Euroopan keskuspankki ylittää elvyttää Euroopan taloutta ja siinä sivussa inflaatiota negatiivisilla koroilla, mutta raha ei oikein kulkeudu yritysten rahoittamiseen. Syynä tähän on, että pankkikriisien opettamana Euroopassa on rajoitettu pankkien riskinottoa. Ongelman nimi on Basel 3.
Voi olla järkevää, että talletuspankit eivät saa ottaa riskejä, jota vaarantaisivat asiakkaiden talletukset ja niiden turvaamiseksi kaataisivat tappiot valtion (tai toisten pankkien) rahoitettaviksi. Mutta jotenkin pitäisi järjestää riskirahoitus yrityksille.
Tarvittaisiin riskirahoituslaitoksia, joihin voisi tallettaa vähän paremmalla korolla tietäen, etteivät talletukset ole turvattuna. Tai paremmin ja pienemmillä hallinnollisilla kuluilla toimia sijoitusrahastoja rahoittamaan suomalaisia yrityksiä.
Pankkimääräyksiin on tulossa lisää tiukennuksia. On tekeillä Basel 4, joka rajoittaa pankkien riskinottoa niin, että joidenkin tulkintojen mukaan talletuspankit eivät voisi rahoittaa asuntotuotantoa muuttotappioalueilla – tai saavat rahoittaa, jos lainan vakuudeksi keksitään jotain arvonsa säilyttävää.
Aika järisyttäviä aluepoliittisia vaikutuksia olisi sillä, jos asunto ei kelpaisi lainan vakuudeksi suurimmassa osassa Suomea.
Varmaankin nousee esille vaatimus siitä, että valtion on taattava asuntolainat siellä, missä pankit eivät hyväksy asuntoja vakuudeksi. Tämä ei ole aivan yksinkertaista, sillä voi olla muitakin syitä evätä iso asuntolaina kuin se, että alueella asunnot ovat muuttumassa arvottomiksi.
Suomessa on kuntia, joissa talojen myyminen ei enää onnistu kas, kun paikalliset pankit ei anna lainaa. Asunnon omistamisen onni on kääntynyt itseään vastaan. Talouden tilaa ihmetellään demarikuoroissa, joissa esilaulajina on hidastuslakkojen konsultit, ei siis ihme, että Suomessa tehtyjen tuotteiden myynti yskii.
Eikö tuo vaikuttaisi paitsi asuntotuotantoon, niin myös vanhojen asuntojen ja talojen myyntiin? Kai ne ovat pankeille muuttotappioalueilla riskikohde ihan siinä missä rakennettavatkin?
Otsikossa ei ole “Suomen synkkä tulevaisuus” ‑etuliitettä. Pitääkö kirjoitusta pitää toiveikkuuden osoituksena?
Minusta kyseinen tulkinta aiheuttaisi pankkikriisin, estäisi ihmisiä muuttamasta ja tuhoaisi monien ihmisten talouden.
Tämä täytyy estää jotekin.
Pulma tietenkin ratkeaa itsestään. Saahan nytkin lainaa ilman vakuutta, niin tulevaisuudessakin. Ehkä muualta kuin perinteisestä pankista. Korko tietenkin on korkea kun maksukyvyttömyys huonoilla vakuuksilla aiheuttaa luottotappioita. Taantuvien alueiden asuntojen hinta laskee kunnes ostajat kokevat kokonaisasumiskulut siedettäviksi…
Oikeita ilouutisia!
Jotenkin en nyt ymmärrä miksi lainan saamisen pitäisi edes olla tässä tapauksessa ikään kuin kansalaisoikeus.
Jos jollain alueella asunnon myyminen eteenpäin on kovin epävarmaa ja/tai on selvä riski siitä, että myyntihinta ei (keskimäärin) riitä kattamaan asuntolainan jäljelläolevaa määrää, niin miksi pankin edes pitäisi antaa lainaa?
Valtiolla on tietysti huomioitavana muitakin näkökohtia kuin pelkkä voitontavoittelu ja sijoituspääoman takaisin saaminen. Siksi on varmasti monesti perusteltua, että valtio takaisi lainoja, joita pankki ei muuten myönnä. En vain näe mitään tapaa, jolla valtio voisi kovin suoraan hoitaa tämän. Kaikkia lainoja ei varmasti kannata taata, olisihan sulaa hulluutta taata kaikki sellaisetkin lainat, jotka ovat käytännössä varmasti tappiollisia yhteiskunnalle.
Miten määriteltäisiin ne periaatteet, joiden mukaan valtiontakaus myönnettäisiin? Kuka ja miten varmistaisi sen, että näitä periaatteita noudatettaisiin objektiivisesti ja yhtäläisesti joka puolella Suomea? Valtion osalta ongelma on, että sillä on korostettu velvollisuus noudattaa kirjaimellisesti kaikkia määräyksiä ja samoin sen tulee kohdella korostetun tasapuolisesti kaikkia kansalaisia. Tämä ei jätä helposti juurikaan tilaa tapauskohtaiselle harkinnalle, jota luulisin tarvittavan tässä.
Kyse on lisäksi yksittäisen ihmisen — sekä asuntoa ostavan että erityisesti siitä eroon pyrkivän — kannalta todella isoista asioista, joten oikeusmurhan toteutuminen (tai vielä helpommin sellaisen uhriksi joutumisen mieltäminen) on kovin herkässä.
Vakavaraisuussääntely on viimeistään finanssikriisin jälkimainingeissa viety naurettavuuksiin asti niin kuin tämäkin tapaus osoittaa. Yhteiskunnan tappioiden pelossa luodaan säädöksiä, jotka tekevät järkevän sijoitustoiminnan mahdottomaksi tai ainakin mahdottoman hintaiseksi.
On selvää, että riskien realisoituessa sen pitäisi koitua riskin ottaneen tahon tappioksi. Ei ole mitään järkeä, että yhteiskunta antaa käytännössä takauksen liiallisien tappioiden varalta. Tämä johtaa markkinataloudessa riskien väärään hinnoitteluun, niin kuin on nähty. Tilanne ei vain parane ollenkaan, jos riskit määrätään hinnoiteltavaksi toiseen suuntaan väärin.
En itse oikein ymmärrä miksei yhteiskunta yksinkertaisesti tee selväksi, että seuraavalla kerralla liiallisiin tappioihin kaatuva pankki (tai muu vastaava) “sosialisoidaan”, eli pääomitetaan yhteiskunnan varoilla ja vastineeksi yhteiskunta ottaa suunnatulla osakeannilla esim. 95 % pankista omistukseensa. Tämä voitaisiin kai toteuttaa “helposti”, jos vaihtoehdoksi annetaan vain pankin konkurssi, jonka seurauksena yhteiskunta ottaisi pankin täysin omistukseensa.
Riskien oikea kohdentuminen pakottaisi myös hinnoittelemaan riskit oikein. Tällöin liiallisia riskejä ei myöskään kannattaisi ottaa tai ainakin niiden ottaja maksaisi kohtuullisen osuutensa, jos/kun riskit realisoituisivat.
Ongelma on todellinen jo nyt, sillä asuntojen vakuusarvot lähenee nollaa lähes kaikissa maaseututaajamissakin. Esim. kerrostalojen peruskorjausta ei voida käynnistää, koska asuntoyhtiöt eivät saa siihen lainaa. Toki remontti on mahdollista, mutta rahoituksen joutuvat järjestämään erikseen kaikki osakkaat itse. Kaikille se ei ole mahdollista. Asuntojen rakentamis- ja peruskorjauskuluthan ovat lähes samansuuruiset kaikkialla maassa.
MikkoM: “Taantuvien alueiden asuntojen hinta laskee kunnes” asunnot rapistuvat käyttökelvottomiksi.
Asuntolainaa ei todellakaan saa ilman vakuuksia. Tällä hetkellä kämppä käy vakuudeksi 75% lainasummasta (tilanne Nordeassa Helsingissä kun kysyin viime viikolla), eli omarahoitusosuus on samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten.
Ilman vakuuksia ei kyllä saa kuin pikavippejä eikä niillä osteta asuntoa Helsingistä. Jos on töissä — tai ollut myöntämishetkellä — voi saada kulutusluottoa tai luottokorttilainaa. Yrittäjälle tämäkin voi olla hankalaa.
Isommissa lainoissa tilanne on täysin toinen. Ilman vakuuksia ei ole saanut mitään sitten 1980-luvun lopun. Ja vaikeammaksi vain on muuttumassa.
Kansainvälinen pankkivalvontasäännöstö on edennyt siihen suuntaan, että viranomaiset vaativat yhä isompaa omavaraisuutta ja valvovat luottoriskejä yhä tiukemmin. Jos pankeille annetaan yhä pienempi mahdollisuus tehdä itse riskianalyysejään, se tarkoittaa yhä jäykempää systeemiä ja vakuusvaatimusten kohtuutonta kasvua ainakin joissain tapauksissa. Ehkä tässä valvontasysteemissä on riski sille, että joidenkin muuttotappioalueiden kiinteistöt yms. eivät kategorisesti kelpaa vakuuksiksi. (Tosin on vaikea uskoa sellaiseen hölmöilyyn, että vaikkapa Rukanhovi muuttuisi arvottomaksi vaikka Kuusamossa sijaitseekin.)
Jenkkien pragmaattisemman näkökulman mukaan pankkien pitäisikin saada itse tehdä riskianalyysinä tiettyyn omavaraisuusrajaan asti. Valvonnan osuudeksi jäisi stressitestit.
Kompromissi on kai systeemi, jossa lainat jaotellaan eri kategorioihin sen mukaan, paljonko tietoa niiden riskeistä pankeilla on ja voi olla. Esimerkiksi asuntolainojen riskeistä pankit tietävät paljon, kun taas finanssikriisin aiheuttaneista paketoiduista subprime-lainoista ilmeisesti tuskin mitään.
Periaatteessa yrityslainatkin pankki voi jaotella samaan tapaan. Käytännössä asiantuntemus ja muut resurssit eivät riitä varsinkin, jos lainaa hakee uusi yrittäjä tai vanha yrittäjä aivan uudenlaiseen hankkeeseen.
Toivottavasti joukkolainoitus toteutuu tänä vuonna ja helpottaa tilannetta vähitellen.
Vanhojen rakennusten vakuusarvoa saattavat myös laskea viimeaikaiset oikeuden tulkinnat, joissa 50…70 vuotiaan talon oletetaan olevan jokseenkin moitteettomassa kunnossa. Vikavastuu näyttää säilyvän, ostajalla olisi ollut mahdollisuus varmistua asiasta.
Noin vanhoissa taloissa ei yleensä ole esim seinissä tuuletusrakoa. Kyllä huolellisen ostajan tämä pitäisi tietää.
Juuri näin. Monissa maissa näin on uskallettu tehdä, ja kun ajat ovat parantuneet, valtio on myynyt pankin kerallaan ja tehnyt voittoa.
Toinen keino olisi rajoittaa pankkien kokoa, jolloin yhden pankin kaatuminen ei aihettaisi ketjureaktion uhkaa. Pankkien riskiprofiilit myös monipuolistuisivat.
Kysymyksessä on velka, ei laina. Näillä on eroa. Jos pankit himmaavat velanannossa, niin se tarkoittaa kyllä sitä, että rahatalous himmaa samassa. Kun koko finanssijärjestelmä perustuu nykyään velkaan. Ruotsissa myönnetyt asuntovelat, joita ei tarvitse lyhentää perustuvat siihen, että pankki ei oikeastaan ole kiinnostunut pääomasta vaan velan tuotosta eli korosta. Itse velka on kirjanpidollinen kikka, jolla rahaa luodaan.
“Ilman vakuuksia ei kyllä saa kuin pikavippejä eikä niillä osteta asuntoa Helsingistä.” — Niinpä.
Ei tosiaankaan ollut puhe Helsingin asunnoista. Mutta tietenkin, jos kysyntää on, JOKU ryhtyy tarjoamaan pikavippihenkistä lainoitusta taantuvien alueiden asuntorahoitukseen. Asiaankuuluvalla korolla. Voihan olla että sopeutumisen jälkeen lainamäärät asuntokaupassa ovat myös ‘pikavippitasoa’ ja tuon alan nykytoimijat kehittyneine rutiineineen markkinajohtajia…
Näinhän on pyrittykin tekemään. Ongelmana on, että pankeilla on niin vähän omaa pääomaa verrattuna koko taseeseen, että jo melko maltilliset luottotappiot tekevät pankin arvottomaksi. Kun tähän lisätään pankkien saatavien ja velkojen välinen ajallinen epäsynkroni (velat lyhyitä, saatavat pitkiä) on tilanne se, ettei yhteiskunnan uhkaus päästää pankki kaatumaan ole uskottava, koska kaatuva pankki vie mukanaan paljon muutakin. Euroopassa pankit ovat lisäksi hyvin suuria verrattuna valtioihin, joiden vastuulla valvonta ja sotkujen siivoaminen on.
Yhdysvaltojen systeemi, jossa talletuspankit ja investointipankit on erotettu toisistaan ja yritysrahoitukselle on muitakin keinoja kuin pankit on valtavan paljon parempi kuin tämä Eurooppalainen systeemi, jossa pankit pitävät kansallisvaltioita niskalenkissä.
Eurooppa tarvitsee yhteisen talletussuojan ja pankkien itsensä rahoittaman sotkunsiivoamisrahaston, jotta asiat voisivat tulevaisuudessa mennä vähemmän huonosti, mutta tällaisia ajatuksia taas eivät nurkkakuntaiset siltarumpupoliitikot halua tehdä.
Tässä onkin toinen liian jäykistä vakavaraisuussäännöksistä seuraava haitta. Kun riskit pakotetaan hinnoittelemaan jokaisessa pankissa samoin, kaikki myös optimoivat oman riskijakaumansa suunnilleen samoin. Toki optimaaliseen jakaumaan siirtymiseen voi kulua pitkäänkin, kun taseen veloista (vaikkapa ne asuntolainat) ei aivan nopeasti pääse eroon.
Tällainen “valvonta” ennemminkin kumuloi riskejä kuin lievittää niitä. Kun yksi pankki kaatuu, on todennäköistä, että moni muukin hoippuu jo valmiiksi aivan konkurssirajan tuntumassa.
Riskien hinnoittelu pankin oman mallin mukaan edellyttää toki valvojalta paljon nykyistä enemmän resursseja ja osaamista. Lisäksi valvojalla pitäisi olla myös melko laajat valtuudet puuttua harkintansa mukaan epäkohtiin, vaikka ne eivät olisikaan hälyttäviä minkään ennalta-annetun numeerisen rajan perusteella. Rapakon takana asia tosiaan on paljon enemmän tuolla mallilla, joten mahdollista tämä kyllä olisi toteuttaa. Se ehkä maksaa näennäisesti enemmän, mutta hyödyt saattaisivat hyvinkin olla paljon suoria kustannuksia suuremmat.
Kuitenkin juuri Helsingin suuntaan ne ihmiset ovat muuttamassa. Jonkun pitää rahoittaa Helsingin ja muiden kasvukeskusten kasvu.
Jos taantuvien alueiden asunnot ja kiinteistöt eivät mene kaupaksi eikä niistä ole vakuuksiksi, on yhä suuremmalla porukalla ainoa vaihtoehto vuokra-asunto. Vuokra-asuntojakaan ei kuitenkaan saa aikaiseksi, jos ei ole pääomia, joita voi vivuttaa esim. pankkien kautta. Nyt pääomat sulavat, koska syrjäseuduilla on jonkinlainen asuntokupla ja ilmeisesti erittäin paha sellainen.
Mitkään 100% vuosikoron lainat eivät ole tietenkään mikään ratkaisu, koska korkean koron vastineena pitää olla jonkinlainen skenaario, jossa asunnot edes joskus tuottavat ja vielä todella todella hyvin. Muutenhan korkean koron kuvastamaa isoa riskiä ei kannata ottaa. Voi tietysti olla, että Järvi-Suomesta tulee ilmastomuutoksen myötä toinen Riviera, mutta en löisi vetoa.
Kun jossain katoaa luottamus, katoaa pankkien halu ja kyky antaa luottoa, rahan määrä taloudessa vähenee ja siitä seuraa taantuva talous.
Taannoin otin lainaa, niin pankinjohtajaa ei kiinostanut kivitalo vakuutena, vaan jotain muuta tarvittiin, eli maaseutukunnissa kiinteistoillä on tällä hetkellä vain käyttöarvo. Jos käyttöä ei ole, niin ei ole arvoakaan.
Harmittaa vain, että tämä Suomi täytyy rakentaa niin moneen kertaan. Ilman yhteiskuntasuunnittelua, olemme kuin vaeltava nomadilauma, joka siirtyy aina tarvittaessa toimeentulon perässä.
Ihmettelen niitä ihmisparkoja, jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen tienata omakseen asuinneliönsä jossain Uudenmaan savipelloilla. Voi poloiset.
Ongelma koskee kasvuyrityksiä / startuppeja, joille rahoitusta ei saa ilman täysiä vakuuksia ja sillonkin n 5% korkotasolla.
Hyvä sinänsä että kuluttajapankkitoiminta palautuu vähäriskiseksi. Rinnalle tarvitaan sitten riskirahoittajia ja yritysluotottajia, joilla on oma tase ja riskienhallintaan välineet.
Rahaa ei saa Hyvinkään hankkeisiin ilman takauksia. Siinä yksi pullonkaula noususuhdanteen tulolle.
Jos (pienehköjen) pankkien omistajat olisivat erilaisia, pankkien riskiprofiilit eivät välttämättä yhtenäistyisi. Arkikokemus ainakin viittaa tähän suuntaan.
Sukulaiseni myi viime vuonna asuntonsa, hänellä oli muutaman kuukauden ajan yli 100000€ pankkitilillä. Sitten hän vaihtoi työpaikkaa, ja halusi ostaa uuden 220000€ asunnon, johon tarvitsi tuon erotuksen verran lainaa. Pankki kieltäytyi, koska hyvätuloisen akateemisen sukulaiseni koeaika uudessa työpaikassa ei ollut vielä päättynyt.
Yritykset eivät myöskään saa lainaa, mikä näkyy töissä jatkuvasti investointien lykkäyksinä ja vöiden kiristyksinä.
Basel-IV-ehdotuksessa
Asunnon arvo pitää arvioida varovaisesti ja konservatiivisesti ja arviossa pitää ottaa huomioon mahdollisuus, että nykyinen markkina-arvo on huomattavasti korkeampi kuin asunnon arvo pitkällä aikavälillä laina-aikana.
Mutta tämä ei siis koske Suomea:
Mutta siis aikuisten oikeasti tässä on kyse riskipainosta, asuntolainojen riskisuhde ei ole Basel 4‑ehdotuksessa enää aina sama vaan muuttuu riippuen velan suhteesta arvoon. Arvoa haarukoidessa pitää ottaa huomioon, kuinka paljon se voi pudota kuplan huipulta. Eli muuttotappioalueilla pitää maksaa isompaa korkoa tai maksaa laina nopeammin takaisin tai haalia lisävakuuksia.
Näkymä hallintaosakkeen (esim. Kerrostaloasunto) hinnoittelusta: jos sellaisen vastikkeen, joka kattaa myös kohteen ylläpidon pidemmällä tähtäimellä, pääoma-arvo on korkeampi kuin korkein tarjous osakkeesta, osakkeen arvo on negatiivinen. Haltijalla on velvollisuus maksaa vastike.
Jos negatiivinen hinta tuntuu oudolta, voi tutustua golf-osakkeiden markkinaan. Siellä on osakkeita joiden ostamisesta saa palkkion…
Asunnon kohdalla iso päätös taloyhtiössä on että yritetäänkö pitää talo kunnossa. Vastike voi olla matala ja asuminen halpaa jos yhdessä ymmärretään että talon käyttö loppuu X vuoden jälkeen. Voisi olla monesti hyvä päätös mutta varmaan vaikea tehdä…
Itse onnistuin viime kesänä myymään maatilan talouskeskuksen ison vaivannäön jälkeen huomattavalla alennuksella monien muiden vastaavien kohteiden jäädessä mätänemään.
Parannusta tilanteeseen saataisiin, jos vanhojen asuntojen riskikartoitusta parannettaisiin pankkien ja valtiovallan yhteisten toimien tukemana.
Nyt maaseutupaikkakunnilla kaikki talot laitetaan samaan vakuusarvoltaan arvottomien kasaan, olivatpa ne lahoja tai kunnossa, sijainniltaan hyviä tai huonoja.
Jos taloista ja niiden ympäristöstä olisi paremmat ja luotettavammat tiedot saatavilla, voitaisiin parhaat talot pelastaa ja niille antaa nykyistä suurempi vakuusarvo.
Uuden järjestelmän avulla pankkien riskit pienenisivät arvioitujen asuntojen osalta ja ne pystyisivät lainottamaan edes osan asuntokaupoista.
Työvoiman liikkuvuus paranisi melko pienillä panostuksilla, koska hyvien asuntojen ostajien ja myyjien kannattaisi rahoittaa systeemi ja panostaa itse asuntotietokantojen ylläpitämiseen.
Tietokantojen ylläpito voisi olla yksityinen välittäjistä riippumaton finanssivalvonnan valvoma business. Kaikilla ostajilla, välittäjillä ja rahoittajilla pitäisi olla pääsy tietoihin.
Suomessa käytössä oleva järjestelmä, jossa asuntolainoilla on lyhennyspakko ja tulojakin vaaditaan on käytännössä paljon tehokkaampi riskienhallintajärjestelmä kuin kaikki Baselit yhteensä.
Ylipäänsä henkilökohtaisten asuntolainojen ehtojen kiristäminen Suomessa on varsin päätöntä, kun viimeksi normaaleista asuntolainoista on tullut isompia luottotappioita 1930-luvun lamassa.
Itse asiassa jopa 100 % asuntolainatkin ovat ihan ok, kun tuloja on, asunnon hinta ei ole liian korkea ja lainoja lyhennetään. Ylikorkeilla omarahoitusvaatimuksilla helposti vaan estetään niiltä nuorilta, jotka eivät saa rahaa suvulta, ensiasuntojen hankinnat.
Toisaalta pankkien haluttomuus lainoittaa taloyhtiöitä syrjäseuduilla on sitten hyvin erilainen kysymys. Noilla alueilla kerrostaloyhtiöissä asuvat köyhimmät, joilla tulot ja luottokelpoisuus ovat mitä ovat ja remontit maksavat usein todella paljon asunnon arvoon verrattuna.
Kun osakkailla ei myöskään ole henkilökohtaista vastuuta taloyhtiön lainoista ja asuntoja on seuduilla tyhjillään, on syrjäseutujen taloyhtiöiden lainoittaminen pankeille todellinen riski. Asunto-osakkeen vastikkeen maksuvastuustahan kun pääsee aina eroon myymällä osakkeen negatiiviseen hintaan jollekin taholle.
Pankki teki ihan oikean ratkaisun. Koeaikaan tyssäävä uusi työ ei ole mitenkään mahdoton skenaario. Itsekin olen tehnyt pari koeaikapurkua.
Ei tehnyt. Jos omarahoitusosuus oli 40 %, vakuus oli riittävä.
Tällä hetkellä valtio on takaajana aika isossa osassa kasvukeskusten asuntoja koskevia lainoja, on kyse sitten valtion tukemista vuokra-asunnoista tai omistusasunnoista (esim. ASP), niin valtio antaa tällä hektellä aika usein takauksen osalle lainasta. Valtiontakausten määrä asuntoyhteisöille (lähinnä kasvukeskuksissa) ylitti hiljattain 10 miljardin euron rajan, ja asuntoyhteisöjen takausten kokonaismäärä kasvaa tällä hetkellä noin 4 prosentin vuositahdilla.
On oleellista hahmottaa se, että näiden baseleiden takana ei ole demokraattisesti valittuja toimielimiä, vaan finassieliitin vaikuttajat.
Kenen etua nämä ajavat? Ei anakaan kansalaisten. Miksi ihmeessä me sallimme tämän eliitin määrävän esim. millasita asuntotuotanto täällä halutaan rahoittaa.
Aina kun uusi Basel x on lanseerattu, niin siitä on seurannut lama. Se on täysin luonnollista;kun pääoma vaatimuset kasvavat, niin rahoitus vähenee, rahan määrä vähenee, josta seuraa lama.
Valtioilta on poistettu oikeus luoda rahaa harkitusti järkeviin investointeihin oman keskuspankin kautta. Tästä ei ole käyty mitään julkista keskustelua.
EKP voisi halutessaa elvyttää valtiota rahoittamalla järkeviä investointeja, mutta nyt se on tyytynyt vain rahoittamaan pankkeja toivoen sen käynnistävän kasvun. Tämä ei toimi, koska yritykset eivät investoi, jos ei ole kasvua näköpiirissä, siksi “ruiske” pitää tulla keskuspankin kautta suoraan hankkeisiin.
Valuutan keskuspankki voi selvittää aina kaikki velat omassa valuutassaan ja luoda aina tarvittava määrä uutta keskuspankkirahaa.
Ei voi. EKP on täysihn kädetön, kosdka jotkut kansantaloutta ymmärtämättömät ovat laatineet sille säännöt, jotka kieltävät tämän.
Höpsismiä. Eurooppalaiset ns. säännöt on tehty rikottavaksi, “koska se on Ranska”.
Ehkäpä niillä joillakin on ollut sen verran järkeä päässä, ettei julkean sektorin kykyyn (ja tahtoon) tehdä järkeviä investointeja ole niin luottaminen.
Kaikkialla läntisessä maailmassa keskuspankkien ja valtion välillä on palomuuri, etteivät poliitikot pääse miten vaan painamaan rahaa. Siitä on karmeita kokemuksia.
Mutta mitä Euroopan keskuspankkiin tulee, tällä hetkellä se kyllä rahoittaa valtioita epäsuorasti ja todella paljon. Homma toimii niin, että pankki tai muu velanantaja lainaa rahaa valtioille ja keskuspankki sitten ostaa noita velkakirjoja, jolloin valtio onkin velkaa keskuspankille. Viime aikoina nuo valtionlainojen ostosummat eivät todellakaan ole olleet pieniä.
EKP kiertää kieltoa rahoittaa valtioita valtioita ostamalla papereita markkinoilta. Vaatimus lähes minuutin yksityisomistuyksesta ei tietenkään merkitse mitään. Valtiot eivät kuitenkaan voi käyttää tätä rahaa koordinoituun elvyttämiseen — kaikki laskevat vaikkapa ALV:tä parilla prosentilla tai käynnistävät infraohjelmia koordinoidusti — koska sama alijäämän kielto ja velkakatto kahlitsee velkaantumista myös silloin, kun on velkaa itselleen — tai siis omistamnalle3ebn keskuspankille.
EKP:n säännöissä on kielletty valtioiden velkapaperien ostaminen suoraan. Niiden ostaminen markkinoilta taas nimenomaan kuuluu EKP:n mandaattiiin.
Kyllä järjestelmä, jossa keskuspankki ostaa valtionlainoja markkinoilta on aika lailla eri tilanne kuin suora keskuspankkilainoitus.
Ero tulee hinnoittelussa, nykytilanteessa sekä keskuspankki, että muut tahot omistavat valtionlainoja ja niiden hinta määräytyy markkinoilla.
Vaikka keskuspankin ostot toki alentavat rajusti rahan hintaa on muidenkin sijoittajien intressissä, että rahaa lainataan vain jos on järkevä mahdollisuus takaisinmaksuun. EKP ei näet osta kaikkia lainoja, vaan vain osan.
Mitä sitten elvyttämiseen tulee, valtionlainoja nollakorot ja lainarahan hyvä saatavuus johtuu pitkälti EKP:n ostoista. Toisenlaisessa oloissa valtiot eivät saisi enää paljonkaan lisää lainaa, ainakaan matalilla koroilla.
…ja sitten ihmetellään, kun EU ja euro ovat kansan silmissä menettäneet uskottavuutensa?
Kun kiellon rikkomisesta saa näillä näkyvin lievät torut, joita pehmitetään ymmärätäväisin kommentein, ja sakot, joiden loppusumma on tasan 0€, niin so what?
Seuraavaksi keksitään joku porsaanreikä, jonka avulla Saksa ja Italia voivat pääomittaa konkurssin partaalla horjuvia pankkejaan. Poliitikot ja eurokraatit taputtelevat toisiaan selkään — tästäkin kriisitä selvittiin “sääntöjen mukaan” — kaikkien tyrmistykseksi typerien luuserimassojen vastahanka kuitenkin kasvaa…
Palomuuri on nimen omaan finassieliitin vaatimus, koska valtion keskuspankkirahoitus on aina pois heidän voitoistaan. Tilanne ei ole mustavalkoinen;valtion rahoitus aina huono, markkinoiden vain hyvä.
Tietysti on selvää ettei politikoille voi antaa vapaata shekkiä, mutta ei myöskään finanssieliitille johon keskuspankkien johtajat AINA kuuluvat. Yhteinen nimittäjä on tällä hetkelllä Goldman Sachs.
Lisäksi kuulemme usein Weimarin tasavallan esimerkin. Silloin tilanne oli täysin toinen ja katastroofin aiheuttivat yksityiset pankit joille oli annettu oikeus luoda keskuspankkirahaa. Tuotanto oli romahtanut. Kun siihen työnnettiin rahaa, niin onhan se selvä mitä siitä seuraa. Teko näyttää tahalliselta.
Nykyinen lama ei hellitä ellei keskuspankki rahoita valtioiden järkeviä hankkeita ja sitä kautta polkaise yksityisen sektorin investointeja.
On täysin idioottimaista, että kansakunnat kärsivät ja EKP jakelee rahojaan QE:lla yksityisille pankeille. Yksityinen sektori ei investoi, koska ei ole kasvua.
EKP voisi ostaa pois Kreikan kaikki velat, mitään inflaatiota ei tule. Se olisi pienempi paha kuin tämä kituminen.
Pahin ongelma on indoktrinaatio. Suurin osa on manipulitu uskomaan että vain yksityinen finassiala on hyvä ja valtio on aina paha. Yhdenlasita kommunismia sekin. On olemassa järkevä keskitie ja sitä on käytettävä että päästään tästä lamasta.
Moi Osmo
Onko tietoa tai arvausta siirtyykö Basel IV vuodella vai kahdella vuodella eteenpäin?
Saattaa sisältöön tulla myös nyt muutoksia.
Muutama (harva) toimija on jo ollut noin 4v pois muuttotappio kaupunkien lainoittaja markkinasta. Toistaiseksi muuttotappio alueilta ei ole tainnut syntyä luottotappioita rahoittajille — marginaalit varmaan rahtusen kovempia joka saattaa näkyä kylläkin joidenkin korkokatteissa jos kilpailee vain kasvukolmion kilpailluilla markkinoilla.
Kiitos erinomaisista kirjoituksistasi Helsingin kiinteistö ja asuntomarkkinoista / luen niitä aina mielenkiinnolla.