Juutuin Twitter-väittelyyn yliopistojen pääsykokeista huomautettuani, että on epäloogista väittää, että Helsingin eliittilukioiden laudatur-hirmut valtaisivat aloituspaikat, jos sisäänotto perustuisi ylioppilaskirjoituksiin eikä pääsykokeisiin. Ei heitä yksinkertaisesti riitä ja vaikkapa oikikseen nämä kyllä pääsisivät halutessaan nytkin, mutta eivät kaikki halua.
Keskustelussa sinkosi niin paljon väitteitä, ettei niitä voinut kommentoida 140 merkin vastauksilla. Siksi teen yhteenvedon esitetyistä väitteistä.
Lähtökohtani on se, että on sinänsä tärkeätä valita korkeakouluihin niitä, joilla on parhaat edellytykset menestyä opinnoissa. On esitetty sellaistakin, että opiskelijat pitäisi valita ”demokraattisemmin” niin, että huonojakin menestyjiä valittaisiin, mutta tähän en oikein löydä perusteita.
Oikeiden opiskelijoiden valinta on niin tärkeätä, että se saa vähän maksaakin – joko rahaa tai opiskelijoiden aikaa. Niinpä, jos voitaisiin osoittaa, että pääsykokeiden validiteetti on selvästi parempi, kannattaisin pääsykokeita, mutta tästä ei ole kukaan esittänyt mitään näyttöä.
Tämä vielä julkaisematon tutkimus osoittaa – niin tutkijat ainakin väittävät – että ylioppilastutkinto ennustaa opinnoissa menestymistä paremmin kuin pääsykokeet. Kun tutkimus ensi kuussa julkaistaan, tiedämme tästäkin enemmän.
Jos tuo väite pääsykokeiden kehnoudesta pitää paikkansa, asian pitäisi olla selvä. Jos koejärjestely on kallis, vie opiskelijoiden aikaa kohtuuttomasti, johtaa tilanteeseen, jossa pääsee sisään vasta muutaman vuoden jälkeen, ja kaiken tämän rumban jälkeen testi on huonompi kuin ylioppilaskirjoitus, en näe järjestelyissä järjen hiventäkään.
Niiden, jotka väittävät pääsykokeiden valitsevan opiskelijat paremmin, pitäisi tuoda jotain tutkittua tietoa väitteensä pohjaksi.
On selvä, että teatterikorkeakouluun ja Sibelius-akatemiaan kannattaa valita oppilaat toisin ja ehkä myös arkkitehdiksi opiskeleviksi. Voi olla joitain muitakin aloja, jossa kannattaisi mitata soveltuvuutta työskennellä alalla. Lääkiksen opiskelijavalintoihin tällaista soveltuvuustestiä ei tietääkseni kuulu, vaikka ehkä pitäisi. Juristiksi valmistuneet sijoittuvat niin erilaisiin tehtäviin, ettei mitään yleispätevää soveltuvuuskoetta voi olla, joten opinnoissa menestyminen on parasta, mitä voimme mitata.
Pääsykokeet eivät lisää aloituspaikkoja
Moni kirjoittaja on kertonut, että hän ei olisi päässyt minnekään surkean ylioppilastodistuksensa perusteella, mutta menestyi pääsykokeissa. Se ei kuitenkaan tuonut opiskelijapaikkoja lisää, joten hän pudotti jonkun toisen pois. On inhimillistä pitää omaa etuaan muita tärkeämpänä, mutta päättäjät eivät voi näin ajatella. Pitäisi tietää, miksi hänen pääsemisensä opiskelemaan tärkeämpi asia kuin sen toisen, jonka hän pudotti?
Saadaan motivoituneimpia opiskelijoita
Pääsykokeiden puolesta on sanottu, että kun sisään ei pääse vain ilmoittautumalla ‚vaan on osoitettava motivaationsa valmistautumalla kokeisiin, saadaan motivoituneempia opiskelijoita, jotka eivät keskeytä opintojaan niin herkästi. Jos on tarkoitus mitata vain motivaatiota, pääsykoe voidaan korvata puhelinluettelon opettelulla ulkoa tai muurahaispesässä istumisella, ja sitä eräät pääsykokeista muistuttavatkin.
Aika hyvin motivaatiota mittaa sekin, että valitsee juuri tämän alan kaikista niistä aloista, joihin voisi päästä.
Kun osaan korkeakouluista vaaditaan tätä puhelinluettelon ulkoa oppimista ja osaan pääsee suoraan paperien perusteella, silloin tietysti jälkimmäiset saavat vähän huonommin motivoituneita, mutta ei, jos kaikkialle pääsee suoraan papereiden perusteella.
Nykyjärjestelmä tuottaa paljon opintojen keskeyttämisiä esimerkiksi kemian laitoksella, jonne lääkiksen sisäänpääsykokeissa epäonnistuneet tulevat vuodeksi pyrkiäkseen uudestaan lääkikseen. Se ei itse asiassa ole mitenkään huonosti käytettyä aikaa, mutta tätä ei olisi, jos lääkikseen otettaisi papereiden perusteella. Tätä ei siis voi käyttää argumenttina sen puolesta, että pääsykokeiden kautta tulevat keskeyttävät opintojaan harvemmin.
Ei tarvitse taktikoida
Jos korkeakouluihin haettaisiin papereiden eikä työläiden pääsykokeiden perusteella, voisi hakea moneen paikkaa yhtä aikaa. Nyt joutuu hakemaan käytännössä vain yhteen, joten joutuu taktikoimaan: tuonne haluaisin, mutta on epävarmaa, pääsenkö, joten varminta hakea tuonne. Tämä johtaa epäoptimaalisiin valintoihin.
Opinnot voivat alkaa heti
Toinen argumentti ylioppilastodistuksen puolesta on se, että jos valitaan papereiden perusteella, melkein kaikki voivat aloittaa opiskelun heti lukiosta päästyään. Jotkut jäävät sakkokierrokselle parantaakseen ylioppilastodistusta, mutta jos lukio-opinnot ovat kerran jääneet vähän kesken, on aivan rationaalista lukea lukio loppuun sen sijaan, että haaskaa aikaa muurahaispesässä istumiseen tai puhelinluettelon ulkoa oppimiseen. Mitään lisäopetusta ei tarvitse antaa. Kirjoja on osattava lukea, jos kerta on tarkoitus opiskella korkeakoulussa.
Ylioppilastutkinto suosii nopeammin kehittyviä tyttöjä
Tämä on koko koulujärjestelmämme ongelma. Se on pahimmillaan lukioon pyrkimisen vaiheessa, koska pojilla on siinä vaiheessa murrosikä vielä vähän kesken. Olen ehdottanut ennenkin ja ehdotan taas: tyttöjen pitäisi aloittaa koulu puoli vuotta poikia nuorempina – siis niin, että ikäluokka pantaisiin poikki heinäkuun alusta ja pojilla tammikuun alusta.
Poikien hitaampi kypsyminen on syy painottaa ylioppilastutkintoa eikä lukion päästötodistusta, koska ylioppilastutkinto mittaa osaamista lukion lopussa ja päästötodistus koko lukion aikana. En sinänsä ymmärrä, miksi vaikkapa englanninkielen arvosanaan vaikuttaa se, kuinka hyvin osasi englantia jo lukion ensimmäisellä. Eikö sen pitäisi mitata sitä, kuinka hyvin osaa englantia lukion lopussa. Ei juoksukilpailussakaan anneta mitaleita väliaikojen perusteella vaan siitä, mikä on sijoitus maalissa.
Toinen syy käyttää nimenomaan ylioppilastodistusta on siinä, että arvosteluasteikko eri kouluissa on aivan erilainen – peruskouluissa vaatimustason ero voi olla jopa kaksi arvosanaa niin, että osaaminen, jolla yhdessä koulussa saa kasin saa toisessa koulussa kutosen. Jos sisään otettaisiin opettajan antaman arvosanan perusteella ilman tasokokeita, syntyisi numeroinflaatio, jossa kaikki saisivat vain hyviä arvosanoja.
Miksi uskonnon arvosanan pitäisi vaikuttaa sisään pääsyyn
Ei pitäisikään. (Se on jopa uskonnonvapauden vastaista, mutta tämä on oma tarinansa.) Korkeakouluilla on oikeus ja jopa velvollisuus vähän miettiä, mitä ylioppilastodistuksen arvosanoja ne painottavat. Teknillisille aloille pyrittäessä varmaankin kannattaisi painottaa matematiikan, fysiikan ja kemian arvosanoja – aivan oikein, lukiossa pitäisi vähän miettiä, mitä siellä opiskelee, jotta opetus korkeakouluissa ei joutuisi alkamaan aivan alusta.
Lukiossa on omat kurssinsa vaativalle ja yksinkertaistetulle matematiikalle. Niiden arvosanoja ei tietenkään pidä verrata suoraan toisiinsa. Lyhyen matematiikan laudatur vastaa korkeintaan pitkän matematiikan cumua, jos sitäkään.
(Sinänsä on pieni ongelma, että matematiikan arvosanoja on vain yksi, kun kielitaitoa mitataan usealla eri kokeella niin, että jokaisesta kielestä saa oman arvosanan. Todennäköisyyslaskenta esimerkiksi on aivan eri asia kuin integraalilaskenta, ainakin enemmän eri asia kuin espanja ja ranska. Matematiikan kokeen matala informaatioarvo on yksi peruste mitata lukion matematiikan osaaminen uudestaan pääsykokeissa vähän detaljoidummin.)
Se mitä aineita korkeakoulujen sisäänpääsyssä painotetaan, vaikuttaa tietysti siihen, mitä aineita kannattaa lukiossa lukea. Joku voi pitää tätä ongelmana, mutta minusta sen, joka aikoo lukemaan teknillstä fysiikkaa, on syytäkin lukea matemaattisia aineita ja luonnontieteitä lukiossa.
Nuoret ovat liian nuoria valitsemaan uraansa
Mikä näissä suomalaisissa lukiolaisissa on niin nössöä? Muissa maissa suuntaudutaan jo lukiossa tietyille urille ja meilläkin ammattikoululaiset joutuvat heti peruskoulun jälkeen päättämään, kouluttautuvat kampaajiksi vai autonasentajiksi. Miksi lukiolaiset ovat epäkypsempiä kuin ammattikoululaiset?
Sinänsä olen sitä mieltä, että alan vaihtaminen kesken opintojen pitäisi olla helppoa ja suotavaa. Oman elämänuran hahmottuminen sujuu aikomaansa alaa opiskellen paremmin kuin välivuotta bilepainotteisesti viettäen.
Pitää olla uusi mahdollisuus
Moni kaihtaa sitä, että yliopistoon pääsy olisi kerrasta poikki ja tunnetasolla ymmärrän tämän hyvin. Mietitäänpä tilannetta, jossa johonkin otetaan 400 oppilasta vuodessa arpomalla. Koska on aivan kohtuutonta, että yksi arpominen ratkaisee kaiken, on oltava mahdollisuus uuteen arvontaan. Hyvä, otetaan vuosiluokasta ensimmäisellä kerralla arpomalla 200. Vuoden kuluttua samasta ikäluokasta otetaan 100 lisää ja jotta tämäkään ei olisi lopullista, seuraavaksi 50, sitten 25 ja niin edelleen. Millä tavalla tämä olisi parempi.
Pääsykokeet eivät kuitenkaan ole arpomista. Näiden liian myöhään miehistyneiden – palautteen perusteella sukupuolittunut ilmaisu näyttää perustellulta – on saatava uusi tilaisuus. Ehkäpä näin. Miksi he eivät voisi vain parannella sitä ylioppilastutkintoaan. Mutta tämä on jonkinlainen argumentti sen puolesta, että vaikka pääosa otettaisiin heti lukiosta ylioppilastutkinnon perusteella, osa voitaisiin ottaa pääsykokeilla.
Monipuolisempaa joukkoa
Korkeakouluihin tarvitaan monipuolisempaa poukkoa. Sama testi kaikille tuottaa liian samanlaisia osaajia. Tämä on minusta hyvä argumentti. Tosin pääsykokeissa on sama ongelma. Nekin suosivat kovin samanlaisia, koska on vain yksi testi eikä monta rinnakkaista.
Siitä papereilla sisään ottamisestakin voidaan tehdä monimuotoisempaa. Tehdään tällainen kuvitteellinen esimerkki, että jokin korkeakoulu päättäisi ottaa suoraan päältä ne, joilla on laudatur matematiikassa, fysiikassa, historiassa tai äidinkielessä, missä tahansa näistä. Silloin sisään tulisi eri tavalla hyviä kuin siinä tapauksessa, että noissa neljässä aineessa laskettaisiin puoltoäänet yhteen.
Otetaan 75 % papereiden perusteella, loput pääsykokeilla.
Harkinnanarvoinen kompromissi voisi olla, että otetaan 75% opiskelijoita ylioppilaskirjoitusten perusteella ja loput pääsykokeilla., Silloin valtaosa pääsisi opiskelemaan suoraan lukiosta. He voisivat taktikoimatta hakea mihin haluavat eikä heille tulisi välivuosia lukion ja korkeakouluopintojen välille, mutta olisi takaportti noille ”erilaisille oppijoille”. Koska jokin väylä pitäisi olla myös ammattikouluista, tämä pääsykoeväylä voisi sopia myös heille.
Lahjakkuustestit?
Työpaikkahaastatteluissa käytetään yhtenä kriteerinä palikkatestejä. Se on siis hyväksyttävää työhön otossa. Hallituksen mukaan korkeakoulujen pääsykokeita on kehitettävä sellaisiksi, ettei niihin voi valmistautua. Mitä muuta se voi tarkoittaa kuin lahjakkuustestejä?
Enemmän sisään?
Aika moni kommentoija tuntuu ajattelevan, että sisäänpääsykriteereitä pitäisi muuttaa niin, että hän itse tai joku lähisukulainen pääsisi. Tämä onnistuu vain, jos sisäänpääsyä lisätään.
Aloituspaikkoja pitäisi tehdä. Suomessa koulutetaan muita maita vähemmän kandeja – olemme jäämässä koulutustasossa jälkeen – mutta vastaavasti muita enemmän maistereita. Otettakoon siis sisään enemmän, mutta karsittakoon opintomenestyksen perusteella puolet pois maisterivaiheessa. Silloin valtion on kyllä muutettava kelpoisuusehtojaan niin, että kandin paperitkin kelpaavat silloin, kun maisterinopintoja ei tosiasiassa tarvita.
Jos sääntöjä muutetaan niin, että yhä useampi pääsee korkeakouluihin suoraan lukiosta, pitää sisäänottoa joka tapauksessa lisätä tilapäisesti, sillä muuten meille tulee kohortti, joka ei pääse sisään juuri lainkaan.
Aivan olennaista on tutkia sitä, mikä ennustaa opintomenestystä. Pääsykokeet vai ylioppilaskirjoitusten arvosanat ja jos ylioppilaskirjoitusten arvosanat, mitkä niistä missäkin opinnoissa.
Eipä siinä ole mitään ongelmaa vaikka kaikki valittaisiin ylioppilastodistuksella, kunhan yo-kokeen saa halutessaan uusia niin monta kertaa kuin haluaa ja opiskelijaa valittaessa laitetaan kaikki hakijat samalle viivalle eikä anneta rangaistuksia uusituista kokeista (eli suosita niitä jotka koetta eivät ole uusineet). Mahdollisuuksien tasa-arvo on tärkeintä.
Uskoisin, että tässä uudistuksessa ihmisiä eniten närästää useiden yo-koevalintaa puolustavien ylimielinen suhtautuminen heihin, joiden valituksi tuleminen suoraan yo-todistuksen perusteella ei aivan itsestään selvää. Ks. esim. Heikki Pursiaisen kannanotot.
Kunhan säilyy myös kohtuulliinen mahdollisuus lukion jälkeen. Tälle kannalle käännyi kun kummipoika, joka oli 8.8:n oppilas peruskoulussa oli lahjakas myös liikunnassa. Lukiossa halusi urheilla ja kokeilla rajojaan niin paljon, että ei riittänyt aika eikä yksinkertaisesti jaksanut panostaa lukioon. Harjoitukset ja kilpailut veivät aikaa n. 25–30h aikaa viikossa. Sai kuitenkin lukion läpi neljässä vuodessa noin seiskan oppilaana. Urheilu loppui jossain vaiheessa ja innostui sitten taas opiskelusta. Yliopistossa suuntasi taas energian siihen opiskeluun ja erinomaista tulosta on tullut.
Esitys valintamalliksi:
1. Valitaan 50 % opiskelijoista älykkyystesteillä, esim. SAT tai vaikka Mensan testi. Testit saisi tehdä kaksi kertaa vuodessa, mutta vasta kun on ylioppilas. Testit voisi halutessaan uusia niin monta kertaa kuin haluaa.
2. Valitaan loput 50 % opiskelijoista painottamalla yo-tutkinnon arvosanoja kullekin tiedekunnalle (vast.) sopivalla tavalla. Yo-kokeita saisi uusia niin monta kertaa kuin haluaa.
Poikkeuksena olisivat tietenkin taidealat ja vastaavat, joissa pitää testata jotakin sellaista mitä 1 ja 2 eivät mittaa, esim. soittotaito. Näillä aloilla olisi pääsykoe, johon ei voi opiskella. Toki voi soittaa, piirtää, näytellä jne. Pääsykokeen ohella valintapisteitä voisi antaa myös kohdista 1 ja 2.
Kommentoin vain tähän: ” Ei tarvitse taktikoida
Jos korkeakouluihin haettaisiin papereiden eikä työläidenpääsykokeiden perusteella, voisi hakea moneen paikkaa yhtä aikaa. Nyt joutuu hakemaan käytännössä vain yhteen, joten joutuu taktikoimaan: tuonne haluaisin, mutta on epävarmaa, pääsenkö, joten varminta hakea tuonne. Tämä johtaa epäoptimaalisiin valintoihin.”
Tuo voi aiheuttaa sen, että nuori jättää helpomman mutta omaan mielenkiintoonsa paremmin sopivan opiskelupaikan käyttämättä koska pääsisi vaikeampaankin sisälle. Tuo siis mahdollisesti aiheuttaa sen että opiskelijat jakautuvat eri oppilaitoksiin ylioppilastodistuksen ka:n perusteella eivätkä varsinaisen kiinnostuksen kohteen mukaisesti.
Helpompaan paikkaan hakeminen hyvällä todistuksella aiheuttaa siis näennäisesti sen että parempi päättötodistus menee osaltaan hukkaan ja harva sitä haluaa?
“Miksi uskonnon arvosanan pitäisi vaikuttaa sisään pääsyyn
Ei pitäisikään. (Se on jopa uskonnonvapauden vastaista, mutta tämä on oma tarinansa) Korkeakouluilla on oikeus ja jopa velvollisuus vähän miettiä, mitä ylioppilastodistuksen arvosanoja ne painottavat. Teknillisille aloille pyrittäessä varmaankin kannattaisi painottaa matematiikan, fysiikan ja kemian arvosanoja – aivan oikein, lukiossa pitäisi vähän miettiä, mitä siellä opiskelee, jotta opetus korkeakouluissa ei joutuisi alkamaan aivan alusta.”
Tässä pieni paradoksi. Vanhan tutkimuksen mukaan ylioppilastodistuksen uskonnon arvosana korreloi parhaiten tekniikan opiskelijoiden opintomenestyksen kanssa. Olivat oppineet työskentelemään tunnollisesti jo koulussa. En ole varma, onko tämä argumentti todistusvalinnan vai pääsykokeiden puolesta. Ehkä kuitenkin molempia tarvitaan.
Minun lähtökohtanani on se, että on tärkeätä valita korkeakouluihin niitä, joilla on parhaat edellytykset menestyä työelämässä tai vaihtoehtoisesti ne joiden korkeakoulutus tuo yhteiskunnalle suurimman lisäarvon.
Työelämän menestyksen mittarina voisi esimerkiksi toimia yhdistelmä valmistuneiden palkkauksesta ja työllistymisestä. Jos korkeakouluihin valittujen sukupuolijakauma muuttuu huomattavasti ja työelämän kulttuuri pysyy ennallaan, vähenee korkeakoulutettujen työhön käyttämät tunnit tulevaisuuden työelämässä.
Toisaalta opiskelemaan kannattaisi valita ne, jotka ilman korkeakoulutusta jäisivät työelämän ulkopuolelle tai muuten työlllistyisivät heikosti, mutta korkeakoulutettuina pärjäävät hyvin työssään.
Mietiskelin asiaa, ja mieleen tuli, että ongelmallisinta pelkkien ylioppilastutkintojen käyttämisessä sisäänpääsykriteerinä saattaa olla se, mitä se tekee ylioppilastutkinnolle ja sitä myötä lukiolle. Sillähän on väistämättä vaikutuksensa, jos kaikki tietävät, että juuri ylioppilastutkinto ratkaisee. Jo nyt valitetaan usein, että lukio-opetusta rajoittaa aivan liikaa se, että valmistaudutaan kirjoituksiin. Lukio on kuitenkin yleissivistävä koulu: yleensä viimeinen kerta, kun humanistit opiskelevat luonnontieteitä ja päinvastoin. Jääkö yleissivistykselle taikka ylipäätään millekään todelliselle oppimiselle mitään tilaa, jos kirjoituksien painoarvo kasvaisi näin rajusti.
Vertailukohtana tulee mieleen erilaiset siteerausindeksit, joilla pisteytetään korkeakouluja ja tutkijoita. Nämä indeksit ovat epäilemättä olleet alkuun hyvinkin toimivia ja kertoneet luultavasti aika hyvin eri tutkijoiden painoarvon. Mutta ongelmallista on, kun tutkittavat tietävät itse, että heitä tutkitaan ja muuttavat käyttäytymistään sen mukaan. Tutkijoiden ei pitäisi oikeastaan lainkaan välittää siteerauksistaan puoleen ja toiseen, jotta siteerauksia mittaamalla selviäisi tutkimusten painoarvo. Voi myös olla, että yo-tutkinto mittaa potentiaalista menestystä yliopistossa parhaiten silloin, kun opiskelijat eivät yritä liikaa pärjätä itse kokeessa, vaan valmistautuvat siihen pääasiassa omaksumalla itse opetettavaa asiaa.
Hyvä alku olisi lopettaa pakollinen ruotsin opetus kouluista. Itse vasta yli parikymppisenä kiinnostuin lukemaan kirjallisuutta, mutta huomasin etten osannut paljoakaan englantia vaikka olin kirjoittanut siitä M:n. Tämän johdosta aloin vapaa-ajala opettelemaan englannin sanavarastoa tasaisesti. Omalla englannillani ei oikein pärjännyt tekniikankaan teosten kanssa vaikka fyssast ja matikasta krijoitin toisesta ällän ja toisesta kahta pistettä vaille ällän.
Miksi opettelemme ruotsia vuonna vieläkin ja tuhlaamme aikaa?
Onko kukaan tehnyt simulaatiota siitä, mille tasolle pääsyrajat asettuisivat mikäli valinta tehtäisiin pelkän yo-kokeen perusteella, ja kuinka paljon valituissa opiskelijoissa tapahtuisi muutoksia? Periaatteessa dataa pitäisi olla saatavilla ihan riittävästi.
Jotenkin tuntuu siltä, että lääke- ja oikeustieteellinen saavat aivan ansiottoman suuren huomion näissä keskusteluissa. Paljon enemmän kiinnostaisi ns. “keskinkertaiset” alat: minkälaisella todistuksella pääsisi vaikka sähköteekkariksi Tampereelle?
Pitkäjänteinen opiskelu vaatii sinnikkyyttä ja päämäärätietoisuutta (eikä pelkästään älyä). Kun lukiolainen jo etukäteen tietää päästötodistuksella pääsevänsä opiskelemaan hän joutuu jo lukiossa käyttämään **juuri niitä samoja kykyjä**, joita opiskelussa menestyminen edellyttää.
Toisekseen.
Erikoisalat ja ‑yliopistot voisivat hyvinkin lobata lukioihin vapaaehtoisia kursseja (= järjestää tentit kurssin arvosanaa varten, jolloin kurssin arvosana on valtakunnallisesti vertailukelpoinen), joissa menestyminen kertoo erityismenestyksestä juuri tuossa opinahjossa. Menestys näissä vapaaehtoisissa kursseissa sitten pisteytetään sopivasti sisäänvalinnassa. — Eli **kaikki mahdollinen** lukiomenestys otetaan huomioon. Ei vain lopullinen ja virallinen tulos (päästötodistus).
Olennainen kysymys on, miten yliopistojen henkilökunta saadaan tuntemaan vastuuta siitä tehtävästä, miksi yliopistot alun alkaen ovat olemassa eikä vain nauttimaan “viran suomista eduista”.
Olen niin vanha, että pääsin yliopistoon kuuden viikon karsintakursseilla. Niiden sisältö oli suoraan ensimmäisen vuoden opiskelua, ja kun ne jäivät pois, sisältö siirrettiin ensimmäiselle lukukaudelle (jonkin verran supistettuna, jonka esim. kemian osaamisessa kyllä myöhemmin huomaa). Sama koskee sisäänpääsykokeita. Jos niiden sisältö on sitä, mitä tiedekunnassa joka tapauksessa opiskellaan, ei se ole “hukkaan mennyttä aikaa”. Ehkä siis enemmän pitäisi miettiä sitä, mikä on sisäänpääsykokeiden sisältö, eikä mustavalkoisesti, onko vai eikö. Jonkinlainen kombinaatio yo-todistuksesta ja sisäänpääsykokeista ilmeisesti olisi monessa tiedekunnassa paras, mutta tiedekunnat kyllä vaihtelevat tässä, niin että yleistä viisautta tuskin on olemassa.
Tuota, eiköhän korkeakouluun pääseminen tai opintojen loppuunsaaminen edellytä kyvykkyyttä. Voi hyvin olla että tällainen ihminen pärjäisi muutenkin. Esimerkiksi yrittäjänä.
Koulutus toki lisää osaamista jostain ilmiöalueesta, mutta monesti varsinaiset työtehtävät opettavat ammatin / ammatit. Mutta työpaikkaa ei saa, jos ei pysty esittämään oikeaa signaalia…
Tämä on hyvä idea. Lisäksi karsintaa fuksivuoden kursseissa.
Tiedän mitä tarkoitat (lukiossa on juuri näin), mutta teoreettisesti edellinen on pitkälti jälkimmäisen erikoistapaus.
Tämä saattaa kuulostaa pahalta, mutta tiettyihin aineisiin tarvitaan ideologista monimuotoisuutta takaava pääsykoe. Yhteiskuntatieteet ja journalismi eivät saa olla niin yksisilmäisiä kuin ne nyt ovat. Lisäksi valintaa voidaan kohdistaa ryhmäpaineille vastustuskykyisempiin autismikirjolla oleviin henkilöihin.
Hyvä koe voisi olla ideologinen Turing-testi, jossa kokelaat yrittävät esittää konservatiivisia näkökantoja niin kuin konservatiivit ne esittäisivät.
Koulu mittaa sitä kuinka paljon jaksaa käyttää vaivaa opiskeluun. Työelämässä lahjakkuus nousee eri tavalla esille kun kaikki tekevät kutakuinkun saman verran töitä. Arvosanat ei korreloi mitä osaa tehdä töissä.
“Aivan olennaista on tutkia sitä, mikä ennustaa opintomenestystä. Pääsykokeet vai ylioppilaskirjoitusten arvosanat”
Eikö olisi mielekästä huomioida myös se, ennustaako pääsykokeet vai yo-arvosanat paremmin myös esim. työllistymistä?
“Lukiossa on omat kurssinsa vaativalle ja yksinkertaistetulle matematiikalle. ”
Aikoinaan oli vain lyhyt ja pitkä eli suppea ja laaja. Tasovaatimus molemmissa sama ja opetustahti sama. Toisessa vaan enemmän tunteja ja sitä kautta pikkaisen enemmän asiaa.
Yleensä ihmiset jotka eivät jaksa käyttää vaivaa opiskeluun, ovat harvemmin niitä jotka saavat itsensä motivoitua työtehtävien tehokkaasen suorittamiseen.
Arvosanat kertovat oppimiskyvystä sekä kyvystä motivoida itseään tekemään tylsiä tehtäviä.
Olen ollut korkeakoulujen pääsykoeasioiden kanssa tekemisissä kolmessa maassa, ja tältä kokemuspohjalta olen taipuvainen kannattamaan opiskelijoiden valintaa ylioppilaskokeen pohjalta. Vaihtehtoisen reitin on hyvä olla olemassa, mutta parempi avoin yliopisto ‑järjestelmä voisi riittää.
Minusta seuraavat argumentit omaa kantaani vastaan ovat kutienkin jääneet hieman vähälle huomiolle:
1. Lukiolaisilla ei pääsääntöisesti ole kovinkaan suurta ymmärrystä siitä, minkälaisia eri akateemiset oppiaineet tai akateemiset ammatit ovat. Pääsykoerumba on tärkeä motivaation kannalta nimenomaan siksi, että siinä tutustutaan siihen, minkälaista esimerkiksi oikeustiede oikeasti on (erotuksena amerikkalaisista tv-sarjoista). Vapaa valinta ylioppilaskoemenestyksen pohjalta saattaisi tästä syystä edistää aiempaa enemmän tiettyjen koulutusalojen peritytyvyyttä tai yleensä akateemisen kodin merkitystä. Lisäksi koko järjestelmä sopii tästä syystä paremmin amerikkalaiseen college-malliin, jossa yliopistolla opiskellaan laajasti eri aloja ennen oman alan valintaa, ja alaa saatetaan kandidaatintutkinnonkin jälkeen vaihtaa jopa radikaalisti.
2. Ihan kehityspsykologinen fakta on, että monella jonkinlainen aikuismainen, abstrakti ajattelu käynnistyy vasta siinä noin ylioppilaskokeen aikoihin. On kohtuutonta, että ennen tätä laadullista muutosta tehty koulutyö vaikuttaa opiskelumahdollisuuksiin. Se on melkein kirjaimellisesti jonkun muun työtä, niin suuri muutos on.
Soininvaara haluaa Etelä-Korean mallin Suomeen. Siinä vanhemmat laittavat jo lapsensa pieninä lisäkoulutuksiin jotta ne pääsevät parhaisiin ylä-asteisiin ja sieltä parhaisiin lukioihin ja sieltä parhaisiin yliopistoihin. Koko lapsuus on järjetöntä suorittamista ja ne jotka ei menesty niin on tuomittu ikuiseen köyhyyteen.
Miten on noteerattava esimerkiksi 40 vuotta vanha lukion päästötodistus yliopiston sisäänotossa.
– Jos vanha päästötodistus ei ole samalla viivalla uuden kanssa, missä menee raja?
— Onko tuo raja ehdoton ja jyrkkä vaiko joustava?
— Miten tuo raja joustaa?
— Mistä tulee “lisäpisteitä”? (Valintakokeestako?!)
“Oikeiden opiskelijoiden valinta on niin tärkeätä, että se saa vähän maksaakin – joko rahaa tai opiskelijoiden aikaa.”
Ketkä ovat “oikeita opiskelijoita”? Onko oikein opiskelija se, kelle opinnoista on lopulta eniten hyötyä vai se, jonka tutkintotodistukseen tulee korkein keskiarvo? Monethan lahjakkaat opiskelijat eivät hyödy opetuksesta yhtään mitenkään, vaan käyvät yliopistossa lähinnä suorittamassa tentit ja nappaamassa tutkintotodistuksen. Aika suuri osa yliopisto-opintoja tehneistä ei myöskään lopulta sovella oppimaansa yhtään mitenkään (tässä vaiheessa yleensä sanotaan jotain runollista “akateemisista taidoista” tai “kypsyydestä”).
Mitä edes tarkoittaa opinnoissa menestyminen? Eikö saman argumentin englannin osaamisesta 1. lukiovuonna vs. lukion päätteeksi voisi kuvitella pätevän yliopistoonkin? Ovatko yliopistojen tenttiarvosanat erityisen merkityksellisiä mittareita? Ennustaako samasta lääkiksestä valmistuneiden lääkäreiden arvosanojen keskiarvo potilaan parantumista jotenkin olennaisesti?
Minusta tämä hakijoiden pakkomielteinen “oikeaan” järjestykseen laittaminen ei ole kovinkaan tärkeää. Tärkeää on saadan riittävän hyvä, ei optimaalinen valintamenetelmä. Jos valintamenetelmä on tolkullinen, huippulahjakkuudet pääsevät sisään joka tapauksessa. Nyt keskitytään siihen, mitä harmaan sävyä harmaan massan pitäisi olla.
“Sinänsä olen sitä mieltä, että alan vaihtaminen kesken opintojen pitäisi olla helppoa ja suotavaa. Oman elämänuran hahmottuminen sujuu aikomaansa alaa opiskellen paremmin kuin välivuotta bilepainotteisesti viettäen.”
Eikö tuossa ole aika iso ristiriita sen kanssa, että valinta tehdään YO-kokeen perusteella? Vaikka osassa alanvaihtoja vaihdetaankin vaan yhdestä saman alueen koulusta toiseen, osa alan vaihdoista tehdään hyvinkin rajusti poikkeavasti. Itse tunnen muun muassa teologisesta oikikseen vaihtaneen kaverin ja ne kokeet, joita hänen olisi pitänyt painottaa päästäkseen teologiseen ovat todennäköisesti hyvin erilaiset kuin ne kokeet, joita hänen olisi pitänyt painottaa päästäkseen oikikseen.
Ratkaisu voisi tietenkin olla se, että hän menisi vaan kiltisti istumaan YO-kokeisiin vuodesta toiseen, kunnes olisi saatu YO-arvosanat oikeissa aineissa tarpeeksi korkeiksi oikikseen pääsemiseen, mutta mitä tässä voitetaan suhteessa siihen, että valinta suoritetaan kokeella?
Itse olen valmistunut alalta, jonne tuskin olisin päässyt, koska kirjoitin kaksi kertaa pistettä vaille ällän YO-kokeissa pitkästä matikasta. Olet oikeassa, että ei pitäisi liikaa katsoa omaa napaa näissä asioissa, mutta hankala minun on olla miettimättä miten hyvin opinnot menivät ja unohtaa se, että pelkkä pitkän matikan E olisi rajannut minulta ulos aika monta tekniikan alan linjaa Aallosta.
Olisin itse asiassa aika todennäköisesti valmistunut lukiosta ainakin vuoden myöhemmin, koska olisin halunnut käydä kaikki viimeisetkin matikan kertaavat ja syventävät kurssit läpi siltä varalta, että sieltä olisi tullut apua siihen YO-kokeeseen. Mikäli siitäkään ei olisi ollut apua, sitten olisi ollut edessä kertaaminen niin pitkään, että olisi sen ällän kanssa tärpännyt. Nyt sen sijaan pääsin kerralla sisälle Aaltoon juuri sinne minne halusin ja opinnotkin alkoivat heti armeijavuoden jälkeen.
Itse asiassa kun tätä DI-kuviota mietin, niin ratkotaankohan tässä kaikkialle ulottuvalla tavalla ongelmaa, joka koskee oikeastaan vain kahta opiskelualaa: oikista ja lääkistä. Molempiin on isot pääsykoekirjat ja paljon hakijoita ja siten iso kasa porukkaa, jotka jäävät rannalle valmistautumaan seuraavaan yritykseen. Olisiko järkevämpää ratkaista vain näiden laitosten ongelmat ja jättää muut yliopistot / oppiaineet rauhaan?
Mielenkiintoinen keskustelu kaikkiaan!
Kirjoitukseen ja koko keskusteluun sisältyy tosin ainakin äkkiä lukemalta hienoinen ristiriita. Toisaalta nykysysteemin ongelmaksi esitetään sitä, että esim. moni lääkäriksi pyrkivä menee opiskelemaan kemiaa ja jättää nämä opinnot sitten kesken kun lopulta pääsee lääkikseen. Toisaalta todetaan, että “alan vaihtaminen kesken opintojen pitäisi olla helppoa ja suotavaa”, mistä voi syystä ollakin ihan samaa mieltä.
Mikä siis oikeastaan on ongelma tuon lääkärin urasta haaveilevan, pakkokemianopiskelijan kanssa, ja miten hän hakisi lääkikseen pääsykokeettomassa systeemissä? Ilmeisesti vain jättäisi ylioppilaskokeen tulokset sisään ja toivoisi, että muut hakijat olisivat seuraavina vuosina huonompia? Vai pitäisikö kemian opiskelun tuoda lisäpisteitä lääkiksen hakuun?
Olisiko ideana, että ikäluokasta pääsee ylioppilastodistuksen perusteella yliopistoon kirjoille tietty osuus, joka sitten yliopistossa ollessaan valitsee kuitenkin sen itselleen oikean alan ja vaihtaa siihen. En ymmärrä, miten tämä olisi välttämättä yksilön tai erityisesti yliopiston kannalta olennaisesti parempi tilanne kuin nykyjärjestelmä.
Miksi juuri sen sinun sukulaispojan piti saada opiskelupaikka, eikä jonkun muun? Jonkun, joka suhtautui opiskeluun vakavasti koko ajan?
Onko mitään tutkimustuloksia siitä, missä määrin sisään pääsisi eri ihmisiä kuin pääsykokeilla, jos käytettäisiinkin YO-todistusta?
En pidä nykysysteemiä mitenkään optimaalisena, mutta sisäänpääsyrajan vaihtamiseenkin liittyy ongelmia. Yksi on se, että nyt on suuri määrä aikaisempien vuosien ylioppilaita, jotka haluaisivat opiskella lääketiedettä/oikeustiedettä/kauppatiedettä. Jos nyt vaihdetaan paperivalintaan, niin näiden alojen aloituspaikat täyttyvät moneksi vuodeksi vanhoista ylioppilaista, joilla on puhdas laudatur-rivi kaikista niistä aineista, joita sisäänpääsyssä katsotaan. Jos vanhojen ylioppilaiden sisäänpääsyä ei jotenkin estetä, niin käytännössä suosituimpiin paikkoihin ei muutamana ensimmäisenä vuonna pääse muilla kuin laudatur-riveillä.
Minullakin on ollut kausia, jolloin olen miettinyt, olisinko sittenkin onnellisempi lääkärinä kuin nykyisessä ammatissani. Nämä epäilyt eivät ole kuitenkaan olleet niin voimakkaita, että olisin viitsinyt käyttää pari kuukautta tosissaan pääsykokeeseen lukemiseen. Jos olisin sen sijaan voinut päästä lääketieteelliseen vain lähettämällä paperit valintoihin, olisin hyvinkin saattanut ottaa vuoden virkavapaata töistäni ja käydä kokeilemassa, tuntuuko lääketiede omalta alalta. Tuskin olen ainoa.
Toinen ylioppilastodistuksen perusteella tapahtuvaan valintaan liittyvä ongelma on se, että ylioppilaskirjoitusten tulokset eivät erottele tarpeeksi hyvin niillä aloilla, joihin on kaikista vaikein päästä. Kun mainitsin tästä edellisen kerran, joku totesi, että tämä ei ole oikea ongelma: katsotaan vain arvosanan lisäksi kokeista saatuja pisteitä.
Minusta pisteiden vertaaminen laudaturin saanneilla ei kuitenkaan välttämättä johda parhaaseen lopputulokseen. Esimerkiksi pitkän matematiikan ylioppilaskokeessa pitää ratkaista 10 tehtävää. Tyypillisesti laudaturiin vaaditaan se, että tehtävistä 9 on ratkaistu täysin oikein (tai oppilas on kerännyt vastaavan pistemäärän useammasta melkein oikein ratkaistusta tehtävästä). Jos nyt lähdetään vertaamaan pyrkijöitä vain sillä perusteella, kuinka hyvin he ovat ratkaisseet kymmenennen tehtävän, tulos riippuu todennäköisesti liikaa sattumanvaraisista tekijöistä.
Tekniikan alalla vaikeimmillekin aloille pääsee nykyisillä pääsykokeilla sisään, vaikka kaksi tehtävää kahdestatoista olisi täysin väärin. Käytännössä siis parhaat hakijat erotellaan pääsykokeissa toisistaan usean vaikeamman tehtävän perusteella eikä vain yhden. Uskon, että tällöin pääsykoe ennustaa menestystä opinnoissa paremmin kuin ylioppilaskoe.
Puhumattakaan siitä, että yo-kokeiden tulee olla keskenään vertailukelpoisia vielä useiden vuosienkin jälkeen. Tunnetusti kokeiden vaikeustaso heittelee vuosittain, minkä vuoksi myös pisterajat vaihtelevat.
Yksi ratkaisumalli olisi antaa arvosanoja huomattavan paljon tiheämmällä skaalalla, vaikka järjestämällä kokeen tekijät prosentiileihin. Tällöin pisteen päähän ällästä jäänyt kirjoittaja saisi (ansaitusti) korkeamman arvosanan kuin rimaa hipoen eximian saanut. Toki tällöin myös kokeet tulisi tehdä laajemmiksi, jotta erot saataisiin paremmin näkyviin ja satunnaisvirheiden vaikutus olisi vähäisempi.
Tietysti tässäkin tulee taktikoinnin paikka: kannattaako kirjoittaa koe isoimman massan mukana keväällä, vai olisiko mahdollista saavuttaa parempi arvosana pänttäämällä vielä seuraavaan syksyyn — vai onko seuraavan syksyn taso liian korkea kun muutkin hikarit taktikoivat?
Kaikenkaikkiaan on kiinnostavaa nähdä, miten väistämättömään yo kokeiden tulostason paranemiseen reagoidaan. Onko jatkossa L:n saaminen käytännössä mahdollista vasta 4–5 vuotisen lukion jälkeen, kun uusijat, valmennuskurseilla kävijät ja pitkän kaavan kautta kirjoittavat valtaavat ykköstilat, vai aletaanko korkeimpia arvosanoja myöntää nykyistä suuremmalle osalle kirjoittajista?
OS: “Aloituspaikkoja pitäisi tehdä. Suomessa koulutetaan muita maita vähemmän kandeja – olemme jäämässä koulutustasossa jälkeen – mutta vastaavasti muita enemmän maistereita. Otettakoon siis sisään enemmän, mutta karsittakoon opintomenestyksen perusteella puolet pois maisterivaiheessa. Silloin valtion on kyllä muutettava kelpoisuusehtojaan niin, että kandin paperitkin kelpaavat silloin, kun maisterinopintoja ei tosiasiassa tarvita.”
Tämä olisi se oikeudenmukaisn tie. Karsintaa voitaisiin toki tehdä jo ensimmäisen lukuvuoden aikana ja sen päättyessä.
Ensimmäisten vuosien opinnot ovat halpoja. Luentosalien istumapaikat ja peruslabrat eivät hirveästi maksa, ja tenttejä voidaan kehittää helposti arvosteltaviksi. Aiheiden syvällistä ymmärrystähän ei tuossa vaiheesssa edellytetä. Pistetään vaikka AI poimimaan selvä tapaukset.
“Aivan olennaista on tutkia sitä, mikä ennustaa opintomenestystä. Pääsykokeet vai ylioppilaskirjoitusten arvosanat ja jos ylioppilaskirjoitusten arvosanat, mitkä niistä missäkin opinnoissa.”
Tätä on tutkittu paljon, mutta korrelaatiota ei ole löydetty yo-kirjoitusten, pääsykokeiden ja opintomenetyksen välillä sellaisella tarkkuudella, että voitaisiin määritellä ala, jolla opiskelija menestyy.
Jos on edennyt ylioppilaaksi saakka kohtaliislla papereilla niin on kykenevä opiskelmaan mitä vain,menestys riippuu loppujen lopuksi motivaatiosta .
Kun oikea ala on löytynyt niin heikompilahjainenkin ponnistelee läpi. Hyvä esim on G.W .Bush nuorempi.
Papereiden perusteella tehtävä valintakin onnistuu , L‑papereilla valmistuu n 5 % ylioppilaaksi joten 1500 hyväksyttyä ei tuki mitään
Mutta jotta muut reitit eivät muodostuisi umpiperäksi pitäisi pääsykokeilla ja/tai muiden oppilaitosten papereilla päästä reilun kokoinen osuus sisään
Ja lisäopintoja tai suuntaa pitäisi voida vaihtaa helpommin kuin nykyään.Jos ihminen näkee mahdollisuuksia muualla kuin mitä lukee niin miksi estää vaihto.
Suomella on jo uusi ongelma, ulkomaille mennään opiskelemaan jo kuten 80-luvulla kun opiskelumahdollisuuksia rajoitettiin voimakkaasti.
Suomlaisten ongelma on, että harva palaa takaisin valmistuttuaan
SAma ongelma koskee lukukausimaksuja: Virossa ja monessa muussa maassa voi opiskella halvalla.JOs se maksaa liikaa Suomessa aina voi siirtyä halvempaan maahan
Keskeisiä ongelmia on minusta kaksi.
Käytännössä jo lapsena tehdyt valinnat / omaksutut mielikuvat ja asenteet rajaavat tulevia vaihtoehtoja. Esimerkiksi matematiikassa osaaminen alkaa hajota peruskoulun yläluokilla, mikä käytännössä estää pitkän matematiikan opiskelun ja näin ollen sulkee vaihtoehtoja paljon pois. Oma osuutensa tässä on myös sukupuolistereotypioissa ja kokemuksista siitä, mihin itse voi pystyä. En usko, että lapsuudessa tai varhaisnuoruudessa tapahtuva osaamisen hajoaminen vielä kertoisi riittävän virheettömästi lahjakkuudesta tai motivaatiosta yliopisto-opintoihin. Positiivisessa tapauksessa varmaankin, mutta negatiivisessa tuskin.
Toinen liittyy sosioekonomisen taustan vahvaan yhteyteen peruskoulun oppimistuloksiin. Myös tämä johtaa heikompiin lähtökohtiin lukio-opinnoissa, ja todennäköisesti rajoittaa myös kuvittrlukykyä siitä, mille kaikille aloille voisikaan kyetä.
Huom. tämä ei tarkoita, että nykyjärjestelmässä kannattaisi pysyä,kirjoituksessa kyllä tuodaan hyvin esille siihen liittyvät ongelmat, mutta koko systeemi pitäisi ajatella peruskoulun rajoittuneisuus huomioiden, jotta lahjakkuuspotentiaalia ei hukattaisi, ja jotta mahdollisuuksien tasa-arvo lisääntyisi.
Lisäksi lukio-opiskelusta voisi tulla mielekkäämpää ja vähemmän henkisesti kuormittavaa, jos pääasiallinen motivaatiotekijä ei olisi korkeakouluun pääsy, vaan oppimisen halu. Sisäiseen motivaatioon oppiminen voisi edesauttaa myös myöhempää korkeakouluissa ja työelämässä pärjäämistä.
Esim. lääkikseen hakijoiden välille syntyy selkeitä eroja, jos lasketaan yhteen fysiikan, kemian ja biologian yo-kokeista saadut pisteet. Sama homma tekniikan alalle kun huomioidaan matematiikan ja fysiikan yo-pisteet.
Em. raakapisteet voidaan normittaa eri vuosina tehhtyjen kokeiden vertailun mahdollistamiseksi. Siis laskea esim. persentiilit ja antaa pisteitä 0–100 per koe.
Keskustelussa on unohdettu, että yliopistoihin voi pyrkiä myös ammatillisen tutkinnon perusteella.
Yleisen jatko-opintokelpoisuuden saavuttamiseksi ammattikouluissa opiskellaan samoja lukuaineita kuin lukiossakin. Tunteja on liian vähän korkeakouluopintojen vaatiman tason saavuttamiseksi, mutta samalla aivan liikaa niille, jotka ovat jo peruskoulussa saaneet lukuaineista tarpeekseen. Amiksessa istutaan ruotsin ja äikän tunneilla kertaamassa tuloksetta asioita, jotka peruskoulussakin jäivät oppimatta, ja samalla käytännön ammattiopinnot on säästetty etäopinnoiksi ja työharjoitteluksi. Ei ihme, että ammattiopintojen keskeyttäminen on iso ongelma.
Jos lukuintoinen LVI-asentaja voisi joustavasti suorittaa vain vaadittavien aineiden lukiokurssit ja yo-kokeet (esimerkiksi matematiikan, fysiikan ja englannin) ja pyrkiä niiden pisteillä tekniseen korkeakouluun, muut LVI-asentajaopiskelijat voitaisiin säästää muodollisesti yleiseen jatko-opintokelpoisuuteen johtavista, käytännössä tuloksettomaksi jäävistä lukuaineopinnoista.
Oliko Soininvaara ehtinyt pohtia sitä, millä tavalla ylioppilaskokeen tulokset muuttuisivat, kun niistä tulisi mittari elämästä ja kuolemasta? Mittaisivatko ne tällöin yhtä hyvin opintomenestystä yliopistossa, kun lahjattomat ja/tai vauraudessa elävät kokelaat ohittaisivat kokeessa laiskat ja/tai nuoruudestaan nauttivat lahjakkaat? Siis samoin kuin nyt yliopistojen pääsykokeissa. Ja olisiko Soininvaara halukas lyhentämään lapsuutta kouluttautumisen paineessa? (vrt. gaokao Kiinassa; lisää Mari Mannisen Suomen Kuvalehteen kirjoittamassa artikkelissa ”Kiinalaisen käsitys koululaisen vapaapäivästä: 8,5 tuntia pänttäystä”)
En näe ristiriitaa. Alan vaihtaminen itselle sopivampaan pitäisi olla helppoa. Lääkärikoulu ei ole pakkokemianopiskelijalle sopivampi, koska joku toinen on häntä lahjakkaampi sillä alalla. Parempi siis tyytyä opiskelemaan kemistiksi.
Eikö nopeasta suoriutumisesta voisi palkita lisäpisteillä? Joka tarvitsee paljon aikaa yo-tutkinnon suorittamiseen, tarvinnee paljon aikaa korkeakoulututkinnon suorittamiseen.
Blogisti kertoo oikein sen, mitä valtamedia ja vastuuministeri eivät ole osanneet kertoa: Suomessa korkeakoulutetaan hieman pienempi osuus väestöstä kuin monissa muissa OECD-maissa, mutta tämä johtuu siitä, että Suomessa kaikille kandiopiskelijoille annetaan oikeus maisteritutkinnon tekemiseen. Ratkaisu ei siis ole maisteriopiskelijoiden määrän lisääminen vaan vähentäminen, samalla kandiopiskelijoiden määrää lisäten.
Kyllä sisäänotossa on syytä olla sen verran huolellinen, että valtaosa saadaan koulutettua 3 vuodessa kandiksi.
Soininvaara:
“Pääsykokeiden puolesta on sanottu, että kun sisään ei pääse vain ilmoittautumalla ‚vaan on osoitettava motivaationsa valmistautumalla kokeisiin, saadaan motivoituneempia opiskelijoita, jotka eivät keskeytä opintojaan niin herkästi. Jos on tarkoitus mitata vain motivaatiota, pääsykoe voidaan korvata puhelinluettelon opettelulla ulkoa tai muurahaispesässä istumisella, ja sitä eräät pääsykokeista muistuttavatkin.”
Ei se ihan noin ole. Pääsykokeiden myötä opiskelijoiden valmiudet voivat olla parempia jo opintojen alussa. Jos käyttää kuukauden tai kaksi jonkun alan opintoihin, niin kyllä osaamista on opintojen alkaessa enemmän kuin olisi, jos olisi viettänyt saman ajan vaikka sen puhelinluettelon ääressä. Taannoin lueskelin artikkelia, jossa vertailtiin opintojen keskeyttämismääriä Suomen ja Ruotsin lääketieteellisissä tiedekunnissa. Ruotsissa valinnat on jo vuosien ajan tehty todistusten ja ylioppilastutkinnon perusteella, Suomessa puolestaan pääsykokein. Ruotsissa lääketieteen opinnot keskeyttävien määrä on moninkertainen Suomeen nähden.
Kyse ei ole vain siitä, että onko ylipäätään motivaatiota mihinkään — vaan siitä, että sellaisilla aloilla, jotka eivät ole suoraan lukion oppiaineita, lukiosta tulevat eivät etukäteen edes tiedä, mitä ala sisältää. Jos on pääsykokeet, nuoret perehtyvät alaan edes hiukan, ja osa huomaa sen myötä jo ennen opintojen aloittamista, ettei tämä olekaan sellainen ala, joka kiinnostaa.
Suomessa lääketieteellisen pääsykokeet perustuvat nykyisin lukion fysiikan, kemian ja biologian kursseihin sekä kokeessa jaettavaan aineistoon. On vaikea uskoa, että pääsykoe tässä suhteessa edistäisi lääketieteen alan osaamista tai tuntemista tuoreella opiskelijalla jotenkin olennaisesti siihen verrattuna, että tutkittaisiin vain ylioppilaskirjoitusten fysiikan, kemian ja biologian arvosanoja.
Pääsykokeet saattavat silti olla paikallaan, jos ne erottelevat hakijoita paremmin kuin ko. ylioppilaskokeet.
Näin on tosiaan nykyisin, kun varsinainen lääketieteellinen pääsykoekirja on pudotettu pääsykoevaatimuksista pois. Aiemmin pääsykoekirjana oli mukana Galenos ja sitä ennen Ihmisen fysiologia ja anatomia. Uusien ylioppilaiden sisäänpääsymahdollisuuksien parantamiseksi lääketieteellisestä pääsykoekirjasta luovuttiin. Katselin opintojen suoritustilastoja, ja viime vuosina lääketieteessä näköjään opintosuoritusten määärä on kasvanut kohisten. Lääketieteessä jopa 84 % opiskelijoista näyttää suorittaneen viimeksi raportoituna tilastovuonna vähintään 55 opintopistettä lukuvuodessa, kun 2010-luvun alussa osuus oli 70 %. Valtakunnan keskiarvo kaikilla aloilla on noussut samana aikana 36 %:sta 42 %:iin. Lääketieteellisten tiedekuntien sisäänottojen kasvun kanssa samaan aikaan on kasvanut niiden opiskelijoiden osuus, jotka tekevät opintoja tavoiteajassa eteenpäin. Keskeyttämismäärien kehityksestä sen sijaan en valitettavasti Suomesta löytänyt sellaisia tilastoja, joissa näkyisi muutokset eri vuosina.
Ei pidä paikkaansa. Suurin osa laudaturin ylioppilaista saa nykysysteemissäkin opiskelupaikan ja päätyy aika nopeasti työelämään. Eivät vanhat laudaturin kirjoittajat ole viemässä kandivaiheen paikkoja keltään. He ovat pääosin jo ammateissaan, ja jos he hakeutuvat uudelle alalle, he ovat todennäköisesti maisterivaiheen valinnoissa, kun alla on jo tutkinto.
Tämän laudaturkammon eräänä perusteena on uskoakseni se yliopistojen eräiden tiedekuntien pelko, että heille ei riittäisi laudaturin ylioppilaita. Nyt, kun on vaativat pääsykoe, on helppo todeta, että opiskelijat ovat ikäluokkansa parhaimmistoa. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ehkä ole.
Laudaturin yleisarvosanan kirjoittaa ehkä tuhat ylioppilasta vuosittain. (Loput suunnilleen 500 laudaturia menevät hajaääninä eximian ja magnan ylioppilaille.) Näistä ainakin kolmannes on pitkän matematiikan lukijoita, joten matemaattis-luonnontieteellisten ja teknillistieteellisten alojen voi olettaa imevän noin 300–400 laudaturin ylioppilasta. Lääketieteellinen ottaa oman osansa, ehkä noin 100–200. Muille aloille jää siis 400–500 laudaturin ylioppilasta. Kaikki näistä eivät todellakaan mene oikeustieteelliseen. Yhteiskuntatieteellinen ala ottaa ehkä satakunta, kauppatieteellinen saman verran ja kasvatustieteelliset ja humanistiset alat ehkä sata. Kadikseen menee ehkä parikymmentä, ulkomaillekin muutama kymmenen. Oikeustieteelliselle jää maksimissaan sata laudaturin ylioppilasta koko valtakunnassa. Eli Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen, jonne otetaan 200 opiskelijaa vuodessa, tulee pääsemään aivan hyvin eximian tai magnan yleisarvosanalla, jos painopistekokeista on laudatur.
Voi siis todeta, että eximian papereilla pääsee tulevaisuudessa melkein mihin vain, ja magnallakin varmaan niille aloille, joiden painopistekokeista on eximia tai laudatur. Maakuntayliopistoihin mennään cumun papereilla ihan ongelmitta.
Sitten jokin Otaniemen teknillinen fysiikka, tuo nörttien laskuvarjojääkärikoulu, on ihan oma lukunsa. Siellä ei paperivalinnassa riitä laudatur sekä fysiikasta että eximiasta. Ratkaisevaksi nousevat kielten arvosanat, koska laudaturin hakijoita on liikaa.
Arkkitehti kysyy viisaita. Ensinnäkin se, onko tehty simulaatioita. Ymmärtääkseni ainakin lääkis on tehnyt. Konkreettisin seuraus oli kaiketi se, että sisäänpääsyporukka naisistui entisestään.
Vielä parempi kysymys on tässä:
Itse olen yläkoulun opettaja ja olen aivan varma siitä, että taistelu “hyvistä” lukiopaikoista ja lukion venyminen olisivat vääjäämättömiä.
Mikä tässä on niin vaikeaa hahmottaa?
Kolmaskin kysymys, taisi sekin olla arkkitehdin, on relevantti: onko tässä käytännössä vain lääkiksen, oikiksen ja kauppiksen ongelma? (Kauppis oma lisäykseni.)
Tämä aihe tuntuu olevan ns. tunteisiin menevä: aika moni miettii itseään tai läheisiään — erityisesti lapsiaan. Niin toki minäkin, mutta voin vakuuttaa että olen itse spekulaatioiden ulkopuolella: nuorin lapseni aloitti lääkiksessä jo muutama vuosi sitten.
Loppujen lopuksi: minusta ongelma on se valtava hakijapotentiaali, joka on vuosien saatossa kertynyt. Olisiko jopa 50 000 nuorta, jotka ovat kirjoittaneet ylioppilaaksi viimeisen viiden vuoden aikana mutta eivät ole (vielä) päässeet toivomaansa opiskelupaikkaan. Heillä on oikeasti aikaa ja ilmeisesti myös rahaa satsata taas ensi vuoteen. Ja mielestäni heillä on siihen täysi oikeus.
Korkeakouluopinnot voidaan aloittaa 19-vuotiaina (tai pojat 20-vuotiaina) jos tuo hakijatulppa saadaan sulamaan. Minusta sellaisia sulattamiskeinoja on hyvin vähän.
Tähän päättäjien ja vaikuttajien — kuten esim. Osmo — olisi syytä ottaa kantaa. Sen jälkeen valintaperiaatteiden valinta olisi paljon helpompaa.
Touko Mettinen
(nimimerkki)
ei omaa lehmää (enää) ojassa
Ja kun vielä pohdin, oivalsin tämänkin ongelman: lukion opettajan on käytännössä mahdotonta tarjota sellaista kurssia, jonka osaamalla oppilas saavuttaa laudaturin — jos vaaatimukset nykyisestä karkaavat, kuten on vääjäämätöntä. Paitsi ehkä ihan muutamassa lukiossa isojen kaupunkien keskustassa. Kun se laudaturin vaatimus karkaa, koska kaikki satsaavat siihen, koska vain laudatur tarjoaa pääsyn korkeakouluun.
Eli kun Osmo tuossa alussa lähti vähän siitä, että “eihän ne Helsingin eliittilukioiden laudatur-hirmut nyt kaikkia aloituspaikkoja veisi” niin olet kyllä oikeassa: vain parhaat. Se, onko se oikeudenmukaista ja tasapuolista, onkin sitten pohdinnan paikka. Tai siis se, että onko eliittilukion lapsi vääjäämättä parempi juristi kuin pienemmän paikkakunnan koulukas.
Touko
Mistä on peräisin uskomus, että oppilaan on helpompi saada laudatur eliittilukiossa kuin tavallisessa lukiossa. Asiaa tutkittiin viime keväänä VATT:ssa ja päädyttiin siihen, että eroa ei ole. Kohde joukkona olivat ne, jotka juuri ja juuri pääsivät eliittilukioon ja ne jotka jäivät täpärästi riman alle. Hyvä oppilas pärjää missä vain.
Eikö tuossa “pseudosatunnaistetussa” tutkimusasetelmassa ole ongelmana, että eliittikoulun huonoimman oppilaan ja keskinkertaisen lukion priimuksen kokemus koulusta saattaa olla hyvin erilainen kuin mediaaniopiskelijalla tai keskimmäisellä 50 prosentilla samassa koulussa.
Esim. STT:n lukiovertailussa mainitut huippulukiot, kuten Etelä-Tapiolan lukio, pärjäävät huomattavan hyvin, vaikka lähtötaso huomioidaan.
Samasta aiheesta rapakon takana:
https://www.google.fi/amp/s/www.theatlantic.com/amp/article/263122/
“On kuitenkin hyvä huomata, että tutkimuksessamme ”eliittilukiokäsittelyn” saavat ovat niitä, jotka ovat ainakin periaatteessa lähtötasoltaan lukionsa tai vertaisryhmänsä heikoimpia. Täten heidän suhteellinen ”sijoituksensa” vertaisryhmänsä sisällä voi heikentää heidän arvosanojaan, ja täten kumota eliittilukion mahdollisen positiivisen vaikutuksen (Murphy ja Weinhardt 2016, Cicala ym. 2017).”
Itseäni kiusaa lisäksi suuresti nämä esim. VATT:n tutkimukset lukioiden “lisäarvosta” ja “tehokkuudesta”, joissa eliittilukioita kuvataan keskinkertaisiksi*, mutta vertailut ovat pääosin anonyymejä tai (tilastollisesti merkitseviä?) tuloksia kuvaillaan vain osin.
http://vatt.fi/lukioiden-valiset-erot-ja-paremmuusjarjestys *
Ensimmäisten vuosien opinnot eivät ole hirveän halpoja, kun ne toteutetaan hyvin. Esimerkiksi teknillisissä yliopistoissa ensimmäisen vuoden massakursseilla on tyypillisesti noin kaksi tuntia pienryhmässä tehtäviä laskuharjoituksia viikossa kullakin kurssilla. Jos opiskelija on luennoilla n. 20 tuntia viikossa, on hän hyvinkin kymmenen tuntia viikossa laskuharjoituksissa noin kolmenkymmenen hengen ryhmässä. Se ei todellakaan ole ilmaista.
Laboratoriokurssit puolestaan eivät ole halpoja. Päinvastoin, ne ovat kohtuullisen kalliita. Tarvitaan laboratorioksi rakennettu opetustila ja laitteistot. Työturvallisuuden ja oppimisen tehokkuuden varmistamiseksi tarvitaan noin yksi opettaja kymmentä opiskelijaa kohti, ja kirjalliset raportitkin on jonkun tarkastettava. Ei ole todellakaan ilmaista puuhaa.
Teknillisissä yliopistoissa on lisäksi saatu se kokemus, ettei Suomesta löydy paljoa enempää lahjakkuusreserviä alalle. Kun sisäänottoja laskettiin 2000-luvun loppupuolella noin kolmanneksella, valmistuneiden määrä pysyi melkein samana. Tämä puhuu omaa, synkkää kieltään.
Karsintakurssi on hieno systeemi, mutta sosiaalisesti hirveän epäoikeudenmukainen. Se tarkoittaa, että ihmisellä pitää olla varaa osallistua kuuden viikon kurssiin vieraalla paikkakunnala. Käytännössä se estää kesätöiden vastaanottamisen koko kesäksi, joten kurssin kustannukseksi tulee helposti kolme, neljä tuhatta euroa, sekä tuhatkunta euroa matkoihin ja elämiseen vieraalla paikkakunnalla lyhytaikaisena kävijänä. Pääsykokeeseen osallistumisen kustannukseksi tulee helposti viitisentuhatta euroa.
Tällainen valintamenettely suosi erittäin voimakkaasti paikkakuntalaisia ja vauraita perheitä. Pääsykokeisiin siirryttiin, koska ne eivät ole yhtä kalliita osallistua. Ylioppilaskoe on vielä parempi. Siihen saa osallistua kotipaikallaan ja lukio on korkeakoulukelpoisuuden saamiseksi käytävä joka tapauksessa.
Mitä ihmeen harhaoppia täällä levitetään?
Jos haluaa yliopistoon, valitsee pitkän matematiikan ja sen kun lukee maisteriksi tai DI:ksi.
Teknillisen + luonnontieteellisen alan aloituspaikkoja taitaa olla yliopistoissa enemmän, mitä pitkän matematiikan kirjoittajua ikäluokassa. Tästä voisi päätellä, että ällää heikompikin arvosana kelpaa.
Eipä ainakaan teknisten alojen pääsykokeissa tarvinnut osata kovinkaan paljoa, jos tavoitteena on vain opiskelupaikka.
Muistan kun aloin lukiossa laskeskelemaan, minne sitä omilla arvosanoilla pääsisi ja miten pitäisi pärjätä pääsykokeissa. Yllätyin, kuinka mafyke-ainevalinnoilla vain käveltiin yliopistoon sisälle.
Tilanne muuttuu jos L:n saaminen vaatii jatkossa “erikoispitkää” lukion oppimäärää, eli 4–5 vuotta pitkää lukiota ja yksityisiä valmennuskursseja. “Eliittilukion”, jossa kaikki opiskelijat ovat huipputasoa, on helpompi tarjota normaalin kurssitarjonnan yhteydessä nykyistä syventävämpää opetusta kun perusasioihin ei tarvitse käyttää yhtä paljon aikaa.
Eli käytännössä “eliittilukiossa” käytäisiin kolmessa vuodessa sama opetussisältö, mihin normaalilukion tahdilla kuluisi neljä vuotta. Toki hyvä oppilas voisi itsenäisesti opiskella ero kiinni normaalilukiossakin, eli välttämättä ero ei olisi kovin dramaattinen.
On täysin mahdollista, että YO-koetulokset ovat paras indikaattori tulevasta opintomenestyksestä juuri siksi, että YO-kokeita _ei_ käytetä sisäänottokriteerinä. Eli YO-kokeet otetaan juuri sopivan rennosti jotta “todellinen” älykkyys on dominoiva mittari lyhytaikaisen pänttäysmuistin, moninkertaisen uudelleenyrittämisen ja turnauskestävyyden sijaan. Jos YO-kokeesta tehdään opintouran tärkein yksittäinen ponnistus, on melko varmaa että koetulosten selitysvoima heikentyy “väärinkäytön” seurauksena.
arkkitehti,
Sinua ei lainkaan häiritse se, että VATT:n tutkimus päätyi havaintojen perusteella eri tulokseen kuin sinun fundeerauksesi.
Pääsykokeissa myöhemmin menestyneen varttuneemman hakijan pääsy sisään nuoremman pelkillä papereilla hakeneen sijasta oli selkeästi oikeudenmukaisempaa, koska vaihtoehtoisessa skenaariossa ensin mainitulla ei olisi ollut edes realistista hakuoikeutta. Nyt molemmilla oli hakuoikeus ja toinen onnistui hyödyntämään sitä reilun pelin säännöillä paremmin kuin toinen.
En huomannut myöskään tässä keskusteluketjussa minkäänlaista huomiota pääsykokeiden poistovaatimusten yhteyttä lukukausimaksukeskusteluun. Onhan niin, että juuri kirjoittaneiden ylenmääräinen suosiminen päästää sisään juuri sitä opiskelija-ainesta, joiden vanhemmilla olisi potentiaalisesti enemmän mahdollisuuksia ja halua rahoittaa jälkikasvunsa opintoja. Käsittelin aihetta itse edellisessä Uuden Suomen kirjoituksessani:
* Yliopistojen pääsykokeiden poisto johtaisi lukukausimaksujen käyttöönottoon
Ongelmaa ei olisikaan, jos nyt aloitettaisiin puhtaalta pöydältä ja hakemassa olisi vain yksi ylioppilasvuosikerta. Ongelmana ovat ne vähintään kaksi muuta vuosikertaa, jotka ovat myös kilpailemassa aloituspaikoista. Omassa tuttavapiirissäni on paljon sellaisia laudaturin — eximian ylioppilaita, jotka eivät ensimmäisellä hakukerralla pääseet haluamalleen alalle ja jotka yrittävät seuraavana ja mahdollisesti sitä seuraavana vuonna uudestaan. Lisäksi tunnen myös nuoria, jotka päättivät lääketieteellisen sijaan tyytyä kakkosvaihtoehtoonsa, mutta jotka vaihtaisivat heti lääketieteelliseen, jos pääsisivät sinne papereillaan.
Toki tilanne muuttuu, jos paperivalintaan saavat osallistua vain saman kevään ylioppilaat tai ensimmäistä kertaa pyrkivät.
Kommentoin tätä jo aikaisemman aiheeseen liittyvän kirjoituksen yhteydessä, mutta sanon saman uudelleen: Tutkimus ei antanut luotettavaa tietoa siitä, että lukiolla ei olisi mitään väliä. Oppilas, joka ei juuri ja juuri päässyt 9,3:n keskiarvorajan lukioon, ei varmastikaan mennyt 7,8:n keskiarvon lukioon, vaan todennäköisesti lukioon, jonka keskiarvoraja oli esim. välillä 8,7–9,2. Niinpä tutkimus ei kerro mitään siitä, miten tämä oppilas olisi menestynyt ylioppilaskirjoituksissa, jos hän olisi mennyt 7,8:n keskiarvorajan lukioon.
Itse asiassa luotettavampaa tietoa lukion vaikutuksesta olisi saatu sillä, että olisi verrattu maalaispaikkakuntien ainoaan lukioon selvästi yli 9:n keskiarvolla tulleiden oppilaiden ylioppilaskirjoitusmenestystä samalla keskiarvolla huippulukioihin tulleiden oppilaiden menestykseen. Toki vielä parempi olisi ollut mitata lähtötaso testillä kuin peruskoulukeskiarvolla, koska pääkaupunkiseudullakin on suuri ero eri yläkoulujen välillä sillä, millaisella osaamisella saa minkin numeron.
Toki kaikkein parhaat oppilaat kirjoittavat laudaturinsa lukiosta riippumatta. Minäkin tunnen useita henkilöitä, jotka ovat kirjoittaneet 6 laudaturia maalaislukiosta, jonne keskiarvoraja oli 6,5. Mutta jos taas ajatellaan niitä oppilaita, jotka ovat eximian ja laudaturin rajoilla, niin onhan siinä nyt suuri ero, käytetäänkö oppitunnilla suurin osa ajasta itsestään selvien perusasioiden jankkaamiseen vai ehditäänkö tunnilla käydä perusteellisesti läpi myös niitä asioita, joiden osaaminen tekee eron laudaturin ja eximian välillä.
No ei kyllä olisi. Pitää ottaa huomioon motivaatio ja perhetausta ja muut, koulusta riippumattomat tekijät. Siksi jonkinlainen pseudosatunnaistaminen vasta avaa tien kausaliteetin tutkimiselle. Kun tutkimuksen kohteeno olivat eliittilukioon pyrkineet, heidän motivaationsa ja perhetaustansa olivat jokseenkin samanlaisia.
Lisäksi maaseutulukioihin varmaankin tullaan maaseutuperuskouluista, joissa arvosteluasteikko on aivan muuta kuin kaupunkiperuskouluissa. Ysi saattaa vastata kaupunkikoulujen seiskaa.
Vastaavia tuloksia on saatu useissa muissakin tutkimuksissa: Suomessa koulumenestys selittyy lähinnä perhetaustoilla, ei niinkään koulujen tasoilla. Joissain muissa maissa koulun merkitys oppimistuloksiin on isompi. Asiaa on selitetty sillä, että Suomessa on hyvätasoiset oppikirjat, jotka ovat valtakunnallisesti käytössä, ja jotka vieläpä jokseenkin kaikki oppilaat hankkivat. Se tapapäistää oppimismahdollisuuksia. Täydentävää tietoa saa jokainen aika tasapuolisesti sitten vaikka netistä. Maissa, joissa oppikirjat on huonoja, tai köyhimmillä ei ole kirjoihin varaa, ollaan riippuvaisempia opettajan toiminnasta, ja tällöin koululla on selvästi enemmän merkitystä oppimistulosten kannalta.
Eli eliittilukion “heikoin” oppilas ja hyvän lukion priimusoppilas kirjoittaa kutakuinkin samoin. Näin olisin toki arvellutkin, mutta hyvä että on tutkittu.
Minun huoleni kylläkin oli se, että tämän valintauudistuksen jälkeen laudatureja metsästetään ihan erilaisella vimmalla, koska niitä tarvitaan ja ne varmistavat sisäänpääsyn.
Tarvitsemmekohan me VATTia selvittämään, saako äidinkielen laudaturin helpommin sellaisessa luokassa, jossa huonoin peruskoulun keskiarvo on 9,3 ja opettaja voi huoletta luottaa siihen, että yhdyssanat ja kappalejako ovat hallussa, eli voidaan keskittää suurempi tarmo niihin finesseihin, jotka erottelevat eximiat ja laudaturit.
Touko Mettinen
Pääsykoevalmennuksesta päästään sentään eroon!
Lääketieteelliseen pääsystä maksetaan jopa 7 000 euroa – ja nyt valmennuskurssifirmoja kiinnostavat jopa peruskoululaiset
Tunnollisesti tylsiä tehtäviä “tehokkaasti” suorittavat puurtajat tuntuvat olevan suomalaisessa organisaatiokulttuurissa niitä kaikkein arvostetumpia yksilöitä, jotka pitkällisen suodattumisprosessin kautta tuntuvat kondensoituvan johtotehtäviin ja ‑ryhmiin.
Tietysti on totta, ettei työnteko voi olla mitään kivaa ja mukavaa puuhastelua, mutta ei tehtävien järkevyyttä kyseenalaistamaton kurinalainen puurtaminenkaan ole nykymaailmassa juuri turhaa puuhastelua arvokkaampaa.
Ihan turha ihmetellä, miksi suomalaisen teollisuuden uusitumiskyky ja tuottavuuden kasvu ovat mitä ovat, kun suuri osa pomoportaasta halvaantuu mentaallisesti, jos eteen tyrkätään jotain mille ei löydy suoraan ratkaisua jostain prosessikäsikirjasta tai ylimmän johdon myllykirjeestä. Tietenkään nämä “kovat, mutta kivat puurtajat” eivät sinänsä yleensä torpaa ideoita (kun olo on kuin peuralla ajovaloissa, ei mieleen voi tulla ensimmäistäkään uskottavaa kiistävää komenttia) — vaan homma hoidetaan “otan selvää”, “hyvä idea, vien eteenpäin”, yms. ‑kommenteilla — joilla idea haudataan kuuden jalan syvyyteen pysyvästi.
Ei eliittilukioon opetuksen vuoksi mennäkään vaan luomaan suhteita.Kolme vuotta sosiaalisesti arvostetussa ympäristössä luo elinikäisiä verkostoja, joiden avulla on helpompi luoda uraa kuin aloittamalla jostain peräkylän lukiosta
Sama koskee eliittiyliopistoja niiden tärkein funktio on rakentaa yläluokkaa ja maksimoida nepotismia
Kokemukseni lähipiiristä ovat kyllä täysin erilaisia: Eliittilukioon menevä nuori menee sinne siksi, että hän haluaa kouluun, jossa saa olla rauhassa oma itsensä, kiinnostunut koulussa opetettavista asioista ja hyvä lukuaineissa ilman, että se leimaa hänet koulukavereiden silmissä hylkiöksi. Toiseksi nuori haluaa kouluun, jossa oppitunneilla edetään suunnilleen hänelle sopivaan tahtiin eikä tarvitse pitkästyä perusasioiden jankkaamiseen.
Työelämässä tarvittavia suhteita minun tuntemani nuoret eivät ole ajatelleet pätkääkään eliittilukioon hakeutuessaan. Sen sijaan kyllä kaverijoukkoon pääseminen lukiossa on ollut heille tärkeää.
Oletko siis ihan oikeasti sitä mieltä, että se, miten 9,2:n keskiarvolla lukioon päässyt oppilas kirjoittaa yo-kirjoituksissa 8,9:n keskiarvorajan lukiosta (kun hän ei päässyt sinne 9,3:n rajan Ressuun vaan joutui menemään kakkosvaihtoehtoonsa), antaa luotettavan kuvan siitä, miten tämä oppilas olisi kirjoittanut, jos hän olisikin mennyt 7,5:n keskiarvorajan lukioon?
Myönnän kyllä, että ehdottamassanikin tavassa vertailla huippulukioiden ja maaseutulukioiden saman keskiarvon oppilaita pitäisi ottaa mukaan myös muita taustatekijöitä keskiarvon lisäksi.
Mitä arvosanaeroihin tulee, niin yhtä hyvin yhden pääkaupunkiseudun peruskoulun päättötodistuksen ysi saattaa vastata toisen pääkaupunkiseudun peruskoulun päättötodistuksen seiskaa. Omien lasteni yläkoulussa Espoossa oli oppilaiden keskuudessa ihan yleinen tieto, että ko. yläkoulusta naapuriyläkouluun siirtyneiden oppilaiden keskiarvo tyypillisesti nousi siirtymisen jälkeen noin numerolla. Varmaan tässä oli vähän oppilaiden liioittelua mukana, mutta tuskin puheet olivat täysin perättömiä.
Nähdäkseni tutkimustulos on osoitus siitä, että huipputasolla lukio ei ole riittävän haastava. Eli “eliittilukiossa” opetus ei ole sillä tasolla minkä oppilasaines mahdollistaisi, ainakaan sellaisella tavalla joka näkyisi YO-koetuloksissa. Toki on mahdollista että “eliittilukiossa” käytetään perusasioiden opetuksessa säästyvä aika sellaisten asioiden opettamiseen, joita ei ollenkaan käsitellä YO-kokeissa — esimerkiksi sellaisisin asioihin, joita kysytään pääsykokeissa.
Tai sitten opetuksella ylipäätään ei ole mitään merkitystä menestyksen kannalta, mikä tietenkin tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia merkittäviin säästötoimiin tulevaisuuden budjetteja laadittaessa.
Oppikirjojen lisäksi on syytä nostaa esiin opettajat. Suomessa lukion opettajat ovat erittäin pääsääntöisesti muodollisesti ja myös asiallisesti päteviä. Aineenopettajankoulutus on aika vaativa ja antaa kohtuullisen hyvän pohjan myös pedagogian hallintaan.
Tosiasiallisesti ns. eliittikoulun opettajat eivät hirveän paljoa eroa muissa kouluissa työskentelevistä virkaveljistään. Ne perusteet, joilla opettajia virkaan valitessa erotellaan, eivät hirveän paljon opetuskyvystä kerro, joten käytännössä opettajat jakautuvat eri kouluihin aika satunnaisesti. Lukiosta ei virkaa saa missään työhön soveltumaton henkilö. Lisäksi eri opettajien tyylit sopivat eri oppilaille eri tavoin, joten oppilaan kannalta opettajan taso on koulusta riippumatta lähes satunnainen.
Olen ollut joinain vuosina järjestämässä valtakunnallista kilpailua lukiolaisille, eikä kilpailijoiden, ikäluokan kärjen, kohdalla voi nähdä kovin suuria eroja. Maalaiskouluista tulee väestöpohjaan nähden ainakin saman verran menestyneitä kuin kaupunkikouluista. Poikkeuksia löytyy, mutta nämä ovat selitettävissä yksittäisten, yhden käden sormilla laskettavien ja alalla tunnettujen opettajien erityisellä harrastuneisuudella eivätkä liity millään lailla eliittikouluihin.
Oikeastaan kannattaisi palkata menttori tai yksityisopettaja jos tavoitteena on lukiomenestys. Ei sellainen joka lukee kalvolta tekstiä vaan joka antaa suuntaviivat mitä tehdä lukion aikana. Miten opiskella tehokkaasti laaja sanavarasto? Mitä kirjallisuutta kannattaa lukea saadakseen sivistyksen äidinkieltä varten? Miten yhdistää sosiaalinen elämä opintojen oheen jne.
Vääriä asioita painottamalla voi hukata vuosia ja saada huonoja tuloksia.
No höpön löpön. Merkitykselliset suhteet luodaan yliopistossa.Keskiverrosti ei sielläkään. Joillain lukiotutuilla ei ole mitään merkitystä työpaikan saanniissa.Opiskelin Helsingin kauppakorkeakoulussa, ja ensimmäiset vuoden jälkeen opiskelijan taustalla ei ollut enää mitään merkitystä. Koko tämä verkostoitumiseen kannustaminen on ampunut aivan yli. Että niinkuin osaamisella ei olisikaan niin väliä. Älkää luoko nuorille tuollaisia mielikuvia. Johtaa pahasti harhaan.
Ei meissä lukiolaisissa mielestäni mitään nössöä ole, vaikkei 16-vuotiaana peruskoulun “yleissivistävillä” tiedoilla vielä tietäisikään, mitä sitä sitten elämällään haluaa tehdä.
Mm. vertaus ammattikouluihin alavalinnan suhteen ontuu, sieltä kuitenkin valmistuu ammattiin huomattavasti nopeammin, eli alaa valittaessa samanlaisia paineita ei ole kuin korkeakouluissa. Korkeakouluopinnot vaativat pitempää sitoutumista, joten on oikeasti aika paljon pyydetty, että jo lukioon tultaessa pitäisi tietää, mihin aikoo lukon jälkeen.
Ainakin omaan silmääni ensin hallituksen lukiokokeiluissa ja nyt korkeakoulujen sisäänottosuunnitelmissa on päämääränä, että nuoret valitsisivat yhä varhaisemmassa vaiheessa tulevan urapolkunsa.
Lukion tarkoituksena on olla nimenomaan yleissivistävä oppilaitos, ei kolmivuotinen valmentautumisjakso korkeakouluopiskelua varten.
Sinänsä on (ja olisi) oikein hyvä, että korkeakouluihin pääsisi myös pelkällä YO-tutkinnolla.
Et tainnut ymmärtää, että tuossa artikkelissa alalla toimivat yritykset yrittävät nyt epätoivoisesti keksiä uutta myytävää, kun markkinat katoavat alka.
“Valmennuskursseja tarjoavat yritykset hiovat kiivaasti opetustaan uusiksi.”
Jos olisin tuollaisen firman johtaja niin aivan varmasti yrittäisin tunkea lukio-opetukseen, koska muutenhan minulta lähtisi bisnes alta. Se on sitten toinen asia, mitä järkeä on ostaa lisäopetusta jos käy jo lukiota, mielumminhan kannattaa rohmuta ilmaisia lisäkursseja.
Arvaan että tämä valmennusbisnes tulee romahtamaan murto-osaan aiemmasta, vaikka varmaankin kirjoitusten preppauskurssit jäävät elämään.
Pääsykokeiden suurista ongelmista opiskelujen alun venyttäjänä on puhuttu kiitettävästi. Jos halutaan helppo tapa erotella suhteellisen oikeudenmukaisesti ihmisiä toisistaan, niin ylioppilaskokeen tai pääsykokeen pisteet ovat vertailukelpoisia erottelumittareita, minkä takia niitä yhä varmaan suositaankin.
Sitten kun aletaan puhua mahdollisuudesta vaihtaa opiskelualaa yliopiston sisällä tai yliopistosta toiseen (kandin jlk), niin oikeudenmukainen vertailu muuttuu huomattavan paljon vaikeammaksi. Yksinkertaista olisi katsoa kandintutkinnon arvosana ja tutkintoon mennyt aika, mutta eri opiskelualojen ja ‑paikkojen tutkintoarvosanat ja ‑vaatimukset eivät ole suoraan vertailukelpoisia keskenään. Esimerkiksi fysiikan tai kemian kanditutkinnolla lääkikseen, valtiotieteen tai historian kanditutkinnolla oikikseen?
Opiskeluajassakin pitäisi ottaa huomioon mahdolliset varusmiespalvelut (helpohko, ainakin täysien vuosien osalta), äitiyslomat/vanhempainvapaat ja sairaslomat (kevätflunssa allergiakaudella osuu pahasti kevään tenttikauteen).
Selkeä vertailukelpoisuus on ollut yliopistoille perinteisesti siksikin tärkeää, että opiskelijavalinnasta voi valittaa — tulos pitäisi pystyä siis perustelemaan.
Itse pelkään kseen olevan pessimismistään huolimatta oikeassa. Jos sille omalle kullanmurulle maksetaan valmennuskurssi lääkikseen, miksi hänelle ei maksettaisi valmennuskurssia, joka takaa laudaturin pitkästä matikasta? Ainakin itse olen nähnyt bussipysäkeillä mainoksia valmennuskurssista, jonka käytyään saa eximian pitkästä englannista tai tulee rahat takaisin.
Lisäksi siinäkin tilanteessa, että valmennuskurssit / yksityisopetus jäävät käymättä ja lukiolaiset ottavat vaan entistä enemmän kursseja lukiossa päädytään vaan siihen, että meillä on entistä enemmän neljän tai viiden vuoden lukiolaisia. Kuten jo aikaisemmin totesin, kirjoitin itse pitkän matikan niin, että joitain syventäviä ja soveltavia kursseja oli vielä tarjonnassa jäljellä ja siten kokeessa oli tehtävien 11–15 joukossa kysymyksiä, joihin vastaamiseen tarvittavia perustietoja en ollut ollut opiskelemassa.
Jos se koe olisi määrittänyt meikäläisen tulevaisuutta huomattavasti rajummin, olisin varmasti ottanut sen ajan ja lukenut joka ikisen niistäkin kursseista ja en varmasti ole ainoa, joka näin olisi tehnyt. Itse olin isossa lukiossa pääkaupunkiseudulla, joten olisin varmaan saanut neljäntenä vuonna kaikki nämä loput kurssit käytyä, mutta pienellä lukiolla olisi voinut tulla ongelmia, jos niitä kursseja tarjottaisiinkin vain joka toinen vuosi ja lukio-opiskelut olisivatkin venyneet viidelle vuodelle.
Täsmennettäköön vielä, että nämä pitkän matikan ylimääräiset kurssit eivät jääneet lukematta sen takia, että olisin lukiossa laiskotellut tai suorittanut jotain hömppäaineita. Luin kaksi pitkää kieltä, keskipitkän ruotsin, pitkän fysiikan, pitkän kemian ja pitkän matikan. Viikoista loppuivat yksinkertaisesti tunnit kesken.
Ensinnäkin, mihin oikein tähtäsit kun ns. hyvä perustulos mafyke-kirjoituksissa ei riittänyt? Tyypillisesti suurimpaan osaan luonnontieteellisistä ja teknillisista linjoista pääsee heittäen sitään, jos vain viitsii lukea pitkän matematiikan.
Toiseksi, parempi tuokin kuin se, että opiskelijat menevät kemian laitokselle tuhlaamaan yliopiston resursseja vaikka tavoite on oikeasti lukea lääkiksen kokeisiin.
Aivan ylivoimaisesti suurin osa mafyke-linjoista mennään kävellen sisään. Sitä ei lääkis ja Aallon teoreettinen fysiikka muuta miksikään.
Ja kolmanneksi, jos tulee liikaa neljän vuoden lukiolaisia, sitäkin voi rajoittaa. Omasta mielestäni lukio täytyy selvittää kolmessa vuodessa ja mikäli se ei onnistu, niin sitten amikseen. Kurssimuotoisessa lukiossa on tällä hetkellä se vika, että liian useat löysäävät sen nelivuotiseksi, kun ei vaan jaksa lukea niin paljoa. Nelivuotinen lukio on ongelma, jota kannattaa sitäkin tavalla tai toisella korjata. Keinoja tähän(kin) on varmasti olemassa.
Minun on vaikea nähdä tätä kovin hyvänä liiketoimintana. Se osuus populaatiosta, joka pystyy omaksumaan kieliä kun vain altistetaan enemmän, on aika paljon suurempi kuin se, joka pystyy omaksumaan pitkän matematiikan laudaturin aivan kurssituksesta riippumatta.
Olen Tuta-DI, joten kieltämättä meikäläinen ei välttämättä ole kaikkein tyypillisin referenssi. Suurimmalle osalle Aallon linjoista varmastikin pääsee sisään aika lailla sama porukka tämän uudistuksen jälkeen kuin pääsee nytkin. Itse asiassa mitä enemmän mietin tätä niin tässä tuntuu siltä, että ratkaistaan koko opiskelukentän läpi ongelmaa, jota ei ole olemassa kuin muutamien linjojen osalta (lääkis, oikis, kauppis ja pari DI-linjaa). Ehkä toisaalta silläkään ei ole niin väliä, koska näiden linjojen ulkopuolella tämä uudistus ei välttämättä juurikaan heilauta tätä sisäänpäässeiden kokonaisuutta.
Lukion nelivuotisuuden estämisen osalta olen vähän samaa mieltä, mutta se on vähän ristiriidassa sen kanssa, että YO-kokeet määrittävät sen, että mihin on mahdollista päästä. Entä, jos vasta lukion toisella vuosikurssilla tajuat, että haluat diplomi-insinööriksi? Sen jälkeen pitää jostain pystyä repimään pitkän fysiikan 8 kurssia jotenkin jäljellä oleville jaksoille ja se ei välttämättä ole vaan tehtävissä. Tässäkin isommat lukiot ovat varmasti etulyöntiasemassa, koska kursseja järjestellään koko vuoden ajan siinä missä pienemmässä lukiossa jotain yksittäistä fysiikan kurssia ei tarjota kuin kerran vuodessa.
Kieltämättä, jos pistäisi pystyyn valmennuskurssin, joka lupaa pitkästä matikasta laudaturin ottaa aika ison riskin. Tämä ei silti muuta sitä, että aivan varmasti valmennuskursseja tarjoavat yritykset siirtävät tarjontansa tarjoamaan tukiopetusta. En pidä edes mahdottomana, etteikö siellä onnistuttaisi kasvattamaan bisnestä, koska nyt yhdelle lukiolaiselle voidaan myydä kurssitusta kolmen tai neljän vuoden ajan yhden kevään sijaan.
Menee vähän tästä asiasta ohi, mutta miten muuten tulevaisuudessa meillä suomalaisen YO-järjestelmän ulkopuolelta tulevat tahot voivat päästä yliopistoihin opiskelemaan? Kyse niin IB-lukiolaisista kuin ulkomailta tulevista opiskelijoista.
Entä jos yliopistoihin ei enää tulevaisuudessa mennä etsimään tuottoisaa alaa vaan pitämään hauskaa? Automaatio aiheuttaa välttämättä sen, että yleisilmapiiri ei ole työorientoitunut ja statuts ei enää riipu urasta tai tuloista.
Ehkä ihmiset eivät enää edes tavoittele korkeita tuloja kirurgina vaan haluavat vain etsiä itseään yliopiston kätävillä?
Turun lääkis totesi, että lukion todistusvalinnalla puolet nyt valituista olisi päässyt sisälle ja puolet olisi ollut muita.
Tärkeintä olisi kuitenkin se, että jos muutosta tehdään niin se saa astua voimaan vasta kolmen vuoden päästä. Olisi kohtuutonta, että omaa uraa suunnitelleet kaverit jäisivät rannalle aiempien koulutusvalintojen vuoksi
“Mikä näissä suomalaisissa lukiolaisissa on niin nössöä? Muissa maissa suuntaudutaan jo lukiossa tietyille urille ja meilläkin ammattikoululaiset joutuvat heti peruskoulun jälkeen päättämään, kouluttautuvat kampaajiksi vai autonasentajiksi. Miksi lukiolaiset ovat epäkypsempiä kuin ammattikoululaiset?”
Alussa toteat, että pääsykokeita pitäisi perustella tutkimusnäytöllä. Siksi osa argumenteistasi ovat ristiriidassa tekstin alun kanssa. Esimerkiksi tuo siteerattu pointti siitä, että miksi lukiolaiset olisivat epäkypsempiä, on tutkimustiedon valossa järjetön. Psykologiassa on yleisesti tiedetty fakta, että nuoren aivot kehittyvät vielä 25 ‑vuotiaaksi asti, sekä se että nuoret toimivat impulsiivisemmin juuri tuossa iässä kun lukioainevalintoja pitäisi tehdä. Ja mitä tulee ammattikoululaisiin, tottakai hekin ovat yhtä epävalmiita tekemään koko elämäänsä koskevia päätöksiä. He kaikki ovat nuoria.
Itse näen tässä uudistuksessa kaikkein ongelmallisimmaksi sen, että yliopistopaineiden tullessa jo lukioon, vanhempien koulutustaustan vaikutuksen voi olettaa kasvavan. Lukiolaisia kohtaan on myös epäreilua, että 30 ‑vuotiaat jo yliopistossa opiskelleet tulevat kilpailemaan 18-vuotiaiden kanssa esimerkiksi äidinkielen ja yhteiskuntaopin laudatureista.
Selvää on se, että aina jää ihmisiä rannalle ja ei ole oikeaa tapaa valita opiskelijoita yliopistoon. Kouluksen periytyvyyttä ja väylien sulkeutumista liian nuorella iällä ei vain minun mielestäni pidä edistää.