Minua on häirinnyt keskustelussa talouskasvusta ja tuottavuuden noususta tuijottaminen abstrakteihin lukuihin katsomatta, mitä niiden takana piilee. Siksi tämä kirjoitus siitä, miten talouskasvun näen.
Kun teollistuminen ja talouskasvu käynnistyy köyhässä maatalousvaltaisessa maassa, kasvulle on kaksi pääasiallista lähdettä:
(1) Työvoiman siirtyminen matalatuottoisesta maataloudesta tuottavampiin elinkeinoihin ja (2) teknologisen kuilun kiinni ottaminen eli investoiminen olemassa olevaan teknologiaan.
Välivaiheena on matalatuottoisen ja vähän pääomia ja ammattitaitoa vaativa teollisuus – Suomessa tekstiili ja vaateteollisuus – josta myöhemmin siirrytään korkeamman jalostusasteen tuotantoon.
Kehittyneissä maissa maataloustuotantoon riittää alle viisi prosenttia työvoimasta. Ylimääräisen työvoiman siirtyminen maataloudesta muihin elinkeinoihin ei vähennä maataloustuotannon määrää, mutta lisää tuotantoa muissa elinkeinoissa. Teknologisen kuilun kiinniottaminen merkitsee investoimista tehtaisiin ja infrastruktuuriin. Kasvu merkitsee myös väestön muuttoa kaupunkeihin. Kaupunkien rakentaminen vaatii siirtymävaiheessa huomattavia investointeja.
Kasvu hidastuu huomattavasti, kun nämä kaksi kasvun lähdettä on käytetty loppuun, kun maatalous työvoimareservinä on ehtynyt ja kun tarjolla oleva teknologia on otettu käyttöön. Tämän jälkeen kasvun lähteenä on vain teknologinen kehitys, mikä tekee taloudellisesta kasvusta väistämättä huomattavasti hitaampaa.
Työn tuottavuuteen kansantalouden sisällä vaikuttaa toisaalta siirtyminen vähemmän tuottavilta aloita tuottavammille – tai päinvastoin – ja tuottavuuden kohoaminen kunkin alan sisällä. Työn tuottavuuden nopea kasvu Suomessa vuoteen 2008 saakka johtui ensin pääasiassa maataloudesta vapautuvasta työvoimasta ja sen jälkeen elektroniikkateollisuuden huimasta noususta. Kun työ tuottavuuden kasvu pysähtyi Suomessa vuonna 2008, syynä ei ollut yritysten laiskuus uuden teknologian kehittämisessä ja käyttöön otossa, vaan asemien menettäminen hyvin tuottavassa elektroniikkateollisuudessa.
Tuottavuutta pitäisi aina mitata sekä eri alojen sisällä että niiden välillä. Kun mitataan tuottavuutta alojen sisällä huomataan, ettei tuottavuuden kasvu pysähtynyt vuonna 2008, vaikka se koko kansantalouden tasolla laski, koska hyvin tuottava elektroniikkateollisuus kuihtui. Tuotannonalojen sisällä tuottavuuden kasvu on jatkunut.
Suomi oli vielä toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisittain köyhä ja kehittymätön maatalousvaltainen maa, jossa merkittävä osa kansasta eli vaatimatonta elämää pientiloilla lähes omavaraistaloudessa. Maa- ja metsätalouden osuus väestöstä oli noin puolet. Kansantulo henkeä kohden oli osapuilleen nyky-Intian tasolla. Siitä oli luontevaa ponnistaa ylös.
Nyt maa- ja metsätaloudessa työskentelevän väestönosan osuus on pudonnut alle kymmenesosaan sodan jälkeisestä ajasta samalla, kun maataloustuotannon määrä on noussut ja puuta korjataan metsistä enemmän. Työn tuottavuus maa- ja metsätaloudessa on siis yli kymmenkertaistunut. Yli miljoona ihmistä on siirtynyt tuottavampiin elinkeinoihin, mikä on ollut talouskasvun tärkein lähde. Väki on muuttanut haja-asutusalueilta kaupunkeihin ja pienempiin taajamiin. Taajamaväestön osuus on jo lähes 85 %.
Kiinalaisista asui maaseudulla 80 %, nyt enää noin puolet. Kiinan talouskasvu on ollut ennen kaikkea siirtymistä maataloudesta kaupunkimaisiin elinkeinoihin.
Kiina käyttää investointeihin rahaa selvästi enemmän kuin kotitalouksien kulutukseen. Pääosa investoinneista on kaupunkien rakentamista. Uusia kaupunkilaisia tulee joka viikko lähes 400 000. Muutto kaupunkeihin ei voi olla luonteeltaan eksponentiaalinen ilmiö vaan lähinnä S-käyrän muotoinen. Tämä loppuu jossain vaiheessa. Vuonna 2025 lasketaan, että 70 prosenttia kiinalaisista asuu kaupungeista. Noihin aikoihin kaupunkien kasvun on hidastuttava merkittävästi.
Kiinan valtava hiilidioksidipäästöjen kasvu ei johdu pelkästään siitä, että maa tekee teollisuustuotteita länsimaille. Sen pääasiallinen lähde ovat kotimaiset investoinnit, ennen kaikkea käsittämätön määrä betonia.
Myöskään teknologisen kuilun kiinniottaminen ei ole luonteeltaan eksponentiaalinen vaan sekin muistuttaa S-käyrää.
Kiinan talouskasvun hidastuminen on vääjäämätöntä eikä Suomen tai Japanin talouskasvun hidastumisessa ole mitään ihmeellistä.
Lähtökohtaisesti kasvu on tehty lisäarvoa tuottavasta työstä, joka on tuloksiltaan niin kilpailukykyistä, että joku asiakas suostuu tuloksia ostamaan.
Tässä on huomattava se, että julkisen puolen työt, kuten hallintotö, koulutus, terveydenhuolto, puolustusvoimat, poliisityö, jne., eivät ole lisäarvoa tuottavia.
Nykyisin kannattaa myös huomata se, että kasvussa on vaikeata huomioida immateriaali / goodwill -arvoja. Näiden kasvua ei voi kiloissa tai rahassakaan oikein voi mitata, mutta ne ovat kuitenkin yhä tärkeämpiä huimaa vahtia teknistyvässä taloudessa.
Vielä vaikeampaa on puhua vaikkapa ympäristön arvon tai ihmisarvon määrän kasvusta.
Loppujen lopuksi taitaa olla parasta mitata kasvu rahassa.
Siis oikea vastaus on: Kasvu on tehty rahasta, tai ainakin se mitataan rahalla?
Jos joku on tästä eri mieltä, niin tulkaa juttelemaan, niin minä vien teidän rahanne ja jätän teille sen jonkin muun.
Seppo Korppoo, joka tykkää rahasta
Hyvä kirjoitus, taas. Näistäkin syistä johtuen meidän on niin kovin vaikea vastata nousevien talouksien haasteeseen. Niiden on kohtalaisen helppo ajaa meidät kiinni, mutta ohittaminen ja jälkeen jättäminen onkin sitten jo vaikeampaa.
Suomalaiset taisivat hyvinä vuosina ottaa jonkin verran ennakkoa tulevasta hyvinvoinnista, ja siksi meidän on nyt niin vaikea sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen. Leikata pitäisi, vaikka saavutetuista eduista olisi niin mukava pitää kiinni. Toisaalta elvytykselläkin olisi paikkansa, mutta vain siten, että se tukee tulevaisuuden kasvua.
Vielä vaikeammaksi nämäkin kysymykset käyvät, kun mukaan otetaan ympäristön kestokyky tässä taloudellisen kasvun kilpailussa. Voisimmeko tyytyä vähempään?
Miksi elektroniikkateollisuuden annettiin kuihtua? Jos maininta pitää paikkansa, eikö tuosta asiasta olisi pitänyt tehdä kansallinen onnettomuustutkinta? (Vai onko sellainen jo tehty?).
Puuttuiko alalta ”tuntosarvet”, herkät mittarit, jotka olisivat jo hyvissä ajoin kertoneet, mihin maailmalla ollaan menossa asiakkaiden toiveiden osalta. Eikö kukaan uskaltanut kertoa huonoja uutisia eteenpäin, jos tapana oli (oliko?) lytätä lyttyyn tai eliminoida ensimmäiseksi huonojen uutisten tuojat?
Johtiko mahdollisesti huono työilmapiiri tietojen kaunisteluun, jota on havaittu monin paikoin muuallakin? Vai oliko suurin puute alkuun heikkojen viestien tulkinnassa tai ketteryyden puutteessa, kun tilanteen dramatiikka oli alkanut paljastua.
O.S:”Kehittyneissä maissa maataloustuotantoon riittää alle viisi prosenttia työvoimasta. Ylimääräisen työvoiman siirtyminen maataloudesta muihin elinkeinoihin ei vähennä maataloustuotannon määrää,”
Mihin tuo arvio perustuu ? Nyt Suomessa on 57 000 maatilaa ja kokonaisuudessaan työssäkäyviä on 2,68 miljoonaa ? Jos maatilan töissä on keskimäärin kaksi hlöä , niin mikä O.S:n mukaan on oikea määrä Suomen ruuantuotannolle ?
Miten työpaikat jakautuisivat alkutuotannon , jalostuksen ja kaupan kesken?
Maatalouden osuus työvoimasta on Suomessa 4,4 prosenttia ja edelleen laskussa.
Jos nuo työt eivät mielestäsi tuota arvoa, eikö hyödyttömät turhakkeet kuten hallinto, koulutus, terveydenhuolto, puolustusvoimat ja poliisi yksinkertaisesti kannattaisi lopettaa?
Minusta on olemassa kolmas ja neljäskin tekijä, jotka on (3) koulutus- ja sivistystason nousu ja (4) työnkuvien erikoistuminen. Osaamisen kehittyminen on tärkeä kasvun draiveri.
Kasvu tarkoittaa tulla isommaksi. Kehittys tarkoittaa tulla erilaiseksi, paremmaksi. Lapsen kasvulle emme mahda mitaan, kaikki lapset kasvavat, toiset paremmin kuin toiset, eli kehittyvat paremmin kuin ne jotka pelkastaan kasvavat.
Kasvulla on rajansa, kehitys on rajaton. Kehitykseen liittyy hyvinvointi, onnellisuus, iloisuus, hyvat monipuoliset mahdollisuudet. rauha jne.
Kehitykseen ei kuulu vanhat ajattelumallit joiden mukaan kaikki ihmiset on oltava tuottavia, perinteisia toita tekevia, jonkun tiukan mallin mukaisesti toimivia ja ajattelevia robotteja.
”Robot” sana keksi tsekkilainen, joka vaitti, etta tulevaisuudessa robotit tekevat tyot ja ihmiset nauttivat elamasta. Nautinnot vaativat aikaa, puhdasta ymparistoa, avoin mieli ja yhteiskunta. Tarvittaisiin robotti joka osaisi jakaa tuottavuuden hedelmat kaikkien kesken, koska ihmiset emme osaa, emme halua.
Kakku olisi tarpeeksi suuri, riittaisi suuri pala heille ketka haluavat menestya yrittamalla ja rikastua seka niille joille menestyminen kilpailussa on merkityksetonta ja kaikille naiden kahden valilla.
Lopulta tama ajattelu on yhta utopiaa kuin loputon talouden kasvun idea.
”Tämän jälkeen kasvun lähteenä on vain teknologinen kehitys”
Onneksi ei sentään. Jos olisi, hallitus voisi lyödä hanskat tiskiin: ”ei me mitään voida, kutsukaan Pelle Peloton apuun”.
Sosiaalinen innovointi on varmaan yhtä tärkeää kuin teknologinen. Suomi on tottunut Ruotsin – tai yleisemin pohjoismaisen mallin – matkimiseen. Nyt ylvästä perinnettä pitäisi varmaankin jatkaa, kun Ruotsi kasvaa hurjaa vauhtia ja Suomi näivettyy.
Mutta ei. Suomessa on ilmeisesti rakennettu liian vahva betoniperusta kolmikannan varaan.
Mutta miksi sitten Ruotsin ”soininvaarat” eivät kirjoittele talouskasvun loppumisesta? Siellä homma menee kuin aina ennen, jos sitten ei hämmästellä Kiinaakin hurjempaa kasvua (absoluuttisesti).
Nyt kannattaisi unohtaa ”Suomen malli” ja seurata Ruotsin mallia taas kerran. Tai edes Tanskan.
Voi tietysti olla, että euro on niin suuri markkinahäirikkö Suomessa, että seuraaminen ei onnistu.
”Seppo Korppoo, joka tykkää rahasta”
Kannattaa olla varovainen, jos laittaa rahaa suuhunsa. Voi olla, ettei kaikki rahan käsittelijät ole muistaneet käsihygieniaa.
Klikkasin peukkua, koska mainitut instanssit ovat minunkin mielestä tärkeitä! Niiden (ja monen muun asian) tärkeys valkenisi joillekin ehkä vasta sitten, jos niitä ei olisi. (Lukuisten eri seurausvaikutusten myötä!)
Kehitys voi olla edistymistä, jota kuvaat, tai se voi olla taantumista, joka on päinvastainen kehitys. Monesti on näkökulmakysymys onko joku asia taantumista vai edistymistä.
”Tärkeintä on liike, ei päämäärä”. Lopullista päämäärää ei ole olemassa. Tämä on päässyt Suomessa unohtumaan.
Sehän tietty nousee ja laskee poliittisin päätöksin. Yhteys reaalitalouteen on parhaimmillaan heikko. Niillä, jotka vain nautiskelevat rälssioikeuksistaan, yhteys on mennyt poikki tyystin.
OS kysyy: ”Mistä talouskasvu on tehty?”
Se on tehty ideoista. Nimenomaan sellaisista ideoista, joista joku on valmis maksamaan rahaa.
Parhaat, eli eniten rahaa tuovat ideat näyttävät syntyvän aivan yllättäen ja sattumalta.
Ominaista niille on ne, että ne eivät juurikaan synny joittenkin sääntö-orjailijoiden, byrokraattien, ay-mafioosojen tai populisti-poliitikkojen päissä.
Ne syntyvät parhaiten vapaitten miesten ja naisten päissä, eivät hegeliläis-maxilaisissa sosialisti-päissä.
Käytännön esimerkki:
Voi investoida yhteen gintonikkiin ja asettua istumaan aurinkoisen vene-sataman terassille. Katse harhailee upeitten hempukoitten suunnassa…
Sitten huomio kiinnittyy siihen, että öky-veneitten vesirajassa on musta viiva ja öljyä näkyy kelluvan koko rantaviivan pituudelta.
Siinähän on sattunut öljyvahinko!
Vähän ajan kuluttua pitää mennä toilettiin. Siellä huomaa vessaharjan.
Nappaa sen mukaansa ja menee rantaan koettamaan, että saako vessaharjalla nostettua öljyä ylös vedestä. Ja kyllähän sitä nouseekin!
Sitten vain rakentamaan sellainen laite, jossa suuri määrä harjoja on kiinnitetty pyörivään ketju-kuljettimeen, joka nostaa öljyä aivan ällistyttävän määrän.
Tällainen Suomessa yli 20 vuotta sitten keksitty ja patentoitu laite nosti vedestä 5 kertaa ennemmän öljyä kuin mikään muu öljyntorjunta-laite maailmassa.
Monivuotisella 24/7 riski-yrittämisellä näitä laiteita on myyty ympäri maailmaa miljoonilla…
Tästä se talouskasvu on tehty.
Seppo Korppoo, joka silloin tällöin ottaa pienet
Jos jätetään kansantalouden kasvumallit rauhaan ja todetaan, että kasvu on prosentin luokkaa tästä eteenpäin, inflaatiosta ei ole apua (ei ole koskaan ollut) ja velanotto on tapissa. Olisiko nyt aika sopeutua? Suurin osa politiikoista elää ajatuksessa, jossa toinen puoli suomalaisista on käsitetaitelijoita ja toinen puoli istuu katsomossa ja kaikki nauttivat kohtalaista palkkaa (nostetaan palkkaa, niin saadaan lisää kotimarkkinakysyntää jep, jep). Suomen viiteryhmä tulee olemaan entiset itäblokinmaat eivät Ruotsi tai Saksa.
Rahan historia on mielenkiintoinen, ensimmäinen nykymuotoinen raha oli velkakirjoja, joita oli helpompi säilyttää ja kantaa mukana kuin metallista rahaa. Ensimmäinen keskuspankki oli Ruotsissa ja keskuspankkijärjestelmä on muodostunut tehokkaimmaksi tavaksi luoda talouskasvua.
Ensimmäinen asia mikä pikkulapsellekin tulee mieleen on, että jos rahalla on itsellään jokin arvo, miksi emme vain painaisi uutta rahaa? Ja nopeasti lapsi oppii, että rahaa ei vain voida luoda tyhjästä, se pitää ansaita omalla työllä.
Nykyinen järjestelmä on käsittääkseni sellainen että uutta rahaa voidaan luoda, jos on joku joka lupaa sen maksaa takaisin, eli uusi raha on velkaa.
Kun sanoit, että Kiinalaiset ovat investoineet valtavan määrän rahaa betoniin, niin mistä tämä raha on peräisin? Käytännössä on luotu velkakirja, jonka vastineeksi on saatu juuri sellaista rahaa jota vanhemmat pikkupoikaa kielsivät tekemästä. Erona vain on se, että raha on luovutettu jollekin joka on luvannut maksaa sen takaisin pankille. Jos muistan oikein, niin tarina jatkuu vielä niin, että kun raha on maksettu takaisin pankille, pankki lupaa tuhota sen osan rahasta mikä luotiin tyhjästä, mutta toki pankki voi pitää korot, jotka maksettiin.
Jos olisi vain yksi pankki ja yksi rakennuttaja, niin systeemi toimisi vain, jos kaikki työmiehet ostaisivat palkallaan asunnon rakennuttajalta, joka maksaisi velkansa pankille. Käytännössä tämmöinen ideaalinen tilanne ei voisi toteutua, koska työmiehillä ei olisi varaa maksaa koko asuntoa kerralla rakennuttajalle, puolet palkasta menee elämiseen ja toisaalta rakennuttajalle ei itselleen jäisi mitään voittoa.
Pelastava ajatus on tietenkin, että pankki myöntää rakentajalle rahaa asunnon rakentamista varten. Esimerkiksi 20 vuoden asuntolainalla työntekijä voisi ostaa itselleen asunnon itse rakentamastaan talosta. Tällöin esim. jos asunnon rakentaminen maksaisi 100.000 ja myyntihinta olisi 200.000 voisi rakennuttaja saada voittoa 100.000 per asunto ja maksaa asunnon vielä takaisin pankille.
Tämä vaatisi kuitenkin sen, että työntekijät pystyvät maksamaan omat velkansa pois.
Ongelma on, että kerrostalon rakentaminen kestää vain esim. kaksi vuotta ja rakennusmiehet joutuisivat työttömäksi. Jotta pankki voisi luottaa että rakennusmiehet maksavat velkansa, rakennusmiehillä pitäisi olla enemmän työmaita, eli heidän elintasonsa olisi jotenkin turvattuna. Onko rakennusmiehillä tarpeeksi töitä 20 vuoden ajaksi? Jotta näin olisi, pankin kannattaa luoda uusi rakennuskohde heti seuraavan jälkeen, jotta rakennusmiehet voivat siirtyä sinne tekemään töitä.
Lopputulos on kärjistäen se, että rakennusmies on luonut elämänsä aikana 10 asuntoa joista hän on saanut omistukseensa yhden asunnon. Samaan aikaan rakennuttaja on tienannut jokaisesta asunnosta 100.000 myyntituloja, eli muutaman miljoonan per kerrostalo. Pankki taas on tienannut korkotuloja niisä rahoista mitä työntekijät ovat maksaneet 20 vuotta muutamia kymmeniä tuhansia per asuntolaina.
Keskeinen oivallus tässä järjestelmässä on se, että rakennusmies ei haluaisi työskennellä 20 vuotta rakentamassa toisten asuntoja, mikäli hänellä ei olisi velkataakkaa niskassaan.
Toinen oivallus on, että rahaa pitää laskea liikkeelle niin paljon, että työmiehillä on varaa maksaa myös velkansa korot pankille, muuten pankki ei kykene maksamaan palkkoja itselleen.
Kolmas oivallus on, että jos työt loppuvat työmiehiltä, loppuu myös maksajat pankin veloille ja sitä kautta rakennuttaja ei saa rahojaan koskaan takaisin – pankin siis kannattaa jatkuvasti luoda uusia työmaita ja siten uutta velkaa, jotta työt eivät lopu kesken. Tämä tarkoittaa käytännössä, että pankille olisi katastrofi jos rakentaminen jostain syystä pysähtyisi.
Koko tämä järjestelmä toimii ideaalisti silloin, kun on käynnissä muuttoliike maalta kaupunkiin.
Länsimaissa muuttoliike on pysähtymässä, Kiinassa se on parhaassa vauhdissa.
Mutta siis tuossa järjestelmässä keskeinen ajatus on se, että ihminen on saatu tekemään töitä siksi, että on olemassa jonkinlainen velka joka hänen pitää maksaa takaisin. Velkaa vastaan ihminen saa käyttöönsä ja lopulta omistukseensa asunnon, jolla on ehkä jälleenmyyntiarvoa tai sitten ei.
Asuntoja vastaan oli helppoa myöntää velkaa, yrityksiä ja yritysideoita vastaan taas vaikeampaa. Yritysideoita on vaikea arvioida muuten kuin käytännössä, asuntojen arvoa paljon helpompi, mutta jotenkin tähän suuntaan pitäisi mennä.
Ongelma mitä lähestytään on, että jos kaikki asuvat kaupungissa ja asuntojen tekeminen muuttuu ehkä helpommaksi, pitäisi keksiä muita tapoja luoda ihmisille pääomaa jota he voivat käyttää johonkin asiaan mikä on heille tärkeää. Ja kun he tekevät töitä sen asian eteen he ehkä saavat aikaan jotain mikä hyödyttää muita ihmisiä.
Eli tavallaan jokaisen meistä kouluttamiseen ja kasvattamiseen käytetään esim. 200.000 yhteiskunnan rahaa mutta jotenkin vain ”oletetaan” että maksamme sen takaisin.
Vaihtoehtoinen järjestelmä olisi, että jokainen ihminen saisi esim. 18 vuotta täytettyään 100.000 lainan joka pitäisi maksaa takaisin yhteiskunnalle korkoineen. Mutta: lainaan liittyisi ehto samaan tapaan kuin asuntolaineen liittyy jokin ehto, se pitää käyttää johonkin järkevään eikä ihminen itse saa suoraan tätä rahaa vaan pankki tai muu myöntää rahan harkinnan jälkeen.
Nykyinen systeemihän ei ole kovin kaukana tästä: esimeriksi opintolainaa voi käsittääkseni uuden ehdotuksen mukaan kerätä jopa 30.000 ja se on valtion takaamaa lainaa. Mutta miksi rahaa pitäisi käyttää vain opiskeluun, entä jos henkiöllä on jo valmiiksi osaaminen ja yritysidea ja voisi käyttää rahan vaikka kansainvälistymiseen tai markkinointiin?
Jos ihminen haluaisi vaikkapa valmistua lääkäriksi, hän voisi sijoittaa rahat lääkärinkoulutukseen, jos haluaa yrittäjäksi tällöin rahat voi käyttää yrittäjyysvalmennukseen, yrityksen osakepääomaan ja palkkoihin, rahoituksen hakemiseen tmv.
Tuo on on ihan meistä itsestämme kiinni, jääkö se ”riittävä kakunpala kaikille” (ja ”santsauskierros” toki niille, jotka sitä sen lisäksi kaipaavat) periaate vain pelkäksi utopiaksi. Jälkimmäinen osa kakusta lienee jo syöty (vaikka ehkä joku kaipaa edellenkin lisää kakkua), mutta sen ensimmäisen, kohtuullisen kokoisen palan osalta pitänee vielä tehdä töitä, jotta niitä riittäisi kaikille.
Aika moni on uskonut ns. ”amerikkalaiseen unelmaan” ja kyennyt myös toteuttamaan sen laajassa, koko ison kansakunnan käsittävässä mitassa. Miksi ihmeessä meidän ei onnistuisi tehdä tuosta kuvaamastasi visiosta uusi pohjoismainen tai ”suomalainen unelma” ja muuttaa se vähitellen todeksi?
Unelmien jakaminen ei maksa mitään, mutta niiden toteuttaminen voi vaatia kaikilta jotakin – mahdollisuuksiensa, kykyjensä sekä tahtonsa mukaan.
Ei talouskasvua tarvita, jos ei ole inflaatiota. Eletään niin kuin ennenkin. Hinnat eivät nouse, ei myöskään palkat. Elintaso säilyy.
Työn tuottavuus kasvaa koko ajan, koska työn tekijät ovat luontaisesti älyllisesti laiskoja ja pyrkivät eri tavoin parantamaan olosuhteitaan ja työtapojaan. Työn tuottavuuden palkkion voi saada joko lisääntyneenä palkkana eli siis elintasona tai lisääntyneenä vapaa-aikana eli elämisentasona.
Työn tuottavuus lisää työn kohteena olevan tuotteen kilpailukykyä, jos palkkoja ei nosteta eikä tuottavuutta oteta vapaa-aikana ja tietysti tuotteella on menekkiä. Silloin se lisää kansantuloa.
Kasvun tavoite ja erityisesti keskitetyt tulosopimukset on ajanut yhteiskunnan siihen, että työaikaa ei ole olennaisesti lyhennetty neljäänkymmeneen (40) vuoteen. Ainoa lyhennys oli pekkasvapaat. Kaikki työn tuottavuus on lisätty palkkoihin.
Yhteiskunnan tulee siirtyä kokonaisuudessaan kuuden tunnin kaksivuorotyöhön. Tämä on jo toteutunut kaupan alalla, mutta tavoite tulee olla kaikilla toimialoilla. Silloin työaikaan ei sisällytetä ruokataukoa eikä lääkärissäkäyntejä. Kaikkien kansalaisten palvelujen saatavuus paranee ilman työajasta varastamista. Tätä on sisäinen devalvaatio.
Ts. ruuantuotanto on Suomessa todellakin kustannustehokasta. Enää ei ole varaa vähentää maatilojen määrää, koska lisätehostaminen tuhoaa kestävän kehityksen viljelykäytännöt.
Surkuhupaisaa Suomessa on, että sotien jälkeen lopetettiin kokonaan kaupunkien rakentaminen. Innostuttiin yhden arkkitehdin näkemyksistä ja sen jälkeen on tehty vain lähiöitä. Käsissä on ongelma, jota ei kyetä ratkaisemaan. Herra Charles-Édouard Jeanneret-Gris’n aiheuttama vahinko on kohtuullisen mittava.
Elektroniikkateollisuus eli Nokian kännykät hävisivät, koska markkinoille tuli uusi peluri: Piilaakson teknologiafirmat. Ne ovat hallinneet teknologiamarkkinoita suvereenisti jo 40 -luvulta lähtien.
Ennen Nokia kännyköiden tuhoa Piilaakso kävi eurooppalaisia vastaan useita teknologiasotia ja voitti ne kaikki 6-0.
Kuuluisin – vaikkakaan ei suuren yleisön tiedostama – taistelu käytiin 90 -luvulla yleisten tietoverkkojen teknologiasta. Eurooppa tarjosi OSI arkkitehtuuria, joka oli komiteatyön tulos, raskas ja kankea.
Jenkeillä oli tarjolla kevyempi ja joustavampi malli, joka tunnetaan nimellä Internet. Jatko onkin sitten historiaa….
Nokialla ei siis historian valossa ollut mahdollisuuksia Piilaakson innovaatioylivoimaa vastaan. Samanlainen tilanne kuin Suomi – Usa koripallossa. No ehkä Nokia pääkonttorin siirto ajoissa Piilaaksoon olisi voinut auttaa…
Eli onko arvoisan kommentaattorin mielestä niin, että vaikkapa kunnan oma terveysasema ei ole lisäarvoa tuottava, mutta jos kunta ulkoistaa sen ja ostaa täsmälleen samat palvelut yritykseltä, niin se täsmälleen sama volyymi onkin lisäarvoa tuottavaa?
Rohkenen olla sitä mieltä, että jos kunta itse onnistuu muuuttamaan terveysasemansa toimintaa niin, että samoilla resurseilla kuin ennen tehdään aiempaa enemmän terveydenhoidon palvelutuotetta, niin kysessä on talouskasvun osaksi laskettava asia.
BKT:n kasvu voidaan jakaa kolmeen perustekijään: tuotantoon per työntekijä (=tuottavuus), työllisten osuuteen työvoimasta sekä työvoiman kasvuun.
Jos ottaa tuottavuuden kasvun hidastumisen lisäksi huomioon yllämainitut tekijät, talouskasvun voi olettaa olevan erittäin heikkoa myös tulevaisuudessa.
Tämä ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Julkisen sektorin tuottama arvonlisä on yli 20% suomen bkt:stä.
Merkittävä osa suomen yksityisen sektorin työvoimasta (~10%) tuottaa hallinnon ja johdon palveluita (=byrokratiaa). Nämä toteutetaan joko yritysten sisällä tai ostetaan palveluina.
Jos siirretään poliisin työt vartiointiliikkeelle, yksityistämme sairaalat ja terveydenhoitopalvelut ja ostamme julkisen sektorin hallintopalvelut yksityiseltä toimijalta, alkaisiko lisäarvoa tulla kuin taikaiskusta? Sitä voisi tulla vähän enemmän jos tuottavuus saataisiin ylös mutta mitenkään varmaa tämä ei ole.
Sodankäynnissä, ja nähdäkseni myös innovaatioissa, voi pieni ja ketterä Daavid voittaa (usein) jähmeäliikkeisemmän Goljatin.
Historiaan katsominen ei saa johtaa tilanteeseen, jossa ”autoa ajetaan eteenpäin peruutuspeiliin katsomalla”. Silloin ensimmäisen mutkan kohdalla voi päätyä katuojaan tai päin seinää. Historiasta voi hakea oppia, mutta on turha kuvitella, että se toistaisi itseään aina prikulleen samanlaisena.
Piilaakso on voinut olla joskus merkittävä paikka ja on sitä ehkä vieläkin. Jos siellä on yrityksillä sijoittumisetuja, on siellä niiden kannalta myös erinäisiä haittoja. Liian homogeenisessa joukossa ei ehkä ole tilaa erilaisin tavoin ajattelulle ja jopa kyseenalaistamiselle, joka voi joskus antaa sysäyksen aiempaa parempien ideoiden kehittämiselle.
Kysyn vielä lopuksi: onko esimerkiksi markkinoita Nokian jälkeen vallanneella Huaweilla tai Samsungilla ollut pääkonttori Piilaaksossa?
”..kun maatalous työvoimareservinä on ehtynyt ja kun tarjolla oleva teknologia on otettu käyttöön. Tämän jälkeen kasvun lähteenä on vain teknologinen kehitys, mikä tekee taloudellisesta kasvusta väistämättä huomattavasti hitaampaa”
Vaikka kasvusta tulee hitaampaa, siitä samalla voi tulla tuottavampaa ja hyödyllisempää. Nimittäin onhan usein todettu, että kasvuun Bkt:llä mitattuna sisältyy myös hyödytöntä ja haitallista, sellaista mikä vaikeuttaa tulevaa kasvua. Suuri osa kuluttamisesta, joka ei ole toimeentulon kannalta oleellista, on sellaista, koska siihen uppoaa varoja, joita olisi tarvittu uuden tuotannon kehittämiseen ja käyttöönottoon jo vuosia sitten, jotta Suomi pärjäisi nyt siinä, missä muut Euroopan maat.
Kiitän Osmo, että hän valistaa, mitä kautta kasvu syntyy. Pitäisihän aiheen olla politiikassa aivan keskeisessä asemassa. Ministereitä myöten päättäjillämme näyttää olevan harhaluulo, että työn tuottavuus parantaa työllisyyttä, vaikka työn tuottavuudella nimenomaan tarkoitetaan, että tuotetaan enemmän tai parempaa vähemmillä työntekijöillä. Toivottavasti Osmon tekstistä (edellä sitaatti) kävi selväksi, että vain ja ainoastaan investoinnit voivat parantaa Suomessa tuottavuutta ja sitä kautta palauttaa maamme kilpailukyvyn, mikä aikaansaa kasvun. Jos näin on, seuraa johtopäätös, ettei palkkakustannusten alentaminen ei juurikaan auta.
”Kun työ tuottavuuden kasvu pysähtyi Suomessa vuonna 2008 syynä ei ollut yritysten laiskuus uuden teknologian kehittämisessä ja käyttöön otossa vaan asemien menettäminen hyvin tuottavassa elektroniikkateollisuudessa…Tuotannonalojen sisällä tuottavuuden kasvu on jatkunut.”
Jos investoidaan, se on samalla ennen kaikkea uuden käyttöönottoa. Vuodesta 2008 alkoi tähän asti jatkunut investointilama. Se ei voinut johtua lähes pelkästään elektroniikkateollisuuden asemien menettämisestä. Eikö tämän alan alasajo tapahtunut lyhyessä ajassa, mutta investointitilastot näyttävät samaa nollakasvua viimeiset kuusi vuotta? Suuri osa yrityksistä lisäsi osingonjakoaan investointien asemasta ja se näkyy sekä investointi- että osinkotilastoissa. Enimmäkseen niiden yritysten joukosta, jotka toimivat toisin, löytyvät menestyjät.
Kyllä työn tuottavuutta voidaan parantaa myhös paremmalla johtamisella. Ei siihen aina terästä ja betonia tarvita.
Miten hyvä idean pitää olla, että sen varaan kannattaa perustaa firma? Voiko tuota idean ”hyvyyttä” mitata mitenkään etukäteen? Voiko kaikkien tuntemien asioiden yhdistely uudella tavalla olla sellainen ”hyvä” idea?
Eikö ideoita pitäisi olla useampia? Entä jos on vain monenlaista osaamista, mutta ei juuri sellaisia ideoita, joiden varaan voi perustaa oman firman? Vaikuttaa aika mahdottomalta kasvuyhtälöltä, vai onko kyseessä peräti epäyhtälö?
Jouni Matikainen tuossa edellä ei näytä ymmärtävän mikä on tuottavaa työtä ja mikä ei.
Annan suuren arvon sille työlle jota esim. kunnan terveyskeskus tekee.
Esimerkiksi rakastamani vaimoni Maija oli kätilö, jonka työtä arvostin erittäin korkealle.
Kansantalouden kannalta Maijan työ ei kuitenkaan ollut tuotavaa.
OS on oikein viisas mies. Antaisin suuren arvon jos OS voisi valottaa tätä asiaa tarkemmin.
Seppo Korppoo, joka odottaa guru-OSn kommenttia tästä tärkeästä asiasta
Mitenkähän kansantalouden kävisi, jos ei olisi kätilöitä, lääkäreitä, junan kuljettajia opettajia ja muuta Sepon mielestä tuottamatonta väkeä? Minun on vaikea hahmottaa, miten Seppo määrittelee tuottavuuden.
OS:”Kun työ tuottavuuden kasvu pysähtyi Suomessa vuonna 2008 syynä ei ollut yritysten laiskuus uuden teknologian kehittämisessä ja käyttöön otossa vaan asemien menettäminen hyvin tuottavassa elektroniikkateollisuudessa.
Tuottavuutta pitäisi aina mitata sekä eri alojen sisällä että niiden välillä. Kun mitataan tuottavuutta alojen sisällä huomataan, ettei tuottavuuden kasvu pysähtynyt vuonna 2008, vaikka se koko kansantalouden tasolla laski, koska hyvin tuottava elektroniikkateollisuus kuihtui. Tuotannonalojen sisällä tuottavuuden kasvu on jatkunut.”
Nokian romahduksen vaikutukset olivat täsmälleen näin, mutta muiden toimialojen osalta väite tuottavuuden jatkuvasta kasvusta on ristiriitainen. Muistaakseni ainakin Maliranta (myös Kajanoja?) ovat osoittaneet, että useimmilla muilla toimialoilla tuottavuus ei Suomessa juuri kasvanut 2000-luvun alussa.
Väittäisin, että varsinkin suurteollisuudessa (Kone poilukien) oli silloin laiskuutta uusien teknologioiden kehittämisessä. Ei tarvinnut, kun oli nousukausi ja rahaa tuli ovista ja ikkunoista. Palkollisetkin olivat tyytyväisiä, koska Nokian aiheuttama tuottavuuden kasvu valui palkkoihin.
Todellisuuteen havahduttiin vasta 2010-luvulla, ja nyt näyttää kohtuullisen hyvältä.
En ole alan ihminen, mutta minulle on syntynyt seuraava käsitys: Eräs tapa määritellä BKT = tehtyjen tuntien määrä x työn tuottavuus, jossa työn tuottavuus on työtunnista markkinoilta saatu hinta. Itse suosin kvalitatiivisissa tarkasteluissa ajatusta, että työn tuottavuus = suoriteyksikkö / tunti x suoritteesta markkinoilla saattu hinta / suoriteyksikkö.
Julkisen puolen vaikutusta BKT:een on hankala määritellä, sillä mikä on esim. kansanedustajan tai everstin työtunnin markkinahinta. Ainakin joissain laskelmissa julkisen puolen BKT-vaikutus = julkisen puolen palkat.
Muilta osin palkat eivät suoraan vaikuta BKT:een. Käytännössä vaikutus on hyvin yksiselitteinen: Jos suorite ei mene kaupaksi, a.o. työtuntien hinta markkinoilla on nolla. Tulee irtisanomisia.
Os kysyy” Minun on vaikea hahmottaa, miten Seppo määrittelee tuottavuuden.”
Itse kysyin samaa OSlta koskapa arvasin, että selvää vastausta ei tule.
En ole tämän alan huippu-spesialisti, mutta ajattelen vaatimattomilla kyvyilläni seuraavasti:
Jos me kaikki rupeaisimme kätilöksi ja sitten pelkästään hoitaisimme synnytyksiä, niin ennen pitkään me kaikki kuolisimme nälkään.
Tämä työ ei siis ole tuottavaa.
Jos taas kaikki alkaisimme hakkaamaan halkoja, myisimme niistä osan ulkomaille ja loput käyttäisimme talojemme lämmittämiseen.
Ulkomailta saaduilla rahoilla maksaisimme kätilöiden palkat ja ostaisimme ruokaa.
Halkojen hakkuu on siis lisäarvoa tuottavaa työtä.
Mielestäni OSn kysymys: ”Mistä talouskasvun on tehty” on sama kun kysyisi, että paljonko on 1 + 1? Sitten ruvetaan viisastelemaan, että onpas vaikea kysymys…
Suomi on nykyisin sellainen maan, että täällä ei saa sanoa, että se on 2.
Seppo Korppoo, joka kirjoitti matematiikastakin laudaatturin, mutta ei ymmärrä tällaista viisastelua
Jos meillä kukaan ei hoitaisi synnytyksiä, ennen pitkää ne halkojen hakkaajat loppuisivat. Käsityksesi tuottavasta työstä on minusta, ei vain outo, vaan jopa virfheellinen. Sorry.
Höpsistä.
Jos sama työ tehdään yhteiskunnan toimesta tai yrityksen toimesta, ja siihen käytetään saman verran resursseja, niin ko. työ on yhtä tuottavaa.
Jos veronmaksajat maksavat synnyksestä X euroa ja synnyttäjä itse Y euroa nykymallilla, ja jos yksityissairaalassa synyttäjä maksaisi itse X+Y euroa synnytyksestä, niin molemmissa tapauksissa ko. palvelulle kokonaisuudessaan on kyllä maksaja.
Itse asiassa sen Seppo Korppoon esiin ottaman vessaharjaöljynpuhdistuskoneen ostajat lienevät pääasiassa yhteiskunnallisia toimijoita kotimaan markkinoiden osalta. Kansakunnan tuottavuus olisi kasvanut myös, vaikka koneen olisi keksinyt pelastuslaitostyöntekijä virkatyönään ja niitä olisi alkanut tekemään suomalaisen yhteiskunnan tarpeisiin öljyntorjuntaviraston konepaja (jos sellainen olisi olemassa).
Vientiponnistelut toki olisivat todennäköisesti jääneet heikoiksi, ja mahdollisesti hypoteettisen öljyntorjuntaviraston konepajan toimintaprosesseissa voisi olla enemmän jäykkyyksiä, kuin ao. masinoita nykyisin valmistavan konepajan toiminnassa on. Mitenkään 100% varmaa sekään ei kuitenkaan ole.
Ei sen tarvitse olla kovinkaan hyvä idea, jos hyvyydellä tarkoitetaan jotain maailmmanvalloituspotentiaalia.
Esimerkiksi ”Täältä puuttuu nakkikioski, perustanpa sellaisen” on varmasti usein ihan riittävän hyvä idea (olettaen että nakkikioskille on aiota tarvetta). Ehkä jopa ”myyn omaa työpanostani kuten henkilöstövuokrausyritykset” voi olla riittävän hyvä idea, riippuen tietenkin siitä mitä osaa ja kuinka hyvin pystyy työt organisoimaan.
Markkinatutkimuksella, asiantuntijayritystä perustettaessa voi vaikka soitella suoraan potentiaalisille asiakkaille ja kysellä olisiko kiinnostusta. Kun saa ensimmäisen maksavan asiakkaan kiinostumaan, lähtee etenemään yrityksen perustamisessa. Näin minä tein aikoinani kun perustin asiantuntijayrityksen.
Tietenkin, mutta hyvä idea voi olla myös ihan ikivanha idea. Esimerkiksi tilitoimisto, insinööritoimisto, rakennusliike, erikoistarvikekauppa. Kaikkia näitä ja näiden variaatioita on pilvin pimein, ei tarvitse keksiä pyörää uudelleen eikä liikeidean tarvitse olla mitenkään uniikki tai millään tavalla luova.
Riittää kun tuotteelle on tarvetta ja sen voi tuottaa riittävällä laadulla sopivaan hintaan. Kilpailluillakin markkinoilla voi olla ihan hyvin tilaa, jos osa olemassaolevista yrityksistä toimii tehottomasti tai huonosti.
Juuri mietittiin töissä että autokorjaamoalalla voisi olla ihan kohtuullisen helppoa pärjätä, kun niin moni korjaamo hoitaa perusasiatkin ihan päin persettä. Kaikilla on varmaan kokemusta huonoista autokorjaamoista. Sama juttu nakkikioskien kanssa, useimmilla niistä on konsepti täysin hukassa.
Ei välttämättä, mutta yleensä liiketoiminta kehittyykin vähän eri suuntaan mitä oli alkuperäinen idea. Esimerkiksi Kotipizza ei nykyään juurikaan toimita pitsoja kotiinkuljetuksella.
Varsinkin nykyisten nettikauppojen aikana voi olla ihan järkevää tehdä monenlaista nappikauppaa, joista sitten saa sivutuloja ja joista joku sitten lähtee toivottavasti vetämään.
Miksi yrityksen pitäisi kasvaa? Mielestäni yritystoiminta on onnistunutta, jos se työllistää ja antaa elannon yrittäjälle.
Eikä yritystä tarvitse välttämättä itse perustaa, sellaisen voi ostaakin. Nyt on suhteellisen paljon vanhoja yrittäjiä eläköitymässä ja haluaisi luopua liiketoiminnasta. Mutta missään nimessä ei saa maksaa liikaa. Jostain vanhasta nakkikojusta huonolla paikkaa ei kyllä kovinkaan montaa tonnia kannata maksaa ja usein tappiollisesta yrityksestä ei kannata maksaa yhtään mitään.
Marxilaisessa taloustieteessä palvelut eivät olleet tuotantoa vaan tulonsiirtoja kotitalouksien ja/tai muun talouden sisällä. Adam Smith muuten teki saman päätelmän, joka varmaan periytyi tätä kautta sosialististen leirien talousoppeihin.
Alkutuotanto ja jalostus tuottivat tuotannon, muutasiat olivat vain sen uudelleenjakoa talouden sektorien välillä.
Parempi määritelmä on sellainen, missä mikä tahansa panosten muunto hyödykkeiksi (tavarat+palvelut) on tuotantoa vaikka hyödykkeeellä ei olisi markkinoita. Tämä siis kattaisi omaan kulutukseen sekä julkisen sektorin maksutta tarjoamat palvelut.
Periaatteessa kaikkien tuottajien tuottavuutta voisi mitata suhteessa toisiin samankaltaisiin, vaikka kannattavuutta ei voisikaan.
Täsmennyksiä, joilla yritän havainnollistaa, mikä tuo kasvua. Kasvua saadaan aikaan Suomessa enää vain innovaatioilla, siis jollakin tapaa uudella tuottoisammalla. Uudenlainen johtaminenkin voi osoittautua innovaatioksi. Silloin johtamisen tarkoitus kasvun kannalta pitää olla se, että työntekijää kohden tuotetaan enemmän tai sellaista, jolla on aikaisempaan nähden suurempi kaupallinen arvo. Teräksen ja betoninkin valmistukseen koko ajan otetaan käyttöön uutta, jos aiotaan senkin avulla luoda kasvua, mikä varmasti on valmistajien tavoite.
Kätilön Maijakin luo kasvua, jos hän oppii tehokkaampia menetelmiä lapsenpäästöön,hän saa siihen parempia välineitä tai työympäristö, sairaalan johtaminen mukaan lukien ym., on parempaa ja taloudellisempaa.
Pääsääntöisesti vientituotannon varassa on Suomen talouskasvu, mutta Maija kätilökin tuo kasvua innovaatioiden kautta, jos niiden avulla Suomessa selvitään vähemmillä kätilöillä ja muilla sote-henkilöillä. Jos kansantalous toimii niin kuin odotamme, Maijan vapauttamista resursseista osa päätyy maassamme kasvua luovan viennin tarpeisiin.
Ei ole. Merkasntilismin takana ollut talousteoria kumottiin 200 vuotta sitten.
Ruotsilla menee nyt hyvin, Suomella huonosti. Ruotsin ja Suomen vienti on kehittynbyt hyvin samalla tavalla, Ruotsin kasvu on kiinni kotimarkkinoista ja asuntotuotannosta. Jopa maailmantalous pystyy klasvamaan, vaikka joutuu tekemään sen täysin ilman vientiä.
Korjaan pahan epätäsmällisyyden tekstissäni:
Työn tuottavuus on tunnin työstä markkinoilta saatu lisäarvo (siis arvonlisä / työtunti), ei siitä markkinoilta saatu hinta.
Muut kohdat korjattava vastaavasti.
Itse luin sivuaineena yrittäjyyden korkeakoulussa ja lyhyt vastaus lienee siitä ja pohjautuen omiin kokemuksiin, että idealla ei välttämättä ole niin suurta merkitystä kuin sillä miten sen idean toteuttaa.
Monet hyvät yritysideat nimittäin ovat oikeastaan äärimmäisen yksinkertaisia. Toki käänteisesti voisi ajatella, että jos idea on erittäin monimutkainen, sen onnistumismahdollisuudet heikkenevät.
Hyvän idean usein toki tunnistaa siitä, että ensimmäinen kysymys on: eikö tätä muka joku ole jo tehnyt?
Ajattele nyt vaikka jotain Pizza-Online -palvelua. Melkein kuka tahansa teekkari pystyisi koodaamaan sen opintojen ohessa melkein yhtä hyväksi kuin mitä se systeemi oli.
Mutta se mitä yrittämisessä tarvitaan on jonkinlainen oivallus siitä miten saavutat asiakkaat. On helppoa koodata Pizza-Online mutta kuka tahansa ei jaksa käydä mainostamassa sitä pitserioille, koska aina kun esittelee jotain uutta, osa ihmisistä suhtautuu siihen skeptisesti ja tyrmää idean, mikä on henkisesti raskasta
Se kysymys minkä ammattisijoittajat esittävä onkin, paljonko maksaa yhden asiakkaan hankkiminen vs. paljonko yhdestä asiakkaasta saa tuottoa.
Eli jos 2000 euron lehti-ilmoituksella saat kasvatettua myyntiä 10.000 euroa niin voi olla että ideassa on jotain järkeäkin.
Mutta sitä miten joku idea käytännössä toimii, sitä voi olla todella vaikea mitata. Esim. muinoin suosittu Sony Walkman sai koetesteissä surkeat arvostelut ja Dysonin pölynimurit tehtiin businessmielessä täysin väärin.
En oikein ymmärrä tätä Seppo Korppoon ja hänen hengenheimolaistensa ajattelua, jossa yksityinen sektori ja erityisesti ulkomaankauppa kohotetaan arvoon ylitse muiden.
Eiköhän kaikki työ, siis kaikki tarpeellinen työ, liene kokonaisuuden kannalta tärkeää ja hyödyllistä? Yhteiskunnan kannalta ongelma on siinä, että kaikki tehty työ ei ole välttämättä kovin tarpeellista, tai ainakaan kovin tuottavaa, ja toisaalta työvoimaresurssia ei käytetä lähimainkaan tehokkaimmalla tavalla.
Toisaalta yhteiskuntaa ja elämää ei pidä ajatella pelkästään talouden näkökulmasta. On paljon asioita, joihin talouden mittarit eivät istu. On paljon arvoja, jotka eivät riipu ollenkaan tai ainakaan kovin voimakkaasti taloudesta. Joskus taloudellisesta tehokkuudesta kannattaa tietoisesti tinkiä näiden muiden syiden takia.
Talousteoriaa pitäisi opettaa alakoulusta saakka maataloustuki- ja vientiteollisuusopin sijaan.
Tämä tuottavan työn määritelmä on mielestäni kiinnostava teema. Luulisin, että makro-ekonomisteille tämä on peruskurssin kamaa?
Itseäni ei kiinnosta keneenkään työn mollaaminen tai leimata joitakin ammattiryhmiä hyödyttömäksi.
Koetan vain osaltani saada hahmoteltua Suomen talousongelmat jotenkin yksinkertaiseksi, kaikille ymmärrettäväksi rautalanka-malliksi.
Tällaiselle mallille näyttäisi nyt olevan kova kysyntä!
Jos ”tuottavan työn” -idea ei ole tähän tarkoitukseen oikea, niin mikä sitten?
Suomen julkinen sektori on EU-maiden suurin. Se on yli 20% suurempi kuin näiden maiden keskiarvo.
Maan talous on stagnaatiossa ja Yhteiskunta / Kilpailukyky-neuvottelut täyttä farssia, kun suurin työllistävä pk-sektori on suljettu neuvottelujen ulkopuolelle!
Työttömiä on järkyttävät puoli miljoonaa. Kekkonenkin aikanaan pani pystyyn hätätila-hallituksen, kun työttömiä oil satatuhatta.
Tarttis tehdä jotain, vai mitä? Jokin kansalaisille ymmärrettävä rautalanka-malli tässä ehkä auttaisi? Mistä löytyisi uusi Kekkonen?
Voisiko tämän keskustelun tasoa jotenkin saada nousemaan siitä, että ”Korppoo puhuu putoja, haluaa lopettaa kätilötyöt, jne”?
Seppo Korppoo, joka toivoisi korkeatasoista debattia tästä tärkeästä teemasta ja joka on huolissaan isänmaansa kohtalosta
Suomen julkisen sektorin koko on vähän yli 20 % joten ei se voi olla 20 % suurempi kuin muissa maissa.
Mutta mietipä vaikka sitä öljynpuhdistusesimerkkiäsi. Miten sen keksiminen saattoi olla tuottavaa työtä, jos öljyn puhdistaminen merestä kuitenkaan ei sitä ole?
Käytät merkantilistisia käsitteitä, joista sinänsä jo voi sanoa yhtä sun toista, mutta ennen kaikkea käytät sanaa tuottava työ aivan eri merkityksessä kluin mitä sillä yleiskielessä tarkoitetaan.
Aivan käsittämättömiä ajatuksia kaimalta. Koita nyt vähän miettiä tai palata esim. arvoteoriaan ja ajatella mistä arvo muodostuu ja mitä se on. Saattaa olla kaikkien meidän kannalta parempi, että pysyt omalla alallasi ja taot sitä rahaa halvoista suomalaisista työntekijöistä nauttien, etkä pysähdy miettimään sitä, että miten he ovat tähän maailmaan tulleet tai insinööritutkintonsa saaneet riippumatta kodin köyhyydestä.
Tietenkin kätilötoiminta on tuottavaa toimintaa, sillä sillä on selvä positiivinne arvo sen palvelun saajalle. Kätilöitä on palkattu koteihin ammoisista ajoista lähtien avustamaan synnytyksissä ilman julkisen sektorin sotkeumista asiaan ja Suomessa on jopa yksityissairaala joka keskittyy myymään synnytyspalveluita venäläisille! Mitä se sitten on, ellei lisäarvoa tuottavaa liiketoimintaa?
Se, että joku homma tehdään julkisen sektorin toimesta ei vähennä tai ylipäätään muuta sen lopputuotteen arvoa sen saajalle. Saattaa olla, että se vaikuttaa tuotannon tehokkuuteen, mutta ei edes välttämättä niin.
BKT lasketaan Suomessa ns. arvonlisämenetelmällä.
BKT voidaan laskea kolmella eri tavalla, jotka kaikki antavat saman lopputuloksen, ks. tilastokeskuksen sivut:
http://tilastokeskus.fi/meta/kas/bktmarkkina.html
1. institutionaalisten sektoreiden tai eri toimialojen bruttoarvonlisäysten summana lisättynä tuoteveroilla ja vähennettynä tuotetukipalkkioilla;
2. kotimaisten institutionaalisten yksiköiden tavaroiden ja palveluiden loppukäytön summana (kulutus, pääoman bruttomuodostus, vienti miinus tuonti);
3. tulojen summana (palkansaajakorvaukset, tuotanto- ja tuontiverot miinus tukipalkkiot, bruttotoimintaylijäämä ja sekatulo, brutto). HUOM: tästä puuttuu kiinteän omaisuuden kuluminen (poistot)
Firmojen osalta BKT-osuus lasketaan karkeasti siten että myynnistä saaduista tuloista vähennetään toisilta firmoilta ostetut tuotteet ja palvelut.
Julkisen talouden puolella tuota ei voida käyttää joten BKT-osuus lasketaan (3. tapa) palkkojen ja poistojen summana (ks. Wikipedia Bruttokansantuote).
Suomen BKT:stä palvelut muodostavat yli 70%. Viennistä myös lähes 50% on palveluita.
Soinivaaran puhe kotimarkkinoiden oletetusta riippumattomuudesta, suhteessa globaaliin talouteen, on eräänlaista merkantilismia. Kun tuonti maksetaan viennillä, tuotannon panosten suhteet(hinnat) määräytyvät kansainvälisillä markkinoilla. Tämä vaihdantamekanismi heijastuu kotimarkkinoille eli tasapainossa suomalainen ja saksalainen kätilö tienaavat yhtä paljon.
Kauppias pyysi liikkeessä osasta 20 euroa, sama osa löytyi Filippiineiltä kotiin tuotuna kahdella eurolla. Molemmat olivat ostaneet osan valmistajalta. Kaikki voivat keksiä Uberin kaltaisia Internet- kauppapaikkasovelluksia, jossa hinta puoliintuu. Tietysti julkinen sektori hirttäytyy ulkomaisten kaupallisten toimijoiden kanssa ja maksaa kalliisti.
Pystyykö luku- ja kirjoitustaitoinen merkonomi tai muuten reipas henkilö omaksumaan kirjanpitolainsäädännön? Mihin sitten maistereita tarvitaan? Onko joku laskenut tarpeettoman ja ylikoulutuksen kustannuksia, siis säästömielessä?
Kotitalouksien oma tuotanto loppukulutukseen jää tässä pois, vaikka sekin on tuotantoa jos käytetään määritelmää että panokset muunnetaan tuotoksiksi.
Ravintolassa syömisen vaihtoehto on se, että panostaa tunnelmaan ja raaka-aineisiin kun tekee itse.
BKT:ssa pitäisi periaatteessa olla mukana myös itsepalvelu ja tee-se-itse-työt, mutta niiden arvo ei käytännössä näy yhtä suurena, kuin ostettaessa samat suoritukset vastavuoroisesti markkinoilla. Esim. itse rakennettu talo voi olla käyttö- ja jälleenmyyntiarvoltaan samanveroinen, kuin ostettu talo, mutta markkina-arvo tulee näkyväksi vasta, jos talo joskus myydään.
Osmo kommentoi mainintaani:” Pääsääntöisesti vientituotannon varassa on Suomen talouskasvu,”
Maailmantalous kasvaa, vaikka tekee sen ilman vientiä. Näinhän sen täytyy olla. Miten tällainen kasvu toimii, sitä myös hahmottelin edellisessä kommentissani Maija kätilön tuottavuuden parantamisella.
Suomella ja Ruotsilla on eroa myös tai jopa ennen kaikkea siinä, että Suomen talous on enemmän riippuvainen vientituloista, jos kerran Ruotsin kasvu on kiinni kotimarkkinoista ja asuntotuotannosta? Tärkeä pohdinnan arvoinen kysymys: eikö näin saisi olla varsinkin, jos otetaan vakavasti lukuun velkaantumisen vaarat molemmissa maissa?
BKT mittaa oikeastaan vain sitä paljonko inhimillistä hätää lievitetään rahatalouden piirissä olevien asioidan kautta.
Rahatalouden ominaisuuksia ovat valitettavasti:
1. Läheskään kaikki asiat eivät kuulu rahatalouden piiriin
2. Rahatalous tuottaa vääristymiä asioiden todellisiin arvoihin
3. Rahatalouden tuotanto perustuu inhimillisen hädän, ongelmien tai muiden tekijöiden hyödyntämiseen
4. Rahataloudessa toimiva palvelu toimii parhaitsen silloin, kun se ratkaisee jonkun ongelman epätäydellisesti
Läheskään kaikki asiat eivät kuulu rahatalouteen. Esimerkiksi yhdistys, jossa vapaaehtoisvoimin autetaan vanhuksia ei näy mitenkään BKT:n lisäyksenä, vaikka se lievittää vanhusten hätää. Vanhempien ja lasten tai isovanhempien toisilleen tekemät palvelukset, kävely luonnossa, pyöräily, kalatus tai muu luonnonvarojen käyttö yms. ovat kaikki tietyiltä osiltaan ulkona rahatalouden piiristä.
Rahatalous vääristää asioiden todellista arvoa. Tämä johtuu osittain kohdasta kolme, eli siitä että rahatalous hyödyntää ihmisten hätää tai tarvetta. Rikkaiden ihmisten tarpeet ovat eriliaiset kuin köyhien – vaikka hätää olisi enemmän köyhillä, eli tarvehierarkian kolmion alaosassa on enemmän ihmisiä, niin varallisuuden osalta kolmio seisoo kärjellään: rahataloudessa rikkaan ihmisen ongelman ratkaisemisesta saadaan enemmän rahaa kuin köyhän. Mikäli Afrikassa olisi enemmän rahatalouden piirissä työskentelviä ja paremmin toimeentulevia ihmisiä, malarian ongelma olisi jo ratkaistu.
Rahatalous ei voi toimia mikäli ihmiset ovat tyytyväisiä. Länsimaisilla ihmisillä alkaa jo olla kaikkea mitä he tarvitsevat ja siksi heitä on vaikeampi saada ostamaan rahalla uusia asioita tai vaikeampi motivoida tekemään töitä lisärahan hankkimiseksi. Esimerkiksi kovapalkkainen lääkäri voi arvostaa vapaa-aikaa enemmän kuin töiden tekemistä ja tekee vaikkapa vain puolet ajasta töitä, puolet kalastelee mökillä.
Terveydenhuolto on yksi niistä segmentistä, jossa länsimainenkin ihminen jossain vaiheessa elämäänsä kohtaa tämän inhimillisen hädän. Esimerkiksi syöpälääkitys saattaa maksaa Yhdysvalloissa vuoden aikana $100.000 ja tässä on vain lääkityksen osuus.
Lääketeollisuuden tulot syöpälääkityksestä romahtaisivat heti, jos joku keksisi tavan hoitaa Syöpä jollain muutaman euron pillerillä. Tämä on siis tuo viimeinen kohta, eli mikä tahansa toimiala mikä ratkaisee jonkun ongelman liian hyvin ja liian edullisesti lakkaa käytännössä olemasta hyvin nopeasti. Rahataloudessa toimivat lääkeyritykset ovat siis asemassa, jossa niiden ei kannata kehittää lääkettä joka tuhoaa kokonaisen teollisuudenalan.
Internet aiheutti ongelmia paperilehdille, öljy kivihiilelle, sähkö öljylle ja niin edelleen. Eli aina kun kehitys vie jonkin toimialan tekniikkaa eteenpäin se saa aikaan myös romahduksen rahataloudessa oleviin palveluihin. Jossain vaiheessa toimiala lakkaa lähes täysin olemasta, esimerkiksi puulaivoja tai tervanpolttoa ei juuri enää tarvita. Laivoja vielä käytetään, mutta on mahdollista että jonain päivänä rahtilaivojakaan ei enää tarvita. Virtuaalitodellisuus voi jonain päivänä tehdä turisminkin siinä muodossa missä me sen nyt tunnemme samalla tavalla vanhanaikaiseksi kuin Internet on tekemässä paperilehdistä vanhanaikaisia. 3D todellisuudessa kun voidaan vierailla paikoissa, joihin muuten ei uskallettaisi mennä turvallisesti, edullisemmin ja ilman pelkoa sairastumisesta, varkaudesta tai terroristihyökkäyksen kohteeksi joutumisesta.
Rahatalous ja BKT ohjaavat siis ihmiskuntaa ikäänkuin seuraamaan vääriä mittareita.
Tuosta viennin merkityksestä BKT:lle saa helposti virheellisen käsityksen, esim. ETLAn sivuilta.
Siellä sanotaan mm.: ”Tavaroiden ja palveluiden viennin arvo [2014] oli 77,8 mrd euroa ja viennin osuus BKT:sta 37,9 %. Tuonnin BKT-osuus oli 38,7 %.”
Tuo sana ”osuus” edellä on hyvin harhaanjohtava. Se mitä tarkoitetaan on että viennin arvon suhde BKT:hen on tuo eo. prosenttiluku. BKT ei kuitenkaan muodostu tuotettujen (ja vietyjen) tavaroiden arvosta vaan niiden tuomasta lisäarvosta.
Jos nuo kaikki ”osuudet” laskee yhteen, saa summaksi lähes 140%, ilman tuontia. Tuontikin ilmoitetaan tuossa ”osuutena” BKT:stä, mutta se on negatiivista osuutta eli vähennetään. Tällöin päästään 100% BKT:stä.
Erään näkemäni arvion mukaan viennnin tuoma lisäarvo olisi luokkaa 20% BKT:stä.
Sanoin edellä että palvelut muodostavat lähes 50% viennistä. Tämä oli hieman epätarkka ilmaisu, mutta kontekstista kävi ilmi että tarkoitin sitä että viennin tuomasta lisäarvosta palvelut muodostavat n. 50%, ks.
Pajarinen, Mika ja Rouvinen, Petri (30.5.2013). ”Yli puolet Suomen viennistä palveluita”.
ETLA Muistio No 14. http://pub.etla.fi/ETLA-Muistio-Brief-14.pdf
Kuten tuossa muistiossa todetaan Suomen kannattaisi lisätä palveluvientiään. Sen tuoma lisäarvo voi olla lähellä palvelun markkinahintaa, koska välituotteita ei juurikaan tarvita toisin kuin tavaraviennissä. Se on myös alue jossa meillä on paremmat mahdollisuudet kilpailla kuin bulkkituotteiden valmistuksessa (esim. Supercell).
Pitäisikö heti alusta alkaen olla yrityskumppaneita, ja mistä heitä löytäisi? Olisiko uudessa firmassa syytä olla mukana vähintään yksi insinööri, hoitamassa tekniikkaa, vai peräti diplomi-insinööri(?), yksi ekonomi, pitämässä huolen talousasioista, ja yksi juristi, huolehtimassa lakiasiat kuntoon? (Huom! Jälkimmäistenkin pitäisi olla luotettavaa väkeä!)
Entä robotit? Ei kai niitä vielä sentään jokainen firma tarvitse, varsinkaan, kun, yllätys, yllätys, julkisella puolella työskennellessäni olen itse lähes sellaisen tavoin tottunut jo pitkään, ilman ylityökorvauksia työskentelemään.
Joku, olikohan se eräs raitio- tai rautatievaunujen kanssa päätyönsä tehnyt Wöhler-niminen saksalainen insinööri, on kyllä joskus aikoinaan esittänyt jopa todisteita siitä, että jopa metalli voi väsyä. Esimieheni lienee taas ollut aika pitkään siinä uskossa, että minä en voi, vaikken edes pidä yleensä juuri talvi- tai pääsiäislomia, paitsi mitä nyt eilen!
Wöhlerin mukaan stressi kai lievenee kuormitussyklien myötä. Minusta on kyllä jostain syystä jo aika pitkään tuntunut kuitenkin ihan päinvastaiselta. Syklejä on ollut jo vaikka kuinka monta, mutta stressitaso (ainakin omalla kohdallani) on vain kummasti kasvanut.
Pitäisi varmaan tutustua sen A. Wöhlerin teorioihin uudelleen, ja vähän tarkemmin, jos vaikka olisin unohtanut jotain oleellista, tai ymmärtänyt ehkä jonkin asian väärin. Tai sitten kysyn esimieheltäni, joka luullakseni tuntee Wöhler’in teoriat ainakin minua paremmin.
Ruotsilla on mennyt hyvin, muttei aivan tasapainoisesti. Kiivaan yksityisen kulutuksen ja yksityisten investointien seurauksena kotitaloudet ovat velkaantuneet pahoin.
Kasvu pelkkien kotimarkkinoiden perusteella on toki mahdollista, mutta pienten maiden näyttää olevan helpompaa kasvattaa BKTä kasvattamalla myös vientiä. Monissa suurissa (kehittyneissä) maissa ulkomaankaupan osuus on pieni, monissa pienissä (kehittyneissä) maissa puolestaan suuri.
(Seuraava teksti sopisi paremmin osioon ”Minne kasvu katosi”, mutten osannut sitä sinne siirtää.)
Suomen muuttaminen palveluyhteiskunnaksi taitaa olla poliittisesti paljon vaikeampaa kuin viennin kasvattaminen. Sehän tarkoittaisi Suomen muuttamista piikayhteiskunnaksi, jossa osa työntekijöistä ei eläisi työstä saadulla palkalla. Verokiilan oleellinen pienentäminen ehkä auttaisi, mutta eräät vastustavat jopa kotitalousvähennystä piikayhteiskuntaa synnyttävänä. Verokiilan oleellinen pienentäminenkin taitaa olla poliittisesti mahdotonta.
Vasemmiston vastustama ”piikominen” kai tarkoittaa, että työntekijän työnantajana on yksi tai useampi yksityinen ihminen. En oikein ymmärrä, miksi tämä on paheksuttavaa verrattuna siihen, että työntekijän työnantajana on yritys, kunta tai valtio. Se saattaisi olla jopa tehokkaampaa, sillä kun yksityinen ihminen työllistää toisen, hän hoitaa monenmoiset hallinnolliset, tuotannonohjaukselliset ja esimiestehtävät ilmaiseksi.
OS, jos julkinen sektori Suomessa on noin 20 prosenttia, niin EU-keskiarvo on noin 16.
Julkinen sektori on Suomessa EUn suurin.
Julkinen sektori on Suomessa EUn suurin.
Ei ole tutustu tilastoiden perusteisiin. Netto onolennaisempaa kuin brutto. Edelleen, julkisen sektorin BKT osuus ei tarkoita tulosiirtoja vaan tuotantoa, siis palveluja, maanpuolustusdta poliiseja ym. Vähän yli 20%.
Rahalla ei tee mitään. Ylijäämäinen vienti ei ole tuottavaa, ainoastaan Roope-setä voi uida rahassa. Meille muille tuottavuus mitataan ihan vaan siinä mitä voi kuluttaa.
Raha on toki hyödyllinen kirjanpidollinen väline mutta se mittaa jotain vain silloin kun sillä jotain ostetaan. Vienti on sitä että kansantalous tuottaa *jollekin muulle*
Hetkinen, miksi ei? Jos keskiarvo on esim. 17% niin siitä 20% suurempi on 20,4%. Jos siis puhutaan suhteellisesti osuudesta. Vai tarkoititko, että esim. Saksan talous on niin iso, ettei Suomen julkinen sektori (absoluuttisesti euromääräisenä) voi olla keskiarvoa isompi koska isot maat vetävät sen keskiarvon niin ylös?
Eli mistä tässä nyt oikeastaan puhutaan?
Ja tuo Sepon tuottavuuskäsitys on kyllä itsensä kanssa niin ristiriitainen, ettei sitä oikeastaan voi käyttää yhtään mihinkään. Paitsi tietenkin nettiväittelyn pohjana.
Taidettiin puhua prosenttiyksikäistä. Sorry, että kirjoitin epäselvästi.
Korppoo näyttäisi sekoittavan julkiset menot ja julkisen sektorin tuottaman osuuden BKT:stä.
Julkinen sektori tuottaa vähän päälle 20% Suomen BKT:stä.
HS:ssä olleessa artikkelissa verrattiin julkisten menojen suuruutta BKT:hen, mikä on ihan eri asia.
BKT ei muodostu julkisista plus yksityisistä menoista.
Nettomenenot, joissa siis on mm. poistettu kahteen kertaan lasketut menot, on oikeampi mittari vertailussa kuin bruttomenot.
Tosin nettomenoissakin on vielä mukana yksityisen sektorin eläkkeet, noin 15 mrd eli n. 7.3% verratuna BKT:hen. Kun tuo vähennetään HS:ssä olleesta luvusta 50.6%, päästään lukuun 43.3%, joka on lähellä kokonaisveroastetta n. 44%, joka on nettomenojakin parempi mittari eri maiden vertailuun.
Noissa bruttomenovertailuissa vääristää sekin, että Suomessa tulonsiirrot ovat verotettavia tuloja ja sen vuoksi suurempia kuin maissa, joissa ne maksetaan nettomääräisinä, siiis verottomina, Edelleen meillä lapsilisät ovat meno, kun ne monissa muissa maissa tehdään vähennyksenä verosta. Meillä ne siis suurentavat ja muualla pienentävät julkisen sektorin bruttokokoa.
Nimimerkki ”Jysky” ei taida tietää, että Wöhler’in käyrissä on kyse jännitystasosta, jolla lukuisten peräkkäisten kuormitussyklien rasittama kappale murtuu. Kyseessä on ns. väsymismurtuma. Kuormituksen kasvattaminen kuormitussyklien kasvun myötä voi olla todella vaarallista!
Mitä enemmän kuormitussyklejä, sitä matalampia kuormituksia kappaleelle (tai ”Jyskylle”?) voidaan sallia, muuten se voi mennä poikki. Sitä en tiedä, onko kukaan soveltanut tuota Wöhler’in rajakäyrän kaltaista käyrää ihmisiin työelämässä, vaikka voisi kuvitella, että asiaa kannattaisi ainakin tutkia. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että talousteoriaan ko. käyrää ei ehkä voi soveltaa, ellei vanhemmille ikäluokille anneta esim. sen mukaisesti oikeutta tehdä kevennettyä työpäivää, tai – viikkoa, jolloin ehkä nuoremmille ja vetreämmille, tai lomautetuiile/työttömille löytyisi paremmin töitä.
Kevyemmällä kuormalla saattaisi sallittujen syklienkin määrä kasvaa kummasti varmaan ”Jyskynkin” kohdalla, mikä sopisi mielestäni aika hyvin eläkeratkaisun eläkkeelle siirtymisikään liittyneisiin nostotoimiin. Olisiko tässä ideaa talouskasvun aikaansaamiseksi?
Esimerkiksi, jos joku on noin 40 vuoden työuran aikana tehnyt töitä vaikkapa yhteensä 12000-15000 päivää, voisi hänen kohdallaan työkuorman leppoistamisaste olla ehkä jopa noin 60%. Jos tuo on liikaa, voi laskuperusteena käyttää tehtyjen työviikkojen kokonaislukumäärää. Silloin leppoistamisasteeksi saataisiin silmämääräisesti ehkä jo kohtuullisemmiksi katsottavat 40-45 %.
Näinä ankeina aikoina, kun talous on tiukemmalla, voitaisiin laskelmissa jopa työkuukausien lukumäärää, jolloin leppoistamisvara olisi mainitun pitkän työuran loppuvaiheissa noin 33 – 35 %:n luokkaa. Voisin kuvitella, että ”Jyskykin” olisi vain iloinen, jos voisi kahden ikätoverinsa kanssa auttaa työllistämään yhden työttömän, tai jonkun uraansa vasta aloittelevan, mutta hummailunsa jo ehkä vähemmälle jättäneen nuoren humman.
PS. Huom! Kaikissa edellä kuvatuissa arvioissa käytin apuna alumiinin S-N-käyrää, ”brittle aluminium, UTS 320 MPa”, jonka löysin Wikipediasta, August Wöhlerin avulla!
Miksi alumiinin? En usko, että meistä kovin moni, ”Jyskykään”, on oikeasti terästä. Pyrkii kai vain ilmeisesti hoitamaan hommansa, Metro-tyttöjen muisteleman Pollen tavoin, kunnolla loppuun asti.
Erkki Liikanen: ”… minusta tämä talouden analyysi, talouden perusasiat – faktat – eivät kuulu politiikan piiriin.”
Kun tätä keskustelua lukee, niin tulee sellainen fiilis, että tähän ei halua puuttua pitkällä tikullakaan. Erkin toive näyttää jo toteutuneen.
Voisiko joku laskea/tietää nämä kaksi asiaa:
1) Missä kohdassa talouttamme tuottavuuden lisääminen antaa tehokkaimman kasvun
2) Millä toimilla tuo kasvu voidaan siinä kohassa saada
Olematta mikään makrotalous-guru, arvaan, että 1) on keskisuurien (alle 250 työllistävät) yritysten luomat uudet työpaikat.
Tällaisia kasvuhakuisia yrityksiä on arvioni mukaan noin 2000. Ne ovat jo kasvaneet riittävän suuriksi, niillä on jo testatut tuotteet ja markkinaosuus.
Jos jokaisen niistä saisi suostumaan siihen, että palkkaisivat 50 uutta työntekijää, siitä tulisi 100 000.
Millä ehdolla yritys sitten suostuisi nuo ihmiset palkkaamaan?
Yrittäjänä tiedän vastauksen: Työllistämiskynnyksen radikaali pudotus, laaja paikallinen sopiminen ja ennen kaikkea riski-yrittäjän oikeudenmukainen palkitseminen.
Satun nyt olemaan jutuissa valmistuvien lahjakkaiden juuri valmistuvien opiskelijoiden kanssa.
Ovat kaikki lähdössä pois Suomesta. Tämä on kuulemma paska maa, jossa ei ole juuri yhtään kunnon työpaikkaa edes horisontissa…
Meneekö se nyt näin?
Seppo Korppoo, joka itsekin voisi työllistää näitä upeita nuoria, jos vain siihen myönnettäisiin mahdollisuus
Tärkeä täsmennys, kiitoksia! Aiheesta on erinomainen artikkeli: http://www.suomenpankki.fi/pdf/172643.pdf
Vuonna 2009 tuo viennin tuoma lisäarvo oli n. 24% BKT:stä. Voisi kuvitella, että se on nyt hieman pienempi.
Vienti on usein kovassa kilpailussa. Jos kilpailluilla aloilla ammattiliitto pakottaa palkat ylisuuriksi, monilta menee työ. Kilpailematon palkankorotus menee muiden alojen työntekijöiden maksettavaksi ja heikentää niiden työllisyyttä. Pahinta olemme me julkisen sektorin väki. Pitäisi maksimoida kilpailu ja minimoida ay-valta, etenkin julkisilla ja pääomavaltaisilla aloilla, kuten ahtaaminen. Tanskan lainsäädäntö toisi meillekin hyvän työllisyyden.
Kilpaillussa taloudessa innovaatiot syntyvät ja leviävät nopeammin ja tekijät ja pääomat siirtyvät nopeammin tuottavammille aloille. Kilpailua pitäisi lisätä kaikin keinoin. Rajaton kasvu voidaan yhdistää parempaan ympäristöön.
Ainoa ongelma vain on, että kun asiaa tarkastelee niin tämä on vain illuusio.
Kuten tuossa pitkässä kirjoituksessani asiaa raapaisin, innovaatiot ovat vain epätäydellisyyden hyödyntämistä.
Esimerkiksi avoimen lähdekoodin ohjelmistot ovat tuottavuuden BKT käsitteen ulkopuolisia osia. Ne lisäävät tuottavuutta kuitenkaan olematta maksullisia palveluita.
Jos Linux olisi ollut riittävän hyvä, se olisi voinut esimerkiksi tehdä koko Microsoftista tarpeettoman ja samalla olisi kaatunut hurja joukko yrityksiä. Periaatteessa koko ohjelmistoteollisuus voitaisiin poistaa BKT:sta jos ohjelmat olisivat riittävän hyviä.
Voi olla, että jonain päivänä kaikki ohjelmat on keksitty ja tarpeeksi hyvää musiikkia, elokuvia ja taidetta on niin paljon siirtynyt tekijänoikeuksien ulkopuolelle, että siinä on enemmän kuin ihmisen eliniäksi kulutettavaa ilmaiseksi. Mitä sitten tehdään?
Markkinatalous pyrkii luomaan meille koko ajan uusia tarpeita ja tässä on juuri talouden ongelma – syöpälääkettä ei kannata keksiä, koska se tuottaa hyvin rahaa, mutta pelejä kannattaa keksiä, koska rikkailla länsimaisilla ihmisillä suurin ongelma on tylsyys. Tämän vuoksi Suomen puhutuin ja kehutuin liikemies ei ole lääketehtailija vaan pelien kehittäjä. Kun Sheikillä on tylsää, hän voi osoittaa suuruuttaan käyttämällä öljyrahoja ostamalla puolella miljoonalla dollarilla Clash of Clans valuuttaa.
Avoin tiedon jakaminen on hieno idea, mutta se on epäyhteensopiva rahatalouden kasvumekanismien kanssa.
Vapaa talous voi tuottaa uusia innovaatioita, mutta vakiintuneet teollisuudenalat tekevät kaikkensa estäkseen tuon ”vapaan kilpailun” käyttäen vapaan kilpailun mekanismeja. Tämän koki mm. Richard Branson yrittäessään lanseerata Virgin Colaa kilpailijaksi Coca Colalle/Pepsille – hänet käytännössä muserrettiin.
Jos esim. limonaditeollisuus, elokuvateollisuus ja mainosteollisuus tiedetään erittäin häikäilemättömästi toimiviksi aloiksi, mitä voidaan sitten sanoa patenttien kyllästämästä elektroniikkateollisuudesta, kemianteollisuudesta tai lääketeollisuudesta – ovatko ne sen parempia?
Nykyinen talous ei sinänsä pakota yrityksiä ylläpitämään epätäydellisyyttä mutta se karsii nopeasti pois ne, jotka tekevät omasta toimialastaan tarpeettoman tarjoamalla niin hyvää palvelua, että asiakkaan todellinen ongelma poistuu.
Sama koskee toki yhtälailla julkista sektoria. Ehkä jopa vielä pahemmin. Ei mikään virasto halua tehdä toimia, joka ratkaisee asiat niin että se itse muuttuu tarpeettomaksi. En usko, että helpolla löytyy kunnanjohtajaa, joka toteaa että voisimme lakkauttaa oman kuntamme touhut ja siirtyä osaksi toista kuntaa koska se olisi kaikkien etu.
Lisäksi kun sanoit tuossa että
Niin mitä luulet, kun Internetin tapettua paperilehdet, työttömäksi jäänyt toimittaja etsii tuottavampaa alaa, mikä se voisi olla? Mainoslehtien jakaminen portaikkoihin?
Julkiset menot ovat vähän harhainen mittari siksi, että julkisista menoista iso osa on samalla julkisia tuloja. Kun julkinen sektori omistaa kiinteistöjä joita se vuokraa toiselle julkisen sektorin toimijalle, niin vuokrat ovat julkisia menoja. Julkisen sektorin työntekijöiden bruttopalkka on julkinen meno. Julkiselle puolelle ostopalveluna tehdystä palvelusta maksetaan ALV yms ja nämä lasketaan julkisiin menoihin.
Jne. Siksi julkiset menot suhteessa BKT:hen ovat hieman huono mittari. Ei nyt merkityksetön, mutta sillä lailla huono, että sen ”rasitusta” kuvaava arvo riippuu niin monesta muusta tekijästä, että on ilman näitä muita tekijöitä mahdotonta vertailla kahden eri maan vastaavaa lukua toisiinsa.
Tervemenoa vaan. Ja tervetuloa takaisin, niinkuin monet tekevät. Aika moni lähtee suu vaahdossa ”ulkomaille”, mutta ei ymmärrä sitä että omat kommervenkkinsä sielläkin on. Ja rallienglannilla ei välttämättä pärjää esimerkiksi Saksassa tai Kiinassa. Ja kuten ”ulkomailla” työskennelleet tietävät, byrokratian taso on aivan nextillä levellillä kun mennään pohjoismaiden ulkopuolelle. Yllätyksenä tulee myös ihan jokainen uusi kustannus, jotka Suomessa ja Ruotsissa hoidetaan verotuksen kautta. Ja lisäksi on aivan eri asia olla lähetetty työntekijä kuin muuttaa pysyvästi. Monella ”ulkomailla” työskelntelevistä ei jälkimmäisestä ole kokemusta.
Näin se valitettavasti menee. Suomi on verottamassa itseään hengiltä, eikä töitä ole kuin 80 %:lle työvoimasta. Vaikka tuo ulkomaille muutto on Suomen kannalta todella kurja asia, ymmärrän ratkaisun yksilötasolla hyvin. Näitä on paljon, ja määrä lisääntyy koko ajan. Asiasta vaan ei juuri puhuta.
YLE kirjoitti eilen: ”Nigeriassa tekstiilityöntekijän kuukausipalkka on alimmillaan 70 euroa, kiinalainen haluaa työstään jo 500 euroa kuussa.”
Voisin jatkaa siihen, että suomalainen AY-liike taitaa vaatia tekstiilityöntekijälle lähemmäs kahta tonnia, minkä vuoksi niitä tekstiilityöntekijöitä ei sitten ole. Ja jos joku menisi ja yrittäisi kaikesta huolimatta sellaisia palkata, niin potentiaaliset työntekijät varmaan ilmoittaisivat, ettei kannata herätä aamulla ja lähteä tehtaalle koko päiväksi, kun melkein samat rahat saa erilaisina tukina tekemättä mitään.
Tähän ”oikea” vastaus on tietysti, että globalisoituneessa maailmassa Suomessa kannattaa tehdä vähän erilaisia töitä – tehtaat kehitysmaihin, tuotekehitys ja korkeateknologia tänne meille. Mutta rohkenen inttää vastaan: mitä ihmettä me teemme kaikille niille, joiden älykkyys ei riitä vaativaan asiantuntijatyöhön? Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole tarjota heille juuri mitään muuta kuin niitä sosiaalitukia.
Itse en muista vaahtoa nähneeni kuin: kylpyammeessa (Helga-neiti vain valitettavasti puuttui!), joskus luonnossa, sekä kerran erään aiemman, alkuun satunnaisina (myöhemmin tosin asiaan liittyvän epävarmuuden takia kaikkina) päivinä pelätyn esimieheni suupielissä. Senkin vielä osa meistä kesti!
Entäpä sitten, jos omalle, pitkään kehitetylle erityisosaamiselle ei tunnu löytyvän laajempaa kysyntää kotimaassa, kun nykyisin monin paikoin ylikorostunut muotoseikkojen painotus tuntuu sulkeneen ovet joka puolelta?
Vaikuttaa siltä, että ainakin täällä Suomessa moni työnantaja tai rekrytoija haluaa vain jostain kumman syystä lannistaa osaavat ja vielä innokkaatkin työntekijät (heittämällä heidät pihalle) ja -hakijat, paitsi jos he ovat ulkomailta kotoisin. HR-päälliköihin, urapolkumallien kehittäjiin vai muihin päätöksentekijöihinkö Jussi Valtonen Finlandia-palkitun kirjansa otsikolla viittasi?
Ehkäpä minäkin, jos joskus oman firman olen perustanut, laadin piruuttani työn saannin (tai pitämisen) edellytyksiksi jotain yhtä mahdotonta, jos haluan sen (oletetun) menestyksen ja toiminnan lopettaa. Kun on seurannut, ketkä niitä kummallisin vaatimuksin luonnehdittuja vakansseja saavat, niin ei voi kuin ihmetellä, mistä työnantajat niitä muotoseikat täyttäviä, mutta muuten jopa mitään osaamattomia, ja itsestään ehkä vain eniten meteliä pitäviä ”takarivin taaveja”, vai pitäisikö sanoa ”eturiviin itsensä tunkeneita taaveja” oikein löytävät?
Maatilan uuden pehtorin, joka päästää hölmöyksissään kaikki tilan hevoset, ja vaikkapa Hereford-karjan karkaamaan, voi luullakseni sentään vaatia etsimään ja hakemaan ne valiot takaisin talliin sekä navettaan. Mm. tilan taitavimpien hevosmiesten sekä renkien IP-osoitteiden takaisinhaku maailmalta, jonne ne joku ilmeisesti vain oman laiskuutensa ja typeryytensäkin takia päästi, voi olla aika paljon vaikeampaa. Tämmöistäkin olen muualla tapahtuneen kuullut!
Entä mitä on tehtävissä silloin, jos esimerkiksi joku tuore pehtori kerää kaikilta oppimaan innokkailta rengeiltä (ja myöskin renkipoikien ulottuvilta) pois esim. maamiestaidon ja muut kirjat (tilansäästön nimissä!), täydentää niillä vain omat hyllynsä, ja aikoo hävittää (tai lähettää tutulleen Kuopioon, mikä on käytännössä melkein sama asia) sen jälkeen kaikki muut, mukamas ylimääräiset ja tarpeettomat kappaleet, luvaten ehkä (ehkä kiiluvin silmin?), että ”kyllähän te voitte niitä tulla hänen hyllykkönsä ja pöytänsä ääreen joskus iltaisin lukemaan, jos joudatte ja päivän löysäilyn jälkeen vielä jaksatte!” Mitä ihmettä tuostakin pitäisi ajatella, jos vastaavaa tapahtuisi muillakin aloilla?
Kummallista on meno nykyisin aika monella eri taholla, ei ehkä vain joissakin maan yliopistoissa, tai muissa organisaatioissa, joista olen kuullut. No, ehkä menestyvämmät kasvuyritykset ja muut, jo vakiintuneemmat, vankat ja tulevaisuudestaan huolta pitävät työnantajatahot, ovat asia erikseen. Niissä ei tuollaisten pehtoreiden touhuja luulisi varmaankaan kovin pitkään katseltavan. Niiden kyllä uskoisi tietävän ja tuntevan paremmin menestyksen ja kasvunkin vankimmat lähtökohdat!
On myös esitetty että IPR ei ole samanlainen omistusoikeuden kohde kuin perinteiset kiinteistöt, arvopaperit yms, vaan kyse on valtion tai valtioiden myöntämästä monopolista tietyin ehdoin. Toinen kysymys on että tuotettaisiinko innovaatioita riittävästi jos kaikilla olisi mahdollisuus hyödyntää tietoa? Monopolin vaihtoehto voisi olla kiinteät kannustinpalkkiot ilman monopolia tiedon hyödyntämiseen.Mutta miten nämä palkkioiden kulut jaettaisiin eri valtioiden kesken?
Monet yritykset hyödyntävät avointa lähdekoodia ja myyvät sitten itseasiassa asiantuntijapalveluita asiakkaille. Jos kukaan ei maksaisi lisensseistä niin softateollisuus olisi lähempänä rakennesuunnittelutoimistoa, joka myy asiantuntemusta vaihteleviin kohteisiin.
Elääköhän Anonyymi ihan tätä päivää kun toivottaa edellä nuoret lähtemään maasta?
Sen lisäksi tuulee heidän vielä palaavan tähän AY &
vero-helvettiin kun tulee koti-ikävä…
Itse olen asunut ja tehnyt töitä kuudessa maassa. Sen perusteella väitän asianlaidan olevan päinvastoin.
Kannattaa pitää mielessä, että kovatasoisimmat nykynuoret ovat kielitaitoisia ja heillä on valmiit kontaktiverkot maailmalla.
Kyllähän sitten voi aina käväistä Suomessa nauttimassa upeasta kesästä ja ihmettelemässä millainen takapajula maasta on tullut…
Seppo Korppoo, joka lähettää terveiset täältä aurinkoisesta ja progressiivisesta Tallinnasta
Henkilökohtaisesti pidän tuota hieman riskialttiina vastakkainasetteluna.
Suurin arvonlisäys yleensä syntyy silloin, kun pienen yrityksen tuote saadaan jonkun ison brändin alle.
Eli jos Suomalainen keksijä keksii erinomaisen Harvesterin lisäosan, sitä kannattaisi myydä Ponssen brändillä tai jos joku keksii loistavan kännykän, se kannattaisi lisensoida Nokian brändin alle.
Googlehan tekee tätä niinpäin, että se ostaa hyviä firmoja, esim. Androidin tekijöiden firman ja sen jälkeen myy Androidia mainosalustana yrityksille. Googlen brändillä saavutetaan maksimaalinen arvonlisäys.
Keskisen Hikipaja Oy siis voi olla lajissaan maailman paras, mutta jos se saisi lisensoitua tuotteensa jonkun globaalin brändin osaksi, se tuottaisi enemmän rahaa.
Pitkäjänteisellä työllä toki voidaan luoda uusia globaaleja brändejä, mutta se miten kansantalous saataisiin nousuun olisi että tänne luodaan niitä brändejä lisää.
Tämä on se syy miksi pidin esim. Epicin valintaa terveysjärjestelmän toimittajaksi Helsinkiin niin haitallisena, koska meillä on täällä paljon omaakin nousevaa ohjelmistoteollisuutta, joka on keskittynyt nimenomaan tiedon hallintaan. Basware, M-Files etc. sekä yhä kasvava joukko kansainvälisesti toimivia ja palkittuja ohjelmistointegraattoreita.
Talouspoliittisesti se oli mielestäni ihan yhtä haitallinen päätös kuin Nokian päätös ottaa Microsoft kännyköiden käyttöjärjestelmäksi – ikäänkuin pyrittäisiin voittoon sitä kautta että luovutetaan ja tunnustetaan että emme me osaa tätä hommaa.
Ensiksi haluaisin peukuttaa diodille ja Vinhalle Perälle siitä, että he tuovat keskusteluun käsitteellistä selkeyttä. Erityisesti tuottavuuden käsite innoittaa monia keskustelijoita mitä kummallisimpiin, käsitteen arkikäytöstä juontuviin ajatusseikkailuihin. Kansantalouden tilinpidossa tuottavuus on tarkkaan määritelty: arvonlisä per työtunti. Ja kun kätilönkin aikaansaama arvonlisä, muun julkisen sektorin tapaan, on (palkka)kulut, ei kätilön tuottavuus ollenkaan riipu synnytettyjen vauvojen lukumääristä (ja tässäpä juuri onkin julkisen sektorin ongelma). Jos synnytykset tehdään yksityisessä markkinalähtöisesti toimivassa sairaalassa, arvonlisä onkin tulojen ja välituotekäytön ero, karkeasti siis se mitä jää palkkoihin ja sairaalan omistajan yrittäjätuloksi. Yksityiselläkään sektorilla arvonlisä ei riipu synnytysten lukumäärästä enempää kuin sairaalan tulot siitä riippuvat.
Toiseksi tahtoisin huomauttaa kansantalouden tilinpidon yhdestä kummajaisesta, joka on siellä luullakseni alunperin kansainvälisen vertailtavuuden takia: ”kiinteistöalan toimintaan” kuuluvasta ”asuntojen hallinnasta” (L68202). Sen osuus BKT:stä on yli 10% – samaa suuruusluokkaa kuin koko sähkö- ja elektroniikkateollisuus oli vuonna 2007 – mutta se on silti puhtaan laskennallinen tuotantoerä (omistusasujien laskennallinen vuokra heille itselleen). Se kuuluu palveluihin, mutta onko sen roikottaminen talouskasvulaskelmissa lainkaan perusteltua?
Kiitos Terolle ja Kenille valaisevista kommenteista.
Paljonko tulisi lisää talouskasvua, jos 100 000 keskipalkkaista ja keskituottavaa ihmistä, sen sijaan että ovat työttöminä, rupeavatkin töihin?
Seppo Korppoo, jota tämä luku valaisisi vieläkin enemmän
Oletko aivan varma, ettei tuo esimerkkisi ratkaisu syntynyt jonkin tutkimuksen myötä? Voi kai joskus olla niinkin, että tutkitaan asiat 1a, 1b ja 1c, mutta rahoituksen puutteessa ehkä 1c:n parannettu malli, 1c v.2, jää tutkimatta. Silloin ehkä kokemukset ja kirjatut tulokset jo tehdystä tutkimustyöstä, sekä tietynasteinen harmistuminen (tutkimatta jääneen 1c:n parannetun mallin v.2 takia) saavat aivot raksuttamaan ehkä jopa jonkun ihan syyttä suotta hutkitun tutkijan päässä.
Joskus on myös käynyt niin, että kun pyritään tutkimalla löytämään ratkaisu yhteen ongelmaan, tehdään sattumoisin aivan yllättävä havainto jostain ihan muusta, josta innovaatio ja markkinoille kelpaava, tarpeellinen ja haluttu tuote lähteekin kehittymään.
Kauan sitten lapsena näin kotikaupungissani Helsingissä kadunlakaisijoita, joilla oli mukanaan harja sekä kahden ”fillaripyörän” varassa liikkuva säiliö, johon oli kiinnitetty vielä kalteva taso, jolle roskat lakaistiin. Kadunlakaisukoneiden myötä nuo katosivat kai kaupungista kokonaan.
Tietääkseni kuitenkin 80-luvulla, ehkä aiemminkin, harjailtiin kyllä myös yhtä sun toista muutakin kuin katuja, toreja, tiskejä tai pelkkiä hampaita. Havaintoja on syytä tehdä ja kehittää aina avoimin mielin, silloin ehkä hyvän idean saaneelle ja sitä hyödyntävälle JÄÄ käteensä muutakin kuin pelkkä vessaharja.
Hyviä IDEOITA pitää siis kehittää havaintojen, miksei myös tieteen ja laskennankin pohjalta. Kokeellinen tutkimus on silti nykyisin ihan liikaa hutkittu menetelmä. Joku ilkeä sanoo, että se maksaa liikaa. Keulaporttien kestävyyttä laivoissa ei taidettu juuri paljonkaan tutkia ennen Estonian onnettomuutta. Siitä voi tuo ilkeä vähän päätellä, mitä tutkimatta jättäminenkin voi maksaa …
Vain kunnollisten kokeiden ja testausten avulla on esimerkiksi monet uudet tieteelliset teoriat ja laskennalliset nenetelmät ja niiden tulokset mahdollista vahvistaa halutuissa, tai ainakin tunnetuissa olosuhteissa.
Tuo Saken esittämä vertaus onkin hyvä, kun ajattelee Suomen nykyisiä talous-ongelmia. Olen nimittäin joskus vastannut laivojen lujuuslaskelmista.
Estonia oli suuniteltu historiallisten, uusiin olosuhteisiin sopimattomien lujuuslaskenta-sääntöjen mukaan.
Säännöt juontuivat sellaisilta ajoilta, jolloin laivojen keulat olivat suippoja ja keula-visiirejä (autokannen keula-luukkua) ei ollut ollenkaan.
Sitten varustamot alkoivat tilata uudentyyppisiä autolauttoja, joissa oli leveä keula, jotta siihen saatiin asennettua visiiri.
Eräs saksalainen insinööri suunnitteli aluksen voimassaolevien sääntöjen mukaan ja tuli tehneeksi kaksi traagista virhettä:
Ensinnäkin hän suunnitteli ylöspäin aukeavan visiirin ja toisaalta yhdisti sen rakenteeseen törmäyslaipion.
Törmäyslaipio on laivoissa sitä varten, että jos alus törmää johonkin ja rikkoo keulansa, tämä taaempana sijaitseva laipio pysyy ehjänä ja estää veden sisääntulon.
Ammattitaidoton mutta sääntöjä tarkasti noudattanut saksalais-insinööri ei ollut ymmärtänyt tämän rakenteen heikkoutta, eikä myöskään osannut mitoittaa visiirin kiinnityksiä riittävän vahvoiksi.
Estonian tapauksessa vielä ymmärtämätön kapteeni ajoi laivaansa kovassa myrskyssä suoraan isoja aaltoja päin, kovalla vauhdilla.
Näinollen Estonian pyöreä keula sai aalloista niin valtavan iskun, että koko visiiri irtosi ja vei mennessään myös törmäyslaipion.
Tämän seurauksena vesi syöksyi esteettä sisään Estonian avoimelle autokannelle, alus kaatui ja upposi.
Suomen talous on nyt samanlaisessa tilanteessa kuin Estonia tuolloin:
Suomen talouden rakenne ei enää vastaa nykyisiä olosuhteita ja se on jo vakavasti vaurioitunut. Vettä tulee sisään kovalla vauhdilla…
Onko maan kapteenit nyt niin hulluja, että ajavat taloutemme tieten tahtoen ja kovalla vauhdilla täystuhoon?
Seppo Korppoo, joka on suunnitellut yhden uponneen matkustaja-aluksen, Birka Princessin. Se upposi 2007 Sea Diamond-nimisenä Kreikan vesillä, kun se ajoi kiville ja vesirajan alle tuli helvetin pitkä vaurio …
Yritän määritellä Seppo Korppoo -laisen tuottavuuden.
Ensin pitää määritellä perheen käsite. Perhe voi olla normaalin perheen, yksilön, kunnan, yrityksen, valtion tai vaikkapa maapallon kokoinen yksikkö, jonka talouden tuottavuutta tässä tarkastellaan. Ehkä on helpoin tarkastella vaikkapa Suomen kokoista yksikköä.
Tuottavaa työtä on kaikki se työ, joka tuo lisää rahaa tai muuta hyödyllistä perheeseen.
Tätä pitää vähän tarkentaa. Perheen ulkopuolelle jäävät perheen ulkopuoliset ihmiset ja luonto ympärillämme. Tuottavaa työtä voi siis olla kauppa rajan yli tai resurssien kerääminen luonnosta (kaivokset, maatalous, metsätalous, marjojen poiminta).
Perheen sisällä voi myös olla hyödyllistä työtä, kuten opettajan, tuomarin, kaupunginjohtajan, kätilön, poliisin, ammattiupseerin ja varusmiehen työ. Tällaisia välttämättömiksi katsottuja perheen sisäisiä töitä voisi kutsua vaikkapa ”tarpeellisiksi” töiksi. Tämän tyyppisten töiden kohdalla perhe tyypillisesti sopii sisäisesti, paljonko näitä töitä tulee (perheen kustannuksella) tehdä, jotta saavutetaan sopiva tasapainotila.
Toinen kategoria perheen sisäisiä hyödyllisiä töitä ovat työnjaon optimointiin liittyvät työt. Jos suutari tekee kengät itselleen ja räätälille, ja räätäli tekee vaatteet itselleen ja suutarille (perheen sisällä), työnteko voi tehostua. Kannattaa siis jakaa tehtävät niille, jotka ne parhaiten osaavat ja tehokkaimmin tekevät. Tämä työ ei ”tuota” mitään perheen sisällä, mutta säästää aikaa ja vaivaa. Kutsutaan näitä töitä vaikkapa (perheen sisäisiksi) ”palveluiksi”.
Tämän määritelmän mukainen tuottava työ on siis työtä, joka tuo lisää voimavaroja perheelle. ”Tarpeelliset” työt ja ”palvelut” eivät ole tuottavaa työtä, vaikka ovatkin hyödyllisiä. Tuottavasta työstä ne poikkeavat siinä, että niitä kannattaa tehdä vain tietty rajallinen sovittu tai toimintaa optimoiva määrä, kun taas tuottavaa työtä voi ja kannattaa tehdä periaatteessa rajatta (jos vain perheen ulkopuolisen maailman resurssit tähän riittävät). Palvelukategoriaan luetaan myös virkistys- ja viihdepalvelut.
VIhreät puhuvat usein palveluyhteiskuntaan siirtymisestä. Jos sana palvelu lueaan tuossa ilmauksessa edellä kuvaamallani tavalla, syntyy selvä ristiriitatilanne tuon palveluyhteiskuntamallin ja Seppo Korppoo -laiseen tuottavuuden käsitteen välille. Näin siksi, että (perheen sisäisten) palveluiden määrän jatkuva kasvattaminen ei tuota mitään uutta, vaan vain kuluttaa resursseja sen jälkeen, kun mennään yli edellä kuvatun töiden sujuvoittamiseen liittyvän optimaalisen töiden keskenäisen jakamisen tason. Se että puolet Suomesta pesisi toisen puolikkaan paitoja, ja se toinen puoli sen ensimmäisen puolikkaan, olisi siis hölmöläisten hommaa. Esitetyssä mallissa todellista uutta sisältöä (ei pelkkää optimointia) saa siis vain perheen ulkopuolelta, luonnosta tai kaupankäynnin kautta muilta.
Huom: Palvelut muuttuvat perheen näkökulmasta tuottavaksi työksi, jos niitä myydään perheen ulkopuolelle (esim. matkailu tai aiemmin myytyjen laitteiden huollot).
Tässä mallissa ei huomioitu tekniikan ja tietotaidon kehitttymistä, vaan oletettiin, että tarkasteltavalla aikavälillä ei synny uusia kehittyvän tekniikan tai tietotaidon tuottamia lottovoittoja. Erityisesti koulutus voi olla tässä mielessä hyödyllistä. Tästä enemmän joku toinen kerta.
Ja tietenkin tulee huomioida luonnon kestokyky. Edellä esitetyn mallin sokea ykiyksinkertaistava hyödyntäminen voi johtaa luonnon silmittömään tuhoamiseen (kuten vaikkapa biotalouden kasvattamisen korostamiseen 🙂 ).
Kyllä varmasti tuotettaisiin, ohjelmistoala on tästä hyvä esimerkki. Avoin tiedon jakaminen ei vähennä innovaatiota ja jos jokin asia on aidosti niin vaikea, että sen voisi patentoida voi olla että sitä ei edes tarvitse patentoida, kun ei sitä kukaan rahoittaja ymmärrä tai pysty varastamaan vain yksinkertaisen kuvauksen perusteella. Eikä kenenkään tietenkään tarvitse etukäteen huudella keksinnöistään, jos se on todella hyvä.
Taide, musiikki etc. on tietty vähän mutkikkaampi asia, Mikki Hiirikin on tietynlainen IPR-innovaatio, muistelen lukeneeni että Disney lobbasi ”Mickey Mouse Protection Act” lakina tunnetun muutoksen jotta ensimmäiset Mikki Hiiri -elokuvat eivät olisi siirtyneet vapaasti levitettäviksi:
https://en.wikipedia.org/wiki/Copyright_Term_Extension_Act
Mutta kysymys siitä tehäisiinkö innovaatioita jos niitä ei voitaisi patentoida on vähän hassu. Hyvä vertailukohta on ohjelmistoala: vähensikö avoin lähdekoodi ja Linux innovaatioiden määrää ohjelmistoalalla?
Täällä on käsitelty aihetta vähän laajemmin – kiinnostava ajatus olisi pikemminkin palkita keksinnöistä kuin patenteista, tosin monet keksijät tekisivät keksintöjä joka tapauksessa riippumatta siitä saisiko siitä rahaa vai ei.
http://www.hbs.edu/faculty/Publication%20Files/14-036_88022f59-a293-4a6f-b643-b205304bce91.pdf
Niin ja ajatteleppa sitä, että jotta nuo 100.000 ihmistä saadaan töihin ei välttämättä edes tarvitse aluksi luoda yhtä montaa työpaikkaa, voi olla että riittää esim. 10.000 uutta korkean jalostusasteen työpaikkaa, joiden kerrannaisvaikutukset luovat toisen mokoman uusia työpaikkoja, jotka taas luovat uusia työpaikkoja jne.
Tietääkö joku jotain kerrannaisvaikutuksista ja miten ne toimivat?
Seppo sanoi, että talous on kuin laiva, mutta mitä jos se onkin kuin lentokone?
Kun noste lakkaa alas kokematon lentäjä pyrkisi nostamaan nokkaa ylös tai jarruttamaan kun oikea tapa olisi vain painaa nokka alas ja kiihdyttää.
Eli jos tulee lama pitäisi investoida ja ottaa velkaa, koska a) velka on laman aikana halpaa ja b) jos ihmiset passivoituvat se vain passivoi lisää.
Jos ette usko niin katsokaa mitä Saksa ja Irlanti ovat tehneet viimeiset 10 vuotta tai katsokaa miten velkaantuneita Ruotsalaiset kotitaloudet ovat suhteessa Suomalaisiin. Ruotsissa on oltu ikäänkuin siinä mielessä ovelia, että valtion ei ole tarvinnut ottaa velkaa kun se on tehty kotitalouksille helpoksi.
Suomessa kotitalouksien ei välttämättä tarvitsisi edes velkaantua, kunhan vain saataisiin se naurettava rahan sukanvarteen jemmaamin loppumaan.
Nollakorkoisilla pankkitileillä on valtion velan verran rahaa lahoamassa käsiin. Eikä sitä olisi pakko edes kuluttaa, jo sijoittaminen kansainvälisiin yrityksiin toisi useamman miljardin euron vientiponnisteluja vastaavan pääomatulon kotimaahan.
Tero,
Ajattelen 100 000 työttömän työllistämistä seuraavasti:
500 000 ihmisen työttömyydestä aiheutuu noin 5 miljardin kulut.
Suomessa on arvioni mukaan noin 2000 kasvuhaluista ja -kykyistä pk-yritystä, joista kukin voisi työllistää noin 50 uutta työntekijää Suomessa.
Noilla yrityksillä on jo valmiit tuotteet ja markkinatkin vetävät. Nykyoloissa Suomen AY- ja verohelvetissä ei kuitenkaan kannata investoida ja työllistää.
Arvioidaan nyt kuitenkin karkeasti paljonko bruttokansantuote lisääntyy, jos 100 000 työtöntä saa työpaikan.
Bruttokansantuotteemme on noin 200 miljardia ja sen saa aikaan noin 2 miljoonaa ihmistä, eli noin 100 000 per henkilö.
Näin 100 0000 työttömän työllistämisellä saadaan 10 miljardia lisää bruttokansantuotetta ja 1 miljardia säästöä työttömyyskuluissa = yhteensä 11 miljardia / vuosi.
Tuloksena olisi siis noin 5,5 % lisäys bruttokansantuotteeseen. Tämä olisi vallan erinomainen tulos!
Miten olisi, jos laitettaisiin pk-sektorin asiat sellaiseen kuntoon, että täällä kannattaisi yrittää ja työllistää?
Pessimisti samoisi, että ei onnistu!
Kannattaa nimittäin muistaa, että suuryritykset vähentävät Suomen työntekijöitään, mutta törkeästi monopolisoivat Yhteiskunta/Kilpailukyky-neuvotteluja.
Vallanhimoiset AY-mafioosot komppaavat jäseniensä edun vastaisesti mukana.
Tuo porukka on jo heittänyt neuvotteluista ulos suurimman työllistäjän, eli pk-sektorin. Sille ei haluta antaa murusiakaan!
Sipilän jälkeen Stubbikin pyllisti pk-setorille, kun kumarsi AY-mafialle.
Pk-sektorille näyttääkin jäävän vaihtoehdoksi vain lähtö ulkomaille, suurteollisuuden perään?
Seppo Korppoo, joka ei meinaa uskoa tätä todeksi
Mielestäni ”tuottavuus” seuraa työntekijää vain osittain. Vaikka sitä mitataan työntekijää tai työtuntia kohti, paljon riippuu myös ympäristöstä jossa työntekijä pääsee tuottavuuttaan toteuttamaan.
Mutta leikitäänpä Sepon ajatuksella ja laitetaan 100 000 työtöntä tuottamaan! ”Keskituottavuus” tarkoittanee sitä, että kukin tuottaa arvonlisää noin 2 kertaaa oman palkkansa verran, sanotaan 80 000 euroa vuodessa, joten keskituottavuudella oikeassa ympäristössä joukko aikaansaa 8 miljardin lisän BKT:hen ja rapiat (kerrannaisvaikutukset) päälle.
Parhaassa tapauksessa tämä edellyttää, että löytyy firma joka pystyy myymään joukon työpanoksen kotimaahan niin ettei se ole pois nykyisiltä toimijoilta – tai ulkomaille (ei väliä korvaavuudesta – nythän ratkaistaan vain Suomen ongelmia).
Kansantalouden tilinpito ESA 2010 voisi periaatteessa tarjota joitakin temppuja BKT:n paisuttamiseksi, vaikkapa hallitukselle vaalikauden loppurutistukseksi. – Palkataan koko joukko vaikkpa Talvivaaraan sekoittelemaan kipsikakka-allasta ja sovitaan tilastokeskuksen kanssa, että ”tuotanto” kirjataan investoinniksi (ohjelmistokehitykseksi omaan käyttöön), varastojen kasvattamiseksi tai tuotannoksi omaan käyttöön. Jatketaan tuotantoa niin kauan kuin rahoittajilla rahkeet riittävät…
Keskimääräisellä päiväpalkalla voi ostaa vuoden perunat, tai polkupyörän tai älypuhelimen ,tai kymmenen litraa viinaa. Suomi on vauraanpi kuin ikinä.
Ei luulisi olevan vaikeaa arvioida, kuinka suuri osa työtätekevistä tarvitaan tuottamaan- maamme luonnonvarat kestävästi huomioiden- riittävä lisäarvo koko kansan kohtuullista elämäntasoa varten. Ja kuinka paljon tarvitaan tämän joukon
huolenpitoon (lääkärit,opettajat,papit,kauppiaat).
Valistunut arvaukseni on yhteensä 500000 lisäarvoa tuottavaa, miljoonaa huolenpitäjää.Ken tietää tarkemmin , kertokoon.
Mikäli arvioni on oikeansuuntainen, voidaan todeta puheet kestävyysvajeesta tai kansalaispalkan mahdottomuudesta hölynpölyksi.
Sille ongelmalle, ettei nykysuomi enää tarvitse hitaita, mutta vahvoja miehiä ,taikka näppäriä aloitetekyvyttömiä naisia on vaikeampi löytää ratkaisua.
Toistemme paitojenpesu ei liene perin hyvä idea , mutta jos Suomessa olisi vaikkapa puolimiljoonaa hierojaa , onnellisuusindeksimme saattaisi kohota merkittävästi.
Aivan. Suomen talouden sekaisuus ei johdu siitä, että emme olisi vauraita ja ettemme tuottaisi riittävästi, vaan siitä, että poliitikomme (ja poliitikkojen alaisuudessa työmarkkinajärjestömmekin) ovat solmineet yhteiskuntamme ja erityisesti sen talouden säännöt umpisolmuun.
Nykyinenkin työmäärä voi tuottaa ylellisen kulutustason, vaikkakin ehkä hieman alhaisemman kuin minkä ihmiset olivat saavuttaneet juuri ennen lamaa.
Voi lähteä siitä, että pidetään noita huolenpitäjiä ainakin alkuun tasan entinen määrä. Ei siis ole tarpeen leikata peruspalveluiden määrää (vaikka poliitikot näyttävät näin uskovan). Jos kansantalous ei tuota yhtä paljon rahaa kuin aiemmin, voi olla järkevämpää leikata peruspalveluiden toteuttajien kulutustasoa kuin heidän työpaikkojensa määrää.
Jonkinlainen kestävyysvaje meillä mielestäni kuitenkin on. Riippuu kai siitä, miten termi määritellään. Toisaalta nykyinen BKT riittäisi (eli ei ole vajetta), mutta toisaalta nykyinen velkavetoinen taloudenpito ei kanna pitkälle (eli on vajetta).
Kansalaispalkka (jota kutsun mieluummin perustuloksi, koska en halua maksaa täyttä palkkaa joutenlosta) on mahdollinen ja toimiva ratkaisu oikein toteutettuna. Hallituksen viimeiset puheet osittaisesta perustulosta ovat vähän pelottavia, koska kuulostavat siltä, että jäljelle jää sekä vanha että uusi byrokratia, vaikka perustulon ehkä keskeisin ajatus on purkaa byrokratiaa.
Lähden siitä, että kaikkia tarvitaan ja kaikille työkykyisille löytyy järkevää työtä. On tietenkin erinomaisen hyvä asia, jos osa työntekijöistä on joitain pelikehityshirmuja, jotka tuottavat hyvin kaupaksi käyviä tuotteita tuhannen muun edestä. Tasaisesti ja omilla ehdoillaan kehittyvä maa kykenee kyllä huolehtimaan kaikista, sortumatta sellaiseen palkkahaitarin venyttämiseen, joka ajaa perustyöntekijät barrikaadeille, tai sortumatta nostamaan perusduunareiden etuuksia niin korkeiksi, että pelinkehittäjätkään eivät niitä jaksa maksaa (muuttavat ehkä maasta). Lisähyvä ja kulutuksen alentamiset voi siis edelleen jakaa sopivassa suhteessa kaikille. Jos ihmiset uskovat järjestelmän oikeudenmukaisuuteen, he viihtyvät, tuottavat ja luottavat.
Asiat voi siis nähdä myös positiivisesti. Ihmisten kyvykkyys kasvaa jatkuvasti, joten ongelmia ei pitäisi olla Muut kehittyvät maat ottavat osansa, mutta Suomella on varaa joustaa. Pitää hyväksyä se, että maapallon resurssien jaossa tapahtuu muutoksia. Pitää olla esimerkiksi valmius luopua osasta luontoa kuluttavaa toimintaamme, sillä se, että me lisäisimme kulutustamme ja samalla myös kehittyvät maat lisäisivät, ajaa luonnon varmasti vaikeuksiin.
Onnellisuus on tosiaan BKT:tä parempi mittari. Hierominen on mukavaa, ja kuluttaa vähemmän luonnon resursseja kuin vaikkapa lomalennot etelään. Tuleva taloudellisesti ja luonnon kannalta toimiva yhteiskuntamme voi hyvin siirtyä hieman palveluiden suuntaan. Mutta tämä edellyttää tietenkin sen hyväksymistä, että materiaaliset kulutustottumuksemme laskevat vastaavasti. Hieroja syö siis aamupalalla entistä useammin kaurapuuroa.
Tämä kansantalouden tilipidon mukainen tuottavuus ei tosiaan ole absoluuttisen varma mittari.
Katsotaanpa sitä muodossa
tuottavuus = arvonlisä(BKT)/työntekijät
Taantumassa yritykset joutuvat alentamaan tuotteidensa hintaa, mistä seuraa että arvonlisä pienenee ja tuottavuus siten laskee.
Samoin käy jos osa korkean arvonlisän tuotannosta kokonaan loppuu, kuten Nokian matkapuhelintuotanto.
Jos taantuma jatkuu pitempään tai muuttuu peräti lamaksi niin jonkin ajan kuluttua yritykset vähentävät työntekijöitään. Tällöin tuottavuus nousee, koska vähemmälläkin työntekijämäärällä saadaan sama arvonlisä aikaiseksi. Kääntöpuolella on sitten lisääntynyt työttömyys.
Tuo keskituottavuus 80000€/työntekijä on lähempänä oikeaa kuin Seppo Korppoon esittämä luku. Se saadaan jakamalla BKT, n. 205 mrd työllisten määrällä joka oli helmikuussa n. 2.4 mrd, ks.
http://www.findikaattori.fi/fi/41
ja tulokseksi tulee n. 85400 €/työntekijä.
Bruttokansantuotteessa on mukana kiinteän pääoman kuluminen (poistot) n. 39 mrd. Nettokansantuote, jossa poistoja ei ole mukana voisi antaa paremman kuvan.
Paljon on peistä taitettu myös yksikkötyökustannuksista, johon pätee samat, edellämainitut asiat.
Yksikkötyökustannus = palkkakulut/arvonlisä(BKT)
Taantumassa/lamassa arvonlisä pienenee joten yksikkötyökustannukset ensin nousee. Kun yritykset sitten vähentävät työntekijöitään laman seurauksena, pienenee yksikkötyökustannus (mutta työttömyys kasvaa).
Jos palkkakulujen nousua hillitään enemmän kuin kilpailijamaissa, suhteellinen yksikkötyökustannus pienenee edelleen ja jos potentiaalista kysyntää on niin myynti ja arvonlisä kasvaa, mikä voi mahdollistaa paremman työllisyyden jatkossa (kilpailukykysopimus pähkinänkuoressa).
onko tästä kehityskeskustelusta unohdettunväestön kasvun merkitys.
jos väestö lisääntyy kansantulon pysyessä ennallaan köytyvät kaikki keskimäärin vaikka bkt pysyy ennallaan.
käsittääkseni kaiki haluaisivat että lapsilla olisi helpompaa kuin itsellämme eli haluttaisiin elintason kasvua. tästä seuraa käsitykseni mukaan välttämättömyys kasvulle.
jos väestön määrä pysyy ennallaan mutta halutam
elintason kasvua on tuottavuudena kasvettava.
olen touhunnut koreassa missä väestön kasvua pyritään saamaan aikseksi näillä perustein. siellä perheiden ja virallisen politiikan ristiriita on aika näkyvä. porukka ei halua lisäntyä vaikka valtio tahtoisimkoska perhen elintaso nousee paremmin pienessä perheessä.
meillä maahanmuutoa perustellaan samalla tavalla. tilastoilla voidaan osoittaa väestönkasvun merkitys, mutta siinä tulee harhaksi se etei etnisten ruokapaikkojeen lisäntyminen tuota vaihtotasetta. asuntotuotantoa jne. osmon jo mainitsemaa maaltamuuton tapaista lisäarvoa kansantuotteeseen kyllä.
jos kansantulo ei tässä yhteydessä kasva jakautuu se useammalle suulle eli keskimääräinen elintaso laskee.
tulee sama ristiriita kuin koreassa yksityisen edun ja yleisen edun välille.
Yksikkötyökustannusta laskettaessa käytetään lähes aina BKT:n volyymi-indeksiä ja työvoimakustannusten nimellistä indeksiä. Eli BKT:n hinnanmuutos ei vaikuta vaan tuotannon volyymin sekä työvoimakustannusten nousu. Eli jos BKT kasvaa reaalisesti paljon niin työvoimakustannuksetkin voivat nousta ilman että yksikkötyökustannuksissa tapahtuu muutosta.
Eikös suuremmat talouskasvun ajat ovat ajoittuneet yleensä sotien jälkeen?
Eli jos haluaa suurta talouskasvua, täytyykö toivoa jonkinlaista suurta kriisiä tai sotaa?
Jos säännöt, ohjeet ja määräykset, tai niiden toteutustapa ovat huonoja, kuka silloin on vastuussa?
Laivassahan tulee kai aina olla päällikkö, tai jonkun toimia hänen sijaisenaan, mutta kerrallaan vastuussa voi kai olla vain yksi päällikkö. Vastuunjaon tulee olla aina selkeä. Jos päällikkö päättää ajaa karille, vastuu tuosta on silloin käsittääkseni yksin hänellä. Mitä muut voisivat tuolloin tehdä?
Jäykässä organisaatiossa muut kai vastaavat vain omista tehtävistään ja niiden noudattamisesta, vaikka seuraukset (laivan kulkuun puuttumattomuudesta) olisivat vallan kamalat. Huh!
Miten mahtoi laivansa kiville ajaneen kapteeni Schettinon perämiesten käydä Italian tuomioistuimessa? Olisiko heidän pitänyt puuttua asioiden kulkuun jo silloin kun se oli vielä mahdollista? Saivatko he tuomionsa vasta laivan vaurioiden synnyn jälkeisissä tapahtumissa tehtäviensä hoitamisesta tai hoitamatta jättämisestä? Voiko ongelmien ennaltaehkäisy olla merilaissa kielletty?
Löytyykö merilain tulkinnoista tapauksia maailmaltakaan, joissa esimerkiksi yliperämies olisi muiden perämiesten tuella syrjäyttänyt tehtäviinsä kertakaikkisen sopimattoman päällikkönsä. Minulle ei tule mieleen juuri muuta kuin Bounty-laivan kapina, mutta esimerkiksi laivaväen huonon kohtelun ja muiden (kai muidenkin perusteltujen) syiden takia kapinaan ryhtyneistä päällystön tai miehistön jäsenistä muutama taisi saada (Amiraliteetilta?) peräti hirttotuomion, osa kuitenkaan ei. Laki oli tuolloin ankara. Takaisin Britanniaan lopulta selvinnyt kapteeni Bligh sai sen sijaan levittää kärsimystä vielä muuallakin, kun päätyi kai myöhemmin pommittamaan Amiraliteetilta alleen saamalla uudella laivallaan Kööpenhaminaa! Ehkä hän oli tuohon tarkoitukseen sopiva henkilö.
Miten pitkälle lojaliteetin esimiesvaltaa kohtaan tulee ulottua nykypäivän Suomessa, tai mitä muuta on tehtävissä, jos luottamuksen perusta alkaa säröillä, tai päällikkö tai jokin rahanahne varustamo esim. lisälastin ja -tienestien toivossa, tai yhden, jostain muusta näkövinkkelistä ehkä hyvältäkin kuulostavan syyn takia, haluaa jättää käyttämättä laivansa mm. merellä pystyssä ja vakaana pitämistä varten suunnitellut painolastivesisäiliöt laivan kaksoispohjassa?
Joku voi häipyä laivalta heti ongelmien ensi merkkien myötä, joku toinen vielä ennenkuin on liian myöhäistä. Mitä tulee vastuuntuntoisen perämiehen tuolloin tehdä laivaan jäävien hyväksi, jos kapteeni on esim. merellä harhojen vallassa, viihtyy ehkä liian pitkään maailman monissa satamakapakoissa, tai on menettänyt navigointitaitonsa, ehkä jopa johtamiskykynsä laivan päällikkönä, osin näkökykynsä, tai ainakin kuulonsa?
Tässä maassa on aika monessa paikassa jo niin h-vetin monta asiaa ihan vikurallaan, että jotain tarttis todella tehdä. Vaikka osa asioista on meillä hyvin, paljon on myös tehty aivan järjettömiä päätöksiä, joista jo useimmat vähääkään näkemystä omaavat (vielä toistaiseksi lojaalit) voivat (suurta sisäistä tuskaa ja ristiriitaisia tunteita tuntien) ennakoida minkälaiseen kivikkoon ne lopulta Suomi-laivamme johtavat.
Milloin tulee ihmisen hyvän harkinnan, osaamisen ja järjen astua esim. virka-asteikon hierarkian vaatimusten ja lojaaliuden kahleiden edelle? Pelastusveneet kai ainakin on syytä pitää kunnossa ja huolehtia omastakin osaamisestaan niiden käytön suhteen, mutta eikö tärkeämpää olisi kuitenkin yrittää pelastaa koko laiva mahdollisine matkustajineen ja miehistöineen, ja jos se saadaan pelastettua, tehdä lisäksi parhaansa nostaakseen laivaan takaisin sieltä jo veden varaan joutuneet?
Jos pelastustyöt laiminlyödään laivalla, voi merilain nojalla luullakseni kai siitäkin seurata syyte. Päteekö sama periaate Suomessa myös maankamaralla ja maan talouden sekä monen muun asian hoitamisen kohdalla?
Kysymykset ovat vaikeita, mutta niin lienee myös maamme tilanne. Kuka puhaltaisi pilliinsä? Mistä löytyy maamme talouden pelastava ”Little Toot”?
Eikö olisi järkevämpää tähdätä väkimäärän alentamiseen. Ilmasto ja luonto säästyisivät, ja lasten elintaso ja viihtyvyys paranisivat. (Kasvussa olisi järkeä vain jos maapallo olisi rajattoman suuri – mutta kun ei ole.)
Tuottavuus kasvaa tekonologian kehityksen myötä koko ajan (talouden kasvusta riippumatta).
Kasvun aikaansaaminen on tietenkin täysin vastuuton peruste maahanmuutolle.
Yksityiset näyttävät olevan Koreassa fiksumpia kuin valtio – eikö niin?
Jos firma ajaa konkurssiin, ensisijainen syyllinen on toimitusjohtaja, mutta kyllä siitä kuseen joutuu hallituksen puheenjohtaja ja koko hallituskin.
Taloustieteen professori Matti Viren antoi juuri neuvon Suomen hyvätuloisille yrittäjille: ”Pakatkaa laukkunne kun vielä ehditte”
Matti taitaa olla viisas mies?
Eikä siitä elintärkeästä paikallisesta sopimisestakaan näytä tulevan mitään…
Toimitusjohtaja Seppo Korppoon kai sitten pitää lähteä hakemaan laukkuja…
Hyvä kommentti muistuttamaan siitä että yksikkötyökustannus-termi(kään) ei ole yksikäsitteinen.
Ainakin seuraavia eri vivahteita on:
– nimellinen yksikkötyökustannus
– reaalinen yksikkötyökustannus
– suhteellinen yksikkötyökustannus
– yksikkötyökustannusten suhteellinen muutos
Varsinkin viimemainittua usein tulkitaan keskustelufoorumeilla ja muuallakin samaksi kuin todellisten yksikkötyökustannusten ero, mitä se ei tietenkään kerro.
Suomessa keskustelu kilpailykyvyn parantamisen tarpeesta perustuu ymmärtääkseni aika paljon Suomen Pankin Lauri Kajanojan artikkeliin, josta löytyy perusteluja sille miten noita eri tapoja kannattaa käyttää:
http://www.eurojatalous.fi/fi/2015/artikkelit/kuinka-paljon-kustannuskilpailukyvyn-pitaisi-parantua/
Ote sieltä:
Kustannuskilpailukykyä mitattaessa työkustannusten tason nousu suhteutetaan usein johonkin tuotannon muutosta kuvaavaan muuttujaan, joka kuvaa samalla yritysten palkanmaksukyvyn muutosta. Tuotantoon suhteutettujen työkustannusten kasvu kauppakumppanimaihin verrattuna heikentää talouden ulkoisen tasapainon edellytyksiä.
Tällaisena kustannuskilpailukyvyn mittarina käytetään usein nimellisiä yksikkötyökustannuksia. Silloin työkustannukset suhteutetaan työn tuottavuuteen, joka lasketaan tuotannon määrän muutoksen perusteella. Toinen vaihtoehto on käyttää tuotannon määrän sijasta tuotannon arvoa. Tällaista mittaria kutsutaan reaalisiksi yksikkötyökustannuksiksi. Se kuvaa käänteisesti tuotannon kannattavuutta, ja samalla se kuvaa myös työn tulo-osuuden kehitystä.
Suomen tapauksessa hyödyllisiä mittareita ovat sekä nimelliset että reaaliset yksikkötyökustannukset, mutta niiden hyödyllisyys ei koske kaikkia toimialoja. Talouden avointa sektoria tarkasteltaessa tuotannon kannattavuus on hyödyllinen mittari, kun taas nimelliset yksikkötyökustannukset eivät Suomen tapauksessa sitä ole (Kajanoja 2012). Tähän on syynä Suomen talouden avoimella sektorilla aiemmin vallinnut kansainvälisesti hyvin poikkeava hintakehitys (kuvio 3). Hintojen aleneminen tarkoittaa, että tuotannon määrän kasvu ei ole merkinnyt vastaavaa tuotannon arvon kasvua. Tuotannon kannattavuus ja yritysten palkanmaksukyky eivät riipu tuotannon määrän vaan sen arvon kasvusta.
…
Tuotannon kannattavuuden tasovertailut eivät nekään ole helposti tulkittavissa kustannuskilpailukyvyn kannalta. Esimerkiksi Saksan teollisuuden monilla toimialoilla kannattavuuden taso on reaalisten yksikkötyökustannusten avulla mitattuna ollut pitkään heikompi kuin monissa muissa maissa ilman, että tuotanto olisi siirtynyt Saksasta pois. Taustalla saattaa olla toimialojen rakenteeseen liittyviä tekijöitä.
Nimellisten yksikkötyökustannusten osalta tasovertailuja ei puolestaan ole ylipäänsä mielekästä esittää. Syy on se, että tämän suureen laskemisessa käytetty työn tuottavuus perustuu tuotannon määrän kehitykseen, joka kuvaa aina muutosta jostain perusvuodesta. Kansainvälisiä vertailuja kuluttajahintojen tasosta on saatavissa, mutta vastaavia vertailuja ei ole ainakaan laajasti käytettävissä työn tuottavuuden määrällisten tasojen vertaamiseksi.
Yksi mahdollinen lähestymistapa on verrata kustannuskilpailukyvyn mittareiden nykyisiä arvoja niiden pitkän aikavälin keskiarvoihin. Kuten edellä on esitetty, tällaisessa vertailussa hyödyllisiin mittareihin kuuluvat suhteelliset työkustannukset ja tehdasteollisuuden suhteellinen kannattavuus reaalisten yksikkötyökustannusten käänteisluvun avulla tarkasteltuna.
———–
Yksikkötyökustannusten käyttöä vertailuihin on arvosteltu esim. täällä:
http://www.worldeconomicsassociation.org/newsletterarticles/ulc/
Maineen kannalta näin varmaan on, mutta esimerkiksi vahingonkorvausten osalta osakeyhtiön hallituksen jäsenten vastuu on käytännössä suurempi, koska hallituksella on n.s. yleistoimivalta.
Kiinnostavin kuvaaja noissa artikkeleissä oli tehdastuotannon lähes lineaarinen lasku, joka on lähtenyt jo 1970-luvulta alkaen.
http://www.eurojatalous.fi/fi/kuviot/graafi/tehdasteollisuuden-tyollisyysosuus-ja-sen-trendi/
Antaa ajattelemisen aihetta. Jos sama tahti jatkuu niin 40 vuoden päästä tuotantoa ei käytännössä ole lainkaan – tai tuotantoa on, mutta ihmisiä tai ihmistyötä se ei työllistä juuri lainkaan.
Tässä on yksi maailmankuva jota pitäisi pohtia. 40 vuotta kuluu yllättävän nopeasti. Soininvaarakin on pohdiskellut näitä, mm.
http://www.soininvaara.fi/2014/02/23/enta-kun-robotit-tekevat-tyot/
http://www.soininvaara.fi/2015/12/10/tavaroista-on-tulossa-ilmaishyodykkeita/
Tero Tolonen tuossa edellä sanoo: ”Jos sama tahti jatkuu niin 40 vuoden päästä tuotantoa ei käytännössä ole lainkaan – tai tuotantoa on, mutta ihmisiä tai ihmistyötä se ei työllistä juuri lainkaan. Tässä on yksi maailmankuva jota pitäisi pohtia.”
Tero on oikealla asialla, mutta pohtiminen ei nyt paljoa auta, kun paskat on jo housussa.
Ehdotankin, että kaikki kynnelle kykenevät ilmestyvät tänne talouselämän eturintamalle. Täällä asiakas sanoo kiertelemättä ja päin naamaa justiinsa sen, mitä pitää heti tehdä.
Sitten enempää pohtimatta, on pantava talikko heilumaan ja antaa paskan lentää!
Joku älypää voi jopa keksiä sellaisen virtuaali-talikon, josta asiakas on valmis maksamaan miljoonia?
Seppo Korppoo, joka tykkää talikkohommista
Miten pitkälle eteenpäin asiakas tai talouselämän eturintama asioita on pohtinut? Eikö siellä ole yleensä edetty aika lailla vain nykyhetken tai korkeintaan huomispäivän tarpeita ajatellen, ennakoiden että kaikki jatkuu koko ajan vain kaiken aikaa samaa rataa.
Jos joku ehdottaa ratkaisuksi entistä heikommin kestävien tuotteiden valmistamista, ei se taida olla mitään kestävää kehitystä, vaikka näin jo paljolti tehdään. Toisaalta, kun hyvinvointi levittäytyy ja saavuttaa globaalistikin tietyn tason, ei kulutus enää kasva, mutta automaation kasvaessa pian mikään muu ei käy enää kaupaksi kuin energia, ruoka ja varaosat, joita robottien huolto- ja korjausfirmojen robotit tilaavat robotisoituista tehtaista.
Yhteiskunta ei silti varmaankaan kestä sellaista tilannetta, jossa tulonjaon balanssi polarisoituu äärimmilleen, tai edes liiaksi. Äärimmilleen vietynähän tuo merkitsisi (ei-realistisena) tilanteena sitä, että meillä olisi tuloasteikon yläpäässä vain yksi ainoa pääoman ’valkoinen kääpiö’ tai peräti elämässä kaiken ihmisille tarpeellisen hankinnan mahdollistavan ostovoiman itselleen imevä singulariteetti, eli ’musta aukko’.
Kansalaisten kapina syntyisi jo kauan ennen tuollaista tilannetta. Jos kukaan ei pohdi asiaa aikajanalla nykypäivä-”ylihuominen”, kehitä ja ota käyttöön ratkaisua (tai ratkaisuja) ”ylihuomisen” ongelmiin, jotka ovat jo osin täällä, tapahtuu yhteiskunnassa vääjäämätön ajautuminen sinne ’pimeyden ytimeen’, missä kai aikakin seisahtuu. Mustilla aukoilla on erittäin vahva vetovoima, mutta luulen, että vielä kannattaisi yrittää kääntää ”avaruuslaivamme” kurssi.
Jo nyt on tultu tilanteeseen, jossa Sepon sanoin ”p-kat on jo housuissa”. Tällä menolla sitä samaa tulee sinne kuitenkin koko ajan lisää, jolloin lopulta ei mitkään, joustavimmatkaan henkselit sitä enää täällä kestä.
Olisiko ajatuksessa perustulosta sittenkin ideaa, mutta miten se rahoitetaan kuvaamallani, pitkällä aikajanalla? Ensi työksi pitäisi varmaankin parantaa osaamisen ja sen tarpeen yhteensovittamisen helpottamista.
Sakella on tuossa edellä mielenkiintoinen filosofinen johdattelu, mutta konkretiaa voisi siihen lisätä.
Jos laivassa on kovassa myrskyssä merihädässä ja vettä tulee sisään, niin ei kannata paljonkaan unelmoida hauskasta illasta rantakapakassa, vaan on parempi että kaikki ovat kiinni pumpuissa tai tukkimassa vuotoja.
Tällöin on ymmärrettävää, että vapaamatkustajia ja taivaanrannan maalareita katsotaan karsaasti.
Sitten kun laiva on taas turvallisesti satamassa, voi osa-aikaisesti jatkaa kokonaan uusien ideoiden kehittämistä, ottaa pienet ja filosofoida.
Seppo Korppoo, joka on useinkin pumpuissa
Ööhh.. Jos kerran on jo ”paskat housuissa” niin sehän tarkoittaa sitä, että laiva uppoaa, tehtiinpä sitten mitä tahansa. Tällöin oikea tapa toimia on keksiä ratkaisu, joka pelastaa kaikki ihmiset. Ihmisiä aivan yksinkertaisesti hukkuu enemmän mitä enemmän heitä laitetaan pumppuihin tai vuotoja tukkimaan, jos laivaa ei voida pelastaa.
Näyttäisi kovasti siltä, että kun yleinen tuottavuus on onnistuttu nostamaan yli keskivertoihmisen tuottavuuden (tai riittävän lähelle listä), kapitalismi ei enää toimi, koska tuotettu raha enenevässä määrin päätyy muille kuin sen kuluttavalle enemmistölle. Tästä johtuvat tuloerot tuottavat suuria ongelmia, vaikka tilanteessa kaikkien toimeentulosta (perushyvälle tasolle asti) huolehdittaisiinkin. Pitäisi siis tutkia pitemmän tähtäimen suunnitelmia (varmaankin mieluummin evolutionistisia kuin revolutionistisia sellaisia), jolla syöksykierteestä päästään pois, ja sitten toteuttaa niitä.
Tällä hetkellä ongelmana käsittääkseni on nimenomaan julkisen sektorin alijäämä. Siitä pääsisi eroon työllistämällä työttömät. Toinen, perinteinen, vaihtoehto on kasvattaa valtion tuloja eli nostaa veroja ja puuttua veronkiertoon, verosuunnitteluun, jne. Jos tarvittavien verojen maksu ei kerran kelpaa, pitäisi pakottaa työnantajat palkkaamaan työvoimaa 10% lisää eikä tehdä vastikkeettomia tulonsiirtoja yrityksille. Muu on tahallista kurjistamista eikä sille tielle lähdettyä sille nimittäin tule loppua.
Anonyymi,
Olen samaa mieltä siitä, että nykymenolla Suomi-laiva on tuhoon tuomittu.
Optimistina olen kuitenkin katson, että vielä on mahdollisuus tehdä pelastavia toimenpiteitä.
Tuossa edellä laskeskelin, että jos pk-sektorin 2000 kasvukykyiselle firmalle annetaan mahdollisuus työllistää 100 000 työtöntä, saisimme siitä noin 5%:n BKT-boostin. Tämä on hurja luku!
Tämä tietenkin edellyttää yleissitovuuden lopettamista, työpaikkakohtaista sopimista ja riski-yrittäjän oikeudenmukaista palkitsemista.
Nykyiset yritystuet ovat tutkitusti suurelta osin tehottomia ja ne voidaan niiltä osin lopettaa.
Suomen pelastus on työllistävässä, ketterässä ja uutta luovassa pk-sektorissa. Muuta keinoa ei sitten olekkaan.
Seppo Korppoo, pk-yrittäjä
Seppo on osin oikeilla linjoilla, mutta ei aivan varauksetta. Kannattaako laivan kapteenin muka komentaa kaikki miehet pumppuihin? Eikö laulussakin osa miehistöstä, tusinan verran, mennyt ’mastoihin’ (vähentämään purjeita), jotta laiva pärjäisi paremmin horisontissa jo näkyvän, lähestyvän ja pian alkavan myrskyn tullessa sen kohdalle?
Entä kapteeni? Jos hän ei seuraa silmillään, mitä horisontin suunnalta (ja myös lähempää) on luvassa, voi laiva olla kohta hukassa, ja päätyä haaksirikkoon. (Sopii Seponkin ehkä käydä Tähtitorninmäen patsaalla katsomassa millaisia kauhuja sellainen voi tuoda tullessaan!).
Pystyykö Seppo päättelemään, voiko laiva olla vaarassa, jos esimerkiksi messin valoventtiilistä näkyy milloin taivas, milloin horisontti ja milloin taas esim. laivan kanssa samaan suuntaan etenevien maininkien täyttämä meri? Tätä ei ehkä kannata lähteä ensimmäiseksi ainakaan oikeilla, merikelpoisuutensa rajoilla olevilla laivoilla kokeilemaan. Oikeiden johtopäätösten teko edellyttää tietoja ja osaamista (ja koulutusta, joka auttaa käyttämään tietoja oikein).
Pumppauksesta voi toki tietyissä tilanteissa olla paljonkin hyötyä. Onhan jopa pumppaajille pystytetty muistomerkkejä. Jos Sakke joskus eksyy Iso-Britannian Southamptoniin, hän kyllä haluaisi nähdä sinne v. 1914 pystytetyn muistomerkin: ”The Titanic Engineer’s Memorial”. Nuo ”pumppaajat”, reilut kolmisenkymmentä miestä, antoivat sananmukaisesti kaikkensa, jotta mahdollisimman moni tuhoon tuomitun laivan matkustajista ehtisi pelastua. Muistomerkin paljastustilaisuus sai koolle tiettävästi jopa satatuhatpäisen yleisön.
Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että pumppaus olisi ainoa tai paras keino pelastaa ihmishenkiä. Jo paljon ennen Titanic’in aikaa sai Britanniassa eräs entinen, konkurssinkin tehnyt yrittäjä, ja entinen hiilikauppias, sittemmin poliitikko, sai aikaan erittäin merkittävän uudistuksen. Hän, Samuel Plimsoll nimeltään, jopa parlamentin ’roistoille’ nyrkkiä puiden, onnistui (anteeksipyynnön jälkeen) mm. siellä ja muualla tehdyn pitkäjänteisen työn ansiosta saamaan aikaan jotain, jota (Sepon ylistämä?) rahanahne yritysmaailma oli alkuun vastustellut. Aikaansaannos oli tämä: ”Merchant Shipping Act” v. 1876. Sen seurauksena vielä nykyisinkin jokaisen laivan kylkeen merkitään ns. ”Plimsoll’in merkki”, joka kertoo miten paljon kuhunkin laivaan saa lastia enintään ottaa.
Eräänlainen horisontti-viiva (horisontti=taivaan-ranta) tuo lukemattomia ihmishenkiä pelastanut merkki minun mielestäni tavallaan on. Voi olla, että Plimsoll on yksi eniten ihmishenkiä pelastaneista brittiparlamentaarikoista, vaikkei ehkä koskaan ollut itse pumppua käsitellyt, tosin kuin Seppo tai Sakke.
Ei pidä silti myöskään unohtaa omia, tärkeän merenkulkualan merkkimiehiämme Suomessa. Eräs heistä, Jaakko Rahola, sai pitkäjänteisen ja merkittävän tutkimustyönsä ansiosta aikaan suuria. Raholan vakavuuskriteeri (jonka perusteet hän esitteli vuoden 1939 alkupuolella, siis ennen talvisodan alkua), otettiin yhteiskunnallisen vaikuttamistyön ansiosta käyttöön sittemmin ympäri maailmaa, ja on varmasti auttanut pelastamaan niin’ikään lukemattomia ihmishenkiä.
Rahola ymmärsi varmaankin eräiden muiden tavoin myös että mm. kala maistuu nälkäiselle. Luullakseni hän sen ymmärsi sen lisäksi, että kalastustaidon opettaminen, eli koulutus, oli paljon tehokkaampaa apua kuin pelkkä kala lautasella. Raholahan toimi aikoinaan jopa Teknillisen korkeakoulun professorina, johti sittemmin koneinsinööriosastoa ja lopulta koko korkeakoulua, joka on nyttemmin osa Aalto-yliopistoa.
Vaan miksi nyky-yhteiskunta Suomessa ei enää vaikuta arvostavan hyvää, mutta usein monelta helposti piiloon jäävää tutkimus-, koulutus- tai insinöörityötä (tai niihin liittyviä toimia)? Se työ ei ole todellakaan mitään taivaanrannanmaalarin työtä, vaikka osin myös tulevaisuuteen ja koko yhteiskunnan hyväksi kohdistuu.
Pitäisikö jokaisen firman muka opettaa kaikille työntekijöilleen jopa alansa perustiedot ja taidot sekä rakentaa omat yksityiset tutkimuslaitoksensa, jos eteen tuleviin ongelmiin ne eivät löydä omin voimin itse ratkaisua? Se ei olisi ainakaan Saken mielestä kovin tehokasta, sillä onhan meillä sentään yliopistojakin olemassa.
Opetus, tutkimus ja yhteistyö tuovat voimaa pienelle maalle. Vaikka pumput ovat sille tärkeitä, ei sen kansan kaikkia kykyjä, osaamista ja tarmoa kannata, ainakaan Saken mielestä, vain pumppujen pariin siirtää.
Dynaamisessa, muuttuvassa maailmassa Suomi tarvitsee osaamista ja uuden osaamisen kehittämistä, tutkimusta ja koulutusta, sekä voimiensa, tietojensa ja taitojensa käyttöä monipuolisin, järkevästi jaetuin keinoin. Tällainen politiikka auttaisi paremmin estämään Suomi-laivaa vajoamasta, pitämään se turvallisesti ja vakaasti, joskus tyynen, joskus myrskyävänkin meren pinnalla.
Sakke puhuu niin selvää laiva-alan jargonia, että Suomen laivaston aliluutnantin (res.) sydäntä aivan lämmittää.
Olin joskus TKKn Laivanrakentajien kerhon puheenjohtajana ja silloin jostain syystä laitettiin kerhon ryyppylasin kylkeen tuo Plimsoll-merkki…
Seppo Korppoo, iki-teekkari ja firmansa kapteeni, joka katsoo horisonttiinkin
Suomea verrataan usein Ruotsiin. Vuosituhannen alusta teollisuustyöntekijöiden määrä on vähentynyt Suomessa 30% ja Ruotsissa vain 30%, kirjoittaa Roger Wessman, ks.
”Hyvästit teollisuustyöpaikoille (Farväl till industrijobben)”
http://www.forummag.fi/farval-till-industrijobben/
Joten tässä ei ole eroa.
Pk-sektoria ehdotetaan sitten ratkaisuksi työllisyyden parantamiseen. Suomalaiset Pk-yritykset eivät kuitenkaan ole kovin hyviä vientimarkkinoilla, näin sanotaan. Ilmeisesti tarvitaan isompi yritys joka hoitaa viennin ja Pk-yritykset toimivat sitten alihankkijoina.
Hyvä esimerkki on telakat. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä että Suomi voi pärjätä vain erikoistumalla. Korealaiset valmistavat standardilaivoja uskomattoman halvalla. Siinä kilpailussa me ei pärjättäisi, eikä siitä paljon jää käteen korealaisillekaan, taitaa tulla pikemminkin tappiota.
Mutta mistä niitä uusia isompia yrityksiä saataisiin, jotka pystyvät vientiin ? Tähän ei luultavasti kovin nopeasti saada ratkaisua, joten pitänee tyytyä jo olemassa oleviin lyhyellä tähtäimellä.
Suomesta viedään kyllä paljon puolivalmisteita, mutta siellä katteet ovat pieniä.
Kulutustavaravientiä tarvittaisiin lisää, mutta pelkällä bulkilla me ei sielläkään pärjätä. Muumi-mukista saa paremman katteen kuin ”no-name” –vastaavasta.
Viihdepuolella meillä on esim. Rovio ja Supercell, mutta eivät ne suurta joukkoa työllistä. Supercellillä taitaa olla n. 170 työntekijää vaikka liikevaihtoa on yli 2 mrd.
Helposti sorrutaan myös yksittäisen ihmelääkkeen etsimiseen tai lumoihin. Kuten sanotaan: ei ole olemassa hopealuotia (”there is no silver bullet”). Tai vastaavasti: jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan on ratkaisu joka on selkeä, yksinkertainen ja … väärä (“For every complex problem there is an answer that is clear, simple, and … wrong”).
Suomen Pankki on listannut 9 ongelmaa jotka vaikeuttavat Suomen tilannetta, ks.
http://yle.fi/uutiset/suomen_pankki_yhdeksan_syyta_miksi_suomi_jai_muista_jalkeen/8757646
Kauppatase oli kuitenkin viime vuonna 2.5 mrd ylijäämäinen ja vaihtotase suurin piirtein tasapainossa (0.3 mrd plussalla). Suomi ei siis syö enempää kuin tienaa, kuten usein väitetään. Suomessa on investointivaje, ks.
http://rogerwessman.com/2016/03/20/ongelma-ei-syomavelka-vaan-investointivaje/
Vain investoimalla voidaan parantaa kilpailukykyä pitkällä tähtäimellä ja jos ei investoida tiputaan kelkasta.
Sakelle ovat tuttuja myös HMS Bulwark että HMS Newcastle.
Kasvustrategioita on toki monenlaisia, mutta välttämättä yrityksiä ei tarvitse ”saada” tai rakentaa alusta asti niitä voidaan myös ostaa.
Ostaminen on joskus ainoa vaihtoehto hankkia asiakkuuksia – Kone, Nokia ja Basware ovat kasvaneet ostamalla ulkomaisia ja kotimaisia yrityksiä osaksi organisaatiotaan. Osaamisen lisäksi on ostettu myös uusia asiakkaita, joita ei muuten olisi voitu saada haltuun järkevällä aikajänteellä.
Suomalaiset pärjäävät B2B kaupassa, koska siinä ei tarvitse olla mikään torikauppias.
Ihmiset tuntevat paremmin Rovion ja Supercellin vaikka jollain yhdellä isolla B2B ohjelmistotalolla on useita kertoja enemmän väkeä töissä ja tämmöisiä firmoja on Suomessa paljon.
Tämmöisissä ehkä hieman tylsänkuuloisissa ERP ja toiminnanohjausjärjestelmissä yhdistettynä johonkin perinteiseen teollisuudenalaa on potentiaalia.
Ohjelmistomarkkina on vasta kehittymässä, paljon asioita on vielä keksimättä, joten ulkomaisia yrityksiä voitaisiin vielä ostaa kun ne ovat vielä pienehköjä.
Tuossa edellä Vinha Perä näyttää aliarvioivan pk-sektoria.
Kannattaa muistaa, että pk-sektori vastaa yli puolesta sekä yrityspuolen työpaikoista, että liikevaihdosta. Uusista työpaikoista se luo 90%.
Viennistä sen osuus on 20% luokkaa, mutta epäsuora vienti suuryritysten kautta varmaankin toisen mokoman lisää.
Jos kp-sektorin toiminta-olosuhteita parannetaan oleellisesti poistamalla tuplaverotus, laajalla työpaikkakohtaisella sopimisella ja merkittävästi alentamalla työllistämiskynnystä, tämä sektori lähtee rajuun kasvuun.
Kannattaa muistaa, että esimerkiksi Saksassa Mittelstand-sektori on koko maan uuden teknologian ja talouskehityksen moottori.
Kyllä käy kateeksi saksalaisia.
Seppo Korppoo, 28 vuotta pk-vientiyrittäjänä
Siellä ne ovat kortistossa. Pk-sektori menee ja palkkaa.
Jos olisin johtaisin ammattiyhdistyksiä, laittaisin tuon yhdeksi ehdoksi palkanalennuksiin ja -jäädyttämisiin, heikennyksiin, jne., joihin myös tulisi takaisinmaksupykälä, mikäli ehdot eivät toteudu. Muita olisivat osinkojen ja johtajien (ja hallituksen) palkkioiden tms. sitomisen tuohon palkkaukseen ja investointeihin. (Takaisinmaksuehto voitaisiin myös toteuttaa lainana, jolloin asiaa voitaisiin valvoa yrityskohtaisesti, tms.) Järjestäisin TES:iin mukaan myös prekariaatin, jne., mutta tämä nyt jo menee asian ohi.
Siinäpä se sitten tulikin: ”Tietenkin” edellyttää, ettei täyttä palkkaa tarvitse maksaa ja että voittoprosentti kasvaa ja neuvotteluasema paranee saneluasemaksi. Olen samaa mieltä riskiyrittäjän ”oikeudenmukaisesta palkitsemisesta”, jos hän myös kantaa kaiken riskin. Tähän asti tällainen riskiyrittäminen ei vain oikein ole kannattanut vaan on ollut järkevämpää pikemminkin pienentää yrittäjän riskiä, mistä pitäisi myös seurata pienempi palkkio. Epäilen, että tästä ollaan aika lailla eri mieltä.
On se vain niin kummallista, miten näihin talkoisiin osallistuu aina vain se heikompi osapuoli! Että semmoista yhteiskuntasopimusta taas tällä kertaa. Virsi tuntuu aina olevan sama. Miksei työnantajapuolelle voida koskaan antaa keppiä? Miksi sille puolelle pitää aina olla vastikkeeton porkkana?
Niinpä. Siellä työntekijöillä on valtaa myös firman sisällä, mikä johtaa järkevämpään reagointiin. (Sekään toki ratkaise yhteiskunnallista osaoptimointiongelmaa vaan siihen tarvitaan TES:et ja TuPo.)
The Economist näköjään käsitteli tätä GDP:n ongelmaa kohtuullisen laaja-alaisesti melko tuoreessa artikkelissaan:
http://www.economist.com/news/briefing/21697845-gross-domestic-product-gdp-increasingly-poor-measure-prosperity-it-not-even
Sinulta on mennyt ohitse, että yritykset ovat ”oman osansa tehneet” vuodesta 2008 eteenpäin. Toisin sanoen voittojen osuus Suomessa tapahtuvassa toiminnassa on laskenut ajoista ja palkkojen osuus taas kasvanut. Samaan aikaan kun lama lykkäsi liikevaihdot jyrkkään laskuun, palkat ottivat mahtavaa etukenoa hyvinä aikoina tehtyjen korotusten takia.
Tämän kaiken lopputuloksea yritykset ovat lopettaneet investoinnit Suomeen, kun samalla rahalla saa paremmat tuotot muualla.
Jos tätä halutaan korjata niin minun on kyllä vaikea nähdä, miten se onnistuu siten, että ”yrityksetkin osallistuvat talkoisiin”. Ongelman korjaaminen kun tarkoittaa, että yritysten taskuihin on tavalla tai toisella sullottava entistä enemmän seteleitä, toisin sanoen voittojen on kasvettava.
Seteleiden sullomiseen on useampia tapoja, voidaan laskea kustannuksia, nostaa myyntihintoja, parantaa tuotteita, antaa verohelpotuksia, helpottaa toimintaympäristöä, rakentaa infraa jne jne jne. Mutta jotta niistä olisi hyötyä, yritysten viivan alle on jäätävä enemmän kuin nyt.
Tällaista tavoitetta ei pakkoinvestointiohjelmat kyllä oikein vie eteenpäin, kyllä niiden investointien pitää perustua aina liiketoiminnan kannattavuuteen eikä siihen, että jossain kabineteissa ollaan sovittu, että Kemijärvelle rakennetaan nyt sellutehdas, koska porukka X tarvitsee töitä. Ja sitten jos palkankorotukset/alennukset sidotaanjohonkin investointiasteseen, niin se sitten vähän kyllä vesittää itse itseään. En minä ainakaan investoisi, jos kustannuslaskelmat perustuisivat siihen että ensi vuonna on halvempaa, kun realistinen vaihtoehto on näin käy.
Itse paljon mielummin tyytyisin nykytilanteeseen, kuin pistäisin pääni pakkoinvestointien hirttosilmukkaan. Teollisuudelle on paljon järkevämpää siirtää tuotanto ulkomaille ja antaa työttömien jatkaa kortistossa, kuin aloittaa mitään typeriä yhteiskuntasopimusvetoisia investointiohjelmia.