvinaiset yksittäistapaukset ovat mediaseksikkäämpiä kuin yleisemmät ongelmat, mutta johonkin kohtaan pitää vain vetää raja. Sama pätee tietysti myös kaikkeen muuhun hyvinvointivaltion toimintaan: jotkut pörröiset pandat tai söpöt delfiinit saavat aivan tolkuttoman ylimitoitetun osan luonnonsuojelun resursseista ihan vaan mediaseksikkyyden vuoksi.
Toki lääketeollisuudessa on tuo Osmon kuvaama monopolihinnoittelun kannustinjärjestelmän kierous sotkemassa vielä lisää rajaa rahan ja moraalin välillä.
Tai no, mitä jos julkinen valta maksaisi markkinoille harvinaisten lääkkeiden kehittämisestä?
. Patenttikaupassa on ollut iät ja ajat käytäntö, jossa patentin myyjä saa paitsi kauppahinnan myös sovitun rojaltin mahdollisista tulevista tuotoista. Oikeustapauksia on miljoonia, joten mitään uutta ei tarvita.
Ongelmia kyllä jää. Äkkiä ajatellen tuolla julkisella organisaatiolla pitäisi olla etuosto-oikeus kaikkiin relevantteihin patentteihin, sillä muuten patentinhaltija tarjoaisi myytäväksi vain korkean riskin keksintöjä. Kuka sitten julkisessa organisaatiossa osaisi päättää, ostetaanko vai ei, ja jos ostetaan, millä ehdoilla. Yksi ratkaisu olisi ostaa kaikki patentit tietyillä minimiehdoilla, mutta se taas johtaisi turhien patenttien tehailuun.
Ongelmia jää, mutta ne lienevät ratkaistavissa, sillä tuo riski-volyymi-patenttilainsäädäntö- kehikko mahdollistaa Pareto-optimin löytämisen. Tuo Clintonin heitto oli upea.
Ainoa oikea toimintatapa sellaisessa koko ihmiskuntaa koskevassa osiassa kuin lääkkeet, olisi siirtää kaikki lääkeaineisiin liittyvät oikeudet juuri esim. WHO:n alaisuuteen. Sitten lääkkeitä voitaisiin lisensoida eri valmistajille ja markkinoille. Näillä lisenssimaksuilla taas ostetaan uusien lääkeaineiden kehitystyötä.
2017 alussa Suomessa otettiin käyttöön Kela-korvattavien lääkkeiden ehdollinen korvattavuus, jonka myötä esim. kallis lääke voi päästä korvattavuuden piiriin helpommin ja nopeammin. Jos vaikutus jää ennakoitus heikommaksi, yhtiö palauttaa osan saamastaan korvauksesta takaisin sairausvakuutusrahastolle. Mallia haluttaisiin laajentaa myös sairaalalääkkeiden käyttöönottoon. Tämä on yksi malli, joka on toiminut mm. Hollannissa. Oletko siihen tutustunut ja muodostanut mielipidettä?
Ja kun keskustellaan patenttien (ynnä muun IP:n) hyödyllisyydestä, patenttien kannattajien mielestä todistustaakka on patenttien vastustajilla.
Nämä eivät ole mustavalkoisia asioita. Jossain menee aina se raja, jonka jälkeen emme voi auttaa apua tarvitsevia, niin sydäntä särkevää kuin se onkin. Voimme viedä sitä rajaa pitemmälle, ja niinhän me olemme tehneetkin, mutta eroon siitä emme pääse. Poliitikkojen tehtävä on tietysti kulloinkin päättä rajan paikka.
Epäilemättä lääkeyhtiöt pelaavat välillä rumasti, ja yhtä kiistattomasti patenttisuojassa on huonot puolensa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että lääkeyhtiöt tekevät myös hyvää ja patenttisuojassa on myönteisetkin puolensa.
On poliitikkojen tehtävä etsiä myös tasapainoa eri tavoitteiden välillä. Ja sitähän Osmo Soininvaara tälläkin puheenvuorollaan tekee.
”Tosiasiassa kehitystyö tapahtuu nytkin suurelta osin julkisesti rahoitetuissa yliopistoissa.”
Mihin tämä väite perustuu? Lupaavia aihioita ja mekanismeja havaitaan yliopistoissa, mutta ei siellä (=yksittäinen tutkimusryhmä) ole resursseja ja osaamista kehittää lääkkeitä. Lääkkeenkehitys ei tarkoita sitä, että huomataan jonkun molekyylin vaikuttavan esim. hiirillä johonkin tautimalliin. Samoin, vaikka Viagra ”keksittiin vahingossa”, niin suurin osa kehitystyöstähän on lääkkeen turvallisuuden ja tehon osoittamista.
”Voi myös kysyä, pitääkö hyvin pienen kohderyhmän lääkettä testata samalla tavalla kuin suurille massoille suunnattuja lääkkeitä – erityisesti jos lääkkeen vaihtoehtona on varma kuolema.”
Pienen kohderyhmän lääkettähän testataan eri tavalla, esim. harvinaisen sairauden hoitoon kehitettävää lääkettä testataan pienemmällä potilasjoukolla, ja usein suoraan potilailla. ”Tavallista” lääkettähän testataan aluksi terveillä koehenkilöillä.
En usko, että tämä sosialistinen lääkekehitysmalli tulisi toimimaan, koska edellyttäisi isojen ”virastojen” perustamista. Lisäksi koko muussa yhteiskunnassa mennään juuri päinvastaiseen suuntaan. Miten yhdellä alalla yhtäkkiä mentäisiin päinvastaiseen suuntaan? Eikö valtio voisi omistaa kokonaan lentoyhtiötä, sähköverkkoja tai öljy-yhtiötä, että ihmiset pääsevät matkustamaan halvalla ja saisivat edullista sähköä! Tai EU ostaisi Teslan patentit ja alkaisi tuottamaan edullisia sähköautoja, jotta ilmastonmuutos torjuttaisiin?
Ehkä Suomessa kannattaisi kokeilla ”no cure, no pay” mallia, jossa maksetaan vain jos lääke todella auttaa potilasta.
Yhtä realistista olisi määrätä kaikki maailman aseet, talous ja syntyvyyden sääntely yhdelle Ideologisesti Oikeamieliselle keskuskomitealle. Joka voisi sitten päättää kaikille maailman ihmisille hyvät yhteismitalliset elintavat.
Tuossa itärajan takana kuolee ihmisiä ihan perusasioihin. Miksi emme siis suoraan lahjoita 20% Suomen valtion budjetista Venäjän terveydenhuollolle?
Tai miksi emme vain jaa ilmaista Suomalaista terveydenhuoltoa kaikille maailman ihmisille?
Kuten tuossa yllä on todettu, niin johonkin se raja on vedettävä.
Mutta ei tuo kannata. Jos jostain päätettäisiin kerätä lisämiljoonia terveydenhuoltoa varten, olisi sille rahalla hankittavissa paljon enemmän elinvuosia jossain muussa käytössä.
Parastahan olisi, jos valtio maksaisi peruslääkkeiden kehittelystä (ja johonkin rajaan asti harvinaisempiakin) sekä ns. tuntipalkkaa että jotain palkkiota tai bonuksia onnistumisesta tilaustyönä, jolloin ei tarvittaisi monopolioikeuksia yksityisille ja varsinaisen lääkkeen voisi sitten teettää missä tahansa melko lähellä tuotantohintaa. Tuohon voisi jonkin valtion päätöksen varassa toimivan lisenssijärjestelmän (”kaikki patentit kuuluvat valtiolle”), jolla voitaisiin maksaa jotain rajoitettuja lisenssimaksuja myös muille kehittäjätahoille (esim. ulkomaille). Harvinaisempien sairauksien lääkkeitä varmaankin kannattaisi sitten teettää yliopistoissa, jossa tutkimusta ei tehdä ensisijaisesti tuoton perusteella.
Nykyiset lääkeyhtiöt ovat ongelma, koska ne yhdistävät erilaisia, erilaisen ansaintalogiikan alaisia toimintoja saman katon alle kokonaiskuluja ja arvovalintoja vääristävästi. Näitä ovat ainakin lääketutkimus, kliiniset tutkimukset ja lääkkeiden valmistus. Koska kyse on ainoasta olemassa olevasta järjestäytymismallista lääkekehitykselle ja -teollisuudelle, tätä mallia pidetään yllä yksityisin monopolioikeuksin.
Tämä kuulostaa erinomaiselta, koska siinä lääketehdas ei hyödy mitään siitä, että tehtailee vääristeltyjä tutkimuksia, jotka osoittavat lääkkeen tehon, tai voitelevat lääkäreitä, jotta nämä kirjoittaisivat lääkettä. Tuossa systeemissä niiden kannattaisi tunkea markkinoille vain niitä lääkkeitä, joiden itse oikeasti uskovat olevan tehokkaita.
Näin varmaan melko pitkälle on, mutta takerrun yksityiskohtaan:
> Julma mutta perusteltu päätös. Jos raha otettaisiin muusta terveydenhuollosta, säästöt tuottaisivat paljon enemmän haittaa terveydelle kuin nusinerseeni tuottaa hyötyä. Jos terveydenhoitobudjettia korotettaisiin, löytyisi tällekin rahalle parempia kohteita.
Tarvitseeko varoja ottaa muusta terveydenhuollosta, eikö varoja voisi ottaa yritystuista siltä osin kuin eivät liity huoltovarmuuden ylläpitoon? Julkisia varoja on esimerkiksi vuosikymmenestä toiseen käytetty alan kilpailun vääristämiseen rahoittamalla kroonisesti tapiollista Nordic Morning Group Oyj:tä, eli entistä Editaa.
Minulle on veronmaksajana, eli kyseisesten tukien rahoittajana, jäänyt epäselväksi millä tavoin yleinen hyvinvointi lisääntyy kilpailua vääristämällä. Veikkaisin harvinaislääkkeen tarvitsijallekin olevan epäselvää millä tavoin kilpailun vääristäminen luo hänelle enemmän hyvivointia kuin lääke josta henki kenties riippuu. Lääkkeen tarvitsija on oletettavasti myös veronmaksaja.
Julkisia varoja kuuluisi mielestäni ensisijaisesti käyttää kansalaisten perusoikeuksien täyttämiseen: niin kauan kuin esimerkiksi vanhuksia jäävät heitteille tai nääntyvät nälkään, on varojen käyttö mihinkään muuhun kuin perusoikeuksien täyttämiseen väärää ja ankarasti paheksuttavaa tuhlausta.
REt lukenut seuraavaa virkettä. Jos terveydenhuoltoon osoitettaisiin lisää rahaa, olisi paljon kustannustehokkaampia kohteita tarjolla.
Perusoikeuksien piiriin kuuluvien eri kohteiden vertailu ei ole mielekästä:
Perustuslain perusoikeusluvun 19 § 1 momentin pohjalta jokaisella on oikeus huolenpitoon, joilla turvataan ihmisarvoisen elämän edellytykset. Saman pykälän 3 momentin mukaan julkisen vallan on huolehdittava riittävien palveluiden turvaamisesta.
Näiden lainkohtien pohjalta arvelisin harvinaislääkkeen tarvitsijalla olevan perustuslaillinen oikeus saada lääke julkisin varoin jos omat varat eivät riitä sen hankkimiseen – voinee olettaa ihmisarvoiseen elämään sisältyvän hengissä säilymisen tai nykyistä toimintakykyä ylläpitävä hoito jos sellainen on olemassa.
Lisäksi perusoikeuksien lukuun kuuluvan perustuslain 22 §:n pohjalta julkisella vallalla on velvollisuus turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen.
Kyse ei siis ole vaihtoehdosta, vaan julkisen vallan ja virkahenkilön velvollisuus on huolehtia perusoikeuksien toteutumisesta, mikä usein edellyttää myös aktiivisia toimenpiteitä.
Tämä ei ole vinoilua, vaan totean edellä olevan yhteiskunnan osalta aikamoinen pähkinä purtavaksi sekä julkisten varojen käytön että palveluiden järjestämisen suhteen. Vaihtoehtoa kaikkien muiden lakien edelle menevä perustuslaki, joka myös tuo julkiselle vallankäytölle (esim. veronkannolle) sen oikeutuksen, ei kuitenkaan tunne.
Olen eri mieltä. Ihmisarvoinen elämä ei voi olla kiinni siitä, onko jokin hoito olemassa vai ei. Sinun logiikallasi ihminen, joka kuolee sairauteen X, koska siihen ei ollut hoitoa olemassa, eli ihmisarvoista elämää, mutta ihminen, joka kuolee sairauteen X, johon on olemassa hoito, mutta sen tarjoamista julkisin varoin ei ole katsottu järkeväksi resurssien käytöksi, ei elänyt ihmisarvoista elämää. Tässä ei ole mitään järkeä. Elämän ihmisarvoisuus ei voi olla kiinni siitä, tehdäänkö jokin lääketieteellinen keksintö vai ei. Järkevämpi tulkinta tuolle lainkohdalle on se, että jos kyse on kohtuullishintaisesta hoidosta, niin tämä julkisen terveydenhuollon on taattava jokaiselle riippumatta heidän varallisuudestaan. Se, mihin raja ”kohtuullisen” kohdalla vedetään, on oikeuden tehtävä.
Sama koskee kaikkia muitakin positiivisia oikeuksia. Vaikka negatiivisten oikeuksien kohdalla voidaan vaatia absoluuttista linjaa (eli valtio ei saa missään tapauksessa loukata oikeutta X tekemällä jotain aktiivisesti), niin positiivisten oikeuksien kohdalla tämä tulkinta ei ole järkevä, koska se voi hyvinkin johtaa täysin mahdottomiin tilanteisiin. Järkevä tulkinta on siis se, että positiiviset oikeudet pitää toteuttaa, mutta vain siihen mittaan asti, kun se on resurssien rajallisuudesta johtuen kohtuullista.
Sellainen ajatus, että ihmiselämä on niin arvokasta, että kuolemaa pitää torjua hinnalla millä hyvänsä, ei oikein pelitä. Se edellyttäisi esimerkiksi 30 km/h kattonopeutta.
”Sitten lainlaatijat tekivät aivan pölvästin päätöksen. Jos lääke on yhdessä maassa halvempaa kuin toisessa, lääkettä saa tuoda halvasta maasta kalliiseen. Harmaatuonti ei tietenkään laskenut hintoja rikkaissa maissa vaan nosti niitä köyhissä.”
Onko sinulla linkata tästä jokin raportti? (Olen parin suomalaisen toimijan kanssa laatimassa white paperia aiheesta, se tullee julkiseksi alkuvuodesta.)
Ei ole. Olin silloin kansandustaja ja muistan tämän omakohtaisesti.