Jotta kulutus ylipäänsä voisi säätyä sähkön hinnan mukaan, tulee kuluttajan, niin yritysten kuin kotitalouksien, maksaa sähköstään tuntikohtaisen hinnoittelun perusteella. Tähän siirtyminen säästää rahaa (kansantalouden tasolla) ja luonnonvaroja.
Jos on mahdollista vaatia lailla huoneistokohtaisia vesimittareita säästön nimissä, pitää olla mahdollista vaatia myös siirtymistä tuntihinnoitteluun. Siitä voi tehdä vaikka lain.
Mutta vaikka ei vaadittaisi, siihen siirrytään joka tapauksessa, mutta siirtymäkauden jälkeen.
Nyt jo kannattaa kaikkien niiden, joiden kulutus ei painotu talvipakkasiin, valita tuntikohtainen laskutus. Kun riittävän moni näin tekee, kiinteän hinnan maksajien profiili painottuu kalliisiin tunteihin ja kiinteätä hintaa joudutaan nostamaan, yhä useamman kannattaa siirtyä tuntikohtaiseen ja niin edelleen. Lopullinen niitti tulee, kun fiksuimmat äkkäävät tehdä kaksi sopimusta, kiinteähintaisen kalliita tunteja varten ja tuntikohtaisen halpoja. Vähän älykkyyttä mittariin ja sähkö tulee aina halvemmasta mittarista.
= = = =
Kirjotus perustuu puheenvuoroon Enoropäivillä 31.3.2016
Jos kaikki kuluttajat pakotettaisiin maksamaan sähköstä tuntihintaa, se kieltämättä tasaisi sähkön käyttöä kansantaloudellisesti edullisempaan suuntaan.
Mutta vertailu huoneistokohtaiseen vesimittaukseen ontuu. Huoneistokohtaisen vesimittauksen kustannukset vanhaan rakennuskantaan toteutettuna ylittäisivät selvästi hyödyt. Uudet rakennukset sitävastoin voitaisiin suunnitella helpommin mitattaviksi.
Markkinatalouden sääntöjen mukaan toimivassa kahden mittarin järjestelmässä asiakas joutuisi varmaankin maksamaan myös kuukausihintaa kahdesta mittarista (pääsulakkeen koon mukaan kukaties), joten tuo kikka ei ehkä toisi toivottua sähköalea.
Uusien mittaustapojen käyttö on hyvä asia, mutta nippelilakien (kuten pakollisten supersähkömittareiden vaatiminen) säätäminen loisi sääntöviidakkoa ja haittaisi markkinantalouden kuluja optimoivaa toimintaa.
Tutkimiseen ja kokeiluun voi kyllä alkuvaiheessa kannustaa, mutta parempi pitää lainsätäjien sormet erossa nippelisäätimistä. Tuntikohtaisen hinnoittelun lisäksi käytössä voi hyvin olla myös esim. perinteistä tasahinnoittelua, kiinteää kuukausihintaa, tai alas ajettavissa olevaa kapasiteettia. Poliitikot keskittykööt keskeisiin tarpeellisiin säätötoimenpiteisiin, kuten vaikkapa hiiliveroon.
Periaatteessa etäluettava sähkömittari mahdollistaisi monia asioita. Käytännössä ei.
Suomessa on liian monta pientä verkkoyhtiötä. Standardointi ei onnistu isojen kesken, pienet taas eivät kykene kehittämään palveluita.
Ehkä Helen on se joka saa jotain aikaiseksi, ehkä ei kukaan.
Miksi suomalaisen poliitikon ensimmäinen ajatus jollain tavalla ohjattavasta asiasta on johdonmukaisesti pakottaminen tai kieltäminen?
Jonkun sentin osan vero per kWh kulutukselle, joka ei ole tuntihinnoittelun piirissä, niin ongelma on tosiasiallisesti ratkaistu. Ilman pakkoja ja kieltoja.
Miten tuntikohtainen sähkönlaskutus ja sosiaalinen asuminen? Miten tuoda intressi sähkön (ja lämmön) kulutuksen säätöön niille, jotka eivät sitä itse maksa?
En itse ainakaan kaataisi laskua täysimääräisesti köyhän niskaan, koska tuloksena voisi olla jopa hengenvaarallinen säästäminen, kuten briteissä: “People dying from cold homes are a result of high fuel prices, low incomes and poor insulation.” (BBC)
Eihän se tuntikohtainen laskutus muuta sähkön hintaa vuositasolla mitenkään. Jos ei reagoi hinnabn muutoksiin mitenkään, maksaa vuoden aikana keskimääräistä hintaa niin kuin nytkin, mutta on mahdollista ajoitta kulutustaan niin että saa säästöjä.
Tuntihinta tasaisi sähkön hintaa, kun ihmiset alkaisivat kuluttamaan halvan sähkö aikana enemmän. Ostaisivat ilmastointilaitteita, joku varmaan lataisi akkuja mökillä. Ehkä joskus keksittäisiin oikeasti säästävä tapa varastoida sähköä, tosin ilo jäisi lyhyeksi kun kysytä ja hinta nousisivat. Kalliin sähkön aikana useampi eläkeläinen ja työtön istuisi pimeässä ja säästäisi lämmön kipurajalle.
Kukaan ei kai osaa arvioida, lisäisikö tuntihinta sähkön kulutusta vai vähentäisi. Eikä sitä, tulisiko tuntihinnoittelut keskimäärin kalliimmaksi vai halvemmaksi.
En ole ainakaan pienasiakkaana nähnyt sopimusta, jossa maksaisin toteutunutta keskihintaa muuten kuin solmimalla tuntisopimuksen. Silloinkaan se ei ole historiallinen keskihinta. Kaikkiin eteenpäin “katsoviin” sopimuksiin sähköyhtiö lisää riskielementin, joka tarkoittaa käytännössä aina lisähintaa.
Toki yhtiö saattaa tehdä hinnoitteluvirheen, mutta toimitusjohtaja saa herkästi potkut, jos virhe on suuri tai toistuu.
Käytännössä tuntisähkösopimus muuttaa jokaisen järkevän talouden käyttäytymistä. Sähkön hinnan vuorokausirytmi on yllättävän toistuva, huipputunteja ei ole monia. Vuosirytmikin on selkeä, ja yksityisasiakkaiden tuntihintoihin voi yleensä ostaa katon, joka leikkaa huippuhinnat pois.
Argumentoit nyt sen puolesta, että sen köyhän mummonkin sähkölasku pienee, jos hän siirtyy tuntihinnoiteltuun laskutukseen. Näin minäkin yritin avauksessa sanoa.
Juuri näin; standardointi, mielellään pohjoismainen stanardisointi olisi erittäin tärkeää. Sen pitäisi olla myös kaksisuuntaista, t.s. että sähköverkko välittäisi myös sähkön spot yms.-hinnat piuhaa pitkin standardimuodossa. Propellipäät kyllä keksisivät talo/huoneistoboxin, johon isäntäväki voisi sitten hinnoitella mieltymyksensä. Tarkoitan sitä, että milloin se sauna tarkalleen laitetaan päälle, mitkä ovat huonelämpötilaa vaihtelurajat jne.
Näitä boxeja on jo olemassa, mutta niitä ei kannata kaupallistaa ennen p.o. standardointia (ja 5G:tä ?).
Joo, olisi pitänyt lukea alusta. Luin lopusta.
Olet ollut aiemmin sitä mieltä, ettei sähkölämmittäjän kannata ostaa tuntisähköä. Oma kokemukseni on toinen juuri tuon sähköyhtiön riskilisän takia. Hintakatto kannattaa tietysti ostaa.
Tuntihintaisessa hinnoittelussa tulisi yhtenä osatekijänä olla käyttäjän huipputehon tarve ajan hetkellä. Tämä ohjaisi vähentämään kysyntäpiikkiä vähentämällä yhtäaikaisesti päälläolevien laitteiden määrää. Jenkeissä (esim. Arizona) on käytössä tämän kaltaista hinnoittelua, siellä tosin ilmaistointilaitteiden käytön tasaaminen on taustalla. Suomessa ei tätä haastetta kesäaikaan juurikaan ole.
Ydinsähköä voi kai myydä vakiohintaan (tai liki). Tuulisäkön myynnissä vaihteleva hinta lienee mielekkäämpi, koska tuulettomina päivinä kuluu jotain kalliimpaa sähköä.
Tarkoitin tapausta, jossa “sossu maksaa”. Tai lämmön kohdalla kunnan vuokrataloa. Kummassakaan ei käyttäjällä ole minkäänlaista taloudellista intressiä säästöön, ellei tavan vuoksi. Sauna vaan päälle kalleimpaan aikaan ja tuuletetaan ikkunoilla talvipakkasilla.
Sitten jos intressi järjestetään, tulee taas toisia ongelmia.
Mummolle paras sopimus on sellainen, jossa kohtuullisen halvan energiahinnan päälle lisätään 0 e/kk kiinteä maksu, koska mitä pienempi kulutus, sitä enemmän kiinteä osuus nostaa sähkön kokonaishintaa.
Enemmän sähköä käyttävää tuntihintainen sopimus motivoi sekä säästämään että ajoittamaan omaa sähkön käyttöä, koska siitä jää itsellenkin jotain rahallista hyötyä. Eri asia on että kuinka kauan ihminen jaksaa elää sähkön hinnan tahdittamaa elämää, varsinkin kun sähkön hinnan vaihtelu on seurausta normaalista elämän rytmistä, ja nyt pitäisi ruveta vastarannan kiiskeksi.
Kotiautomaatiota siihen tarvitaan, että itse ei tarvitse jokaista säästösenttiä vahtia. Automaatio puolestaan on kallista toteuttaa ja keskimääräisellä pienkäyttäjällä on kovin vähän mielekkäästi ohjattavia kohteita.
Mummon pitäisi seurata jatkuvasti sähkön hintaa vaikkapa tabletilta. Tablettikin maksaisi enemmän kuin mummo ehtisi elinaikanaan säästää.
Eli älykkään sähköverkon aito toteuttaminen vaatii paljon muutakin kuin pelkän maininnan Sipilän hallitusohjelmassa.
Jäi mainitsematta, että korkea sähkön siirron kuukausimaksu vie mummolta viimeisenkin innon sähkön säästöön. Tämä on valitetaavaa, koska sähköenergia ja sähkön siirto ovat kuitenkin täysin eri asioita. Kohtuuttoman korkealta tuntuvassa sähkön siirron perusmaksussa mummo maksaa ikäänkuin elinikäistä osamaksua siitä, että mökkiin on aikoinaan vedetty sähköt, ja verkkoa pidetään koko ajan hyvässä kunnossa ja jopa uskotellaan säävarmuudenkin paranevan.
Käyttäjäkohtaisen kysyntäpiikin mukaan hinnoittelussa on se ongelma, että se ei kannusta lisäämään sähkön käyttöä silloin, kun sähkö on halpaa.
Talvella kovimpienkin pakkasten aikana oli tunteja, jolloin sähkö maksoi noin 20 euroa/MWh. Lämmityssähkön käytön siirtoa tällaisiin tunteihin kannattaa suosia, vaikka se lisäisi yksittäisten sähkönkäyttäjien huippukulutusta.
Jenkkihinnoittelussa etukäteen on kategorisoitu peak hours, koska sähköä kuluu eniten jäähdytykseen ja sillä voi hieman pelailla ajankohtia. Suomessahan ei oikein voida tehdä kategorisointia, kun piikit eivät ole ennustettavissa etukäteen. (pl. joulu).
Vaikea kuitenkin ilman automatisointia olettaa, että kuluttaja reagoisi erityisesti kulutuspiikkeihin vähentämällä sähkönkulutusta manuaalisesti. Teollisuudenpuolen kysyntäjoustoa pitäisi saada kuluttajapuolelle, haasteellista se on Suomen pienessä mittakaavassa.
Suomessa ja erityisesti Helsingissä on paljon yö-sähköllä lämmitettäviä taloja. Tällä mekanismilla on jo tasattu ja siirretty kulutusta hiljaisille tunneille.
Nyt, 1.4. alkaen, Helen on pudottanut merkittävästi tätä mekanismia vähentämällä sähkön siirron kautta halpoja tunteja. JA PAKOTTAMALLA OMAKOTIASUJAT KALLIILLE TUNNEILLE, koska talot eivät nyt ennätä lämmetä halvoilla tunneilla. Helenin johto on varmasti argumetoinut hyvin tämän muutoksen hallitukselle. Tässä kuitenkin voittajana on sähköyhtiö, ja häviäjinä omistajat = yhteiskunta ja asukkaat — kiitos lopulta kuuluu äänestäjiä Helenin hallituksessa edustavat poliitikot.
Helenin hallituksella ei ole mitään pikeutta sanoa verkkoyhtiön toiminnasta mitään, koska laki vaatii eriyttämistä.