Soten ”valinnanvapausmallia”, jota pitäisi kutsua markkinaehtoistamismalliksi, vastaan on esitetty kahdenlaista, toisistaan täysin eroavaa kritiikkiä.
Näkyvin kritiikki on dogmaattisen vasemmistolaista. Markkinat ovat aina väärin jo periaatteessa. Tyypillinen kritiikki kuuluu, että yksityiset yhtiöt myyvät liian halvalla ja siirtävät vielä voitot veroparatiiseihin. Alemmat hinnat ja silti voittoa?
Vielä yleisemmin käytetty argumentti on, että julkinen terveydenhoito on niin tehotonta, ettei sitä voi nyt alistaa kilpailulle, koska se ei siinä pärjää. Aivan näin sitä ei muotoilla, mutta tämä on sen sisältö.
Joku voisi peräti ajatella, että molemmat näistä argumenteista kelpaisivat paremminkin kilpailun avaamisen kannattajille kuin sen vastustajille.
Tämä demariulina on sikäli harmillista, että se peittää näkyvistä sen, että tähän malliin liittyy vakavia ongelmia.
[LISÄYS 5.7.-17 Koska jotkut demarit ovat pahoittaneet mielensä tästä, tarkennan tarkoittavani, että nämä ovat keskustelussa näkyviä vasemmistolaisia argumentteja, en sitä, etteikö joku demari olisi esittänyt ihan kelvollisiakin argumentteja.]
Aivan toista kritiikkiä on edustanut lausunto, jonka antoi eduskunnassa Aalto Institute of Economics. Eduskunnasta saamieni tietojen mukaan tämä lausunto oli painavin hallituksen esitystä vastaan esitetyistä. Lähinnä mikrotaloustiedettä edustavat proffat panivat esitetyt pelisäännöt aivan palasiksi.
Yksityiset yritykset toimivat yleensä (eivät aina) tehokkaammin kuin usein vähän kankeat julkiset organisaatiot, mutta samalla ne noudattavat saamaansa hintaohjausta. Noin suomeksi sanottuna sitä saa, mistä maksaa ja jos maksaa vääristä asioista, saa vääriä asioita. Nyt maksetaan aivan vääristä asioista.
Myös Elina Lepomäki, jota on syytetty kaikesta muusta mutta ei kuitenkaan vasemmistolaisuudesta, kertoi minulle pitävänsä tätä valinnanvapausmallia tuhoon tuomittuna juuri sen markkinataloudellisten puutteiden takia. Esitetyt markkinat eivät toimi, ne tulevat kartelloitumaan ja paljon rahaa menee vääriin käsiin. Todettakoon kuitenkin rehellisyyden nimissä, että hän piti julkisten palvelujen yhtiöittämistä tarpeellisena.
Vajaa parikymmentä vuotta sitten Maailmanpankki, jota sitäkään harva syyttää vasemmistolaisuudesta, varoitti Pohjoismaita siirtymästä verorahoitteisesta julkisesta terveydenhuollosta markkinaehtoiseen vakuutuspohjaiseen malliin, koska se on aina paljon kalliimpi ja tehottomampi.
Malli, jota hallitus esittää, vastaa rakenteeltaan vakuutusmuotoista. On 18 vakuutusyhtiötä, joita ei saa valita, mutta asiakas saa valita hoitavat sairaalat. Yleensä vakuutusmuotoinen terveydenhuolto järjestetään niin, että asiakas valitsee vakuutusyhtiön ja vakuutusyhtiö hoidon antajat. Niinpä ulkomailtakaan ei saa neuvoa. Tällaista järjestelmää ei ole muualla.
Terveydenhuolto on vaikeasti markkinatalouden ehtoihin taipuvainen, koska asiakas ei maksa itse kulujaan, vaan ne maksaa joko vakuutusyhtiö tai veronmaksajat. Näin syntyville ”markkinoille” on vaikea tehdä toimivia taloudellisia pelisääntöjä. Parhaiten siinä muuten on onnistunut Singapore, mutta se olisikin kokonaan oman artikkelinsa aihe.
Huonot säännöt sen sijaan on helppo tehdä, mitä voi käydä todistamassa Yhdysvalloissa. Terveydenhuolto maksaa siellä tuplasti sen minkä Suomessa ja kuolleisuus sairauksiin, jotka olisi voitu hoitaa, on hyvää kehitysmaatasoa.
Kun kuuntelee johtavia ministereitä saa sen vaikutelman, ettei vaikeutta ole edes hahmotettu. Jos ei hahmota ongelmaa, tuskin löytää siihen myöskään ratkaisua.
Ministerit eivät näytä myöskään tuntevan malliaan. Sekä Sipilä että Orpo ovat sanoneet, että valinnanvapaus tarkoittaa, että jos julkisella puolella on jonoa, köyhäkin voi päättää mennä yksityiselle sen sijaan. Ei se näin ole. Jokaisen pitää kirjautua yhden sote-keskuksen asiakkaaksi ja jonottaa siellä, ellei halua mennä aidosti yksityiselle ja maksaa koko lystiä itse. Koska rahaa on tarkoitus käyttää vähemmän kuin aiemmin eikä enemmän, kyllä niissä yksityisissäkin tullaan käyttämään jonotusta kysynnän säätelemiseksi.
Poliittiset linjaukset valinnanvapaudesta on tehty virkamiehiä kuuntelematta, ja jälki on sen näköistä. Tosin ei virkamiehillä ole vakuutusmuotoisen terveydenhuollon osaamistakaan, koska meillä ei sellaista järjestelmää ole ennen ollut.
Minun kritiikkini pakkoyhtiöittämiseen kohdistui hirveällä kiireellä tehtävään yhtiöittämiseen. Yhtiöittäminen toimisi, jos talouden pelisäännöt olisivat kunnossa. Silloin minäkin puhuisin yhtiöittämisen puolesta, koska sillä on toimintayksikkönä monia hyviä puolia.
Jos talouden insentiivit ovat aivan rempsallaan, olisi hyvä, että edes julkinen terveydenhoito voisi kuitenkin järkevästi eikä sitä pakotettaisi noudattamaan väärän hintaohjauksen vinouttavia kannustimia ja tekemään älyttömyyksiä metsästääkseen pikavoittoja markkinavirheistä.
Pakotetaan, koska jos maakunnan yhtiön on pärjättävä kilpailussa yksityisten kanssa, sen on tehtävä samoja jekkuja kuin nekin. Kun hintataso säädetään niukaksi, jokaisen yhtiön on pakko metsästää näitä pikavoittoja välttääkseen konkurssin.
Minä näen tuossa valinnanvapausarkkitehtuurissa kaksi ongelmaa, toinen on väärä kannustin valikoida potilaita ja toista kutsun lääkärin kynäksi.
Potilaiden valikointi
Sote-keskukset saavat pääosan tuloistaan kapitaatiomaksuna kirjautuneista potilaista. Alun perin oli tarkoitus, että itse hoidosta ei maksettaisi mitään, jolloin tietysti paras asiakas olisi sellainen, josta maksetaan, mutta joka ei käytä palveluja lainkaan. Tätä on nyt vähän korjattu niin, että pieni osa tulee hoitomaksuina. Tätä osuutta ei voi kasvattaa paljon, koska sitten taas tulee houkutus järjestää turhia lääkärissäkäyntejä.
Toimimalla kustannustehokkaasti sote-keskus voi jonkin verran parantaa tulostaan, mutta paljon tätä tärkeämpää on valita potilaat oikein.
On monia tapoja valita asiakkaiksi terveitä potilaita. Yksi on vastaanoton sijainti ja toinen on suoramarkkinointi, jossa voi käyttää esimerkiksi työterveyshuollon tietoja. Hakunilassa on aivan toisenlaisia asukkaita kuin Töölössä. Tätä on yritetty korjata sillä, että asiakaskunnan tilastollisten ominaisuuksien perusteella saa lisää rahaa.
En tiedä, miten tämä tarkkaan ottaen tehdään, mutta jotain regressioanalyysin kaltaista tultaneen käyttämään. Olkoon potilaan i ominaisuuksien joukko Xi ja tästä estimoitu selitysmalli kustannuksille
Ci = f(Xi) + ei
Regressiofunktio f(X) selittää kustannusten vaihtelusta vain pienen osan, parhaimmillaankin korkeintaan 50 %. Loppu jää satunnaistermiin ei. Malli pystyy tuskin ennustamaan ne uusavuttomat, jotka kiikuttavat lapsensa lääkärille aina kun tämä saa nuhan.
Jos sote-keskus onnistuu saamaan potilaista enemmän informaatiota, se pystyy suuntaamaan asiakashankinnan itsensä kannalta edullisesti. Erityisen kannattavaa on valita sellaisia potilaita, joista saatava korvaus f(Xi) on erityisen suuri, mutta jotka tästä huolimatta eivät käytä palveluja juuri lainkaan. Perusterve miespuolinen 55 ‑vuotias duunari nyt esimerkiksi.
Jos sote-keskus hyvistä ponnisteluistaan huolimatta saa potilaita, jotka käyttävät palveluja enemmän kuin niistä saa korvauksia, aina voi yrittää saada tämän vaihtamaan toiseen sote-keskukseen. Järjestelmä, joka kannustaa hoitamaan sairaita huonosti (ja kohtelemaan epäystävällisesti) ja ylihoitamaan terveitä, ei voi olla kovin tehokas.
Tämän jälkikäteisvalikoinnin paino kasvaa, kun valikoimisen ongelmaa päätettiin taklata siten, että viranomaiset jakavat potilaat ensin sote-keskusten kesken osoitteen perusteella. (osoitteen sote-keskus saa kuitenkin valita itse.)
Lääkärin kynä
Yleislääkärin vastaanoton kustannukset ovat muistaakseni noin neljä prosenttia terveydenhuollon kokonaiskustannuksista, siis jotain 800 M€. Tämä ei voi nousta miljarditolkulla, oli järjestelmä kuinka huono tahansa, mutta sitten tulee ongelma nimeltä lääkärin kynä. Se on nimittäin koko terveydenhoitojärjestelmän kallein intrumentti. Yleislääkäri kirjoittaa lähetteitä esimerkiksi erikoissairaanhoitoon ja määrää lääkkeitä.
Kunnallisessa järjestelmässä kunta maksaa myös erikoissairaanhoidon, joten sillä on kannustin välttää turhia lähetteitä. Työterveyslääkäreillä tätä kannustinta ei ole, mikä on näkynyt selvästi matalampana kynnyksenä. Terveyskeskuslääkärit voivat sen sijaan Suomessa kirjoittaa kuinka kalliita lääkkeitä hyvänsä, koska ne maksaa kela eikä kunta. Tämän uudistuksen lähtökohdaksi otettiin, että sama maakunta maksaa myös lääkkeet, juuri tästä syystä.
Yksityisillä soteyhtiöille ei ole mitään kannusinta käyttää lääkärin kynää vastuullisesti. Päinvastoin, yhdeksi kilpailuvaltiksi voi tulla maine hävelinä kynän käyttäjänä – lähetteen saa minne vain haluaa ja lääke valitaan aina kalliimmasta päästä, kunhan se on täysin korvattava. Vaikka ei suorastaan kilpailtaisi herkkäkynäisen lääkäri maineella, potilaan lähettäminen keskussairaalaan voi joskus olla kätevä tapaa päästä rauhaan vaativasta asiakkaasta.
Tämän hövelin lähetekäytännön ansaan on reagoitu niin, että lääkärillä ei enää olisikaan läheteoikeutta vaan ainoastaan ehdotusoikeus ja maakunnan ”vakuutuslääkäri” tarkastaa kaikki lähetteet. Anteeksi vain, mutta esitys on avuton. Joko tämä maakunnan lääkäri toimii vain kumileimasimena tai sitten potilas pitää tutkia kahteen kertaan, vaikkakin tämä jälkimmäinen kerta tapahtunee potilasta näkemättä paperien perusteella. Sote-keskuksen lähetekäytäntöjä pitää tarkkailla tilastollisesti (niin vakuutusyhtiöt tekevät vakuutusmuotoisessa terveydenhoidossa) ja sanktioida huonot käytännöt taloudellisesti.
Paljon on vedottu siihen, kuinka onnistuneita jotkin kokonaisulkoistukset ovat olleet. Kokonaisulkoistus on aivan eri asia. Yleensä niihin liittyy taloudellinen vastuu myös erikoissairaanhoidon menoista eikä sote-keskus pääse valitsemaan potilaita yksilöllisesti. Kumpikaan näistä valinnanvapauden ongelmista ei siis koske kokonaisulkoistuksia.
= = = =
Uudistusta kyllä tarvitaan, koska julkinen terveydenhoito on joiltakin osin aika heikossa hapessa. Yksityiset voisivat kilpailulla saada sen parantamaan otetta ja saada muutaman surkean julkisen organisaation kaatumaan.
Muutos kunnallisesta järjestelmästä maakunnalliseksi on niin suuri ja vaikea, että se olisi pitänyt tehdä ensin ja sen jälkeen alkaa tuottaa markkinaehtoisuutta vaiheittain.
Elektiivinen hoito, suunnitellut leikkaukset esimerkiksi, ovat asia, josta Ruotsissa on saatu hyviä kokemuksia. Olisi aloitettu niistä, koska elektiivinen hoito perustuu lähetteeseen, eikä sairaala voi omalla päätöksellään haalia itselleen potilaita. (Paitsi pirkanmaalaisten omistama sydänsairaala näköjään voi tehdä sitäkin.)
Yleislääkärinpalveluja eli terveyskeskuspalveluja olisi voitu ottaa käyttöön ostoperusteisesti pikkuhiljaa niin, että maakunta hyväksyy palveluntarjoajat. Demarijohtoisissa maakunnissa ei taphtuisi mitään ja kokoomusjohtoisissa tapahtuisi vähän liikaakin. Sitten nähtäisiin, miten siinä kävisi.
Niin, ja se yhtiöittäminen. Olen sitä edistämässä heti, kun pelisäännöt ovat sellaisia, että on realistista ajatella itsenäisen yhtiön toimivan vastuullisesti – siis kun ahneus johtaa oikeaan eikä väärään käyttäytymiseen. Julkisen jräjestelmän isoja ongelmia on, ettei se selviä monimutkaisista organisaatioista. Siksi on järkevää pilkkoa palvelut erillisiksi yhtiöiksi tai taseyksiköiksi, joka tapauksessa autonomisiksi yksiköiksi.
Ongelmana tässä tietysti on vaalikauden lyhyys ja se, että kokoomus ja kepu eivät luota toisiinsa. Siksi maakuntauudistus ja yksityistäminen piti sitoa ajallisesti toisiinsa ja tehdä tämä yksityistäminen aikataulussa, joka ei voi kuin epäonnistua.
= = = =
Joku voi pitää yllä olevaa kirjoitustapaa liioittelevana ja sellaisena, että siinä pidetään terveydenhuollon päättäjiä yleisesti vain ahneina paskiaisina. Tyyli on tietoisesti valittu vähän krikatyyrimaiseksi, jotta järjestelmän rakenteelliset ongelmat tulisivat näkyviin. Opetetaanhan kouluissa lämpötilan vaikutusta kaasun tilavuuteen/paineeseen ihannekaasumallin avulla.
Olen kirjoittanut asiasta ennenkin
Tämä oli todella mielenkiintoinen katsaus, kiitos!
Mikä on Osmo oma arviosi, ovatko valinnanvapauden valmistelijat olleet tietämättömiä vai “väärin motivoituneita”?
Tämä kyllä luo uusia kannustimia diagnostiikan ja patologian kehitykseen.
Itse en näe muuta ratkaisua, kuin että maksajan edustaja hoitaa diagnostiikan ja hoitopäätökset. Toimenpiteiden suorittamisessa voidaan kilpailla ja asiakas voi käyttää siinä valintaansa.
Mikä taho muuten valvoisi, että tämä paljon puhuttu kilpailu toimisi terveydenhoidossa? Sama instanssi, joka valvoo kilpailua lannoitemarkkinoilla, jätteenkäsittelyssä ja infrarakentamisessa? Kuka estää kansainvälisten terveysyritysten keskittymistä? Sama EU-virasto, joka siunasi fuusiot Dow-Dupont ja Bayer-Monsanto?
Kyllä nytkin sairaanhoitopiirit käännyttävät suuren osan perusterveydenhuollon lähetteistä joten tuo maakunnan portinvartija kuulostaa järkevältä systeemiltä. Selkeät lähetekriteerit täytyy olla jotka sitten arvioidaan.
Onko Suomen terveydenhoito sitten edes oikeasti edes mitenkään erityisen tehotonta? (Eriarvoista kyllä, mutta se on toinen juttu.) Vai toistetaanko siinä vain jotain ”yksityinen = tehokas, julkinen = tehoton” ‑mantraa.
Eikö Suomessa ole pohjoismaiden pienimmät terveydenhoitokulut prosentteina BKT:sta? Ja jenkeissäkin julkinen puoli (Medicare/Medicaid) on ainakin hallintokustannusten osalta selvästi yksityisiä vakuutusyhtiöitä tehokkaampi.
Koko sotea ja sen tuomaa valinnanvapaus mallia on alettu rakentamaan väärin.
Ihan ensimmäiseksi olisi pitänyt purkaa/ poistaa nykyiset kela-korvaukset kun käy yksityislääkärin vastaanotolla, olkoon kyse yksityishenkilöstä tai työterveyshuollosta jne.
Tunnetusti tässä maassa ei mitään saavutettua “etua” pysty poliitikot poistamaan, joten olkoon sitten niin kuin on.
Kiitos valaisevasta kirjoituksestasi.
Se että julkinen terveydenhuolto on heikossa hapessa johtuu yksinkertaisesti vain siitä, ettei sille ole suunnattu tarpeeksi resursseja. Ja se, että terveydenhoito avattaisiin laajemmin markkinoille, olisi ennen pitkää kuolinisku koko julkiselle puolelle. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen pitkää, ennen lopulista julkisen terveydenhuollon kuolemaa, se hoitaa vain työttömiä ja muita vähävaraisia, kuten esim vähävaraisia eläkeläisiä. Voi hyvin kuvitella miten huonosti tämä kannustaa lääkäreitä etsiytymään julkiselle puolelle työhön.
Itse olen sitä mieltä, ettei kansalaisten terveyden hoitamisessa saa bisnes olla mukana. Mielestäni on täysin moraalitonta ottaa voittoa muiden auttamisesta.
Epäilen vahvasti, että Kokoomuksen ideana on se, että lopulta meitä hoitaa vain markkinat. On surullista että tälle ajatukselle löytyy kannatusta.
Olisiko järkevää jakaa terveydenhoito kolmeen osaan: terveyden hoito, sairauden hoito ja hallinnolliset (rahanjako)päätökset.
Terveydenhoidossa henkilön vaiva parannetaan ja sitten hän on taas terve eikä toistaiseksi hoitoa tarvitse. Sairaudenhoidossa henkilön tilaa pidetään yllä tai helpotetaan, mutta hän ei parane. Hallintopäätöksissä ketään ei hoideta; kirjoitellaan vaan todistuksia toisille viranomaisille, vakuutusyhtiöille, jne. Hoidetaan tehtäviä, jotka pitäisi poliittisesti ratkaista, mutta joiden ratkaisemiseen poliitikkoja pidetään liian epäluotettavina (mutta lääkäreitä luotettavina).
Singaporen terveydenhoitomalliin liittyen blogi-isäntä on kirjoittanut aikaisemmin mm:
Singaporen ja Suomen ero
Hyvinvointivaltion solakoittaminen
Perustili
Paul Krugman on kirjoittanut konservatiivien pyrkimyksistä romuttaa Obamacare.
Kas kun ei Wave Institute of Economics. Suomalainen yliopisto ei vaivaudu esiintymään Suomen Eduskunnassa suomenkielisellä nimellä?
Yliopiston nimi on aaltoyliopisto, mutta tuon yksikön nimi on englanninkielinen.Tieteen kieli on englanti.
Kuten Osmo kirjoittikin, yleensä kilpailutetaan se vakuutus, ja niin pitäisi Suomessakin tehdä. Mutta vain vähän paremmin.
Pitäisi luoda “kansalaisen sairausvakuutus”, jonka minimiehdot säädettäisiin jollakin lailla tai asetuksella. Ehtoihin kirjattaisiin myös että kansalaisen sairausvakuutusta tarjoavan vakuutusyhtiön pitää myöntää vakuutus kenelle tahansa, joka haluaa yhtiön asiakkaaksi siirtyä. Tällöin yhtiöt eivät pääse valitsemaan asiakkaita, vaan asiakkaat aidosti valitsevat yhtiön.
Kaikki ihmiset saisivat palvelusetelin, jonka arvo on sellainen, että sillä kansalaisen sairausvakuutuksen pystyisi ostamaan julkisesta sairausvakuutusyhtiöstä, joka siis pitäisi yhtiöittää.
Jos joku yhtiö myisi kansalaisen sairausvakuutusta edullisemmin kuin mikä on palvelusetelin arvo, niin asiakas saisi erotuksen itselleen. Hintakilpailu siis toimisi. Toinen yhtiö voisi tarjota hieman kalliimpaa vakuutusta, jonka ehdot ovat minimiä paremmat tai palvelu muutoin parempaa. Tällöin asiakas maksaisi lisähinnan itse.
Vakuutusyhtiöt tekisivät sopimuksia palveluntuottajien kanssa. Tehokkaimmat palveluntuottajat pystyisivät tarjoamaan palvelut yhtiöille edullisemmin ja näin löisivät laudalta tehottomat palveluntuottajat ja palveluiden tuotantokustannukset pysyisivät kurissa.
Tuskin yhdenkään vakuutusyhtiön kannattaisi luoda omaa palveluntuotantoverkostoaan, koska se todennäköisesti tulisi toimimaan vajaateholla, mikä olisi erittäin kallista.
Vakuutusyhtiöiden maksettavaksi voisi laittaa myös sairaspäivärahat ja sairaudesta johtuvat työkyvyttömyyseläkkeet, jolloin yhtiöillä olisi myös taloudellinen intressi pitää asiakkaansa terveenä. Voisin jopa vaikata että sairauksien ennaltaehkäisyyn löytyisi rutkasti lisää rahaa, kun se tulisi markkinaehtoisesti taloudellisesti kannattavaksi.
Trendi maailmalla on, että vakuutusyhtiöt opstavat sairaaloista, Suomessakin Pohjola, koska niin ne voivat valvoa sairfaalaa paremmin. Vakuutusmuotoisen terveydenhuollon kalleus johtuu siitä, että sairaalalla ja potilaalla on yhteinen etu ylihoitoon ja potilaan mielenrauhan vuoksi tehtäviin turhiin ja kalliisiin tutkimuksiin, eikä vakuutusyhtiö parka ei voi kuin maksaa.
Hei,
Onko tekstissäsi mainitsema Aalto yliopiston lausunto annettu siis valtionvarainvaliokunnalle? Onko lausunto tulossa julkiseksi vasta kun VaV on käsitellyt valinnanvapauspaketin? Olisi kiinnostavaa päästä tutustumaan lausuntoon tarkemmin.
OS: Erityisen kannattavaa on valita sellaisia potilaita, joista saatava korvaus f(Xi) on erityisen suuri, mutta jotka tästä huolimatta eivät käytä palveluja juuri lainkaan. Perusterve miespuolinen 55 ‑vuotias duunari nyt esimerkiksi.
Erinomainen esimerkki, sillä työteveyshuoltoon ei tässä hankkeessa ymmärtääkseni puututa. Tämä saattaa sotkea todella paljon kapitaatiolaskelmia, sillä työterveyslääkärithän hoitavat (loma-aikoja lukuunottamatta) käytännössä nuo palkkatyössä käyvien perustason terveyspalvelut. Esim itse en käyttänyt työurani aikana juuri lainkaan yleislääkäripalveluja, vaan ne hoituivat työterveyden kautta. Tuttu työterveyslääkäri sitten tarvittaessa lähetti minut julkisen tai yksityisen erikoislääkärin vastaanotolle.
Olisko kenelläkään kuinka kokonaisulkoistua vastuusta ja rahasta voidaan yhdistää palveluiden käyttäjien valinnan vapauteen?
Raha seuraa potilasta ‑ajattelu ei ehkä edesauta nykymallilla terveydenhoitoa ennakkoon
Uskon, että voidaan kehittää mallit ja mittarit nykypäivän digitalisaatiokehityksen avulla, millä sekä tuottajien kokonaisulkoistukseen perustuva kilpailutus ja käyttäjien valinnanvapaus voidaan tehdä samanaikaisesti. Ja jos me teemme sen toimivaksi ensin, maailma on sen jälkeen auki
OS: En tiedä, miten tämä tarkkaan ottaen tehdään, mutta jotain regressioanalyysin kaltaista tultaneen käyttämään. Olkoon potilaan i ominaisuuksien joukko Xi ja tästä estimoitu selitysmalli kustannuksille
Ci = f(Xi) + ei
Regressiofunktio f(X) selittää kustannusten vaihtelusta vain pienen osan, parhaimmillaankin korkeintaan 50 %. Loppu jää satunnaistermiin ei. Malli pystyy tuskin ennustamaan ne uusavuttomat, jotka kiikuttavat lapsensa lääkärille aina kun tämä saa nuhan.
Eiköhän tekoäly ja kehittyneett tilastomenetelmät ratkaise tämän ongelman riittävällä tarkkuudella sanotaan vuoteen 2028 mennessä. Maakunnillahan on tieto kaikkien i:n X:stä ja toisaalta kunkin palveluntarjoajan asiakaskunnasta ja tuloslaskelmasta.
Uusavuttomuuden vaikutuksia voitaisiin kompensoida sillä, että asiakkaan maksamat maksut eivät ole turhan pieniä. Näiden uusavuttomien lääkärikäynnit hoituvat useimmiten pelkän sairaanhoitajan vastaanotolla, joka ei ole kovin kallista.
En nyt ihan ymmärrä tuota Krugmanin kirjoitusta — sehän kuulostaa äkkiseltään silmäiltynä ennemmin ObamaCaren kritiikiltä?
It’s Failing: Obamacare Premiums on Federal Exchange Have Soared By 105 Percent Since 2013
No, Trump didn’t cause Obamacare to fail
Mietin tässä sitä, että yksi olennainen ongelma sote-uudistuksessa on se, että diagnosointi siirtyy sellaisella taholle, jolle lisätutkimusten tekeminen on joko kannattavaa tai kannattamatonta, mutta ei neutraalia. Tällöin on suuri riski, että tutkimuksia joko yli- tai aliteetetään.
Ongelman voi ratkaista jättämällä diagnoosien teon julkiselle puolelle, joka sitten ostaa tarvittavat toimenpiteet markkinoilta. Tietenkin tämä rajoittaa markkinat aika pienelle osalle eli leikkauksiin ja vastaaviin, koska kotilevosta on hankala pyytää suuria maksuja.
R.V.
Tuota juuri ehdotin. Elektiivistä hoitova voi kilpailuttaa ilman suurempia markkinavirheriskejä.
Lääkäreille voidaan varmasti luoda kannustimet pysyä kohtuudessa tehtävien tutkimusten suhteen. Jos esimerkiksi sairaalan ja vakuutusyhtiön välisessä sopimuksessa määritellään kullekin sairaudelle tavoitehinta tutkimusten osalta. Jos sairaala pysyy tavoitteessa, tai alittaa sen, niin se saa bonuksen. On sitten sairaalan asia miten se siirtää bonuksen lääkäreille.
Tai ehkä vakuutusyhtiön sittenkin kannattaa tuottaa osa palveluista itse. Silloin pääsisi potkaisemaan liian hövelisti tutkimuksia teettävän lääkärin ulos. Jos taas vakuutusyhtiön lääkärit olisivat asiakkaiden mielestä liian tiukkoja tutkimusten suhteen, niin asiakkaat vaihtaisivat yhtiötä. Kyllä siihen pitäisi tasapaino löytyä.
Kyllä, kaikkea tällaista on kehitetty vakuutusmuotoisessa terveydenhuollossa. Olennaista on, että tämä kaikki on meillä tekemättä, joten lasku voi nousta kalliiksi.
Asiaa.
Kun kansalainen saa teeveystilin N euroa, niin mityä tapahtuu kun puhjenneen syövän tai muun vastaavan takia tlin katto N on saavutettu? Lopetetaanko hoidot?
Nykyisin sairaanhoitoppireissä harrastetaan alibudjetointia, sama jatkuneen kaikissa maakunnissa — koska VVM antaa jonkin budjetin.
Nykyisin pidetään syys-lokakuussa kriiskokouksia, kun bdjetti on täynnä ja se ylitetään. Lopputulos on aina sama: lasku lähetetään kuntiin, joiden erittäin vihaiset talousjohtajat joka tapauksessa maksavat lisälaskut.
Jatkossa VVM tulee samaan lokakuussa kaikista maakunnista ilmoituksen, että rahat ovat loppu, lähettäkää lisää ja paljon. Valtiovarainministeri on varmasti kovin, kovin vihainen ja esiintyy aamy-tv.ssä, kertomassa kuinka vastuuttomia maakunnat ovat.
Loppuittulos on, että valtio lähettää maakuntiin rahaa juuri niin paljon kuin tarvitaan ja halutaan. Terveydenhuoltoa ei voi maassa lopettaa marras-joulukuun ajaksi.
Maakuntavaltuustoilla ei ole mitään kiinnostusta tehdä realistista budjettia, koska äänestäjät eivät siitä pitäisi ja VVM budjetoi varmasti jotain säästöjä. Koska rahat tulevat valtion verotuloista, maakunnille on aivan sama paljonko rahaa menee — kunhan menee ja äänestäjät eivät valita, koska ei heillä ole siihen sanavaltaa.
Yhdenkään kunnan tai maakunnan ei kannata luopua yhtään mistään, koska se olisi menetys ja osoittaisi heikkoa politiikan hoitamista. Vaasan päivystyskeskustelu oli alkua — ikäänkuin ketään kiinnostaisi mitä kieltä se pallolaajennusta etekevä lääkäri osaa. Saamme varmasti lisää hoitopaikkoja aivan kaikelle.
Valinnanpaus tuo vielä lisämausteen: koska on voitava valita jostain, niin siellä jossain oltava ylimääräistä kapasiteettia. Tämän maksaa valtio verotuloistaan.
Nykyisink Kainuu — Etelä-Karjala, alle 20 000 asukkaan kunnat ei ole mitään valinnanvapautta, koska se ei ole liiketaloudellisesti kannattavaa.
Kuka iloitsee: kunnat — ei ole enää heidän ongelmansa , kun kulut kasvavat. Muutama miljonäärikin saadaan lisää, vaikka heidän ei tarvitsekaan kovinkaan paljoa veroja maksaa mutta alv:ia sentään sinne missä asuvat.
Lopputulos: kustannukset eivät ole enää kenekään hallinnassa. Budjettikauden alussa käytetään rahaa niin paljon kuin kehdataan, koska sitä on liian vähän. loppuosa budjettikaudesta joka tapauksessa saadaan valtion piikiin.
Kiinnostava ongelmakenttä ovat ‘julkiset liikelaitokset’, jotka ovat vähän kuin yhtöt muutta eivät ole. Niissä yleensä tase on alimitoitettu, jolloin kustannukset ovat vähän sitä sun tätä.
Käsittääkseni hyvin pystytään toimimaan niin julkisena laitoksena kuin oy:na mutta sitä on lainsäädännöllä mahdotonta ohjestaa niin, että homma toimii. Yleensäkin on todennäköistä, että liiketoimintaprosesien (ja tässä hoitoprosessiin liittyvien rahavirtojen) suunnitteleminen ja parantaminen toimiviksi vie aikaa useamman vuoden, kun opitaan vaikutuksista kokemuksen kautta.
Liekö sitten jo jossain maakunassa harjoiteltu ‘rublakauppana’ maksamista ja potilastiliejä? Jos ei niin… OL3 lienee helppo harjoitus tuon rinnalla.
Voiko oikeasti?
Hyvänä esimerkkinä tekoniveloperaatiot, joita tehdään paljon tällä tavalla. Operaatiot on priimaa, mutta lopputulokset mitä sattuu. Pelkkää tekoniveltä ei saisi myydä, vaan pitäisi kaupata koko prosessi samalla.
Ruotsissa juuri tekonivelkirurgiassa kilpailutus on opnnistunut erinomaisesti. Laatu on noussut ja hinnat laskeneet. Virheistä tulee kovat sanktiot, mikä on saanut panostamaan laatuun.
Toimiiko julkinen perusterveydenhuolto ( = terveyskeskus) nykyisin huonosti. Eikö sairaita hoideta käypähoitosuositusten mukaisesti? Valinnanvapautta on perusteltu sillä, että kiireettömään hoitoon ei pääse riittävän nopeasti. Kansanterveyden kannalta tällaisella perustelulla ei ole mitään merkitystä. On siis ohjattu ihmiset ajattelemaan ja keskustelemaan valinnanvapaudesta ja nopean hoidon saatavuuden käsitteistä niinkuin nämä olisivat ne keskeisimmät arvot terveydenhuollossa ja kansanterveyden kannalta. Kysyä voi vain onko mitään järkeä murentaa pitkään rakennettu julkinen perusterveydenhuolto, mikä on kuitenkin puutteineenkin pystynyt toiminnallaan tuottamaan osaltaan maksajilleen kansainvälisestikin vertailun kestävät tasokkaat palvelut monia muita maita pienemmin kustannuksin.
Nykyisen järjestelmän valuvika on, että terveyskeskukset hoitavat sekä kiireelliset että kiireettömät potilaat silloin, kun ovat auki, muulloin mennään päivystykseen.
Kaupungeissa kannattaa välillä odottaa, että päivystysaika alkaa (ellei ole ambulanssikyytiä vaativa tilanne päällä), niin pääsee nopeammin hoitoon.
Hyviä pointteja!
Valinnanvapaus sopinee kampaajan tai parturin valintaan, mutta …
Ylipitkät jonotusajat joillakin kaupungin terveysasemilla (ja muuallakin) on saatava lyhyemmiksi esimerkiksi henkilökuntakapasiteetin siirroilla terveyskeskuksesta toiseen, jotta tilanne ja suuret erot jonotusajoissa eri terveyskeskusten välillä saadaan tasoittumaan. Joillakin terveysasemilla tilanne voi olla nykyisin erinomainen, toisilla taas aivan surkea.
Kenen mielestä kaupungin terveyskeskuksen tarjoama yli yhden KUUKAUDEN mittainen tutun lääkärin SOITTOAJAN odotus on pituudeltaan kohtuullinen, kun potilas kysyy terveyskeskuksesta mitä tehdä, lääkärin uudelleentapaamisen toivossa, kun kyseisellä, ei-perusterveellä potilaalla aiemmin aika ajoin esiintyneet vatsavaivat muuttuivat ajan myötä jatkuvaksi ripuliksi, olo heikkeni selvästi, ja odotusajan seuraavaan vuorossa olevaan toimenpiteeseen, eli tässä tapauksessa suolentähystykseen kerrottiin olevan peräti noin KUUDEN KUUKAUDEN mittainen?
Herää kysymys, mikä on terveydenhoitajan tai ajanvaraajan kyky (ja koulutuksen riittävyys) tehdä potilaan terveyteen ja hoitoonpääsyyn liittyviä päätöksiä? Suora (tai nopeampi) yhteys hoitavaan lääkäriin on jostain syystä nykysysteemissä estetty, vaikka tutkimukset/hoito olisi kesken ja tänä aikana saattaisi tapahtua vakaviakin muutoksia potilaan terveydentilassa.
Ymmärtääkö vastuun ajanvaraajalle tai terveydenhoitajalle sälyttänyt (terveusaseman vastuulääkäri vai viime kädessä poliitikko?) tämän asian mittavan merkityksen? En usko.
Entä potilas? Voiko hän ilman alan koulutusta päätellä, milloin voi esimerkiksi hänen henkensä olla vaarassa ja kannattaako silloin enää odotella tutkimukseen- tai hoitoonpääsyä viikko- tai kuukausikaupalla?
Yllämainitussa esimerkkitilanteessa sai potilas sentään onneksi nopean pika-avun yksityiseltä terveysasemalta maksamalla siitä, ja eräistä lisätutkimuksista, sekä lääkkeestä itse. Hänellä oli onnekseen tähän tarvittu rahasumma tilillä/lompakossa. Tiedonkulku julkisen ja yksityisen tahon, sekä potilaan välillä ei tuntunut sujuvan kaikilta osin kovin fiksusti. Toivottavasti edes tietoturva toimii.
Terveyskeskus (kumpikaan) ei pahasta ripulista kärsineen potilaan vointia enää myöhemmin perään kysellyt. Eikö nyt enää kenellekään kuulu tätä myös jälkikäteen seurata. Jälkeenpäin olisi mielestäni aina syytä tietää, miten hyvin hoitoprosessi on kulloinkin toiminut. Esimerkiksi, siirtyikö potilas vain pahenevine vaivoineen seuraavan, mahdollisesti paremmin toimivia terveyspalveluita tarjoavan organisaation piiriin? Kirjaako edellinen organisaatio tällöin prosessinsa mukaiset toimenpiteet onnistuneiksi? Tästähän syntyy virheitä, sitten yleinen sekaannus ja lopulta täysin kaaoottinen tilanne.
Kenellä on vastuu koko systeemin toiminnasta ja sen tuloksista, prosessin alkupäässä potilasruuhkista, lääkäreiden ali- tai ylikuormituksesta ja kunkin ruuhkautuneen terveysaseman potilaiden hoidosta, ja prosessin loppupäässä tietojen kokoamisesta sekä prosessin toiminnan seurannasta ja säädöstä? Tätähän pitää tehdä niin systeemin eri osissa, eri tasoilla, kuin myös kokonaisvaltaisesti.
Systeemin pirstaloituminen voi tuoda järjestelmään hyvin paljon uusia ongelmia, ei yksin tietojärjestelmien osalta. Viimeksimainitun osalta tuotti em. esimerkkitapaus yllättäviä kokemuksia mm. systeemin takkuisuudesta.
Muistaakseni jossain (olisiko ollut kirja nimeltä “Systemantics”, tekijänään John Gall?) todettiin sensuuntaisesti, että isoa toimivaa systeemiä ei kannattaisi (ainakaan heppoisin perustein) lähteä muuttamaan. Kivaa kesälukemista kaikille soten kehittäjille!
Sieltä päivystyksestä singahtaa nykyään aika nopeasti maan pinnalle takaisin. “Ei päivystyksellistä hoidettavaa.” Näin sen täytyy ollakin.
Osa ongelmaa on se, että kaikki eivät hahmota, kuinka järjestelmä toimii.
Jos ongelma on akuutti, sormi poikki, heti pääsee sisään. TYKS päivystys: “Hoidamme ympärivuorokautisesti asiakkaita, joiden hoitoa ei voida siirtää myöhemmäksi ilman oireiden pahenemista tai vamman vaikeutumista.” Heti sisään, tai lyhyt jonotus ellei ambulanssi tuo, ensiarvio hoidon tarpeesta, joko sisään tai terkkariin.
Jos menet terveyskeskukseen, arvio tehdään myös, ja tarvittaessa lähetteellä suoraan päivystykseen sisään.
Kun olen erään viiden vuoden takaisen ‘aivotapahtuman’ vuoksi joutunut käyttämään kaikkia (julkisia) palvelumuotoja, ne ovat toimineet joka tasolla erinomaisesti (myös akuutissa urheiluvammassa).
Ymmärrän, että ikärakenteen muutoksen ja syrjäseutujen ongelmien takia tarvitaan muutoksia järjestelmään. (Ja tiettyyn muuhun eriarvoisuusproblematiikkaan.)
Mutta isoissa kaupungeissa (ainakin Turussa) järjestelmät ovat erinomaisesti integroituneet jo nyt, sekä vertikaalisesti (tk-tyks), että horisontaalisesti (so-te). So-te ‑integraatiota tulisi toki nykyisestään tehostaa (sen 10–20%) paljon palvelua tarvitsevien osalta — mutta nykyjärjestelmä ei tätä estä. Tuleeko nyt raja ennaltaehkäisevän työn ja so:n (‘raskas’ sosiaalityö) väliin?
Niinkuin edellinen kirjoittaja totesi, järjestelmät ovat tällä hetkellä suurelta osin erinomaisesti integroituneet sekä horisontaalisesti että varsinkin vertikaalisesti (tk/yksityisektorin lääkäri-erikoissairaanhoito). Terveydenhoitojärjestelmämme on ollut muiden maiden ihailema, ja itse 30v lääkärinä toimineena ja järjestelmäämme läheltä seuranneena olen ehdottomasti sitä mieltä, että on järjetöntä mennä romuttamaan koko hyvää systeemiä, vaan sitä voisi hyvin-kuten arkkiatri Risto Pelkonen jossain kirjoituksessaan totesi- korjata tarvittavilta osin. Tosin terveydenhoitojärjestelmämme on mennyt alaspäin viimeisten 20 vuoden aikana, eikä palvelujen saatavuus enää ole yhtä tasa-arvoista ja joustavaa kuin 20 vuotta sitten. Mielestäni julkisin varoin ylläpidetyssä järjestelmässä ei tarvita rajatonta valinnanvapautta, vaan edullisinta ja tarkoituksenmukaisinta on ‑niinkuin nykyisessäkin systeemissä ‑että asiantuntijat arvioivat millaista hoitoa potilas tarvitsee ja ohjaa oikeaan osoitteeseen.Tälläkin hetkellä yksityissektoria käytetään täydentämään julkisen sektorin palveluita ostopalveluina, niin että asiantuntija (lääkäri) ohjaa potilaan saamaan palvelua yksityispuolelta jos se on sieltä helpommin ja nopeammin saatavissa. Jotka haluavat omalla rahallaan ostaa haluamiaan palveluita, senkun tekevät niin! Olen myös huolissani heikompiosaisten palveluiden saatavuudesta ja tasosta, kun sopivista potilaista kilpaillaan. Kuka haluaa kilpailla mielenterveyspotilaista, lastensuojelun asiakkaista, vanhuksista…
Näissä kaikissa yksityiset toimijat ovat aktiivisesti vallanneet alaa. Virkamies, joka ostaa palvelun, on vastuussa, mutta yksityinen tuottaa palvelun. Virkamiehen kannalta hankala tilanne.
Erittäin mielenkiintoinen katsaus. Ode parhaimmillaan.
SOTE-suunnitelmassa oli paljon epärealistista, itse en ole uskonut IT-aikatauluun pätkän vertaa.
Selvää on, että SOTE-markkinat kartellisoituvat ja ulkomaisilla yhtiöillä tulee olemaan leveät pellot. Suomalaiset toimijat on jo paljolti ostettu. Kauppahinnat ja niiden rahoitus maksetaan kansalaisten rahoilla samalla tavalla kuin sähköverkonkin kauppahinnat ja voitot.
Haluaisin huomauttaa, että tuohon vaadittavat byrokratia, sääntöviidakko ja valvonta toisaalta tekevät vakuutusmuotoisesta terveydenhuollosta jäykkää ja kallista sekä mahdollisesti erittäin hankalaa.
Tunnen Obamacaren huonosti, laitoin Krugman-linkin siksi että samat kannustinongelmat ovat vastassa laati terveydenhuoltojärjestelmää kuka hyvänsä millä nimellä hyvänsä. Käsittääkseni Obamacare on vesitetty kompromissi (sehän on oleellisesti sama konservatiivisen Paul Ryanin esittämä Ryancare), ja moni demokraatti olisi halunnut vastaavaa ‘sosialistisen terveydenhoidon’ mallia kuin esimerkiksi brittien NIH, mutta semmoisella ei ollut ideologisista syistä mitään läpimenon mahdollisuuksia.
En jaksa tarkemmin taustoittaa linkittämäsi konservatiivilehden tietoja nousseista maksuista, mutta the Economistin mukaan vakuutushinnat ovat ihan sillä tasolla minkä Congressional Budget Office arvioi jo ennen Obamacaren voimaantuloa. Hintojen nousua selittää ehkä (?) se että väistämättä hyvätuloiset joutuvat subventoimaan pienituloisten hoitoa kaikissa vähänkin yhteisvastuullisissa systeemeissä, ja parempi kysymys on se miksi jenkkisysteemi on ylipäänsä niin paljon kalliimpi kuin terveydenhuolto muissa länsimaissa. Blogi-isäntä on joitakin kannustinmekanismeja valottanutkin, ja mietityttää missä määrin samaa juurta on USAn opiaattikriisi.
Mietitäänpäs tätä vähän. Rohkenen epäillä, että tekonivelkirurgian tapauksessa kyse olisi yksityisen firman tuottamasta edusta. Mikä estäisi toteuttamasta oikeata määrää vastaavia yksiköitä julkisessa terveydenhuollossa, jossa olisi huomattavat mittakaavaedut eikä voittoja eikä markkinointikustannuksia? Niveltyminen muuhun terveydenhuoltoonkin olisi oikoisempi. Julkiselle puolelle tarvittaisiin vain valtakunnallista optimointia ja koordinaatiota, jota tällä hetkellä ei ole. Miksi siis tuollaiset mahdollisuudet pitäisi ulkoistaa yrityksille? Jos ajatellaan asiaa vielä vähän pidemmälle, niin vastaavien ulkoistusten sekamelska tekee lopulta järjestelmästä hallitsemattoman.
Nyt sitten arvaan vastaväitteeksi, että ilman rahaa kannustimena ei toiminta onnistu optimaalisesti. Sellainen ajatus on liian pelkistetty. Kyllä moni ihminen hoitaa työnsä niin hyvin kuin pystyy ihan ilman bonuksiakin, jos vain voi tuntea tekevänsä arvostettua työtä.
“Orpon mukaan sinä aikana, kun sote-uudistusta on käsitelty kolmen vuoden ajan, Lepomäki ei ole esittänyt kritiikkiä uudistusta kohtaan. – Olemme kolme vuotta eduskuntaryhmässä käsitelleet sote-uudistusta, maakuntauudistusta ja valinnanvapautta, ja kuulin nyt ensimmäistä kertaa hänen suustaan. Aika pitkälle meni, Orpo totesi.” (Verkkouutiset)
Nyt saatiin ainakin tietää, että Petteri Orpo ei seuraa tätä blogia, joka kertoi asiasta ensi kertaa jo lähes kahdeksan kuukautta sitten (ks. yllä).
Elina Lepomäki on teräväpäinen ja varmasti asioihin paneutuva kansanedustaja. Olisiko vielä kuitenkin opeteltavaa siinä, miten omia näkemyksiä saa läpi omassa ryhmässään. Julkisuuden kautta pelaaminen ei välttämättä ole se paras tapa toimia. Varsinkaan kun kyse on käytännössä hallituksen kaatamisesta.
” .. lähetteen saa minne vain haluaa ja lääke valitaan aina kalliimmasta päästä, kunhan se on täysin korvattava. Vaikka ei suorastaan kilpailtaisi herkkäkynäisen lääkäri maineella, potilaan lähettäminen keskussairaalaan voi joskus olla kätevä tapaa päästä rauhaan vaativasta asiakkaasta.”
Tämän tyyppinen ajattelu on kovin kaukana lääkärin todellisuudesta. Kyllä lääkäri koettaa hoitaa potilaansa oikein ja suositusten mukaan. Hän saattaa (etenkin työuran alussa) kamppailla hyvin vaikeiden kysymysten ja kovan stressin alla koettaen toimia mahdollsimman “oikein”, ja välttää vääriä hoitoja ja komplikaatioita. Ihmistä ei hoideta kuten konetta, metsää tai kasvimaata. Vastuukysymykset ovat toisinaan hyvin kovia ja komplikaatiot erittäin vaikeita kestää.
Jos haluamme hyvän terveydenhuollon, ykkösasia on hyvä koulutus, riittävät resursointi ja minimaalinen byrokratia, ja sujuva yhteistyö perus- ja erikoissairaanhoidon kesken. Mitä vähemmän välikäsiä, sitä tehokkaampaa ja sitä nopeammin oikea hoito.
On valitettavaa, että koko ajan sekoitetaan toisiinsa lääkäripalveluyritykset ja lääkärit. Pienessä ammatinharjoittajatoiminnassa tähtäin oli potilaan hoidossa. Nykyisissa suurissa ketjuissa näkökulmana on lääkärit yritysten lypsylehminä. Yritysten tavoite on osakeyhtiölain mukaisesti voiton tavoittelu, ja se toki tehdään minimoilla kulut välttämättömään. Ne pyrkivät vaikuttamaan lääkärien ratkaisuihin mm. hoitopaikan valinnan ja laboratoriotutkimuksen osalta. Tämä tietenkin kestämätöntä eikä suinkaan aina potilaan edun mukaista. Lääkärit ammattikuntana eivät tietenkään voi onneksi tähän hevin taipua, eivätkä yleensä ole edes tietoisia esim kyseisen yrityksen mainonnasta yms.
Lääkärit kokevat erittäin kovaa uupumusta muuta työväestöä enemmän. On erittän tärkeää, että on riittävä mahdollisuus konsultointiin ja asioiden keskinäiseen pohdintaan. Se vähentää virheitä ja lähettteitä erikoisssairaanhoitoon. Etenkin nuori lääkäri tarvitsee hyvän taustatuen. On toimimaton ajatus, että työ tehostuisi vahtimalla lähetemääriä. Se on tehokkainta, kun työolot on riittävän hyvät.
Kun hoito on kauttaaltaan riittävällä tasolla, valinnanvapauden merkitys on sekundaarinen. Tämä onnistuu hyvin ja yksinkertaisimmin vahvistamalla julkinen perusterveydenhuolto.
kw,
Veimme aikanaan pienen lapsemme yksityiselle lääkäriasemalle saamaan antibioottia otiittiin. Kerro minulle, miksi lääkäri kysyi meiltä, onko meillä vakuutusta ja kun oli, halusi testata otiitin lisäksi kaikki muutkin ajateltavissa olevat sairaudet. Jos nuo testit olivat tarpeen, miksi ne olivat tarpeen vain, kun meillä oli se vakuutus?