Tämä kirjoitus on kirjoitettu Lisää kaupunkia Helsinkiin ‑sivustolle, jossa minua arvosteltiin rakennussuojelusta piittaamattomaksi, koska en pitänyt Alvar Aallon suunnitteleman Ratakatu 9:ssä sijaitsevan toimistotalon sisätilojen suojelua tarpeellisena. Laitan sen myös tänne blogilleni.
Vaikka minut luokiteltiin rakennussuojelun ykkösviholliseksi, pidän rakennussuojelua yhtenä tärkeänä arvona kaupunkikehityksessä. Köydenvedossa toimistojen muuttamisessa asunnoiksi ei pääsääntöisesti ole kyse lainkaan rakennussuojelusta vaan viraston halusta suojella toimistotyö-paikkoja, jotteivät ne karkaisi naapurikuntiin veroja maksamaan.
Mutta tässä Ratakatu 9:ssä on kyse myös rakennussuojelusta.
Minulle rakennussuojelu on ennen kaikkea ansiokkaiden rakennusten suojelua. Kaikkinainen henkilöpalvonta on minulle hyvin vierasta. Siksi minusta rakennusta pitää arvioida rakennuksena ja vain sinä, ei sen perusteella, kuka sen on suunnitellut.
(Hah: Alvar Aallon rakennuksia pitää suojella kuulemma koska Aalto museo on helsinkiläisistä museoista se, jossa ulkomaalaisten kävijöiden OSUUS on suurin – ei siis ulkomaalaisten määrä. Tässä on oudosti muutettu meriitiksi kotimaisten kävijöiden pieni määrä.. )
Edelleen minulle rakennussuojelussa julkisivujen suojelu on tärkeämpää kuin sisätilojen suojelu – paitsi jos on kyse julkisesta rakennuksesta, jolloin suurella yleisölläkin on mahdollisuus päästä sisätiloja katsomaan. Jos Ratakatu 9:ään löytyisi vuokralainen toimistoksi, sisätilat olivat vain tämän yrityksen henkilökunnan nähtävissä. Kun julkisivu on kymmenien tuhansien ihmisten nähtävissä ja sisätilat kymmenien, julkisivu on näin laskien tuhat kertaa tärkeämpi. Tai siis sinne päin. En nyt sano, että sisätilojen suojelu on merkityksetöntä, mutta sanon, että sen merkitys on olennaisesti vähäisempi kuin julkisivun.
Minä olen rakennussuojelusta päättävien ammattilaisten kanssa eri mieltä myös siitä, onko rakennuksen kauneus suojeluperuste. Minusta on, koska haluan kaunista katutilaa. Luulenpa että enemmistö on tästä kanssani samaa mieltä. Erityisen kummallisena pidän korostetun rumien rakennusten suojelua vain siksi, että ne kuvastavat aikakautensa esteettisistä arvoista piittaamatonta suunnittelua. Onneksi makkaratalosta sentään saatiin edes ne rumat rampit pois.
Jos minulla olisi taikasauva, jolla voisin korvata Makkaratalon rakennuksella, joka purettiin sen tieltä, en epäilisi hetkeäkään. Enso Gutzeitin talon kohdalla en epäilisi myöskään, jos rakennuksen olisi suunnitellut joku tuntematon tavis, mutta – myönnän epäjohdonmukaisuuteni — Suuren Gurun maine saisi minut varmaankin panemaan taikasauvan siinä kohdassa taskuun.
Tunnustaakseni kaikki syntini sanon vielä, että minusta on aivan kannatettava ajatus rakentaa vanhan näköinen rakennus vanhojen rakennusten keskelle. Tiedän, että saan tällä mielipiteelläni joidenkin keskuudessa täydellisen moukan maineen. Minusta oli hyvä, ettei Kämpin tilalle tehty 60-luvun betonibrutalismia ilmentävää hirvitystä.
Käykää Ruskeasuolla katomassa täydennysrakennuskohdetta,. Siellä rakennettiiin 50-luvun(?) rakennusten joukkoon yksi samanlainen. Monen mielestä olisi pitänyt rakentaa 90-luvun arkkitehtuuria kuvastava rakennus, joka olisi kuitenkin rikkonut alueen yhtenäisen luonteen. Nyt minusta alueen ilme suojeltiin.
Suojelu ja talous.
Kannatan esitystä, että suojelun aiheuttamat haitat pitäisi korvata avokätisemmin. Se varmaankin ehkäisisi tulipaloja, mutta se toisi myös budjettirajoituksen museoihmisille.
Ekonomistikoulutuksen saanut ei aina ymmärrä muiden käsitystä taloudellisista arvoista. Koska toimistojen käytettävyys on niin monimutkainen asia, otetaan esimerkki asuintalosta. Kun rakennussuojelun nimissä käärmetalossa kielletään parantamasta äänieritystä ottamalla asuntoihin puhtaampaa ilmaa, noiden asuntojen arvo laskee siitä, mitä ne olisivat terveellisiksi korjattuina. Tässä ei ole kyse vain omistajan menetyksestä vaan haitasta, joka aiheutuu käyttäjille. Tuo arvon pudotus vastaa tätä haittaa.
Kiinteistön arvo vastaa sen tuottamaa hyötyä käyttäjille. Kyse ei ole keinottelusta vaan todellisesta arvosta.
Ratakatu 9:n suojelu vaikeasti käytettäväksi tuhoaa taloudellista hyvää ihan siitä riippumatta, millä hinnalla kiinteistökehittäjä on sen ostanut. (Yksityistalouden kannalta: Jos suojelun kustannukset tulee korvata, suojelun purkaminen tulee vastaavasti rahastaa yhteiskunnalle, niin kuin osittain myös tapahtuisi arvonnousun leikkauksella.)
Tuo kai edellyttäisi kauneuden määrittelemistä jossain paperissa, ja siinä sitä sitten ollaankin.
Arkkivahti-blogin pitäjä arkkitehti Tarja Nurmi taannoin huomautti, että kauneutta ei ole kirjattu tavoitteeksi kaupunkien ja SAFAn strategiapapereihinkaan. Ekologista kestävyyttä sun kaikkea muuta siellä on. Tämä tuli esiin siinä yhteydessä, kun ruotsalainen arkkitehtikriitikko totesi paneelikeskustelussa, että sanaa kauneus ei ole myöskään Tukholman kaupungin arkkitehtuuristrategiassa, tai millä nimellä ohjelmaansa kutsuvatkaan. Noihin paikkoihin kauneus sentään istuisi sanana ja tavoitteena, kun ei ole kyse oikeusvaikutteisista asiakirjoista.
Alvar Aallon erityiskohtelu ja rakennussuojelu yleisesti ovat osittain eri asioita. Ensiksi mainitussa moraalisesti arveluttavaa on tapa, jolla yksityiselle taholle (Alvar Aalto ‑säätiö) on annettu valta vaikuttaa viranomaispäätöksiin de facto.
Sen sijaan kyseenalaistan väitteesi ”kauniiden” rakennusta erityissuojelun tarpeesta ja laitan sen samaan laariin perussuomalaisen kulttuuripopulismin kanssa.
Kauneus on korostetun hatara ja arvioitsijan omaan aikaan sidottu käsite. Yksi sukupolvi ei saa määritellä tulevien puolesta, mikä on/oli arkkitehtonista kauneutta. Näinhän on päässyt käymään useissa suomalaisissa pikkukaupungeissa. Niiden toreja reunustavat nyt rakennukset, jotka olivat aikoinaan jonkun mielestä kauniita. Ne rakennukset, jotka meidän mielestämme olisivat olleet kauniita, puuttuvat.
On syytä ottaa huomioon se vaihtoehto, ettemme ole omissa arvioissamme yhtään sen erehtymättömämpiä kuin 60- ja 70-lukulaiset esi-isämme. Kauneus rakennuksen pysyvänä, sukupolvien yli kestävänä ominaisuutena on väistämättä jälkiviisautta. Asiaan on syytä suhtautua varovaisuusperiaatteella.
Mitä Ratakadun tapaukseen tulee, olen kanssasi samaa mieltä. Kautta vuosisatojen on rakennusten luonteeseen kuulunut se, että niillä voi elinkaarensa aikana olla monia eri muotoja ja käyttötarkoituksia. On parempi muuttaa kuin purkaa.
Väite,että Helsingistä purettiin vanhoja kauniita rakennuksia, koska niitä pidettiin rumina, ei minun muiistikuvani mukaan ole totta lainkaan, jos tarkoitetaan suuren yleisön mielipidettä. Niiden purkamista vastustettiin ankarasti, mujtta sen aikainen arkkitehtuuripapisto piti niitä epämuodikkaina, koska ajan henkeen heidän mielesään kuului raaka betoni. Sitä voi vain arvailla, mikä osuus harmaan betonin arvostuksessa oli Suuren Opettajan värisokeudella.
“Kun rakennussuojelun nimissä käärmetalossa kielletään parantamasta äänieritystä ottamalla asuntoihin puhtaampaa ilmaa, noiden asuntojen arvo laskee siitä, mitä ne olisivat terveellisiksi korjattuina. ”
En ymmärtänyt tätä. Mitä Käärmetalossa kiellettiin ja miksi?
Olympiakylässä oli pitkä suojelukiista, jossa vastakkain olivat viranomaiset. Riideltiin hisseistä, ilmanvaihdon modernisoimisesta, 1950-luvun keittiöiden modernisoimisesta ja äänieristyksestä. Lopputuloksena talot peruskorjattiin tavalla, joka uudisrakentamisessa olisi ollut aivan mahdoton epäterveellisten asumisolosuhteiden takia.
Samaa mieltä Aallon palvonnasta.Opiskelin aikoinaan Jyväskylän yliopistossa ja siellä tuli tutustuttua Aallon arkkitehtuuriin paremmin. Päältä hienoja, sisältä ankeita. Muotoilija osasi tehdä hienoja pienoismalleja, joilla voitettiin kilpailut.
Samanhenkinen talo (linkki) rakennettiin runkoa lukuunottamatta uusiksi Hietalahdenkatu 8:ssa, ja nyt tilalla paljon miellyttävämpi, ehkä vähän pariisilaishenkinen, asuintalo ja ravintola kivijalassa. Vain arkkitehdin nimi tekee toisesta rakenneuksesta riippakiven omistajalleen ja hyvinvointitappiota sitten yhteiskunnallekin. Museovirastolta pitää riisua aseet, koska se tuottaa näin mittavia tappioita, jotka ovat yleistä “kansa tietää”-mielipidettä vastaan.
http://www.korttelit.fi/rakennus.php/id/686
Viime vuosikymmenien purkuintokin oli vain itsetunnottaman eliitin hanke, jolla toiset haki länsimaalaisuutta haukkuen vanhaa ryssän arkkitehtuuriksi ja toiset ulkomaista tunnustusta pahimman arkkitehtuurin rappiokauden aallonharjalla piirtäen betonibrutalismia ja kopioiden modernismia suoraan ulkomailta. Aaltokin kopioi lähes suoraan yhdessä vaiheessaan ulkomailta.
Kämp on hauska esimerkki siitä, miten kansa pelasti erinomaisen bisneksen. Jos puretun oikean Kämpin tilalle olisi tullut kokonaan lähes musta modernistinen toimisto, niin ei olisi mitään Kämpiä, ja Espa ei sekään olisi paljoa mitään. Apteekkarin talokin kannatti rakentaa uudestaan. Sääli että Aleksi on pilattu muutamalla kömpelöllä modernilla talolla. Kun Berliinissäkin on alettu palauttamaan vanhoja merkkirakennuksia kopioilla ja uudessa kerrostaloarkkitehtuurissa on palattu 1900-luvun alkuun, niin järki voisi täälläkin palata ja mitättömät pelkistetyt laatikot viedä saunan taakse.
Surullista tässä on myös se, miten helposti leimakirves heilahtaa, sen sijaan että hyväksyttäisiin erilaiset mielipiteet. Jopa sivistyneistön, siis tässä tapauksessa rakennussuojelijoiden, parissa. Rakennussuojelun ykkösvihollinen, piittaamaton rakennussuojelusta — höh.
Eiköhän tänä päivänä valtaosa suomalaisista hyväksy rakennussuojelun tarpeen. Se, mitä kaikkea pitäisi suojella, onkin sitten vaikeampi kysymys, josta asiantuntijatkin voivat olla erimielisiä.
Asiantuntijoita pitää toki kuunnella, jopa ensisijaisesti, mutta viisasta olisi jossain määrin kuunnella myös kansaa, vaikka sen näkemykset kauneuden vaatimuksineen saattavat asiantuntijoiden torneista käsin vaikuttaa kovin ymmärtämättömiltä.
Rakennusten suojelu on ihan ok, kunhan sen kustannukset lankeavat täysimääräisesti suojelijalle, ei omistajalle. Lisäksi kannattaa pitää hieman rimaa siinä, mitä kannattaa suojella. Helsinki on niin uusi kaupunki, että kaikki suojeltava Eduskuntataloa lukuunottamatta on korttelin säteellä Senaatintorista.
Käärmetalo on muuten huono esimerkki. Ei ole sanottu, että nykyinen korjaustekniikka parantaisi pitkällä tähtäimellä kiinteistön arvoa. Toki jokainen saa tehdä minusta kiinteistöllään mitä haluaa, jopa korjata nykyisillä säädöksillä.
Mitä vikaa kulttuuripopulismissa on? Jos arkkitehdit ovat jotakin mieltä ja kaikki muut, yli 99.9 % kansasta, toista mieltä, miksi pitäisi toimia sen mukaan mitä arkkitehdit haluavat? Joissakin taidenäyttelyissä jopa enemmistö kävijöistä on taiteen ammattilaisia, ja sellaisten näyttelyiden järjestäminen on OK, koska eihän ketään pakoteta katselemaan kyseisiä taideteoksia, mutta rakennuksia joutuvat katselemaan kaikki. Esimerkiksi Makkaratalo aiheuttaa minulle henkistä kärsimystä joka kerta kun käytän sen vieressä olevaa raitiovaunupysäkkiä.
Alvar Aallon ihailijana olen joutunut tottumaan siihen, että suomalaiset osaavat olla ylpeitä Sibeliuksesta, mutta eivät yhdestä 1900-luvun merkittävimmistä arkkitehdeistä. Aalto antoi moottoriveneelleen nimen “Nemo propheta in patria”, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.
Funktionalismi on vaikea laji ihmisille. Se ei tarjoa koristeita. Se onkin geometristen muotojen välisiä mittasuhteita, valon ja hämärän leikkiä, materiaalivalintoja ja Alvar Aallon kohdalla humanismia, joka monelta menee yli hilseen jostain syystä.
Ihailen Alvar Aallon lisäksi Osmo Soininvaaraa, mutta juuri tässä asiassa ihailu on hankalaa, sen verran syvällä rakkauteni Aallon arkkitehtuuria kohtaan on. No, elämä on tällaista. Kaikille riittää elämässä kipeitä asioita. Miksi minut olisi niistä vapautettu?
Piti saada tämä asia ulos sisuksista sielunhoidollisista syistä. Kiitos ja anteeksi.
Maankäyttö- ja rakennuslaissa sentään puhutaan kauneudesta. Sen mukaan: “Alueiden käytön suunnittelun tavoitteena on vuorovaikutteiseen suunnitteluun ja riittävään vaikutusten arviointiin perustuen edistää: …
3) rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista; …”
Ja rakentamisen yleisistä edellytyksistä todetaan muun muassa: “Rakennuksen tulee soveltua rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset.”
Ilmeisesti kaupunkisuunnitteluvirastot ovat unohtaneet, mitä laissa sanotaan.
Amerikkalainen ekonomisti Alex Tabarrok kirjoitti Marginal Revolution blogissa hetki sitten rakennusten suojelusta: http://marginalrevolution.com/marginalrevolution/2016/06/against-historical-preservation.html
Miehen näkemys suojelua kohtaan on hyvin negatiivinen. Yksi hauska pointti on että jos sata vuotta sitten olisi rakennusten suojelemislait yhtä tiukat, ei monia nykyään suojeltuja rakennuksia olisi alunperinkään rakennettu.
Jos Museovirasto laitetaan korvaamaan suojelun kustannukset, niin laitetaanko kaavoitusviranomainen korvaamaan kaavatajoitusten kustannukset?
Tosin, usein on vaikea osoittaa, että kaavarajoitukset parantavat naapuritalojen arvoa, vaikka se tietysti monissa tilanteissa onkin totta.
Hommahan olisi helppo, jos antaisimme kiinteistöveron seurata oikeasti kiinteistöjen arvoja. Hyvää tekemällä verottaja tienaisi enemmän. Luulisi kertyvän painetta tuottaa hyvää.
Rakennussuojelussa pitäisi käyttötilojen suhteen kyetä ottamaan huomioon ihmisten mittasuhteiden kasvu. 1950-luvun mitoilla suunnitellun TKK:n päärakennuksen pääluentosalit on varustettu alkuperäisillä kiinteästi lattiaan kuuluvilla penkkiriveillä, joihin yli 190-senttinen teekkari enää mahdu oikein istumaan, eikä ainakaan nostamaan pöytää tuolin välistä kirjoitusalustaksi (ei mahdu polvien takia alas paikoilleen).
Samoin ovat 1950–60-lukujen keittiöiden mittasuhteet aivan mahdottomia. Olen sellaisessa tiskannut avuksi, mutta ainoa tapa ylettää tiskialtaaseen on istua sivuttain porrasjakkaralla (eli lantio 90 astetta sivuun kääntyneenä).
Nimim. 194 cm.
Benito Mussolini olisi varmaankin voinut kysyä samaa (ellei kysynytkin).
Yksi suuri ongelma on siinä, että jos meillä on vain yksi Oikea Tapa suunnitella rakennuksia (varmaankin jotain linjaa uusrenesanssi-uusklassismi tms.), missään ei jäisi tilaa tehdä innovaatioita, jotka voisivat parantaa kaupunkikuvaa, asumisviihtyvyyttä jne.
On myös aika persua väittää, että on olemassa joku yhtenäinen “kansan maku” ja että arkkitehtuuri olisi vain jotain sisäänpäinlämpiäivää knoppailua, jossa arkkitehdit koittaisivat päteä toisilleen. Esim. minun mielestä Makkaratalo on aivan ylivertaisesti parempi kuin se paikalla ollut Skohan talo. Harmi vain, että joidenkin rakennusmääräysten mukaisesti se “makkara” oli pakko toteuttaa merkittävästi alkuperäistä rujompana — muutenhan talo voisi olla lähes täydellinen.
En myöskään ymmärrä mikä suunnaton viha Makkarataloon suuntautuu — onko yksikään vihaajista ihan oikeasti katsonut taloa ajatuksella ja ymmärtää sitä? Vai pitääkö sitä vain oletusarvoisesti vihata ja lähistölle sattuessa katsoa visusti muualle?
Olen muuten joskus asunut toisen “konnan” (Revell) suunnittelemassa kerrostalossa ja muistan aina ensivaikutelman — oli ällistyttävää kuinka hyvin 1950-luvun talon asunnot olivat kestäneet aikaa — ne olivat jo sinänsä edelleen modernin tuntuisia ja ennen kaikkea ne oli helppo muuttaa nykyajan vaatimuksia vastaaviksi.
Samaa ei voi tosiaankaan sanoa 99,999% 50-luvun asuntoja — ne ovat niin järjettömiä koppisokkeloita vanhentuinen mitoituksineen, että en kyllä ottaisi mitään sellaista vaikka ilmaiseksi saisi (tai no, ehkä jos sen voisi myydä heti pois).
Alunperin kansan raivo makkarataloa kohtaan johtui siitä, että kansa muisti, mitä sen tieltä purettiin. Ja ne rampit Keskuskadun puolella. Ne synnyttivät aivan ala-arvboisen jalankulkuympäristön. Ne on nyt onneksi purettu.
Kiitos tästä poiminnasta. Mihinköhän ympäristöön ja maisemaan esim. Tokmannin hallit sopii ja kenen mielestä ne täyttävät kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset? Aika monet niitä ja vastaavia joutuvat katselemaan päivittäin. Alan epäillä ketjukauppiaita laittomuuksista.
Kaikessa populismissa on vikaa. Populismi tarkoittaa kompleksisten asioiden selittämistä valheellisen yksinkertaisiksi sekä omien henkilökohtaisten rajoitteiden asettamista yleiseksi standardiksi.
”Kansa” epäilemättä kokee olevansa kykeneväinen päättämään kaikesta — mm. ilmastonmuutoksesta taikka Helsingin kaavoituksesta. Kaikilla aloilla on kuitenkin asiantuntijansa. ”Kansalta” ei kysytty, rakennetaanko Pariisin Notre Dame taikka New Yorkin Empire State Building.
Toki asiantuntijamielipiteen tulee säilyttää legitimiteettinsä ”kansan” silmissä. Onhan sillä viime kädessä valta päättää julkisten varojen käytöstä.
Onko joukkoliikenteen täsmällisyyden parantaminen huono asia, koska Mussolini arvosti sitä? Vaikka Mussolini tai jopa persut kannattaisivat jotakin ideaa, se voi olla kuitenkin hyvä.
Näin on ainakin asuntojen hintojen perusteella. Kuten olen sanonut joskus aikaisemminkin, Eirasta Itä-Pasilaan muuttavalle maksetaan satojentuhansien eurojen korvaukset siitä hyvästä, vaikka liikenneyhteydet paranevat.
Ymmärtääkseni sosialismin vaikutusta suomalaiseen arkkitehtuuriin ei edes yritetä kiistää. Se oli tasa-arvoa, että kaikki asuivat harmaassa ja pinnaltaan viimeistelemättömässä, muottilaudoituksen kuvioimassa betonikuutiossa.
Rakennussuojelu sinänsä on vaikea kysymys. Epäselvyyttä ei sinänsä ole tarpeesta: on onnistumisia, joiden suojelu on perusteltua ja ehkä jälkipolville on hyvä säästää myös “aikakaudelle tyypillisiä” virheitä nähtäväksi. Määrästä sen sijaan pitäisi keskustella. Ei voi olla tarkoituksenmukaista, että kaupungin paraatipaikat täyttyvät rakennuksista, joille ei löydy nykyvaatimusten mukaista käyttöä, koska suojelu.
Yksinkertaisin ratkaisu olisi tietysti se, että suojelija maksaa. Raha on hyvä konsultti ja pakottaisi museoitsijoita priorisoimaan. Myöskään se ei olisi pahasta, että budjetilla toimiminen todennäköisesti ohjaisi suojelua pienempiin kohteisiin isojen kustannuksella.
Ei mitään “yritetä kiistää” ‑lepsuilua, vaan olen itse kertonut asian oikean laidan tämän saman blogin kommenteissa jo yli vuosi sitten. Itä-Euroopan sosialistisiin maihin 1960–70-luvulla rakennetut betonielementtitalot oli tehty tehtaissa, jotka Neuvostoliitto oli ostanut kovalla valuutalla Nato-maa Ranskasta (ja jollaisissa tehtiin siellä Ranskassa täsmälleen samanlaisia taloja maan kotimarkkinoille):
http://www.soininvaara.fi/2015/05/16/teollisuuskaupungista-cityksi/#comment-452884
Kovasti eliittiin itsensä lukevia korpeaa, että enemmistö päättää. Ei tietenkään ole yhtä oikeaa tapaa suunnitella taloja. Kuitenkaan pieni arkkitehti/eliitti/vähemmistö ei saa voida lukita yhteistä katutilaa veto-oikeudella määrämättömäksi ajaksi epätarkoituksenmukaiseksi ja rumaksi.
Tietenkin on saatava rakentaa Notre Damet, Eiffel tornit ja Empire State buildingit. Ja ne ovat selvästi kestäneetkin aikaa, kun niiden purkua kukaan ei ole vaatimassa.
Epäonnistuneemmat hankkeet on voitava purkaa jollain menettelyllä ja voitava korvata enemmistöä paremmin palvelevalla ratkaisulla. Menettelyssä voi olla jotain siirtymäaikaa tai enemmän kuin yksinkertaisen enemmistön vaatimusta, mutta mahdollista sen on oltava.
Mussolini-vertaus on aika ironistakin harvainvallan kannattajalta.
Ja joku ihqu-daa uusrenesanssi on sitten muka niin kaunista ja yksilöllistä?
No, löytyyhän sitä käsityötä vanhoissa taloissa sentään vähän sinnepäin muuratuissa seinissä, mutta muuten ulkoasu alkoi olemaan puhtaasti teollista alkuperää. Jonkun arkkitehdin tai muun rakennussuunnittelijan kontribuutti talon julkisivuun oli käytännössä monansti se, että osasi ruksata sopivat kipsi- ja sementtikrumeluurit tehtaan katalogista.
No, kansahan toki ostaa seinälleen enemmin kiinalaisen muovisen käkikellon jostain halpahallista kuin jonkun “kummalisen” teräs ja lasi härpäkkeen — joten ei kait kumma ole, että kitsch myy arkkitehtuurissakin…
Suomi tuntuu olevan täynnä Aallon ihailijoita, jopa liian täynnä. Aallolla on sekä hyviä töitä, että suoraan sanoen surkeitä. Lisäksi on sellaisia, jotka voisivat toimia toisessa paikassa. En ymmärrä, miksi Aallon huonoja tai väärässä paikassa olevia töitä pitäisi säilyttää.
Paljon helpompi on osoittaa usein, että rajoitukset vähentävät alueen ja sen kiinteistöjen arvoa. Ainoa poikkeus tuohon ollee valoisuuteen liittyvä rajoitus räystäs ja harjakorkeudesta, mutta sekään ei ole yksiselitteinen.
Eliittiinpä hyvinkin…
Oikeasti rakennuksen ulkonäön pitäisi olla pelkästään maksajan asia, mutta ehkä jonkinlaiselle koordinaatiolle voisi antaa pikkusormen. Ei pilkun tarkan kaavakontrollin puute missään nimessä johtaisi siihen, että rakennuksista tulisi susirumia ja mahdollisimman halvalla tehtyjä. Eiköhän jokainen yksityisen sektorin rakennuttaja halua kuitenkin maksimoida voittonsa — ja helpoiten tämä tapahtuu, jos saa asiakkaat maksamaan ekstraa jostain joka ei välttämättä maksa paljoa lisää normituotantoon nähden.
No, nythän meillä tosin on kaikkitietävä GOSPLAN, joka kaavoissaan määrittelee ruuvinreikien paikatkin. Tässä mielessä jonkun eliitin syyttäminen lienee vähintäänkin kummallista.
Miten niin? Mussoliinihan oli yksi korporatismin isistä ja siten kaiken “yhdessä sopimisen” vankkumaton kannattaja. Arkkitehtuurissakin Mussoliini antoi piut paut eliitin ihailemalle modernismille ja täytti kansan toiveet täyttämällä kaupungit mahtipontisilla uusklassisilla monumenttaalirakenuksilla. Luulenpa vaan, että jos Benito herätettäisiin henkiin ja istutettaisiin kaupunkisuunnitteluviraston peräsimeen, niin kansan syvät rivit olisivat aivan pähkinöinä.
Jos taloja pelkästään a) katsoo, ja silloinkin b) ympäristöstään irrallaan on aika ilmeistä että nykyajan symboliduunari tykkää selkeistä abstraktioista jonkin uusrenesanssikitschin sijaan.
Pelkkään visuaaliseen puoleen tuijottaminen tuottaa kuitenkin vajavaista arkkitehtuuria. Makkaratalon kohdalla tämä tarkoittaa kylmää ja kliinistä haptista tuntumaa, ikävää varjoisaa kaupunkitilaa ja epämääräisen rikotun katulinjan (alkuperäiset rampit). Näyttää hienolta kuvissa mutta tuntuu karsealta kaupunkiympäristössä. Se ei kontribuoi ympäristöönsä vaan huonontaa ympäristönsä laatua.
Moniaistillisesta jalankulkijaperspektiivistä paikalla aiemmin sijainnut uusrenesanssipläjäys oli paljon onnistuneempi.
Kannattaa lukea Juhani Pallasmaan The Eyes of the Skin: Architecture and the Senses, ainakin omalla kohdallani se auttoi ymmärtämään arkkitehtuuriin ihanteisiin sisäänrakennettua ristiriitaa visuaalisen (etäännyttävän) loiston ja hankalammin hahmotettavan moniaistillisen informaation välillä.
Makkaratalo olisi voitu maalata eri väriseksi siinä yhteydessä kun se remontoitiin. Julkisivu esim valkoseksi ja makkara punaiseksi, siniseksi tai vihreäksi. Olisi tullut vähän väriä Helsinkiin.
Ei nyt ihan noinkaan. Italiassa rakennettiin fasismin aikana myöhemminkin arvostettua rationalistista arkkitehtuuria, esim. Comon kaupungintalo, EUR Roomassa, Pontisten soiden uudet kaupungit…
Italialaista fasistista arkkitehtuuria omimmillaan: https://en.wikipedia.org/wiki/Casa_del_Fascio_%28Como%29#/media/File:Como,_ex_casa_del_fascio_04.JPG
Kerran eräs ulkomaalainen tutuntuttuni totesi eduskuntatalosta, että se edustaa fasistista arkkitehtuuria. Mitäpä tuohon muuta, kuin että jokin ajatuksen siemen siinä taisi olla. 🙂
Sekoitatko Mussolinia kenties pariin muuhun eurooppalaiseen aikalaisdiktaattoriin?
En ole varma, sainko kiinni pointistasi. Betonielementti ehkä oli ranskalainen siinä kuin Marx preussilainen. Kiva anekdootti, mutta suomalaisen arkkitehtuurin ja rakentamisen kanssa sillä ei juurikaan ole tekemistä. Suomeen rakentamisen vaikutteet tulivat pääasiassa idästä. Kuten Ladatkin. Jokunen Fiat Italiasta, mutta enemmän oli Ladoja.
Tää ei kyllä selity mitenkään yksikäsitteisesti arkkitehtuurin tyylilajilla. Helsingissä on myös hyvin kalliita asuntoja pelkistetyissä modernistisissa rakennuksissa, esim. Lauttasaaren Merenkulkijanrannassa, ja myös kalleimman pään yksityistä omakotitaloista monet on modernistisia eivätkä vanhempien tyylien kertausta. On siis ihmisiä, joilla on varaa rakentaa itselleen millainen pömpeli tahansa, eivätkä he silti tee jugend-imitaatiota tms.
Itä-Pasilan eritasoratkaisu on tunnetusti ongelmallinen ja se luo epämiellyttäviä katutiloja. Ongelma olisi sama, vaikka parkkikerrokset ja betonikannet olisi toteutettu samalla laatutasolla klassismia imitoiden. Amerikan ihmemaasta löytyy tämmöisiäkin esimerkkejä.
Oikeasti eduskuntatalo on mörkömäinen mutta fasistinen arkkitehtuuri kuulostaa hienommalta.
Euroopan vanhin fasistista arkkitehtuuria edustava rakennus on muuten Kaarle Suuren kappeli Aachenissa.
Funktionalistinen arkkitehtuuri skaalatuu huonosti ylöspäin siten että mitä suurempi funktionalistinen rakennus on sitä karmeammalta se näyttää, mutta omakotitaloissa funktionalistinen arkkitehtuuri voi näyttää jopa hyvältä kuten nk. rintamamiestalojen tapauksessa.
Mielenkiintoista on, että ulkoa moderneihin taloihin voidaan sisälle rakentaa esim. barokki- tai hirsimökki-sisustus; ja ulkoa kertaustyylisessä talossa on usein hyvin modernisti sisustettuja asuntoja… Asunnon kalleus tulee ensisijaisesti sijainnista. Enemmän kuin miltä talo näyttää, kiinnostaa miltä asunto näyttää sisältä ja millaiset on näkymät ikkunoista.
Jugend-alueen sisällä olevasta modernista talosta näkyy hienoja jugend-taloja. Ja noista jugend-taloista ulos katsoessa pistää silmään tuo uusi iso ja ruma betonikolossi. 🙂