Helsingissä on voimakas paine muuttaa keskustassa toimistoja asunnoiksi. Vielä 80-luvulla paine oli päinvastainen. Kaupunki jahtasi luvatta toimistoiksi muutettuja asuntoja eli piilokonttoreita.
WSOY:n entistä pääkonttoria muutetaan paraikaa takaisin asunnoiksi. Neliöhinnan täytyy olla olennaisesti korkeampi asuntoina, koska remontti on kallis ja senkin jälkeen kaupunki perii maksua kaavoitushyödystä.
Ekonomisti ajattelisi, että jokaisella tontilla on suhteellinen etu siihen toimintaan, jossa siitä maksettaisiin eniten. Kaupunkisuunnittelijan ajattelumaailmassa tämä on keinottelua, siis jotain hyvin pahaa.
Kantakaupungissa on muutettu toimistoja asunnoiksi peräti 200 000 kerrosneliön verran. Tämä vastaa viittätuhatta uutta asukasta. Hakemuksia on tiettävästi käsittelyssä tuplasti enemmän.
Maan paras paikka toimistoille – ja asunnoille
Kaupunkisuunnittelijat puolustavat kantakaupungin toimistoja sillä, että ne ovat haluttuja. Toimistotilaa ei keskustassa ole tyhjänä lähes lainkaan, muualla kyllä on.
Se, että keskusta on hyvä sijoittumispaikka toimistoille, ei riitä ratkaisemaan kysymystä asumisen ja työpaikkojen välillä, sillä on keskusta myös haluttua asumiseen. Todistustaakka on yhä sillä, joka haluaa vastustaa ajatusta, että oikea käyttötarkoitus on se, mistä maksetaan eniten.
Argumenttina toimistojen puolesta sanotaan, että työn tuottavuus keskustojen toimistoissa on korkeinta maassa.
Tämä havainto tuntuu aluksi täysin tyhjältä: koska toimistotila on keskustassa kallista, siellä voi olla vain yrityksiä, joissa tuotto työntekijää kohden on hyvä. Millä se korkea vuokra muuten maksettaisiin? Tämä muistuttaa vähän Aalto-yliopiston tutkimusta, jonka mukaan Töölössä asuminen saa ihmiset kuluttamaan enemmän.
Mutta on kuitenkin näyttöä myös väitetystä kausaliteetista, siis siitä, että yritykset hyötyvät toistensa läheisyydestä kävelyetäisyydellä. (Kontaktikaupunki) Ainoa tällainen työpaikkakeskittymä Helsingin seudulla on Helsingin keskustassa. Naapurikunnat ovat kaavoittaneet vastenmielisten parkkikenttien ja autoramppien dominoimia keilaniemiä kuin minimoidakseen yritysten kanssakäymisen ja tuhotakseen kontaktikaupungin edut. Siksi kontakteja kaipaavan yrityksen oikea sijainti on Helsingin keskustassa.
Laitan tähän lainauksen pamfletistamme kaupunkien voitto:
Esimerkin kontaktikaupungin voimasta tarjoaa Boardman oy:n siirtyminen Tapiolasta Kamppiin. Boardman on yritysten osaamisverkostoja punova aatteellinen organisaatio. Se järjestää muun muassa suosittuja kursseja yritysten hallitusten jäsenille. Päätoiminta on kuitenkin edistää verkostoitumista.
Boardmanilla oli aiemmin konttori Espoon Tapiolassa, mikä oli tavallaan looginen sijaintipaikka, onhan Espoo monen yrityksen kotikaupunki. Tapiolan konttorista kuitenkin luovuttiin ja siirrettiin toiminta Helsingin Kamppiin, kävelykaupungin ytimeen. Tämä on vilkastuttanut toimintaa olennaisesti.
Pitäisikö keskustassakin kaavoittaa ylöspäin?
Esimerkiksi Tukholmassa työpaikat ovat paljon voimakkaammin keskittyneet keskustaan. Tätä pidetään kaupungin vahvuutena.
Työpaikkojen keskittämistä keskustaan puoltaa myös se, että naapurikuntien työpaikkoihin tullaan lähes yksinomaan autolla.
Mutta jos yritykset hyötyvät toistensa läheisyydestä Helsingin keskustassa, luulisi niiden tietävän sen myös itse, minkä taas pitäisi näkyä halukkuutena maksaa korkeatakin vuokraa. Kuitenkin asunnoista maksetaan enemmän. Tarvittaisiin jokin positiivinen ulkoisvaikutus, ennen kuin voi mennä sanomaan, että toimiston tulee syrjäyttää asuminen, vaikka asunnoista ollaan valmiit maksamaan enemmän.
Osittain halu pakottaa keskustan tontit toimistoiksi johtuu halusta saada yritysten yhteisöverot Helsinkiin. Haluaisin nähdä nämä laskelmat. Luulen nimittäin, että vaikkapa se WSOY:n toimitalo Bulevardilla tuottaa asuntoina enemmän verotuloja kuin toimistoina.
Kun keskusta on hyvää aluetta sekä asumiselle että toimistoille ja kun hyvää aluetta toimistoille on vain pieni alue ydinkeskustassa, voidaan kysyä, oliko virhe kunnioittaa Helsingin matalaa siluettia Töölönlahdella. Aika paljon enemmän työpaikkoja olisi saatu sinne rakentamalla kunnolla ylöspäin. Mutta nämä ovat vahvasti makukysymyksiä. Nuorempi polvi tuntuu ymmärtävän pilvenpiirtäjiä paremmin, joten ennustan, että tämä politiikka tulee muuttumaan.
Voisiko toimistojen säilymistä suojella kaavan sijasta rahalla?
Takaisin ekonomistin maailmankuvaan. Jos on yleisiä syitä, miksi tonttia ei anneta tuottavimpaan tarkoitukseen, voisiko ajatella jonkin absoluuttisen määrän, jolla toimistoja suositaan; vaikkapa 1 000 €/m2. Käytännössä tämä tehtäisiin tekemällä käyttötarkoituksen muutoksesta maksullista (arvonnousun leikkaus). Silloin suhteellisen edun vähän pahoinpidellyn periaatteen mukaan toimistot jäisivät alueille, joilla asuminen ja työpaikat ovat lähes yhtä haluttuja, ja toimistot muuttuisivat asunnoiksi siellä, missä asuminen on selvästi halutumpaa kuin toimistot, kuten Bulevardille ja sen eteläpuolelle.
Keskustan erinomaisuus toimistoalueena rajoittuu aika pienelle alueelle lähellä rautatieasemaa, koska alueet Esplanadin ja Bulevardin eteläpuolella esimerkiksi eivät ole kovin hyvin saavutettavissa.
Voisi käydä myös niin, että talojen alimmat kerrokset varattaisiin toimistoille ja ylimmät asunnoille. Ei huono vaihtoehto lainkaan.
Kysymystä asunnoista ja toimistoista ei pitäisi ratkaista sitovasti ja lopullisesti yleiskaavoituksen yhteydessä, koska emme tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Voihan olla, että Espoossa ja Vantaalla opitaan kaavoittamaan kaupunkia niin, että kontaktikaupungin etuja synnyttäviä työpaikka-alueita syntyy keskustan ulkopuolellekin.
Yleiskaavan määräyksissä on jätettävä sijaa muutoksille.
Työpaikat ja asuminen pitää lähtökohtaisesti pyrkiä sijoittamaan päällekkäin ja limittäin. Tämä siksi, että kaupungista kaupungin tekevä palvelutarjonta vaatii tuekseen asiakkaita 24/7, ei ainoastaan työpäivän aikana tai sen jälkeen.
Hyvänä esimerkkinä ravintolat: ravintolat eivät pärjää ilman lounasruokailua, mutta toisaalta tuotto tehdään illalla juomien myynnistä. Sama pätee tietysti kaikkeen muuhunkin palvelutoimintaan.
Os:
”Voihan olla, että Espoossa ja Vantaalla opitaan kaavoittamaan kaupunkia niin että kontaktikaupungin etuja synnyttäviä työpaikka-alueita syntyy keskustan ulkopuolellekin.”
Espoossa on jo opittu, Otaniemen-Tapiolan alueen työpaikkaomavaraisuus on yli 100%. Se vähentää oleellisesti Helsingin Cityyn suuntautuvaa pendelöintiä.
Vantaan Tikkurila on myös kehittymässä omavaraiseksi yhdyskunnaksi.
Joukosta puuttu Itäkeskus, jonne ei edes Ksv:n Itätoimisto halua muuttaa.
Auttaisiko kunnanraja Kulosaaren sillalla..?
Kontaktikaupungin edellytys on homogeenisuus. Korkea vuokrataso toimii filtterinä joka suodattaa ydinkeskustasta ”väärät” yritykset muualle. Haluttujen hyödyllisten kontaktien tihentymä syntyy vasta sitten kun on maksettu (vuokrassa) rittävästi sellaisesta miljööstä josta väärät ihmiset on saatu karsittua pois.
Boardmanissa varmaan huomattiin että eineslihapullien syöminen sihteerien ja nörttien kanssa jossain Tapiolan toimistogettolounasruokalassa ei pidemmän päälle johda mihinkään jos vaihtoehtona on Power Lunch ydinkeskustan laadukkaammassa ravintolassa.
Se että kalleimmalla alueella toimii enemmän yrityksiä jotka saavat tulonsa verkostoitumisesta indikoi vain sitä että alueella on maksukykyisten asiakkaiden keskittymä. Tapiolassa ei ole. Sijainti toimii myös signaalina vaativien markkinoiden hyväksymästä liiketoiminnasta ja osana brändinrakennusta.
Miksi ihmeessä verkostoitumisesta elävä yritys haluaisi samalle fyysiselle alueelle yrityksiä joilla ei ole varaa edes markkinahintaiseen toimitilaan? Verkostoituminen liiketoimintana on mahdollista vain siellä missä on kannattavien yritysten hallintoa, ei jossain Tapiolan perukoilla. Tasa-arvoistamisen ideaali markkinoihin keinotekoisesti puuttumalla ei nyt vaan liike-elämässä toimi.
Yhteisövero vs. kunnallisvero.
Kumpienkin sijaan voitaisiin kerätä enemmän kiinteistöveroa. Kuitenkin yhteisövero on kiinteä ja kunta ei voi sitä muutta. Sen sijaan kunnallisveron ja kiinteistövero ovat kummatkin kunnan päätäntävallassa.
Yhteisöveroilla ei voi kilpailla.
Periaatteessa on oikea havainto, että kullakin toiminnolla on oma suhteellinen etunsa sijainnista johtuen. Mutta ongelma on, että tämä sijainti, mistä toiminto saa hyötyä on oikestaan viime kädessä kaikki se, mitä on sijainnin ympäristössä. Ja jonkin rakennuksen tai sijainnin käyttötarkoituksen muuttaminen muuttaa myös ympäristöä. Hyvä esimerkki on puisto: se lisää asuinalueen viihtyisyyttä ja siten myös tonttien arvoa, sitä enemmän, mitä lähempänä puistoa ollaan. Kaikkein arvoikkain paikka on siten oikeastaan itse puisto, joka kannattaisi siis muuttaa asuinnoksi… Puiston kohdalla on helppo ymmärtää, miksi kannattaa jokin tontti tai kortteli pitää täysin tuottamattomassa käytössä, vaikka pelkästään tähän kortteliin keskittyen saataisiin paljon enemmän hyötyä, jos puiston tilalla olisi oikeastaan mitä tahansa muuta, vaikka parkkipaikka tai huoltoasema: kokonaisuutena katsoen puisto tuo kuitenkin enemmän hyötyä naapurikortteleille kuin sen vaihtoehtoiskäyttö.
Puistoesimerkki tuntuu ehkä kaukaa haetulta, mutta sitä se ei oikeastaan ole, sillä konttoreiden, myymälöiden yms. muuttamisessa asunnoiksi on oikeastaan aivan samasta kyse, sillä asunto keskustassa on arvokas sijaintinsa takia ja olennainen osa tätä sijaintia on se, kuinka lyhyen kävelymatkan päässä on runsaasti kaikenlaista muuta toimintaa, myös työpaikkoja. Mutta jos asuntojen arvonnousu ajaa tämän kaiken muun toiminnan pois ja jäljelle jää vain asunnot, niin alkuperäinen syy, joka teki paikasta niin ihanteellisen asumiseen, katoaa. Käy täsmälleen niin kuin edellisessä puistoesimerkissä. Jäljelle jää vain keskustan tai kantakaupungin haitat, kuten pienet asunnot, hidas liikkuminen muuten kuin kävellen ja puuttuvat parkkipaikat, joita aletaan kaivata, jos lähiympäristön palvelut katoavat.
Ohimennen sanoen tämä on yksi mekanismeista, jotka ovat tehneet joistakin tiiviisti rakennetuista kantakaupunkialueista slummeja, kuten New Yorkissa Harlemista taikka nyttemmin jo muuntuneesta Greenwich villagesta. Kyse on siis niin sanotusta Nash-tasapainosta, eli yksittäisen kiinteistön kivijalkakaupat, konttorit ja kaikki muut vastaavat tilat kannattaa muuttaa asunnoiksi, kunhan naapurit vain eivät tekisi samoin. Ja slummin korjautuminen toimivaksi kaupungiksi lähtee lähes aina siitä, että alueelle aletaan saada kauppoja ja yhteisiä tiloja. (Sivuhuomiona: jos Itä-Helsingin jotkin alueet alkavat muuttua maahanmuuttajien asuttamiksi slummeiksi, tilanteen korjaaminen voi olla todella haastavaa, sillä kaupunkirakenne lähiöissä tukee todella huonosti kaupunkielämää: slummina nämä muistuttaisivat enemmän Sowetoa kuin Harlemia.)
On sitten oma asiansa, kuinka toimiva on tämänhetkinen kaavoituksen keinovalikoima: käyttötarkoitusten säätely tonteittain tai kortteleittain ei välttämättä osu asian ytimeen ollen samalla myös liian rajoittava. Eikä tietenkään konttorit taikka yleensä asemakaavoituksessa työpaikkatoiminnoiksi laskettavat toiminnot ole se olennaisin osa elävää kaupunkielämää, vaikka riittävä määrä keskiluokkaisia työpaikkoja onkin osa sitä. Ehkä viisain tapa on todella blogistin ehdottama ja Hampurin Hafen Cityssä toteutettukin säädös, jossa pohjakerrokset tulee varata kaupoille, julkisille palveluille yms. tarkemmin erittelemättä ja ylemmät kerrokset asumiseen. Järjestely on helppo ymmärtää yleisen edun mukaiseksi ja samalla myös taakka tällaisen kaupunkia elävöittävän tilan ylläpitämisestä jakaantuu tasan siitä hyötyvien kiinteistönomistajien kesken.
Kolmen sepän patsaalta kun piirtää 5 kilometrin säteen, sen sisällä 200 000 työpaikkaa. Tukholmassa 400 000 työpaikkaa. Tukholman elinkeinoelämä saa tuottavuusetua merkittävästi, kun meillä työpaikat pirstoutuu=matalampi tuottavuus
Arvonnousun leikkaus 1 000 €/m2 vai 1 000 €/ke-m2? Oletan että Osmo ehdottaa jälkimmäistä. Idea on terve, mutta leikkauksen suuruus ei ole tästä maailmasta, tai ainakin se merkitsee kertaluokan muutosta nykyiseen kaavoitusmaksukäytäntöön, jossa 1/3 arvonnoususta leikataan. Tuo 1 000 €/ke-m2 vastaa asuntoneliötä kohden noin 1500 €/hm2 koska hukkaneliöitä tulee paljon, ja silloin arvonnousua pitäisi oli 4500 €/hm2 ollakseeen linjassa nykykäytännön kanssa. Oletan että Osmo ei halua sotkea kaavoitusmaksujen yleistä korottamista tähän, se vaatisi kokonaan oman keskustelunsa.
Luku oli hihasta vedetty ja tarkoitettu esimerkiksi, mutta en ajatellut sitä kaavaa, jossa arvonleikkaus nyt toteutetaan, siis prosentteina hyödystä. Ajattelin kaavoitusmaksua, joka olisi saman suuruinen neliötä kohden kaikille, jolloin kannattavaa olisi muuttaa asunnoikksi toimistot, joissa hinanero olisi suuri eli jotka ovat asuntoina hyvin haluttuja toimistoina huonoja muttya ei niitä, joissa asuntojen markkinahinta ylittää toimistot vain vähän.
Minä en näe alueen kalleutta minään itseisarvona tässä asiassa. On niitä maksukykyisiä asiakkaita muuallakin. Boardmanin kaltaisen konsulttifirman kannattaa sijaita lähellä omia asiakkaitaan. Näppituntumani mukaan keskusta on optimisijainti rahoitus-, konsultti- ja lakialan yrityksille sekä joillekin pääkonttoreille. Näiden liiketoiminnan tuottavuus per toimistoneliö on korkea, joten kalliimmat tilakustannukset saadaan katettua.
Eihän sekään ole sattumaa, että kehä ykkönen on teknologiafirmojen valtakuntaa. Niiden tarpeet toimitiloissa ja viestinnässä ovat erilaiset.
Minä näkisin tämän asian niin, että kaupunkisuunnitelijan silmissä pellolle rakennettavalla automarketilla tai laajamittaisella toimistojen asunnoiksi muuntamisella voi olla monenlaisia ongelmallisia seurauksia kaupunkialueen kehitykselle. Saattaa olla perusteltua muuttaa keskustan toimistoja asunnoiksi, mutta on minusta heikkoa argumentointia sanoa, että toimistoja pitäisi muuntaa asunnoiksi jo pelkästään sen takia, että asunnoista ollaan valmiita maksamaan enemmän. Tai sitten voisi aivan yhtä hyvin sanoa, ettei kaupunkisuunnittelijoiden pitäisi puuttua millään tavalla automarkettien rakenamiseen, jos joku on valmis niitä rakentamaan.
En myöskään uskaltaisi väittää, että jonkinlaisia kasautumisetuja saadaan pelkästään kantakaupunkimaisessa ”kontaktikaupungissa”, tai että ne olisivat ainakaan useimmilla toimialoilla merkittävästi suuremmat kantakaupungissa kuin toisenlaisessa toimistokeskittymässä. Enkä niin ikään ihan hahmota, miksi keskustan erinomaisuus toimistoalueena rajoittuisi erityisen pienelle aluelle.
Sinänsä kyllä ansiokasta pohdintaa Osmolta ja siitä on helppo olla samaa mieltä, että määräyksissä on jätettävää tilaa myös muutoksille.
Sitten vaan merta täyttämään… Toisaalta 5 kilometrin matka linnuntietä ei kerro mitään ajallisesta etäisyydestä: Tukholmassa matka keskustasta linnuntietä 5 km päähän voi viedä 2 kertaa niin kauan aikaa kuin Helsingissä keskustasta linnuntietä 10 kilometrin päähän.
Tukholmassa myös on 2 kertaa enemmän asukkaita. 5 km Kolmen Sepän patsaalta suoraan etelään on hajaallan muutamia ulkosaaria ja siten aava meri.
Lisää työpaikkoja vain keskustaan. Myös insinööreille, koska heidät on opetettava kulkemaan julkisilla eikä vain rakastamillaan autoillaan.
Todettakoon nyt kuitenkin, että jos automarketin pitäisi itse maksaa edes murto-osa siitä moottoritieliittymästä jonka vieressä se on, sitä tuskin koskaan rakennettaisiin. Tontit muuten on noissa paikoin lähes ilmaisia, koska motarin varteen ei oikein muuta saa rakentaa.
Mutta joka tapauksessa, automarkettimarkkina on Hesingissä saturoinut. Niillä on oma asiakaskuntansa joka ilmeisesti niistä pitää, mutta heille on jo kaupat rakennettu. Ei tästä tarvitse enää stressata.
O.S. kirjoitti: ”Todistustaakka on yhä sillä, joka haluaa vastustaa ajatusta, että oikea käyttötarkoitus on se, mistä maksetaan eniten.”
Oikea?
Otetaanpa esimerkki Havis Amanda -patsaan ympärille rakennetusta, muistaakseni noin vuosi sitten pystytetystä hotellihuoneesta, josta hotellivieraat tiettävästi maksoivat enemmän, kuin patsaan katselijat sen ympärillä ennen hotellihuonetta tai sen purkamisen jälkeen. Jo tämä yksi esimerkki riittää mielestäni osoittamaan vääräksi Osmon ajatuksen rahasta oikean ja väärän kelvollisena mittana. Raha voi olla myös pahasta!
On mielestäni hyvä ja tärkeäkin asia, että patsas on taas kaikkien kaupunkilaisten ja turistienkin nähtävillä. Onko Osmo kenties asiasta eri mieltä?
Kaavoittajat ja kunnat ovat tainneet edistää tähän mennessä toteutuneita automarketteja varsin aktiivisesti. En usko, että K, S ynnä muut ovat rakennelleet jättilaatikoiden vaatimia liittymiä ja infrastruktuuria paljoakaan omalla kustannuksellaan.
No, Hafen Cityssä on helppo ymmärtää linjaus senkin takia, että Elben pinta voi tulvavuoksen aikaan nousta useita metrejä korkeammalle, ja siksi alakerran myymälät ja toimistot varustetaan tiiviillä tulvaseinillä. Pienempi vahinko se on, että kahvila joudutaan muutamaksi päiväksi sulkemaan tulvan takia kuin että joku joudutaan hätämajoittamaan, kun asunto jäi tulvan kouriin. Ei siinä ensisijaisesti ole kyse elävöittämisestä, ehkä elinkelpoisuudesta mieluummin.
Muuten itse asiasta voi kommentoida, että oma suosikkikaupunkialueeni on Tukholman Södermalm, jossa suurkorttelien palvelutaso kahden alimman kerroksen liiketilojen ansiosta on älyttömän hieno. Tällaista kaupunkikeskustaa Helsingissäkin tarvittaisiin lisää, ja paitsi ydinkeskustassa, myös laajemmin aluekeskuksissa.
Yrityksille keskeisestä sijainnista on imagollista hyötyä – tämän merkitystä voi olla joskus vähän hankala mitata rahassa – yritys ei maksa sen enempää tonttivuokraa kuin aikaisemminkin, mutta voi saada vakuutettua jonkun kansainvälisen sijoittajan ja työllistää kaupunkiin 100 henkilöä lisää. Ja nämä ihmiset taas tuovat kaupunkiin rahaa, piristävät kauppoja ja liike-elämää keskustan tuntumassa.
Imagon merkitystä voi olla vaikea mitata rahassa, mutta jokainen yrityselämää seurannut tietää että se on todellinen, suorastaan kriittinen asia.
Näkisin siis itse, että toimitilojen kaavoittaminen keskustaan on välttämättömämpää nimenomaan kansainvälistyvien yritysten kannalta – pelkkä toimitilasta maksettava vuokra kun ei suoraan kerro sitä hyötyä mikä yrityksestä on kaupungin ja koko Suomen elinvoimalle. Ei ole mitenkään sattumaa, että monilla suurilla yrityksillä on toimitilat aivan Helsingin keskustan lähellä, koska se on Suomen paras sijainti – yrityksen toimipisteitä toki voi olla ympäri maailmaa, mutta pääkonttorin sijanti on monelle tärkeää – myös kasvuyrityksille.
Mistä tiedät, että insinöörit eivät käytä julkisia kulkeuvälineitä.
En sano, että edesmennyt enoni, dipl.ins. Paavo Velander olisit ollut tyypillinen tapaus: kun hän oli Yleisradion tekninen apulaisjohtaja, hänellä oli virka-auto, koska hän joutui työnsä puolesta käymään radion linkkiasemilla eri puolilla maata. Kun hänestä tuli tekninen johtaja, hän luopui siitä ja kulki bussilla työpaikalleen. Joskus harvoin yhtiön autonkuljettaja toi hänet myöhäisistä kokouksista kotiin.
Insinööri joutui ajjoutuu suein lähtemään saitille.
Vanhanajan herrasmiesinsinöörit jollainen sinun esimerkkisi oli osasivat käyttää.
Nykyajan nörtti-insinöörille jotka käytännössä ovat pidemmän ammattikoulun käyneitä on täysin vieras ajatus. Siksi heille tarkoitetut työpaikatkin ovat moottoriteiden varsilla eikä kaupunkien keskustoissa.
Tukholma on väkiluvultaan Helsinkiä n. 50% suurempi, ei sentään 100% suurempi.
Tukholmaa on jostain syystä kuitenkin aina rakennettu kuin se olisi Helsinkiä vähintään kaksi kertaa suurempi: Tuo Töölönlahden alue esimerkiksi voisi ihan hyvin olla vaikka Jyväskylän keskustasta; ei Tukholman, Kööpenhaminan tai Oslon keskustasta. Kamppi-Töölönlahti -alueelle olisi voitu kaavoittaa kolminkertainen määrä kerrosalaa ilman sen kummempia kaupunkikuvallisia haittoja. Mutta näköjään Suomen keskeisimmälle paikalle ei voi rakentaa kuin max 6-kerroksisia taloja lähiöväljyydellä.
Samoin perinteiset työpaikka-alueet, kuten Kaartinkaupunki, Esplanadin tason eteläpuolella ovat melkoisessa liikenteellisessä motissa, kun julkinen liikenne pääosasta pk-seutua yltää vain Kamppiin ja Rautatientorille. Sen seurauksena toimistoja muutetaan takaisin asunnoiksi.
Näköjään niitä työpaikkoja ei hirveästi haluta Helsingin keskustaan.
EWoköhän vähän siipu siitä mitä tekee. Jossain vaiheesa huomaa, että autolla ajaminen ei ole kivaa.
DI-tuututni oli nokian kehityspäällikkö. Omakotialon tontin valintaan vaikutti ratkaisevastai se, että bussi kulki oven edestä Westendion liittymään, josta käveli nopeasti Keilaniemeen.
Kaavoituksella ei ratkaista ongelmaa – se on ongelma.
Kaavoitus ei ole ongelma. Se on apuväline. Ongelma ovat kaavoittajat ja wannabe-kaavoittajat eli jälkimmäiset ovat jotain poliitikonretkuja, jotka luulevat osaavansa suunnitella. Kaavoituksen saisi jättää ammattilaisille.
Kaiken järjen mukaan tuolloin käynnistyy täysin vastakkainen prosessi: Kun jollakin alueella on hirvittävästi potentiaalisia asiakkaita, mutta ei ainuttakaan kahvilaa taikka ravintolaa, niin johan niitä kannattaa perustaa sinne.
Tässäkin toimii sama logiikka: kahvila kannattaa perustaa vain, jos kaikki naapurit eivät perusta kahvilaa. Parturi kannattaa perustaa vain, jos kaikki naapurit eivät ala partureiksi jne.
Juuri näin, mutta miksi sitten päättäjät ilmeisesti pyrkivät kaavoituksella(?) estämään (tai tekemään vaikeaksi) sen ensimmäisen ja toisenkin, joilla voisi olla menestymiseen parhaat edellytykset?
Onko niin, että, jos antaa yhdelle luvan, se pitää sen jälkeen suoda kaikille muillekin halukkaille? Jos luvan saa vain harva, lienee tuossakin myös melkoinen riski. Kaikilla yrittäjillä ei ole bisnesideoidensa ajatus ja toteutus ehkä ihan kohdallaan, ja toisaalta myöskään kaupunki ei ehkä vieläkään osaa hoitaa kaikkia kilpailutuksiaan järkevästi tässä, usein hankalan tuulisessa kaupungissa, Suomenlahden rannalla, missä olosuhteet ovat monilta osin kovin erilaiset kuin esim. Mississippi-joella.
Myös puistojen ja torien tieltä on purettu taloja, aikanaan mm. Central Parkin tieltä New Yorkissa, ja uudempana esimerkkinä Barcelonassa useiden pienempien puistojen ja torien tieltä. Tarkoituksena on ollut tehdä ”liian tiiviistä” kaupungista viihtyisämpi.
Suomessa ajatus tuntuu olevan, että kerran kaavoitettu ja rakennettu on ikuista. Meillä kaupunkikulttuuri on vielä niin nuori.