En tiedä, onko mikään ongelma, että tytöt valtaavat huippulukiot. En tiedä tätä siksi, että ei ole mitään tutkimusta, joka osoittaisi, että lahjakas oppilas oppisi paremmin lukiossa, jossa muutkin ovat lahjakkaita. Helsingin parhaisiin lukioihin kuitenkin tullaan todella pitkien ja hankalien matkojen päästä (eikä makseta Helsingille koulutuksesta mitään), joten monissa perheissä uskotaan, että nuori saa paremmat eväät elämäänsä lahjakkaiden oppilaiden lukioissa.
Eräitä näkökohtia:
Testi mittaa huonoutta eikä hyvyyttä. Ressun lukioon keskiarvoraja oli viime keväänä 9,5. Vähintään puolet numeroista piti siis olla kymppejä. Yhtä yhdeksikköä kohden piti olla yksi kymppi, mutta yhden kasin kumoamiseen tarvittiin kolme kymppiä ja seiskan kumoamiseen viisi. Jos sai kutosen vaikka ruotsista, ei ollut enää teoreettisiakaan mahdollisuuksia. Sillä, että oli huippuhyvä jossain aineessa, ei ollut merkitystä, koska tuossa joukossa kymppi oli norminumero, eikä sitä parempaa voinut saada. Asteikko on siis poikki yläpäästään. Pitää olla sekä yleislahjakkuus että kykenevä keskittymään sellaiseenkin, mistä ei ole motivoitunut. Einsteinilla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia.
En tiedä, suosiiko tämä mittausvirhe tyttöjä vai ei, mutta vääriä oppilaita se joka tapauksessa suosii. Jos olisi valtakunnan kohtalonkysymys valita parhaat oppilaat huippulukioihin, testiä muutettaisiin niin, että kympin yläpuolella olisi vielä ainakin 11 ja 12 ja niin, että kaksi huonointa arvosanaa saisi jättää ulkopuolelle.
Pääsykriteeri sukupuolittunut? On esitetty epäilyjä, että sovellettu keskiarvo kriteeri ei mittaa osaamista ja lahjakkuutta oikein vaan suosii tyttöjä. Tämän asian tutkiminen olisi helppoa. Tutkitaan tyttöjen ja poikien menestystä lukiossa selittäen sitä kahdella muuttujalla: peruskoulun päättötodistuksen keskiarvolla ja sukupuoli-dummylla. Tutkitaan siis toisin sanoen sitä, pärjäävätkö samalla keskiarvolla lukioon tulleet tytöt ja pojat yhtä hyvin. Jos pärjäävät, testi on sukupuolen suhteen neutraali. (Dummy-muuttuja ei saa tilastollisesti merkitsevää kerrointa) Jos toinen sukupuoli pärjää paremmin, kumpi vain, pääsykriteeri on sukupuolittunut.
Tietoni ovat erittäin vanhoja eivätkä siten enää päteviä, mutta aikanaan tutkimme tätä tilastotieteen laitoksella vertaamalla pääsykoetuloksia ja opintomenestystä keskenään. Siinä oli selvä ero niin, että miehet menestyivät opinnoissa yhtä hyvillä pisteillä sisään päässeitä naisia paremmin. Joko yliopisto-opinnoissa oli jotain miehiä suosivaa tai pääsykokeissa naisia suosivaa. Tätäkin voisi tutkia.
Murrosikä. Ilmiselvä syy tyttöjen parempaan menestykseen peruskoulun lopulla on murrosiän erilaisessa ajoittumisessa ja siinä, että murrosikä taannuttaa poikia pahemmin kuin tyttöjä. Tämä ei ole vain sukupuoliongelma. Myös saman sukupuolen sisällä murrosikä vaihtelee suuresti. Ajatelkaamme kahta henkilöä’, vaikkapa Mattia ja Pekkaa, jotka 25-vuotiaina ovat täsmälleen yhtä lahjakkaita, mutta Matti oli peruskoulun ysillä keskellä pahinta murrosikää, joka Pekalla oli jo ohi. Niinpä Pekan tie johti yliopistoon ja Matin suolakaivokseen. Ihmisten lajittelu 15-vuotiaana on täysin kohtuutonta niitä kohtaan, joiden murrosikä ajoittuu myöhemmäksi.
Tyttöjen ja poikien osalta biologisten erojen vaikutusta voisi lieventää sillä, että tyttöjen oppivelvollisuus alkaisi vaikkapa puoli vuotta aiemmin kuin poikien. Tyttöjen ikäluokka menisi poikki heinäkuusta, kun se pojilla menisi poikki tammikuusta. Silloin tytöt ja pojat olivat kehitysasteella lähempänä toisiaan.
Toisiaan vastaamattomat todistukset
Helsingin huippulukioihin tullaan paljon ympäri maata. Muualta tulevien on helpompi päästä sisään, koska kymppi ei kaikissa kouluissa ole sama asia. Tätä on jopa tutkittu. Helsingin peruskouluissa samaan numeroon vaaditaan paljon enemmän osaamista kuin joissain muissa peruskouluissa. Ero voi olla jopa kaksi numeroa. Tässä ei kuitenkaan ole erilaista kohtelua tytöille ja pojille.
Osmo: “…monissa perheissä uskotaan, että nuori saa paremmat eväät elämäänsä lahjakkaiden oppilaiden lukioissa.”
Harvemmin vanhemmat valitsevat lukiota, vaan kyllä yleensä valinnan tekee nuori itse. Vanhemmat korkeintaan asettavat rajoituksia sille, kuinka kaukana lukio saa sijaita (lähinnä kustannusten takia). Yksi omista lapsistani kävi Ressun lukion. Ennen kuin hän ilmoitti pyrkivänsä sinne, meille vanhemmille ei kertaakaan tullut edes mieleen Ressu mahdollisena lukiovaihtoehtona.
Pääsyynä Ressuun hakeutumiselle hänellä oli toive saada kerrankin olla ihan tavallinen oppilas muiden joukossa. Sen toiveen Ressu toteuttikin hyvin. Lapselle ja nuorelle on raskasta olla aina se porukasta poikkeava.
Kirjoitinkin “perheissä”, koska en halunnut ottaa kantaa, kuka päätöksen tekee. Se nuorikin kuuluu perheeseen.
Poikien puolta ei pidä kukaan. Nyt keväällä 2020 taas ylioppilaista vain neljäsosa poikia.
Olen näitä uutisia lukiessani miettinyt sitä, että että joko koulujen oppisisällöissä ja/tai arvioinneissa on jotakin vikaa tai sitten lukioihin ja yliopistoihin valitaan opiskelijat huonoilla kriteereillä.
Naisethan pärjäävät hyvin, kun mitataan koulumenestystä arvosanoilla ja kun mitataan esim. naisten osuuksia ylioppilaista tai maistereista. Sitten alkaa työelämä ja naiset eivät enää pärjää — ainakaan jos kova palkka ja urakehitys ovat tavoittelemisen arvoisia. Mistä tämä ristiriita johtuu?
Osmo: “pärjäävätkö samalla keskiarvolla lukioon tulleet tytöt ja pojat yhtä hyvin. Jos pärjäävät, testi on sukupuolen suhteen neutraali.”
Tässä on toki se ongelma, että lukiossakin on luultavasti samalla tavalla sukupuolittunutta arviointia. Naisopettaja siis pyöristää kiltin tytön kurssiarvosanan ylös ja ikävän pojan alas. Yo-kirjoituksissa tätä ei kai sentään enää ole. Jokos yo-kirjoitukset muuten tehdään peitenumeroilla, niin kuin pääsykokeet ja tentit yliopistolla.?
“Ei ole mitään tutkimusta, joka osoittaisi, että lahjakas oppisi paremmin lukiossa, jossa muutkin ovat lahjakkaita.” Oletko tutustunut taloustieteen peer effects ‑kirjallisuuteen? Tulokset eivät toki täysin yksiselitteisiä.
Ks esim http://gregmankiw.blogspot.fi/2006/06/peer-effects-in-education.html?m=1
Toki olen samaa mieltä, että nykyinen systeemi on huono, mm. Mainitsemistasi syistä
Osmo:
“Tutkitaan tyttöjen ja poikien menestystä lukiossa selittäen sitä kahdella muuttujalla: peruskoulun päättötodistuksen keskiarvolla ja sukupuoli-dummylla. Tutkitaan siis toisin sanoen sitä, pärjäävätkö samalla keskiarvolla lukioon tulleet tytöt ja pojat yhtä hyvin”
Millä sitä lukiomenestystä mitattaisiin? Eiks ihan samalla perusteella olis hölmöä mitata lukiomenestystä pelkästään keskiarvolla kuin on hölmöä käyttää sisäänpääsykriteerinä pelkkää keskiarvoa?
Keskiarvon rinnalle sisäänpääsykriteeriksi voisi ottaa vaikka amerikkalaistyylisen älykkyystestin. Se tarjoaisi väylän niille, joiden lahjakkuus ja/tai motivaatio ovat kapeammin keskittyneet.
En tiedä onko kyse ylipäänsä peruskoulun ja lukion erosta, mutta kyllä ainakin itselläni motivaatio läksyjen tekemiseen ja opiskeluun kasvoi merkittävästi kun lukiossa kaikilla oli korkea tavoitetaso (mistään 9,5 keskiarvon “eliittilukiosta” ei ollut kyse, vaikka lukioni keikkuukin listojen ylimmässä desiilissä), ja suhtautuminen opiskeluun positiivinen. Siis ainakin johonkin rajaan asti muiden oppilaiden osaamistaso vaikuttaa opiskelumotivaatioon ja todennäköisesti myös tuloksiin.
Voi toki olla, että taso on riittävän korkea kaikissa Suomen lukioissa, ja ongelma on enemmän peruskoulun puolella.
Lukioiden hyvyyden mittarina se, kuinka moni erittäin paljon kymppejä saanut lukioon haluaa ei ole kovin hyvä jo siksi, että se ei mittaa lainkaan sitä, mitä lukiossa tehdään oppilaalle.
Pitäisikin katsoa opiskelijan menestystä ylioppilaskirjoituksessa, tai oikeammin, sitä menestystä ylioppilaskirjoituksissa joka ei selity aiemmalla oppimenestyksellä. Tähänkään ei kuitenkaan todistuksista oikein ole, koska niissä on tuo yläpäästä katkaiseminen mittarina.
Joissain maissa järjestetään standardoituja testejä yläasteen jälkeen. Jos meillä olisi yläasteen päättökokeet, jotka saa uusia kerran, niin tämä tasoittaisi huomattavasti eroja noissa ilmiöissä joita kuvailet, sillä jos murrosikä on pahassa vaiheessa ensimmäisellä yrityksellä, voisi kokeen uusia myöhemmin.
Tarvittaisiin myös mekanismia, jolla opintomenestystä yliopistoissa voisi arvioida vähän paremmin. Nythän meillä on vain yliopistojen sisäiset mittarit, muttei mitään ulkoista. Esimerkiksi tekniikan, lääketieteen, jne alalla ammattiliitto voisi järjestää standardit osaamiselle niin, että yliopiston laatua voisi mitata näillä standardeilla.
Ei sillä, että olisin sitä mieltä, että valtion ja kuntien pitäisi jotenkin panostaa tällaisiin systeemehin. En usko että siitä seuraisi muuta kuin erilaisten hallinnollisten sekoilujen ja härdellien paisuminen ja päivystävien feministien poru siitä miten mittarit sortaa naisia.
Tuo arvotettu hakeminen voisi olla oikeasti ihan fiksu systeemi, eli voisi jättää huonoimman tai kaksi huonointa arvosanaa pois hakiessaan lukioon.
Toki koko “huippulukio” ‑systeemi on tällä hetkellä kovasti vääristävä kuva. Lukio kun tässä maassa ei nykyään takaa enää yhtään mitään, vaan toimii vain välivaiheena jatko-opinnoille.
Ennen kaikkea meidän pitäisi hyväksyä se malli, että 16-vuotiaana ei nykyään enää tarvitse valita uraa. Toisen asteen ja korkeakouluopintojen aloittaminen, lisääminen ja jatkaminen pitäisi tehdä huomattavasti helpommaksi. *köhperustuloesimköh*
Minua jotenkin aina itseäni ottaa päähän, että meitä poikia pidetään jotenkin automaattisesti vähän huonompina koulunkäyjinä. Itse menin lähilukioon 9,5 keskiarvolla vain siksi, että minulle koulunkäynnillä ei ollut silloin mitään merkitystä. Halusin lukioon, mutta en tiennyt edes miksi. Vahingossa päädyin yliopistoon lukemaan ihan muuta kuin piti enkä tiedä vieläkään mitä aion isona. Tuskin silloin lukioikäisenä Ressu olisi sen enempää auttanut minua tässä asiassa.
Mahdollisuudet elinikäiseen kouluttautumiseen ja alanvaihdoksiin helpommiksi ja paremmiksi, jolloin se “huippulukion” merkitys entisestäänkin kavenee.
Ja suosikki-inhokkini (suomi tarvitsee paremman sanan petpeeve käännökseksi) abipisteet korkeakouluissa. Niistä eroon samantien.
Se, millä tasolla oppilaat, sillä tasolla keskustelu ja opetus. Paras tilanne tietenkin olisi, että muut luokassa olisivat hitusen välkympiä kuin itse. Jos muut ovat selvästi tyhmempiä, se on surkuteltava tilanne.
Yhtälössä ei kai ole muita muuttujia: oppiminen on opetuksen ja keskustelun funktio (itseopiskelukin luultavasti korreloi niiden kanssa positiivisesti).
Tasoryhmittely olisi kaikkein yksinkertaisin tapa varmistaa se, että menestymme tulevaisuudessa.
Peruskoulun päättötodistukseni keskiarvo oli 9,6, mutta menin lähilukioon, jonne olisi päässyt 6,9:n keskiarvolla. En verkostoitunut lukioaikana tulevien päättäjien kanssa, mutta sain hyvät valmiudet akateemisiin opintoihin ja pian valmistun tohtoriksi.
Soininvaaran kirjoitus on sentään edistystä moniin muihin verrattuna siinä mielessä, ettei siinä hyökätä tyttöjä ja naisia vastaan. Me hyvin koulussa menestyneet olemme sentään sukupuolineutraalisti enää vääriä oppilaita. 😉
Eikö ongelma kuitenkin ole, että Suomessa ei saada opetettua ajoissa pojille ja miehille, että menestyksen eteen pitää tehdä työtä. En väitä, etteikö Soininvaaran ehdottama koulualoitusiän myöhennys voisi myös toimia, mutta jos pojilta ei vaadita samaa kuin tytöiltä, on turha odottaa menestystäkään.
Suurin syy tyttöjen suuren osuuteen huippulukioissa ja yliopistoissa on minusta nimenomaan älyllinen kypsyminen, joka tapahtuu pojilla useita vuosia myöhemmin kuin tytöillä. Älyllisesti olisi reilumpaa jos pojat aloittaisivat koulun pari vuotta tyttöjä myöhemmin.
Toki ne pojat, jotka ovat pärjänneet koulussa, kyllä vetävät sitten myöhemmin kypsyessään _keskimäärin_ merkittävästi kaulaa niin tieteessä kuin yritysmaailmassakin.
Vaikka sillä missä lukiossa käy koulua nyt ei ole paljonkaan merkitystä jos on vähän lahjakkaampi. Lukion oppimäärä on aika triviaali ja sen omaksuminen vaatii sitä että on kinnostunut sekä lukee läksyjä tai laskee omalla ajallaankin ja sen voi tehdä missä vaan.
Peruskoulussa annetaan tutkitusti tytöille parempia numeroit samoilla tiedoilla. Ovat kai käytökseltään parempia. Oikeasti koulu on jotenkin rakennettu tyttöjen oppimismenetelmiä varten. Muutama vuosi sitten oli uutisissa ‘palikkatesti’, eli pura ja kokoa jotain. Suomi oli ainoa maa jossa tytöt oli parempia kuin pojat.
Huippulukioita pitää varmaankin saada lisää, jotta yhä useampi mahtuu mukaan.
Tämä onnistuu perustamalla erikoistuneita lukioita ja linjoja joiden sisäänpääsykriteerejä painotetaan s.e. valituiksi tulevat juurikin ne 11 ja 12 oppilaat. Tarkoittaa siis pääsykokeita ja ei-kiinnostavien aineiden jättämistä huomiotta.
Peruskoululta tämä tietysti edellyttää että tunneilla on saatavilla sellaista opetusmateriaalia jonka voi antaa normisisältöön ikävystyville oppilaille jotta eroja nykyisten kympin oppilaiden välille ylipäätään pääsee syntymään.
Entä erikoislukiot? Musiikkilukio niille, jotka ovat yli kympin päteviä musiikissa. Pojille heidän rytmiinsä suunniteltu poikakoulu. Pikatahtinen yleislukio niille, jotka kykenevät oppimaan nopeasti ja laajasti.
En tiedä huippulukioista, mutta vähemmänkin huipuissa lukioissa saattaa olla, ja ainakin aiemmin on ollut, poikkeuksellisen hyviä opettajia. Tiedän erään (vieläpä pieneltä paikkakunnalta), jonka oppilaat ovat aivan huikeasti yliedustettuina ko. alan tohtorikunnassa.
Sitten taas huono lukio-opettaja voi tappaa isolta osalta oppilaistaan kaiken kiinnostuksen opetettavaan aineeseen.
Osittain tämä on kiinni siitä, että naiset lähtevät paljon vähemmän opiskelemaan aloja, jotka luovat edellytyksiä kovalle palkalle ja urakehitykselle, esimerkiksi tekniikkaa. Tämän ilmiön syistä voisikin sitten aloittaa oman keskustelun.
Toiseksi perheen perustaminen on vielä nykyisinkin aikamoinen ongelma naisen urakehitykselle. Jo ennen lasten saamista työnantajat palkkaavat naisia nihkeästi pysyviin työsuhteisiin, kun pelkäävät heidän jäävän pian äitiyslomalle. Äitiyslomien aiheuttamat katkot vaikeuttavat urakehitystä. Ja kyllä monelle naiselle käy sitten niinkin, että ei vain yksinkertaisesti halua tehdä kovan urakehityksen usein vaatimia 50–60 tunnin työviikkoja, vaan haluaa käyttää ennemmän aikaa myös lasten kanssa.
Toki muitakin syitä löytyy, mutta nämä selittävät jo aika paljon.
Osmo: “Jos sai kutosen vaikka ruotsista, ei ollut enää teoreettisiakaan mahdollisuuksia.”
Mihin matematiikkaan tämä väite perustuu? Tietääkseni peruskoulun päättötodistuksessa on ainakin 12 lukuaineiden keskiarvoon laskettavaa ainetta (enemmänkin, jos on vapaavalintaisia kieliä). Vaikka ruotsista olisi 5, niin on silti mahdollisuus saada 9,5:n keskiarvo, jos muista aineista on yksi 9 ja muuten kymppejä.
Se on toki totta, että monessa aineessa ei voi olla huono.
Elämässä tuntuu olevan mutkia, joita ei maalaispoika ymmärrä kas, kun kotikunnassa perustettiin kunnan rahoittama keskikoulu ja Evakkoreki halusi miehittää sen täyteen menetetyn Karjalan kannaksen muistoksi. Kuin ihmeen kautta pääsin mukaan keskikouluun kas, kun joku Kanga-poppoo halusi Helsinkiin ja niille piti ostaa asunto Tarkka-ampujan kadulta. Rahalla saa ja hevosella pääsee.
Mä veikkaisin että syynä on ero kaikenlaisessa kypsymisessä ja tasaantumisessa, paitsi nimenomaan siinä älyllisessä kypsymisessä. Älyllisestihän pojat pärjää yläasteiässä vaikka kuinka hyvin sellasissa asioissa mitkä niitä kiinnostaa, kuten vaikka strategiapelit netissä.
Osmo: “Helsingin peruskouluissa samaan numeroon vaaditaan paljon enemmän osaamista kuin joissain muissa peruskouluissa.”
Onko todella niin, että Helsingin eri yläkouluissa vaaditaan kaikissa systemaattisesti samaan numeroon enemmän kuin muualla Suomessa? Uskon kyllä, että vaatimustasossa on eroja, mutta epäilen niitä olevan saman kaupungin eri koulujen välillä. Omien lasteni yläkoulussa (Espoossa) kiersi oppilaiden keskuudessa sitkeästi sellainen huhu, että koulusta naapuriyläkouluun siirtyneillä koulukavereilla keskiarvo nousi heti numerolla ilman, että osaamisessa tapahtui muutoksia. En tiedä, pitikö huhu paikansa, mutta ainakin omilla lapsillani lukion ensimmäinen jakso tuntui olevan lähinnä kertausta toisin kuin monilla muista yläkouluista tulleilla luokkakavereilla.
“En tiedä, onko mikään ongelma, että tytöt valtaavat huippulukiot.”
Ehkä juuri tuo ei ole ongelma, mutta ainakin kaksi muuta ongelmaa kyllä on.
1. Tytöistä mitä lie 60 % menee lukioon ja pojista 40 %. Tämä aiheuttaa sen, että lukioon pääsee tyttöjä, jotka ovat vähemmän älykkäitä kuin paras 10 % niistä pojista, jotka jäävät lukion ulkopuolelle. Näin ko. poikien kapasiteetti jää hyödyntämättä optimaalisella tavalla. Oletan tässä että tytöt ja pojat ovat yhtä älykkäitä.
2. Edelleen ylioppilastytöistä suurempi osa pääsee korkeakouluihin kuin pojista. Tästäkin seuraa poikien kapasiteetin vajaakäyttöä.
–» Työelämässä sitten esim. yliopistoista valmistuneet miehet ovat keskimäärin älykkämpiä kuin naiset, onhan miehiä päässyt yliopistoon paljon valikoidumpi porukka. Tästä seuraa illuusio siitä että miehiä suositaan työelämässä.
Tämä ei ollut Soininvaaran pointti, vaan (i) ohimenevä kehitysvaihe jossa oppilasta X ei kiinnosta ei menestys eikä työnteko tuppaa osumaan samaan aikaan peruuttamattomien valintijen kanssa; ja (ii) lukioonpääsy vaatii sitä menestyksen eteen tehtävää työtä tasaisesti kaikilla aloilla.
Lisäksi pyydän kohteliaimmin saada olla eri mieltä väitteen ‘menestyksen eteen pitää tehdä työtä’ kanssa yleispätevänä ja kaikenkattavana kriteerinä — noin keskimäärin tilastollisesti väite varmaankin pitää paikkansa. Tulkitsen väitteen sävyksi ja piilomerkitykseksi ‘menestyksen eteen täytyy pakottaa itsensä tekemään sellaista työtä joka itsestä tuntuu vaikealta ja vastenmieliseltä’.
Eivät kuitenkaan kaikki vaan joillakin voi motivaatio mennä esim inttivaiheessa tai opiskelun alussa, tai sitten keskittyy vääriin asioihin tai laittaa riman liian korkealle että ei pääse yli kuin rimaa hipoen. Kaikki on kiinni henk. kohtaisista ominaisuuksista ja onnistumisista, ja siihen ei aina vaikuta sukupuoli.
Arvosanoihin vaikuttaa opettajan käsitys oppilaan temperamentista ja tämä käsitys on sukupuolittunut. Toki temperamentiltaan ‘väärä’ tyttö saa myös huonomman numeron.
Liisa Keltikangas-Järvinen havainnollistaa ilmiötä opettajaopiskelijoille kuvaamalla tapausta, jossa arvioija pudotti gradun arvosanan kiitettävästä välttäväksi, koska vaikka itse työ oli kiitettävä, niin kokonaisuus työskentelytyyli mukaan luettuna oli liian heikko. Ei keskittynyt graduun vaan teki kaikenlaista muuta, ei vaikuttanut motivoituneelta, häiritsi muita ravatessaan koko ajan kirjastossa kirjoja hakemassa, oli ajoittain avoimen tympääntynyt koko yliopistoon jne. Herättää aina opiskelijoissa protesteja käsittämättömän epäoikeudenmukaisena. Kaikki tarinaan sijoitetut arvosanaa laskevat perusteet on poimittu koulun arvioinnin ohjeista.
Seuraa karkea yleistys. Ken ahdistuu sellaisista, sulkee nyt silmät.
Koko ikänsä kiltiksi kasvatettu keskivertotyttö on paljon mukautuvampi koulun asettamiin vaatimuksiin kuin piloille ymmärretty (“pojat ovat poikia”) keskivertopoika. Tavallisessa yläasteikäisten ryhmässä tyttöjen ja poikien ote työhön ovat kuin yö ja päivä. Tytöt myös kaipaavat enemmän ulkopuolista (opettajan) validointia kuin pojat.
Keskiverto-oppilaiden enemmistö viime kädessä päättää sosiaaliset normit, jotka ovat voimakkaasti sukupuolikohtaisia. Lahjakkaan tytön on paljon helpompi hyödyntää luontaisia kykyjään kuin lahjakkaan pojan, koska tyttöjen sosiaalisessa normissa on suurempi hyväksyntä vakavalle koulunkäynnille kuin poikien normissa. Lahjakkaatkin pojat ilmaisevat usein suorastaan julkeasti sen, jos heitä ei satu jokin asia kiinnostamaan. Sillä todistellaan vertaisryhmälle, että ei tässä nyt ihan täysiä hikipinkoja olla, vaikka Linux, Star Trek ja MtG muuten kiinnostavatkin.
Koulukurin höltyminen heikentää erityisesti poikien asemaa. Kun pojille sallitaan aina enemmän ja enemmän kaikenlaista asiasta lipsumista, tarttuu tämä osittain myös lahjakkaisiin poikiin. Ei toki kaikkiin, mutta tarpeeksi moniin kuitenkin, jotta tuo 9,5:n keskiarvo jää saavuttamatta, vaikka siihen olisi periaatteessa rahkeita. Jos “huippulukioiden” sukupuolijakaumaan halutaan vaikuttaa, on pojilta vaadittava enemmän. En pidä oikeana tyttöjen rankaisemista heidän säntillisyydestään.
Lukiossa ei kuitenkaan opeteta mitään niin ihmeellistä, mikä perustelisi suomalaisten nykyisen obsession “huippulukioista” ja siitä, kuinka paljon yli kymmenen laudaturia tämän kevään kovin pakkoneurootikko on kirjoittanut. Lukion tärkein tehtävä maan lahjakkaimmalle 20%:lle on tuottaa kelpoisuus niihin yliopisto-opintoihin, jotka nyt sattuvat kutakin kiinnostamaan, ja tämä onnistuu keskivertolukiolta aivan hyvin. Nämä lahjakkaimmat 20% ovat silti kuitenkin vain kolmasosa kaikista lukion käyvistä.
Samaten on “huippulukioiden” sukupuolijakaumasta kohkaaminen aika tarpeetonta, vaikka sosiaalisista syistä toki toivoisi, että molempia sukupuolia olisi kaikkialla vähintään noin 40–60 ‑suhteeessa.
Oma keskiarvoni yläasteelta päästessä oli muuten noin 7,5. Aika moni asia ei silloin kiinnostanut.
Nykyisen peruskoulun suurin ongelma on, että tasoryhmiä ei ole käytössä. Niinpä samassa luokassa istuu tyyppejä, joita koulunkäynti EVVVK ja sitten lahjakkaampia ja/tai motivoituneimpia joilla olisi tavoitteet opiskelussa korkeammalla. Peruskoulu hukkaa ihan älyttömästi näitten lahjakkaampien resursseja, kun opettajien aika kuluu amiksen tai dropoutin jo valinneiden mukana roikuttamiseen, eikä lahjakkaammille riitä aikaa.
Pahimmillaan lahjakas (yleensä poika) joukkopaineen vaikutuksesta tekemättä juuri mitään saa seiskan paperit ja ei päädy lukioon vaikka resursseja hyvin olisi.
Tasoryhmät takaisin, valinta vaikka 7‑luokan perusteella.
Meillä Suomessa on jostain käsittämättömästä syystä otettu tyttöjen käsityönopettajakoulutus yliopistoon. En oikein osaa sanoa, että miksi, mutta valitut ja valmistuneet ovat lähes poikkeuksetta naisia ja tämä osaltaan vääristää tilastoja. Ja tietysti mitään erityistä uraputkea muuta kuin opettajana on harvemmin nähty tuolla alalla.
Onko kukaan muuten tullut ajatelleeksi sitä, että tämä vinouma koulutuksessa entisestään pahentaa ongelmaksi koettua lopputulemaa työelämässä. Muutama mekanismi nyt ensin tulee mieleen. Sitä ennen kuitenkin yksi sananen asian tulkinnasta.
Joku päivystävät vihreiden feministi kirjoitti vihaisen kirjoituksen jossa vertasi suuryritysten johtajia ja lukiolaisia ja totesi että jakauma on lukioissa vähemmän vino naisten hyväksi kuin johtajissa miesten. Voisitko Osmo jotenkin koettaa selittää puoluetoverillesi mitä eroa on muutaman sadan äärimmäisen valikoituneen yksilön joukolla (yritysjohtajat) ja sadan tuhannen nuoren joukolla (lukiolaiset) ja miksi näiden sukupuolijakaumien vertailu ei kerro mitään?
Siinä määrin kun koulumenestys jotain mittaa, se mittaa niitä taitoja, joita koulussa tarvitaan; yläpäästä leikkaantuminen ja erilaiset muut mekanismit eivät tee koulumenestyksestä hyvää mittaamaan jakauman sitä ääripäätä jossa ovat poikkeukselliset yksilöt. Kympin oppilaita on yksinkertaisesti liikaa.
Siinä määrin taas kun koulu opettaa jotain jota onnistutaan mittaamaan, niin voisimme olettaa olevan yleisestiottaen tarkoituksenmukaista että se jokin toimisi sellaisena mittarina jota on mielekästä käyttää kun puhutaan jatko-opiskelupaikkoihin hakeutumisesta. On mielekästä että matematiikan numero vaikuttaa siihen pääseekö matikkaa lukemaan jne, mutta ei ole mielekästä että keskiarvoa käytetään yleismittarina, koska se ei todennäköisesti mittaa oikeaa asiaa.
Asia muuttuu vielä pahemmaksi jos myös jatkokoulutus tuottaa paitsi mittarin, myös oppisisällön josta ei ole hyötyä tai ääritapauksessa peräti on haittaa vaikkapa työelämässä. Esimerkiksi, koulussa ei juuri ole mitään sellaista missä oppisi riskien hallintaa. Parhaat yritysjohtajat ovat muun muassa hyviä allokoimaan ja manageroimaan riskejä joita yritystoimintaan liittyy. Sitä opetetaan oppilaitoksissa vasta myöhemmin. Oma kokemukseni on, että tuttavapiirissäni monet menestyksekkäät yrittäjät ovat olleet nuorempina jollakin tapaa (osa hyvällä, osa huonolla) riskinottajia, harjoitelleet riskien hallintaa omilla tavoillaan.
En yritä ajaa klassista “kiltit tytöt vs pahat pojat” juttua, vaan pikemminkin tuoda esiin tämän: Tytöt voivat varsin hyvin olla parempia koulussa ja voi jopa olla että keskimäärin naisista voisi tulla sopivalla kokemuksella ja koulutuksella parempia johtajia yms. Ehkä, en osaa sanoa. Mutta ainakin tytöt keskimäärin useammin sopeutuvat kouluympäristöön paremmin ja onnistuvat hankkimaan niitä taitoja joita koulu opettaa. Mitä jos elinkeinoelämässä menestymisen kannalta olennaiset taidot ovatkin sellaisia joita koulussa ei opeteta? Tällöinhän koulujärjestelmä nimenomaan tuottaa tuplahaitan; se syrjäyttää osan pojista ja opettaa tytöille vääriä asioita jatkon kannalta.
Sukupuolijakauman vinouma ei *välttämättä* ole ongelma. Se voi kuitenkin olla indikaatio muustakin ongelmasta kuin epätasa-arvosta; se voi olla pahempaa, se voi olla tehokkuusongelma, eli aidosti vahingollista.
joku kysyi aiemmin palstalla, mistä johtuu että pojat pärjäävät sitten miehinä työelämässä paremmin. tässäpä vastaus. siihenkin.
nämähän ovat kulttuurisia konstruktioita, eikä sukupuolissa oikeasti voi olla eroja. se, että pojat pärjäävät huonosti, johtuu yksiselitteisesti poikien laiskuudesta: patriarkaatissa kasvaminen on opettanut pojille, että menestyksen eteen ei tarvitse tehdä töitä. peruskoulussa, jossa miesvaltaista patriarkaattia on murrettu ja arviointi tapahtuu objektiivisemmin, tämä poikien cis-valkoiseen heteromiehyyteen perustuva intersektionaalinen oppressiivisuus ei näy, ja tytöt pärjäävät koska ovat fiksumpia, älykkääpiä, ja parempia kuin pojat.
työelämävaiheessa sitten objektiivinen ja tasa-arvoinen arviointi lakkaa, kun pojat astuvat patriarkaattiseen maailmaan. täällä heidät heivataan kultahissillä uraputkeen, samalla kuin paljon pätevämmät ja fiksummat naiset nuijitaan pois tieltä lasikattojen alle. myös tutkija päivi vuorinen-lampinen on ihmetellyt tätä ristiriitaa koulu- ja työelämämenestyksen välillä (http://www.hs.fi/kotimaa/a1440984875339). feministinen patriarkaattiteoria kuitenkin tarjoaa näin selvän selityksen. selitys on täysin yhteneväinen tämän lopullisen totuuden kanssa, joten sen on oltava näin.
soininvaarakin on tässä kirjoituksessaan osoittanut misogynistisyytensä: esimerkiksi oikea asiantuntija, rehtori Riitta-Mari Punkki-Heikkinen on sanonut (http://www.hs.fi/kotimaa/a1440903120477) että mitään ongelmaa ei ole, koska silloin kun hän oli nuori patriarkaatti oli vielä peruskoulussakin, ja tytöillä ei usein ollut mahdollisuuksia edes opiskella.
punkki-heikkistä kannattaisi kuunnella: jos tilanne olisi toisin, kukaan ei väittäisi sitä ongelmaksi. vai oletteko kuulleet jonkun väittävän, että naisten vähyys työelämän johtopaikoilla tai ohjelmointialalla olisivat muka ongelmia?
Sukupuolittuneen arvioinnin lisäksi tuloksiin vaikuttaa tyttöjen ja poikien erilainen kehitysrytmi. Koulu on viritetty tyttöjen rytmin mukaiseksi. Peruskoulun yläasteen ja lukion taite sattuu poikien pahimpaan murrosikään, jolloin koulunkäynti on sitä kun on ja tulokset sitä kun on. Ylioppilaskirjoitusten aikaan tilanne on jo kokolailla toinen. Ainakin ennen oli tyypillistä, että poikien arvosanat pomppaavat yhden-kahden viimeisen vuoden aikana. Näin kävi minullekin. Lukioon pääsin niukin naukin seiskan keskiarvolla ja päästötodistuksessa sitten oltiin jo yhdeksikössä ja ylioppilaskirjoitusten ällän yleisarvosanassa.
Soininvaara tosiaan liioittelee, mahdollisuus on. Jos yo kommentoijan lasku lukuaineiden määrästä on oikea (en jaksa tarkistaa), yhdestä kutosesta huolimatta keskiarvo hilautuu 9.5 yläpuolelle jos loppujen 11 aineen keskiarvo ~ 9.82 tai enemmän.
Jokaisella on mielipide koulutuksesta ja jokainen osaa järjestää koulutuksen paremmin, mitä opettajat. Tuskin mikään muu ammattiryhmä saa yhtä paljon opastusta ja ohjausta tavan kansalta.
Toisealta opettajilla on mahdollisuus opettaa juuri niinkuin huvittaa. Mahdollisuus on toimia, kunhan toimii erittäin väljässä opetussuunnitelmassa luovien.
Usein keskustelun ongelma on se, että ainut vertailukohta on oma koulu ja opiskeluaika. Ja siitä ajasta osaa olla kulunut jo puolikas valovuotta. Oma kokemus on usein arvokas itselle, mutta muuta arvoa sillä tuskin on.
Minullakaan ei ole antaa keskusteluun muuta kuin oma kokemus.
Lue pohjalle tämä artikkeli:
http://digi.suomenkuvalehti.fi/share/311077/9bf867
Lähtökohtaisesti meillä on peruskoulu, joka valmentaa lukioon ja lukio, joka valmentaa yliopistoon ja yliopisto joka valmentaa jatko-opintoihin. Onko jatko-opinnot olemassa vain systeemiä varten on minulle epäselvää.
Itselläni peruskoulu meni miten meni. Ei kiinnostanut, ei huvittanut. Peruskoulun papereilla olisi johonkin lukioon päässyt, mutta kukaan ei pitänyt sitä realistisena, joten itsekään ei tullut moista ajateltua.
Amiksessa meillä oli ensimmäinen vuosi yleisjaksoa, jonka jälkeen toinen sekä kolmas vuosi erikoistuttiin elektroniikkaan. Asiat kiinnostivat ja tokalle luokalle tuli toinenkin, jota kiinnosti. Kiinnostusta riitti tämän oppivuoden verran ja olisi varmaan ollut seuraavankin vuoden aikana, mutta loukkaannuin liikenneonnettomuudessa toisen ja kolmannen vuoden välisenä kesänä ja kolmannen vuoden opiskelut menivät hieman ohitse.
Tämä toinen opintovuosi amiksessa meni siten suunnilleen samalla filosofialla, mitä tuossa artikkelsissa. Opettajaa ei asiasta silti voi kiittää. Ennemmin kyse oli siitä, että opetusta ei ollut ja oli vapaus oppia.
Pääsin amiksesta 1995. Vuoden 1995 ja 2000 välillä ainut asia, mitä luin oli iltapäivälehdet. Vuonna 2000 hain teknilliseen korkeakouluun koska kaveri sanoi, että ei mene yksin pääsykokeeseen. Menin valmistautumatta sillä hataralla muistikuvalla, mikä oli puoli vuosikymmentä sitten jäänyt amiksesta. Koe oli Matikka ja fysikka tai kemia. Fysiikasta ja kemiasta parempi arvosteltiin, jätin toisen tekemättä, kun ei kiinnostanut. Olin erittäin yllättynyt siitä, että koe meni läpi.
En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että olisin voinut pärjätä lukiossa. Peruskoulussa murrosiän aikana keskiarvo alkoi kutosella. Eikä me amiksessa opiskeltu fysikkaa tai matikaa, vaan ratkottiin niitä ongelmia, mitä vastaan tuli. Samalla tavalla korkeakoulun pääsykokeen suorittamisen jälkeen ei tullut mieleenikään, että olisin voinut pärjätä teknillisessä. En alkuun edes harkinnut opiskelujen aloittamista.
Muutamia vuosia kului ja elämäntilanteet muuttuivat. Sitten kävelin kesken lukukauden koululle ja ajattelin mennä katsomaan, miltä siellä näyttää. Järkytys oli suuri. Luennot olivat tyhjänpäiväisiä ja prujaamon nivaskan lukemalla sai kurssin sisällön tietoon. Läsnäolopakko oli tullut ja tenttimään ei suoraan päässyt. Kaikista merkittävää oli se, että huomasi, miten lukio ei anna mitään valmiuksia opetettavista asioista, vaan ainoastaan valmentaa opetuskulttuuriin, joka vaatii tietynlaista organisaation muottiin taipumista.
En voi edelleenkään olla kyseenalaistamatta lukiota siitä, miten on mahdollista opettaa nuoria kolme vuotta yliopistoa varten ilman, että heille olisi syntynyt osaamista. Enkä osaa olla ihmettelemättä sitä, miksi korkeakouluissa opetetaan täysin triviaaleja asioita, vaikka siellä pitäisi luoda ja tuottaa. Yliopisto ei tunnista eikä tunnusta osaamista. Vaaditaan suunnilleen läsnäoloa, jonka aikana ei kannata kuunnella opetusta vaan ennemmin lukee sen prujun läpi, niin ei tarvitse tehdä kouluajan jälkeen hommia.
Teknillinen tuntui paluulta peruskouluun. Teknillisen kokeminen antoi tosin ymmärryksen siitä, että omat kykyni riittävät ja että osaamisella on erittäin vähän merkitystä koulumaailmassa vielä yliopistotasolla. Ja jos sitä luovuutta ei ole saatu tähän mennessä kitkettyä opiskelijoista, niin se on ihme.
Itse vaihdoin alaa. Valitsin itselleni täysin vieraan alan. Valmistuin 2009 ja aloitan juuri jatko-opintoja. Nyt aikuisena tiedän, että en lähde etsimään osaamista sieltä mistä sitä ei löydy enkä etsi opetusta sieltä, missä sitä ei ole. Olen hakemassa oikeutta harjoittaa ammattia laajemmassa muodossa, mitä nykyisin ja sitä varten pitää istua.
taisit käydä kääntymässä TKK:lla (jos ei ollut provo) jollakin perusmatikan jne kurssilla, jotka ovat massaluentoja, mutta joilla ei kylläkään ole luentopakkoa.
Tieteen tekemnen alkaa vasta myöhemmin pääaineen ja sivuaineen opinnoissa. sekä diplomityö vaiheessa.
terv. Otaniemen DI
Ehdotetuista menetelmistä en ole välttämättä samaa mieltä, mutta ilmiön olemassaolon allekirjoitan täysin. Ainoa tapa välttää hikarin maine oli ylikorostaa (tai hieman valehdellakin) että käytän vähän aikaa läksyihin.
Linkki?
Ongelma taitaa olla aika yleismaailmallinen:
Girls getting better grades ‘to reward good behaviour’
Teachers award higher marks to girls than boys because they are better behaved in the classroom, according to a study.
Itse olin aika järkyttynyt, kun kuulin, että “vihkotyöskentely” vaikuttaa nykyään yhtenä isona osana arvosteluun. Olen meinaan vasta vähän aikaa sitten tajunnut tehneeni koko tähän astisen elämäni muistiinpanoja aivan vääräällä (so. hyödyttömällä) tavalla — ilmeisesti siksi, että leegio entisiä opettajia istui olalla kurkkimassa.
Oikealla ja tehokkaalla tavalla ei varmaankaan saisi kummoista arvosanaa suomalaisessa koulujärjestelmässä — ennemmin ehkä jälki-istuntoa…
Tämä Hesarin jostain syystä esiin nostama lukiojuttu nyt vain on yksi indikaattori monien muiden tasa-arvon puutteesta kertovien joukossa. Tyttöjen tietoinen, tiedostamaton tai rakenteista johtuva suosiminen alkaa monin tavoin jo päiväkodeissa ja jatkuu yliopistoihin asti. Tämä asia on todettu lukuisissa ulkomaisissa tutkimuksissa ja muutamassa suomalaisessakin
Onko sitten ongelma, että julkisen vallan keskeisin pelikentän tasoittamiseen tarkoitettu instituutio ei toimi? Sen sijaan se tuottaa poikkeuksellista epätasa-arvoa moniin ja jollain keskeisillä indikaattoreilla lähes kaikkiin maihin verrattuna? Aika monen mielestä ei.
Esimerkiksi se ei tunnu hetkauttavan, että nimenomaan noin 20% tuottavampi sukupuoli ajautuu yhä useammin pois koulutusuralta.
Onneksi suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ei ole onnistuttu tekemään vientituotetta! Asiakkaat ovat olleet ilmeisesti tarpeeksi fiksuja ja nähneet järjestelmän poikkeukselliset ongelmat.
Mutta jospa tästä tehtäisiin naisten ongelma. Naiset nimittäin pariutuvat harvoin itseään huonommin koulutettujen miesten kanssa. Siksi avioliitot myöhentyvät ja vähenevät. Lapsettomuus lisääntyy. Lisäksi syrjäytyvät ja jengiytyvät pojat ja miehet muodostavat uhkan väkivaltaa enemmän pelkäävälle sukupuolelle. No, eipä tälläkään argumentaatiolla taideta ongelmaa saada poliittiselle agendalle — vielä. Mutta odotetaan vielä toimettomana vuosikymmen tai pari lisää …
—
Huippuyliopistot maailmalla antavat, muuten, stipendejä köyhille mutta lahjakkaille, jotta nämä nostaisivat rikkaiden mutta vähemmän lahjakkaiden tasoa. Toki lahjakkaat auttavat ja kirittävät toisiaankin, mutta se ei siis ole lahjakkaiden haalimisen tarkoitus.
Tulipahan tuossa seurattua Ressun lukion menoa neljä vuotta ja kun aikaa oli niin olin monen retken valvojana.
Onn täyttä harhaa luulla,että lahjakkaat oppilaat ovat kilttejä ja tottelevaisia.
Mutta älykkäinä he osaavat huolehtia edes jonkinlaisista rajoista, putkaan ei päädytty.
Ja opettajienkin kanssa pelattiin sillä, ettei opettaja puutu,kun hommat hoitjvat.
Lahjakas oppilas voi ola yhtä luonnevikainen kuin se peruskoulun nelosen luuseri.
Ressuun ja muihin huippulukioihin mennään lähinnä sen takia,etä se antaa merittiä ja siellä voi luoda suhteita tulevaisuutta varten.
Yleensäkin eliittikoulujen merkitys on kasvaminen eliittiin jA ellitin ylläpito. Suomessa se ei ole vielä niin merkityksellistä kuin vanhassa Euroopassa
tai USA:ssa . Ilman eliittikoulutaustaa eteneminen on työlästä ja ura lopahtaa useimmilla lahjakkaillakin
Tyttöjen ja poikien kehityseroilla on merkitystä .
Tytöt kypsyvät nopeammin ja saavat etumatkaa juuri 12–15 vuoden välisä,jolloin ratkaistaan lukioon pääsy
Poikia rasittaa vielä kasvupyrähdys , pituutta ja painoa tulee paljon lyhyessä ajassa ja se syö energiaa.
Pienetkin kehityserot voivat olla merkittäviä
Esim NHL-pelaajista valtaosa on syntynytkeväällä ja kunasiaa tutkittiin
Niin johtopäätelmä oli,että keväällä syntyneillä oli ikäkausiluokissa etu,joka syntyi juuri ikäerosta.
Niinpä alkuvuonna syntyneet saivat enemmän peliaikaa,harjoitusta ja taas lisää peliaikaa eli tuo pieni kehitysetu antoi etulyönnin,joka sitten lopussa revähti todella suureksi: Alkuvuonna syntyneestä tuli miljonääri loppuvuonna syntynyt jäi farmiin
Olen jo aikaisemmin huomannut, että vaikka Liian vanhan ja minun lapseni ovat käyneet samaa lukiota (minun lapsistani tosin vain yksi), niin meille on tullut siitä niin erilainen käsitys, että kuvittelisi lastemme käyneen täysin eri koulua.
Vaikka he eivät olekaan enkeleitä, niin kyllä oman lapseni mukaan ero luokkatyöskentelyssä oli valtava yläkouluaikaan verrattuna (eikä oman lapseni yläkoulu ollut suinkaan pahimmasta päästä). Eräästäkin opettajasta lapseni totesi: “Se opettaja ei kyllä pärjäisi missään muualla kuin Ressussa.”
Tämä on minulle täysin käsittämätöntä. Lapselleni ja hänen koulukavereilleen tärkeimmät syyt valita Ressu olivat tässä järjestyksessä:
1. Toive päästä kouluun, jossa on ihan tavallinen oppilas muiden joukossa eikä se, joka on aina hyvän koulumenestyksensä vuoksi joukosta poikkeava.
2. Toive päästä kouluun, jossa oppitunneilla opiskellaan tehokkaasti eikä keskitytä häiriköiden aisoissa pitämiseen. Lisäksi toive siitä, että opetus etenee suunnilleen itselleen sopivaan tahtiin. Oppitunneilla ei tarvitse jäädä kuuntelemaan, kun opettaja selittää viidenteen kertaan pitkään ja perusteellisesti asiaa, joka oli jo ensimmäisellä kerralla ihan selvä.
3. Ressun tarjoama laaja kurssivalikoima ja hyvät mahdollisuudet valita kiinnostavia kursseja.
Nuoret pojat käyttävät kaiken vapaa-aikansa pelien pelaamiseen. Läksyjä ei tehdä, mutta virtuaalisesti teurastetaan ihmisiä.
Ei kiinnosta, ei kuulemma ole hyötyä opiskelusta, ja sossu maksaa kämpän ja tietokoneen.
On ihmetelty, että mihin ne syrjäytyneet nuoret miehet ovat menneet?
Kotiinsa. Siellä ne sossun maksamassa vuokra-asunnossa pelaavat Klarnalla maksetuilla tietokoneilla. Loput rahat menevät tarjouskaljaan tai pilveen.
Kunnon sovinistiroskaa. Oletko kenties ingenjöör?
Kyky tulla muiden ihmisten kanssa toimeen, tehdä yhteistyötä tehokkaasti, kannustaa, kuunnella ja inspiroida muita, jne. on kyllä kasvavassa määrin olennainen menestymisen kannalta monella alalla. Vaikka olisi miten lahjakas ja etevä, sen etevyyden kanavoiminen todellisuutta muokkaavaksi voimaksi edellyttää sosiaalisia taitoja, siis muiden ihmisten ajattelun/tunteiden huomioon ottamista ja kunnioittamista. Myös heidän, joiden persoona, taidot ja lahjakkuus poikkeavat omista huomattavasti. Tiedän tämän, koska itselläni on sukupuolelleni epätyypillisesti puutteita sosiaalisen pärjäämisen alueella. Siinä mielessä en pitäisi noita luettelemiasi arviointikriteerejä merkityksettöminä.
(Epäreilujakin kriteerejä kyllä näkee joskus sovellettavan. Itse sain yläasteen päättötodistukseen suorituksiin nähden numeroa huonomman arvosanan uskonnosta vastattuani rehellisesti kysymykseen siitä, uskonko kristinuskon Jumalaan. Tämä myös ilmoitettiin arvosanan heikentämisen syyksi.)
Toisaalta liian pitkälle menevä sopeutuminen, johon tyttöjä ohjataan lapsesta asti, on myös haitta ja todennäköisesti osatekijänä siinä, että naiset pärjäävät myöhemmin elämässään keskimäärin miehiä heikommin.
Nykymaailmassa siis sekä sopeutumattomuus että ylikiltteys ovat ongelmia, ja lienee huomattavan suuri haaste uudistaa koulutusjärjestelmiä siten, että perustellun erimielisyyden osoittaminen rakentavasti tuottaisi parhaan arvosanan ja sekä ylikiltteys että turha aggressio aiheuttaisivat arvosanojen laskua. Ehkä siis sittenkin olisi parasta antaa arvosanat puhtaasti suorituksen sisällön perusteella ja jättää tyylipisteet kokonaan jakamatta? Mietin vain, missä määrin nämä ovat tosiasiassa erotettavissa toisistaan. Olemassaolevan tiedon omaksuminenhan on aina jossain määrin sopeutumista, koska tieto ei koskaan ole täydellistä. Jos olemassaolevaa totuutta kyseenalaistaa, siitä tulisi palkita, mutta jos kyseenalaistaminen tapahtuu tyyliltään liian konfliktoivasti ja hajottavasti, palkitseminen voi olla karhunpalvelus oppilaalle.
http://www.hs.fi/raha/a1440730162960
Mietin, kun luin tuon otsikon, että sen voisi kirjoittaa myös muotoon: “Maailma olisi paljon parempi paikka, jos naiset osaisivat ajatella loogisesti” 😉
Peruskoulun päästötodistukseni keskiarvo oli 9.2, lukiossa matalampi kun ei kiinnostanut, mutta yliopistostakin valmistuin. Ja olen yli vuosikymmenen työskennellyt asiantuntijatehtävissä di/fm/tohtori tason naisten kanssa.
Ja väännän siis työkseni koodia, sellaisella sovellusalueella mistä raapaistaan väitöskirjoja jos joku viitsii/ehtii. Naiset ovat alalla harvinaisia tapauksia, kun mennään sille tasolle että etsitään di/tohtori tason osaajia tiheällä kammalla kaikkien yliopistojen tiedekunnista ja pörssiyhtiöiden tuotekehitysosastoilta. Tai itseasiassa riittäisi että osaisi edes koodata jotain sinnepäin, mutta vuosien kokemuksella, hakemuksia ei naisilta tule.
Suomalaisia naisia ei yksinkertaisesti alalla (ns. hard science yhdistettynä modernin tietojenkäsittelyn soveltamiseen) ole, eikä näytä kauheasti olevan tulossakaan. Ulkomaalaisia on jonkin verran.
Enkä nyt epäile naisten älyllistä kyvykkyyttä, mutta kun lisätään yhtälöön työelämän vaatima stressinsietokyky, riskinottohalu, itsenäisen ajattelun tarve, itsekurivaatimukset sekä kilpailu, tuntuu että ne harvatkin naiset tippuvat kyydistä jossain vaiheessa ja/tai siirtyvät managereiksi.
Liian vanha on katkeroitunut ja kyynistynyt vanha fossiili. Hän ei ole nähnyt amiksen meininkiä ja kuvittelee, että kun Ressun lukiolaiset eivät ole pelkkiä enkeleitä, niin amiksessa on yhtä fiksu meininki. Ei ole. Esimerkiksi ylä-aste/yläkoulu on kuin joku eläintarha taikka sirkus, keskimääräiseen lukioon verrattuna, puhumatakaan siitä kun verrataan keskivertoa parempaan lukioon. Ja yliopisto on lukioonkin verrattuna fiksumpi paikka.
Esimerkiksi itse en ole koskaan tapellut lukiossa tai yliopistossa, mutta ala/yläasteella joskus harvakseen piti heilutella ihan nyrkkejä. En muista havainneeni lukiossa tai yliopistossa kiusaamista, sensijaan tämänkin suhteen meininki oli vähän erilainen ala/yläasteella.
Tappelun sijasta yksi vaihtoehto olisi tietenkin ollut alistua kiusatuksi, mutta en alistunut. Yksikin poika kerran härnäsi minua yhden välitunnin ja kun toisella välitunnilla aloitti saman homman, löin sitä suoraan päin näköä -> silmälasit vääntyivät 90 asteen kulmaan. Siihen loppui sen kiusaajan ura minun kohdallani.
Ei minun tarvinut lukiossa tai yliopistossa ketään lyödä, jotta saisin olla välitunnilla rauhassa.
Koulu ei varsinaisesti valmista ketään kunnioittamaan ja huomioon ottamaan toisia palkitsemalla vain tietyn standardipersoonallisuuden omaavia henkilöitä.
Taidot ovat hyödyllisiä ja niitä voisi opettaa, mutta ihmisten kyykyttäminen vääränlaisen persoonallisuuden takia on silkkaa vittuilua.
Jos sattuu sellainen tuki harvinainen tapaus, että oppilaalla on rahkeita kyseenalaistaa olemassaolevaa totuutta, tyylillä ei ole väliä.
En usko, että sossu-optio vaikuttaa vielä yläkoulu-lukio-amis ‑ikäisillä. Koska kyse on kuitenkin valtaosin “työssäkäyvien keskiluokkaisten tavisten” lapsista.
Oma mielipiteeni on, että pojille menestyminen (oppivelvollisuus-)koulussa ei ole ainakaan sen enempää statusta kasvattavaa kuin ennenkään. Tytöille aistisin, että esimerkiksi matemaattinen osaaminen ei ole enää ihan samanlainen mörkö ja sosiaalisen statuksen rommauttaja kuin ennen. Karrikoiden, tämän päivän tyttö voi vetää välkillä röökiä ja olla etevä matematiikassa. Kuinka outoa meille 70–80-luvun nuorille.
Hyvin pienellä otannalla (itse) olen sitä mieltä, että arvosanat ennustavat aika hyvin tulevaa ammatillista osaamista. Ja siten ovat käyttökelpoisia. Mutta arvosanat ennustavat heikosti tulevaa elämäntapaa ja harrastuksia ja maailmankatsomusta yms. Eli ihmisen ei missään tapauksessa kannata antaa koulumenestyksen rajoittaa itseään.
Klassinen esimerkki laajemmalla otannalla olkoon ne lukemattomat aikuiset jotka löytävät liikunnan vasta silloin. He olivat ehkä Saaran peräänkuuluttamia todellisia joukkuepelaajia ja pitkien kävelyiden keskustelijoita jotka saivat (juuri mainitusta syystä) huonoja liikuntanumeroita.
On hyvä muistaa, että myöskään kaikki tytöt eivät menesty koulussa eikä hyvin pärjääville tytöille tai pojille ole “tasapäisessä” koulussa aina riitttävästi haastavaa tekemistä. Mikäli jonkinlaista kypsyys- tai tasojakoa oltaisiin tekemässä ei sen suinkaan pitäisi olla automaattisesti sukupuolen mukaan tapahtuva vaan yleisesti oppilaan sen hetkisiin kykyihin perustuva. Oli sitten tyttö tai poika, niin juuri hänen tasoonsa ja taipumuksiinsa sopiva vaikeusaste ja oppimismenetelmät tuottavat varmasti parhaan mahdollisen oppimistuloksen ja omiin oppimiskykyihinsä luottavan ihmisen. Tällaisten jakojen ei myöskään pitäisi olla kiveenkirjoitettuja vaan tasoa voisi muuttaa tai se voisi olla ainekohtainen kunkin oppilaan kykyjen mukaan. Toki tällainen järjestelmä olisi työläs toteuttaa ja jäänee utopiaksi, mutta yksiselitteinen jako sukupuolen mukaan ei varmasti palvele poikiakaan.
Aikanaan Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Ahon johdolla lopetettiin yläasteen tasokurssit kielissä ja matemaattisissa aineissa.
Eikö naisten ansiot olekaan 20% pienemmät vai etkö tunne työmarkkinoiden toimintaa?
Selitänpä asian, kun taitaa olla hirmuisen vaikea: Ansiot eivät ole sama asia kuin palkka vaan ansioihin vaikuttaa esimerkiksi ylityöt ja muut lisät. Naisten palkat ovatkin samaa tasoa kuin miesten ja nuorilla naisilla ylikin, ainakin suuressa maailmassa. Mutta koska tutkitusti enemmän työorientoitunut sukupuoli tekee lisätöitä ja muuta sellaista enemmän — mikä yllätys! — sen keskimääräiset ansiot ovat suuremmat kuin vähemmän työorientoituneen. Ja koska ansiot määräytyvät kilpailuilla markkinoilla varsin tarkkaan tuottavuuden mukaan, on loogisesti pakko todeta, että miehet ovat noin 20% tuottavampia.
Onko logiikka mielestäsi sovinismiroskaa? Ihan rehellinen kysymys, koska sellainen mielipide ei ole niin harvinainen kuin luulisi feministien keskuudessa — siis oikeasti.
Tyypillistä miesvihaa tai tässä tapauksessa vaikeusten kanssa kamppaileviin poikiin kohdistuvaa puhdasta halveksuntaa.
Kyllä pojillakin voi olla unelmia tai ainakin vaatimattomia toiveita tulevaisuuden suhteen, vaikka yhteiskunta onkin tuupannut heidät syrjivään koululaitokseen ja muutenkin elämä on antanut vähän työkaluja pärjäämiseen.
Olen, muuten, sitä mieltä, että voimakas panostus yksityiskouluihin ja niiden vapauttaminen valtiovallan holhouksesta taitaa olla ainoa ratkaisu, jos poikien syrjintään halutaan nopeasti vaikuttaa. Vuosikymmenten odottelun jälkeen en enää lainkaan luota hallituksen tai viranhaltijoiden kykyyn tai edes haluun etsiä ratkaisuja.
Olen mies ja menin aikoinaan itse Tampereella ns. parempaan lukioon. Tämä oli ehdottomasti hyvä ratkaisu, koska olin tasoisessani seurassa ja kaikilla oli hyvä motivaatio opiskeluun. Tämä näkyy myös opetuksessa, kun ns. perusasiat hoidetaan helpolla alta pois ja esim. matematiikassa voidaan käyttää enemmän aikaa hankalampiin asioihin. Opettajat eivät myöskään joudu käyttämään aikaa häiriökäyttäytymisen kitkemiseen.
Lukioajalla syntyi myös roppakaupalla hyviä kaverisuhteita. Nämä kaverit ovat myös tahollaan päässeet urallaan pitkälle, joten nykypäivänä sitä omaa melkoisen poikkitieteellisen verkoston korkeakoulutettuja ja korkeassa asemassa vaikuttavia henkilöitä.
Jos jotkut eivät pääse heti peruskoulun jälkeen haluaansa opiskelupaikkaan esim. murrosikänsä takia, niin lienee omasta motivaatiosta kiinni että ei sitten aikuisena opiskele pidemmälle. Periaatteessa tällä hetkellä voi aikuisena opiskella melkein mitä vain. Tosin tähän lienee tulossa rajoituksia…
Näitä eroja on kaikilla koulutusasteilla, myös lukioissa ja yliopistoissa. Itse valmistuin maisteriksi laitokselta, jonka yksi oppiaine antoi laudaturin jollekin gradulle joka vuosi, toinen saman laitoksen oppiaine kerran kymmenessä vuodessa. (Arvaa kahdesti, kumpi oli pääaineeni.) Kyseessä oli pienehkö luonnontieteen laitos, ei edes mikään postmoderni kirjallisuusanalyysi. Ylioppilaskirjoitukset ovat tässä suhteessa arvokas tasoittava tekijä. Kirjoituksissa tulee aika paljon pettymyksiä, kun yks sun toinen varma laudaturin esseen kirjoittaja saa C:n vielä toisellakin yrittämällä.
Ovatko ns. eliittilukio parempia paikkoja opiskella kuin muut lukiot?
Aihe on sietämättömän monimuuttujainen: yksi hyötyy kun ympärillä on tekemisen meininki ja hyvä asenne, toinen hyötyy kovasta kilpailusta, kolmas hyötyy korkeatasoisista keskusteluista oppitunnilla. Mutta on myös niitä, joihin vertaisryhmän korkea taso vaikuttaa lamaannuttavasti, tai niitä jotka kilpailevat itsensä uuvuksiin, tai niitä jotka menettävät oppimisen ilon iäksi, kun kaikki on silkkaa suorittamista.
Samaa kohinaista dataa löytyy ns. huonosta lukiosta. Jollekin apatia tarttuu, toinen innostuu, kun on kerrankin porukan paras.
Opettaja kun olen, tekee mieleni tehdä tylsä johtopäätös. Koulun tasolla on väliä, mutta vaikutukset ovat niin yksilöllisiä, ettei ole mahdollista antaa yleistä ohjetta siitä, minne kannattaisi pyrkiä.
Koulun ilmapiirillä on kuitenkin väliä: Koulumyönteinen, ystävällinen, “tosissaan mutta pingottamatta” ja sijainniltaan aika lähellä (pitkistä koulumatkoista on varmuudella haittaa) — sellaista lukiota uskaltaa suositella ilman tutkimuksiakin. Valitettavasti noista vain kotimatkaa osataan mitata.
Se ongelma koulujärjestelmässä on, että ainakin vaativimpien alojen osalta lukiossa on (liian) helppoa verrattuna yliopisto-opintoihin, ja yliopistossa on (liian) helppoa verrattuna työelämään. Lukio antaa huonot eväät päättää, mitä opiskella, ja opiskelu valmistaa puutteellisesti siihen, mitä työssä vaaditaan. Ammatillisten opintojen suuntaa pitäisi voida helpommin vaihtaa ja (jo lukio-)opintojen aikana olisi hyvä saada kokemusta työelämästä. Nykyinen virallinen linja on suurin piirtein päinvastainen: välivuodet ovat pahasta, useampaa tutkintoa ei saisi suorittaa, eikä työtäkään saisi tehdä opintojen aikana… Vanha jäykkä ja hierarkkinen koulujärjestelmä ei ole nykyisestä maailmasta, jossa työura voi olla monella eri alalla ja koko ajan pitää oppia uutta.
Ainakin 90-luvun alussa yläasteet olivat tosiaan jotain avovankilan ja eläintarhan välimaastoon sijoittuvia pakkolaitoksia. Kiitettävän keskiarvon oppilaan piti joko pysyä visusti sivussa tai turvautua ainakin jossain kohtaa silmittömään väkivaltaan. Jollain kummallisella tavalla tilanne muuttui välittömästi lukiossa, ja yliopisto oli suoranainen paratiisi, etenkin kun välissä oli armeija joka muistutti ehkä enemmän yläastetta kuin lukiota.
Olin 2009 Heltecissä eli Helsingin amiksessa opettajana yhden talven
Kun työuran loppu näytti varmalta niin opiskelin HAMKssa ammattiopettajan tutkinnon.
Harjoittelun tein Heltechissä toimimalla sijaisena.
Olin vähällä päästä vakinaiseksikin,mutra organisaatio uudistui ja määräaikaiset saivat lähteä.
Olen toiminut sivutoimisena opettajana amiksessa ja kurssikeskuksessa 70–80-luvuilla.
Joten kokemusta amiksesta on
Kuri ja järjestys säilyy ‚jos on auktoriteettia ja ymmärtää nuorten mietteitä.
Itse kävin yksityisen oppikoulun ja kiusaimme normaalit opettajat pihalle lukukaudessa-lukuvuodessa ‚vain hullut jäivät.
Muta oli yksi poikkeus, historian opettaja. Hänen tunnillaan vallitsi rauha ja järjestys ja se opetti paljon
Jos tällaiset tapaukset todella ovat edelleenkin tuiki harvinaisia, meillä on käsissämme paha ongelma. Eräs peruskoulun tärkeimmistä tehtävistä on rakentavan kyseenalaistamisen opettaminen ja siihen rohkaiseminen, tai pitäisi olla. Siihen kykenee käsittääkseni suurin osa meistä, kunhan kyseenalaistamisen halua ei koulussa kitketä pois.
Ja kyllä kyseenalaistamisen tyylillä on ratkaisevan paljon merkitystä. Ei riitä, että osaa ajatella laatikon ulkopuolelta, jos ei saa ketään toista ihmistä vakuutettua ajatuksensa merkityksellisyydestä.
Naisten ja miesten välinen tasa-arvo on tulenarka aihe, jossa helposti saa kuraa niskaansa. Yritetään nyt kuitenkin.
Koulu ei selvästikään ole tällä hetkellä tasa-arvoinen tyttöjen ja poikien välillä. Siihen on monta syytä, jotka ovat tässä jo tulleetkin esille, mutta luulen että olennaisin niistä on tuo biologia, eriaikaiset murrosiät. Se vaikeuttaa poikien pärjäämistä.
Olen aina ollut tasa-arvon kannattaja, mutta poiketen monista ruotsalais- ja joistakin suomalaismiehistä en kutsu itseäni feministiksi. Sanaa kun kuormittaa tietty äärifeministinen vaikutus. Tällaisille feministeille tyttöjen tasa-arvo on tärkeää, muttei poikien, kun taas minä näen tärkeänä kaikkien ihmisten välisen tasa-arvon.
Tästä feminismipainotteisesta tasa-arvopuheesta johtunee, että tällaisille poikien ongelmille on niin vaikea tehdä mitään. Tällaiselle feministille tyttöjen epätasa-arvo aiheutuu yhteiskunnan rakenteista ja lasikatoista ja muista sellaisista, kun taas poikien epätasa-arvon syynä ovat pojat itse. Mitäs ovat sellaisia penteleen koltiaisia.
Eiköhän olisi kuitenkin aika koettaa tehdä jotain tälle koulongelmalle? Ja tietysti samalla jatkaa niiden muiden epätasa-arvoisuuksien vastaista taistelua.
Samaa mieltä. En ymmärrä lainkaan, miksi opetusryhmät pitäisi jakaa syntymävuoden mukaan eikä oppilaiden senhetkisen todellisen osaamistason mukaan.
Koulussa, jossa nyt on luokka-asteet ensimmäisestä kuudenteen ja jokaisella asteella kaksi rinnakkaisluokkaa — siis yhdessä aineessa annetaan opetusta yhteensä 12 eri ryhmälle, voisi aivan hyvin olla tämän sijaan 12 tasoryhmää. Opettajia ei tarvittaisi nykyistä enempää ja opetus sujuisi helpommin, kun ryhmän sisällä kaikkien osaaminen olisi suunnilleen samalla tasolla.
Ongelma ehkä tulisi siinä, jos joku ei oppisi vaikka matematiikkaa sellaista tahtia, että saisi peruskoulun oppimäärän suoritettua kuudessa vuodessa. Toisaalta, tarvitseeko tällaiselle henkilölle ihan oikeasti väkisin opettaa kaikki ne asiat, jotka muille opetetaan? Hän ei todennäköisesti kuitenkaan hakeudu myöhemmin ammattiin, jossa juuri hänelle itselleen ylivoimaisen vaikeiden asioiden hallinta olisi välttämätöntä.
Toisaalta etevien oppilaiden ryhmissä voitaisiin kuudennen lukuvuoden aikana olla jo lukion oppimäärän puolella, ja samaa systeemiä voisi jatkaa myös lukiossa, jolloin koulunkäynti olisi jokaiselle oppilaalle koko ajan mielekästä.
Muistan kun ekaluokalla luokkatoverini oli innoissaan tehnyt matematiikan kirjan kaikki tehtävät heti kirjan saatuaan. Tällainen tapaus siirtyisi tässä järjestelmässä vain seuraavaan tasoryhmään, ja jos sielläkin tehtävien tekeminen olisi noin helppoa ja innostavaa, niin taas seuraavaan, kunnes oma taso löytyy. Tälle pikkumiehelle kävi kuitenkin koulussamme niin, että opettaja nolasi hänet luokan edessä tottelemattomuudesta (mistä hän olisi edes voinut tietää, ettei tehtäviä saa tehdä kuin käskystä?). Pojan täytyi pyyhekumilla pyyhkiä kaikki kirjaan täyttämänsä vastaukset ja tehdä ne sitten uudestaan muun luokan kanssa samaan aikaan. En oikein usko, että hän tuossa oppi mitään hyödyllistä — tai me muut, jotka seurasimme tapahtumia sivusta. Päin vastoin, opimme olemaan yrittämättä ja olemaan passiivisia. Ja että innostuneisuudesta saa näpeilleen, joten sen täytyy olla paha asia.
Se voi olla ongelma, jos maasta ei löydy fiksuja yrittäjiä ja riskinottokykyä. Toki pitkällekoulutettuja asiantuntijoitakin täällä tarvitaan.
En osaa sanoa, mikä on sukupuolen tai koulutuksen vaikutus noihin asioihin, kun en tunne aihetta koskevia tutkimuksia, mutta voisin olettaa, että evoluutio ja riskinotto karsii pojista matkan varrella ehkä enemmän niitä, joilta riskinhallinta ei täysin mallikkaasti suju.
Sitten asiaa ja uutta näkökulmaa vähän edellisen asian vierestä (eli off topic!):
Maanosamme nykytilanteessa tulee väkisinkin mieleen myös iso, yli 100 000 hengen elävä ihmisjoukko, joka on osoittanut (ainakin toistaiseksi) osaavansa kotimaansa jättäessään ja Eurooppaan tullessaan oman elämänsä osalta sekä riskinottoa että riskinhallintaa. Pitäisi ehkä osata nähdä ja hyödyntää parhaalla tavalla tässä piilevä upea mahdollisuus! Ovatko saksalaiset tuon jo ymmärtäneet?
Nuoren pitää oppia myös elämään. Esimerkiksi superlahjakkaat lapsinerot ovat olleet yliopistoilla kirjoilla, mutteivät todellakaan luennoilla ja palkatun kotiopettajan kanssa kotona.
Jos joku 14 vuotias menee 20 vuotiaiden sekaan yliopiston luennoille, niin siinä on todella iso kuilu.
Tai, joku 8 vuotias 14 vuotiaiden kanssa samaan opetukseen. Ei toimi.
Eikä niitä edes tarvinnut tehdä uudestaan, sillä vastaukset loistivat vielä kumittamisen jälkeenkin kirjasta. Vastaukset oli “vääriä”, koska ne oli kirjoitettu ennen opettamista. Tästä sai kuulla monta kertaa vuoden aikana. Vaikka saisi oikean vastauksen, niin ilman opetusta sen voi laskea väärällä tavalla.
Eniten vihasin matematiikan tunneilla kertotaulujen ulkoa opettelua. En koskaan opetellut niitä ulkoa, vaan laskin aina vastauksen kun satuttiin kysymään. Toinen asia, mitä en sietänyt ala-asteella oli ääneen lukeminen.
“Asennevammani” siemen koulua kohtaan istutettiin siis jo hyvin pienenä. Englannin opettaja toitotti ala-asteella, että “kun pallo on hukassa, niin sitä ei voi enää myöhemmin saada kiinni”. Vanhemmat kun vielä tukivat, niin se lisäsi entisestään vastakkainasettelua. Isäni oli säästänyt “päiväkirjani”, jota koulussa oli pakko pitää. Siinä toistuu sama asia päivästä toiseen. “Paska päivä. Pelattiin jalista, voitettiin/hävittiin X‑X”
Peruskoulun ala-aste on ollut elämäni kamalinta aikaa. Ylä-asteella koitti vapaus kapinoida ja elämään pystyi löytämään sisältöä myös koulu aikana.
Nykyään yliopistot järjestävätverkkokursseja
Esim tuossa alkoi tilatotieteen peruskurssi. Se onavoin kaikille
Jos peruskoululaisen/lukiolaisen rahkeet riittävät niin ei muuta kuin opiskelemaan
https://courses.helsinki.fi/fi/a78240/109137795
Useimmilla ne rahkeet vain loppjvat
Kun aikoinaan itse menin pitkän ja hankalan matkan päähän ns. huippulukioon, en kovinkaan paljoa ajatellut elämän eväitä tulevaisuutta varten. Menin sinne, koska se oli se sosiaalinen ympäristö, jossa halusin viettää lukiovuoteni.
Jotta ihmiset saadaan yrittämään ja tekemään töitä, pitäisi romuttaa sosiaaliturva USAn tasolle. Päivän uutisissa Nanso lopettaa tuotannon Suomessa. Turkissa matkaillessani (hieno maa) olen pannut merkille mm. maan massiivisen tekstiiliteollisuuden ja miljoonapäiset työttömät. Turkin teollisuus on jo muutenkin Suomea kehittyneempää.
Eikö se ole sitä solidaarisuutta että siirretään tuotanto Turkkiin, jossa on paljon työttömiä? Tai luodaan tänne Turkkia vastaava kilpailukyky “lisäämällä työn tarjontaa” Turkin tasolle?
Aikoinaan sitä saatettiin jossain ajatella, että mitäs sitä nyt tyttöjä kouluttamaan. Jotkut jossain ajattelevat noin vielä tänä päivänäkin!
Olemassaolevia tai helposti saatavia resursseja pitäisi osata hyödyntää myös työvoiman osalta. Jos yritysten johto ei osaa muuta kuin nostaa bonuksia ja irtisanoa, taitaa henkilöiden muissa kyvyissä olla melkoisia puutteita.
Parhaiten pärjäävät ne maat, jotka näkevät hyvät mahdollisuudet, eivätkä pelkästään riskejä. Suomi ei pärjää pitkään, jos täällä kohta kaikki vain ryystävät kaljaa maaseudun autioituvien kylien ja muiden keskusten bensa-asemien kuppiloissa tai vohkivat ns. juoksukaljaa. Samaa ongelmakuviota, eli juopottelukeskeistä elämää, näkee kyllä myös tiivistyvien kaupunkien baareissa ja terasseilla.
Maassa tarvitaan oikeastaan vain kunnollista organisointikykyä, sillä lähes kaikkea muuta jo löytyy. Maahantulijoiden suomenkielen, kulttuurin ja maan HYVIEN tapojen opetus, eli kotoutus, on hoidettava tehokkaasti heidän osaltaan, jotka tänne päätämme ottaa, ja jotka nuo kykenevät oppimaan ja omaksumaan.
Erästä “huippulukiota” aikoinaan itsekin käyneenä voin sanoa, että liikaa yksipuolisuutta en pitäisi minään etuna. Jakautuma luokka-asteellamme ylioppilaskirjoitusten aikaan oli tosin sangen tasaväkinen, 51% vs. 49% (poikien hyväksi, mutta ei kaikilla luokilla. Ääriesimerkki rinnakkaisluokaltamme oli 71% vs. 29%, tyttöjen hyväksi).
Maahantulijoiden osalta voisin ehkä kyllä ajatella jonkinlaisia 40–60 %:n kiintiöitä molempien sukupuolten osalle. Kovin suuri joukko oloihinsa turhautuvia, pelkkiä nuoria miehiä (miksei naisiakin) voi olla, paitsi mahdollisuus, myös riski, varsinkin, jos heidän toimintatarmonsa alkaa kanavoitua kovin väärään suuntaan. Tässäkin tarvitaan organisaattoreita.
Tekemätöntä työtä maassamme sinänsä kyllä riittää, useammallakin suunnalla. Toiminnan rahoitus tulee vain organisoida järkevästi. Ilmaista, vastikkeetonta rahaa ei pidä kenellekään jakaa, ehdoitta. Rahoituksen tulee tapahtua osin vaihe vaiheelta, jotta mahdolliset virheetkin voidaan korjata ajoissa.
Hyville organisaattoreille tulisi maassamme ehkä antaa vapaammat kädet, kuin mitä jotkin viime aikojen esimerkit ovat toistaiseksi kertoneet käyneen … Tuottavuutta on maassamme aina mahdollista nostaa, mutta irtisanomiset eivät saa olla sen kehityksen ainoa keino.
Jos lukio ohjaa omanlaistensa pariin, on se hyvä.
Tytöt ovat ilmeisesti poikia ennemmän sosiaalisesti laumahenkisiä. Eli haetaan sitä porukkaa, johon kuulua. Vääristääkö se kuitenkin heidän kuvaansa muista ihmisistä?
Itse valitsin lukion lähinnä etäisyyden perusteella. Lukio oli myös riittävän suuri täyttääkseen kurssitarjonnaltaan kaiken tarvittavan.
Lukion maineeella ja opettajien välillä on merkitystä jonkin verran. Nykyisin tuo lukioni on valunut hyvämaineisten listalla (alhainen ka-vaatimus silloin ja nyt) alaspäin roimasti opettajakunnan eläköidyttyä. Vaatimustaso oppilaita kohtaan oli niiden eläkeikää hipovien opettajien kohdalla aivan toinen.
Sanoisin, että kannataisi miettiä, mitä kouluissa harjoitettava kakofonia tekee motivaatiolle ja oppimistuloksille.
Ajatellaan peruskoulussa vaikka yhden jakson lukuvuotta (näitäkin on). Kaikkia aineita yhtä paljon viikosta toiseen ja luokka vaihtuu tunneittain. Työskentelyyn toivoisi pientä vaihtelua aineiden sisällä. Ehkäpä osittainen parin viikon jaksottaismainen painottaminen voisi olla kannatettavaa. Se toki monimutkaistaisi opintojen suunnitelua organisoivassa päässä.
Monet kaipaavat pientä syventymistä asiaan. Minulle varsinkin lukiossa ajatusten siirtäminen käsiteltävään aiheeseen tuotti pientä tuskaa. Tuskaa, jota en koskaan kokenut yliopistossa. Tietysti voidaan puhua myös motivaatiosta.
Mitä olen facebookia seurannut, vaikkapa vihreiden poliitikkojen seiniä, siellä huomaa äkkiä että rakentava kyseenalaistaminen ei ole todellakaan suomalaisilla hallussa. Paino sanalla rakentava. Lisätään tuohon arvostava vuorovaikutus, aktiivinen kuuntelu jne. niin ollaan asian ytimessä. Koulu ei noita opeta.
Valitettavasti tuota eivät osaa myöskään useimmat suomalaiset poliitikot. Keskustelukulttuuri on nyt enemmän puskista huutelua, koska kansa kokee että poliitikot eivät kuuntele. Ja monet poliitikot itseasiassa lähinnä saarnaavat ideologiansa mantroja.
Politiikka ja kansa voisi paremmin, jos ihmiset edes kokisivat että heitä kuunnellaan. Monet vihreät poliitikot saarnaavat “ymmärryksen” puolesta, mutta oikeasti he eivät ainakaan osoita että ymmärtäisivät suurinta osaa kansasta.
Pekka Haavisto osaa tuon. Moni muu nuorempi vihreä ei osaa.
Lahjakas on mielestäni väärä termi kun keskustellaan huippulukioiden oppilaista. Lahjakkaat ja ylemmän keskiluokan kakarat eivät ole sama asia.
Kyse on vanhempien sosioekonomisesta taustasta, vanhempien lasten opiskeluun kiinnittämästä huomiosta ja siitä kumpi motivoi lapsia paremmin: vertaisryhmä vai vanhemmat. Jos lapsen vanhempana on Kiinalainen tiikeriäiti, keskivertopoikakin saa numerot joilla pääsee huippulukioon.
Lahjakkaitakin huippulukioihin tietysti hakeutuu, mutta tiedeolympialaisissa ja Suomen lähettämissä osallistujissa näihin kilpailuihin ei ole näkynyt mitään tyttöjen suurta esiinmarssia.
Voitaisiin kyllä aloittaa siitä, että hommat tehtäisiin vähän kuten Ruotsissa eli palkanmuodostus olisi enemmän markkinaehtoista. Ruotsihan onkin tunnettu työläisen helvettinä, mutta no can do…
Pahinta on jos yhteiskunnallisessa keskustelussa kovimman äänen saavat ne, jotka ovat aina menneet kymppilinjalla ja uskovat että kaikki muutkin olisivat voineet suoriutua yhtä hyvin, jos vain olisivat tahtoneet.
Tarkalleenottaen missä näin tapahtuu? En ole koskaan kuullutkaan tällaisesta opetuksesta yliopistossa.
Tässä keskustelussa on lienee aiheellista mainita, että keskimäärin tytöt ovat kielellisesti ja pojat matemaattisesti lahjakkaampia. Tästä on ymmärtääkseni varsin runsaasti tutkittua tietoa.
Kouluissa matemaattisia lahjakkaita (usein poikia) suosivia aineita ovat matematiikan lisäksi ehkä fysiikka ja kemia. Kielellisesti lahjakkaita (usein tyttöjä) suosivia aineita ovat äidinkieli, toinen kotimainen ja vieraat kielet, joita peruskoulussa kai vielä nykyäänkin opiskellaan yhtä tai kahta, lukiossa on mahdollisuus ottaa niitä vielä lisää. Reaaliaineiden kokeisiin vastataan usein kirjoittamalla esseitä, jotka toki mittaavat mittaavat 1X2-vastauksia paremmin kokonaisuuksien hallintaa, mutta myös suosivat selvästi kielellisesti lahjakkaita oppilaita.
Kun opintomenestystä mitataan keskiarvoilla on kielellisesti lahjakkaita oppilaita suosivia aineita selvä enemmistö. Sama koskee ylioppilaskirjoituksia. Kielellisesti lahjakkaan oppilaan on mahdollista kirjoittaa vaikka kymmenen laudaturia osallistumalla useisiin vieraiden kielten kokeisiin. Matematiikassa on kai edelleenkin mahdollista valita pitkä tai lyhyt oppimäärä.
Kun opintomenestystä arvioidaan ja parhaita kykyjä etsitään erilaista lahjakkuuta vaativille aloille, voisi ehkä miettiä, kuinka paljon siinä tulee painottaa keskiarvoja tai yleisarvosanoja.
Eikö oppilaiden tarvitse oppia elämään eri ikäisten ihmisten kanssa? Järjestely, jossa koko ryhmä koostuu täsmälleen saman ikäisistä, on aivan keinotekoinen oikean elämän näkökulmasta.
Muistaakseni sellainen tutkimuskin on tehty, jonka mukaan pienempien lasten läsnäolo oli automaattisesti vaikuttanut teinien ryhmäkäyttäytymiseen rauhoittavasti. En ymmärrä mihin noita ikäkausikarsinoita oikeasti tarvitaan.
Poikani oli Olarin erityislahjakkaiden luonnontiedelukiossa. Hyvä ratkaisu. Välttyi virheeltä, joka vei isukin turmioon: kuvittelemasta lahjoistaan liikaa.
Matematiikassa todella lahjakkaiden karsinta alkaa niistä, jotka ovat suorittaaneet laudaturin peruskurssin kiitettävin arvosanoin. Niiden, jotka tekevät sen vasta toisena opintovuonnaan on turha ilmoittautua kisoihin.
USAn työllisyysaste oli viimeksi kun katsoin 59%, Suomen 68% luokkaa, kyllä työ maittaa suomalaiselle paremmin kuin jenkille.
http://www.bls.gov/home.htm
Jenkkiläinen systeemi vain ulkoistaa ihmisen helpommin työvoiman ulkopuolelle
Tein ala-asteella omat oppikirjani, kun tarjolla olleet olivat niin paskoja. En löytänyt Suomesta tarpeeksi tasokasta lukiota itselleni, perustin oman. Siellä ei kukaan tyhmä ollut esteenä kehitykselleni. Sanovat minua hulluksi, tyhmät, eivät tajua neroutta.
Tämä kouluaihe on niin tärkeä, että pohdiskelen sitä vielä kerran. Tässäkin keskustelussa on tullut selvästi esille miten huonoja muistoja koulu monille tuo mieleen, joskus jopa pidäkkeetöntä vihaa.
Miksi näin? Pienet lapsethan ovat innokkaita ja halukkaita oppimaan uutta, ja he tekevät sen luontevan vaivattomasti, ilman puurtamisen tunnetta. Saman aikaan yhteiskunta haluaa kouluttaa kasvavan nuorisonsa siten, että heistä tulisi yhteiskunnalle kelpoja kansalaisia. Tätä varten on kehitetty koulu.
Mikä menee pieleen, kun nämä kaksi samansuuntaista tavoitetta eivät kohtaa? Ilmeisesti valtaosa lapsista aloittaa koulunsa mielellään, elleivät vanhemmat tai vanhemmai sisarukset myrkytä mieltä jo etukäteen, mutta hyvin harva säilyttää tämän tunteen läpi kouluajan. Miksi?
Moni aikuinen kokee omien lastensa kanssa koulukirjoja läpi käydessään turhauttavan tunteen. Miksi minä en opetellut näitä kiinnostavia asioita jo koulussa, kun ne ovat täällä selkeästi ja mielenkiintoisesti esitetty? Niinpä — miksi monet koululaiset tuntuvat suorastaan taistelevan vastaan ettei vain koulun antama oppi menisi päähän?
Entisajan koulusta voimme varmaan kaikki kertoa esimerkkejä karmeistakin älyttömyyksistä, mutta ei kai nykykoulu enää niitä toista? Koulun tehtäviin kuuluu tiedon opettamisen lisäksi myös esimerkiksi sosiaalisuuden, käytöksen ja kurin opettaminen, ja on selvää että välillä tulee törmäyksiä, ihmisiä kun ollaan puolin jos toisinkin, mutta kai nyt enemmistön pitäisi pystyä läpäisemään koulu myönteisellä mielellä?
Ehkei tähän ongelmaan ole hyvää ratkaisua? Ehkä se kuuluu koulun olemukseen, että sitä vastaan pitää kapinoida?
Silloin kun olin ylä-asteella, ei fysiikan ja kemian tunneilla juurikaan matematiikkaa käytetty. Opetushallituksen ohjeiden mukaan tilanne vaikuttaisi olevan yhä sama, eli opetuksen tavoitteena on lähinnä ilmiöiden kvalitatiivinen ymmärtäminen.
Lukiossa kvantitatiivinen mallintaminen onkin sitten huomattavasti tärkeämmässä roolissa fysiikan ja kemian osalta. Näiden aineiden ylioppilaskokeissa laskennallisella osaamisella on merkittävä rooli, mutta on siellä seassa myös essee-tehtäviä.
Pekka T. ihmetteli viisaasti: miksi opinhaluisista lapsista tulee vastentahtoisia teinejä.
Mietitäänpä: jos televisiosta tulisi tunnin välein mielenkiintoinen dokumentti ja sinun työsi olisi katsoa ne, ja muutaman viikon välein testattaisiin, oletko oppinut mitään. Aluksi tuntuisi tosi mielenkiintoiselta, mutta taitaisi olla niin, että muutaman viikon — vuoden puurtamisen jälkeen ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka kymmeneltä tulisi Elämän synty ‑dokumentti.
Eli koulunkäyntiin pitäisi saada enemmän imua ja vähemmän työntöä. Sen tekeminen kohtuullisilla kustannuksilla ei ole helppoa. Uudet opsit (ilmiöpohjainen oppiminen yms.) kyllä hakevat tätä, mutta massalaitoksessa kaikki tehdään hitaasti, pienesti ja liian myöhään — koska ei ole rahaa.
Mutta Pekka T:tä kompaten: olen usein kävellyt kouluni käytävillä ja kuullut palasen oppituntia sieltä ja toisen täältä: Ensimmäinen maailmansota alkoi… ihon tehtävä on … Sacher-kakkuun tarvitaan … 8‑prosenttinen suolavesi jäätyy vasta … kolme pistettä on yleensä merkki siitä, että kirjoittaja ei ole jaksanut ajatella loppuun… On tosiaan tehnyt mieli sujahtaa luokkaan kuuntelemaan ja kyselemään.
Touko Mettinen
opettaja
Minulla ei ole koululaitoksesta tai opetuksesta sinällään mitään pahaa sanottavaa. Mutta yläasteella kärsin koulukiusaamisesta, jatkuvasta fyysisestä väkivallasta ja jopa kuolemanpelosta, tai en uskaltanut liikkua tietyillä alueilla iltaisin. Eräs oppilas puukotettiinkin kuoliaaksi kotikunnassani 90-luvun alussa kouluajan ulkopuolella, ja minua mm. yritettiin hukuttaa uimarannalla, pelkäsin hukkuvani ja kuolevani. Haaveilin jopa että ammun kiusaajani kiväärillä.
Kiusaaminen loppui kun muutama tapaus siirtyi pois yläasteelta. Ja lukiossa kaikki olivat ystävällisiä.
Aina kun mietin yläastetta, mietin lähinnä väkivaltaisia, pahoja ihmisiä. Ja yritän seurata tarkkaan että oma poikani ei joudu kiusattavaksi, ja tuen hänen kaverisuhteitaan ja harrastuksia. Ihan sama mitä niissä koulukirjoissa lukee, tai onko jossain jotain digiä. Tärkeintä on ettei joudu pelkäämään.
Osalla nuorista kapinointi lienee osa kasvuprosessia. Koulu lienee tuossa heillä ehkä vain satunnainen objekti. (Pikkulapsillakin tunnetaan ns. uhmaikä.) Jos heidän (nuorten) päähän ei vielä tuossa vaiheessa mahdu ajattelun kehittymättömyyden takia ymmärtämystä siitä, että pilaavat väärällä asenteellaan koulunkäyntiä (opetusta ja oppimista) kohtaan (parempia) jatkomahdollisuuksiaan, niin minkäs teet? Eikö tuo kuitenkin ole periaatteessa ja varsinkin käytännössä kuitenkin vain ihan oma vikansa!
No, toistaiseksi robotitkaan eivät sentään vielä ihan kaikkia yksinkertaisiakaan töitä tee, vaikka kehitys tuohon suuntaan kyllä koko ajan kulkee …
Nykyisin on kai tosin monella (toivottavasti jatkossakin) melko hyvät mahdollisuudet jatkaa opintoja myöhemminkin. Silloin voivat tosin menetettyjä olla parhaat vuodet mm. uusien asioiden omaksumiskyvyn osalta. Muiden saavuttamaa tiedollista ja taidollista etumatkaa, sekä osaamisen syvyyttä ja laajuutta voi olla vaikea ehkä enää myöhemmin saavuttaa, jos esim. derivaatat ja integraalit sekä kieliopin säännöt (jopa suomenkielen osalta!) jäivät aikoinaan oppimatta vain täysin turhan vastaanhangoittelun takia.
Jos opiskelee esim. joka ilta 2 tuntia jotakin uutta, kestänee vähintään ns. “10.000 tunnin”-säännön mukaan peräti 13,7 vuotta sen asian oppimiseen KUNNOLLA. (Koskeeko tuo sääntö, josta jonkun muistan maininneen, kaikkia vai vain tiettyjä taitoja, kuten esimerkiksi pianonsoittoa?).
En tiedä kuinka paljon maahamme tarvitaan ns. huippuja, mutta arvelen, että sellaiseksi ei kukaan kehity ilman omaa motivaatiota, älyä ja ehkä ympäristönkin tukea. Se on vähän kumma, jos riittävän tuen saamiseksi (ja ympäristön negatiivisen suhtautumisen välttämiseksi) on oppilaan pakko suunnata tiensä vain huippulukioon. Nuoren kannalta voi (kivan?) koulun, lukionkin, ilmapiirillä, ja mm. vertaisryhmän tuella (tai koulumenestykseen liittyvällä kateudella, ikävillä kommenteilla ja eristämisellä) olla suuri (tai jopa tuhoisa) merkitys.
Tiikeriäitien lisäksi tarvitaan ehkä myös leijonaisiä (sparraajina molemmat voivat olla yhtä hyviä tai jopa, lajista tai oppiaineesta riippuen, toistaan parempia). Unohtaa ei silti pidä, että lapset ja nuoretkin tarvitsevat välillä myös ihan vain omaa aikaa.
Kielitaito on kyllä sinänsä kaikille tärkeä taito, sillä on melkoinen ongelma, jos joku ei esim. kykene ilmaisemaan asioita oikealla tavalla, eli kirjoittaa/puhuu yhtä (asettaen sanansa tietyllä tavalla) tarkoittaen kuitenkin toista! Kieltä osaamattomia ei pitäisi päästää ainakaan mm. lakeja, asetuksia, määräyksiä, sopimuksia, uutistekstejä, käyttöliittymiä tai käyttöohjeita laatimaan.
Ei pidä unohtaa, että myös elinikäinen oppiminen on nykyisin välttämätöntä likipitäen meille kaikille. Ajatus siitä, että opiskelu kuuluisi vain yhteen, tiettyyn elämänvaiheeseen on yhä useamman kohdalla nykyisin melkoista harhaoppia!
Sattui sopivasti silmään päivän uutisista:
http://yle.fi/uutiset/koulukiusattu_ei_paase_pelkoa_pakoon/8267459
Arvelen omiin kokemuksiini perustuen, että monet pojat uppoutuvat koulun ulkopuolella peleihin ja tietokoneisiin, koska ulkomaailma on vihamielinen ja pelottava.
Kyllä matematiikan olympialaisjoukkueessa on viime vuosina ollut 2–3 tyttöä. Tänä vuonna karsintakilpailussa tytöt olivat ekana ja jaetulla toisella sijalla.
Ihminen onluontojaan utelias,kokeileva ja innokas oppimaan uusia asioita.
Kaikkein kouluvastaisinkin opettelee ja oppii jusia asioita
Vaikka henkilö olisi täydellinen luuseri, rikollinen ja dläisi yhteiskunnan ulkopuolella niin hän opettelisi uusia rikostentekotapoja.
Oppiminen opiskelu ja kouluvastaisuus ovat eri asioita
Kaikki kouluvastaisetkin opiskelevatja oppivat.
Mutta ehkä he haluavat ja oppivat muuta kuin virallinen opetusohjelma tarjoaa
Yksinkertaistaen, mutta vain vähän, saamme kiittää tästä erään kirjailijan päähenkilöhahmoa nimeltään Lisbeth Salander joka osoittaa, että tyttökin voi olla nörtti ja cool yhtäaikaa. Tai siis tuollaisia poikaroolimallejahan ei vielä olekaan. Poikien roolivalikoima taitaa olla jopa suppeampi kuin ennen. Kuinka surkeaa!
Tämä huomattiin jo keskikoulussa: vitosluokalla tytöt juoksivat numeroiden perässä.
“10.000 tunnin”-säännön.
Tämä on todettu huuhaaksi.
Väittäisin kyllä, että nuoret naiset menestyvät työelämässä miehiä paremmin tällä hetkellä. Tämä siis jos puhutaan alle 30 vuotiaisista naisista verrattuna alle 30 vuotiaisiin miehiin. Tämä pohjautuu omaan hyvin suppeaan näkemykseen liike-elämästä. En siis tiedä onko se totta mutta tutkimuksen arvoinen asia. Jos näin on, tarkoittaa se vääjäämättä sitä, että 20–30 vuoden päästä esim. liikkeenjohto saattaa olla hyvinkin naisvaltaista.
Tasa-arvon suhteen en näe tässä mitään ongelmaa, sen enempää kuin siinäkään että naisten “euroon” vaikuttaa naisten sijoittuminen pienempipalkkaisille aloille. Pojilla on yhtälainen mahdollisuus opiskella kuin tytöillä, valtiovalta tai kuntasektori ei tätä mitenkään rajoita. Eivätkä eroavaisuudet murrosiän suhteen eroa esim. yksilöiden välisistä kompetenssieroista — eikä kukaan valita, että koululaitos “syrjii” heikompilahjaisia …
Toisekseen, tätä eroahan on yritetty tuloksetta paikata opetusmenetelmiä jne. muuttamalla. Surullista kyllä, erot poikien ja tyttöjen menestyksessä ovat pikemminkin suurentuneet sen myötä kun koululaitosta on yritetty muuttaa poikia inspiroivampaan/suosivampaan suuntaan — so. enemmän ryhmätyöskentelyä ja (suoraan sanoen turhaa) valinnaista tekemistä & itsetarkoituksellista monipuolisuutta joka suhteessa. Mites niissä PISA-tutkimuksissa menestyvissä Aasian maissa? Aivan …
Ehkäpä siis niin kotona kuin koulussa pitäisi pitää pojille tiukempi kuri jotta murrosikä ei mene paapomiseksi a la “voi voi, noi Ville-Petterin hormonit, kyllä niitä pitää ymmärtää”? Se, että koulutus on sijoitus tulevaan pitää saada menemään jakeluun, siinä missä se on ennenkin mennyt.
Usein Bolt siis harjoittelee turhaan!
Tai matematiikkaneton ei tarvitse laskea tullakseen huippumatemaatikoksi
Missä?
(Ehkä tuota lukua, 10.000 ei pidä ottaa aivan ehdottoman kirjaimellisesti. Joku, jolla on johonkin paremmat luontaiset edellytykset voi tietysti saavuttaa paremmat taidot nopeamminkin, kun taas ns. “lähes toivoton tunari” voi tarvita tupla-ajan, jos sitten sekään mahtaa riittää.)
Onko ihmisen erilaisten taitojen oppimiskyvyn perinnöllisyys sitten edellistä parempi teoria? Luontaiset edellytykset lienevät ainakin osittain perinnöllistä perua.
Mikä selittää asian tai jonkin menettelyn (myös prosessin tai liikesarjan oikean tekotavan) oivaltamisen periaatteen? Miksi esim. apinat oppivat asioita muita matkimalla? Ylivertaisimmat taidot ja menestyksen voi joskus saavuttaa myös tekemällä enemmän kuin muut, tai tekemällä toisin kuin muut. Viimeksimainittu keino voi silti aika usein johtaa myös epäonnistumiseen, joten edellinen lienee toiminnan tapana kuitenkin varmempi ja parempi (kunnes toisin osoitetaan).
Harjoittelematta en usko kenenkään mestariksi suoraan syntyneen (monellakaan alalla). Taitojaan ja omaa osaamistaan kannattaa aina sekä kehittää että ylläpitää …
Tuosta tuli aivan vastikään Yle Puhe:lla keskustelua ja alkuperäinen ajatuksen isä oli myöhemmin korjannut että vaihteluväli harjoitteluajassa oli niin suurta että hänkin irtisanoutui 10000 toiston vaatimuksesta minkä tahansa taidon oppimisen minkäänlaiseksi mittariksi ja rajaksi. 10000 askelta ei tee mestarikävelijää.
10 000 tunnin teoriasta tuli lähes uskonnollinen hurmos Gladwellin teoksen ilmestymisen jälkeen joskus 2008. Joissakin asioissa tutkittu fakta sivuutetaan helposti ja mennään mutu sekä kokemusperustaisesti. Gladwell on myös itse selitellyt asiaa jälkikäteen, kun useita tutkimusviitteitä on osoitettu väitettä kumoamaan ja hän on itse todennut, että tämä ei päde ollenkaan esim. urheilussa. Alunperin tämän teorian esitellyt psykologi Ericsson tosin väitti, että kenestä tahansa tulee missä tahansa huippu, kun 10 vuodessa tekee 10 000 harjoitustuntia. Oli sitten vaikka pianisti, lääkäri tai urheilija.
Yksi linkki: https://www.ted.com/talks/david_epstein_are_athletes_really_getting_faster_better_stronger?language=en
Ei tuo 100000 mikään sääntö olekaan vaan kuvaa sitä,että kaikki oppiminen perustuu osin harjaantumisern ja mitä korkeammalle tähtää,sitä enemmän on harjoiteltava ja sitä kapeammalle on suuntauduttava.
Ei 100000 ole sääntö vaan kuvaa. , sitä suurta työmäärää,jota huipuksi tuleminen vaatii.
TL
Sina kerroit sen kaiken niin kuin se on.
t. Mikko
Matematiikka on ala, jossa aikaisempi opiskelu ei metkitse mitaan. Joku on matemaatikko, joku toinen ei ole. Muilla aloilla on enemman vaihtelua.
t. Mikko
Niin minäkin joskus kuvittelin…
Eräs poika 1960-luvulla oli todella kiinnostunut autoista ja moottoreista. Tytöt olivat päntänneet ennen fysiikan koetta: “imutahti, puristustahti, työtahti, poistotahti”. Sekä nuo tytöt että tuo poika olivat saaneet kokeesta kiitettävän arvosanan. Poikaa keljutti, ettei hänen innostunut harrastuksensa näkynyt mitenkään arvostelussa.
Yksi asia minkä koululaitoksen pitäisi opettaa on kysymään kysymyksiä — usein vastauksen löytäminen johonkin vaikeaan ongelmaan vaatii usein vain oikean kysymyssarjan esittämistä — on helpompi vastata useaan pieneen kysymykseen kuin yhteen isoon.
Tämä tuli mieleeni tuosta, jos kerran opettaja, jonka pitäisi olla “mallioppilas” kokee että tunneilla pitäisi kuunnella ja kysellä, ehkä tämä pitäisi olla kaikkien tuntien tavoite.
Ehkä arvosanat pitäisikin antaa osittain sen mukaan miten hyviä tai miten paljon aiheeseen liittyviä kysymyksiä oppilaat esittävät? Tuntiaktiivisuushan on kai ollut jokin arvostelukriteeri joskus, mutta joskus se vain tarkoitti viittaamista ja vastaamista. Osa arvosanasta tulisi siis kysymyksistä — osa taas vastauksista.
Opettajan ja oppilaan välisen dialogin kannalta olisi myös luontevampaa, jos lapselle varattaisiin oppitunnilla kyselijän rooli — oletushan lienee kuitenkin, että opettaja on näistä kahdesta se viisaampi.
Toisaalta kysymys — vastaus ‑dialogi myös avaisi opettajalle kyseisen lapsiryhmän omaa ajatusmaailmaa ja auttaisi tekemään tunneista parempia, sekä hahmottamaan jos opetuksessa on tullut edettyä liian nopeasti ja jotain asioita pitää selittää tarkemmin.
Näitä lapsineroja,jotka kuvittelevat osaavansa kaiken ilman kokemusta ja harjoittelua.
Harjoittelu oikeassa elämässä maksaa , esim pieni puute kokemuksessa maksoi 50 miljoonaa euroa .
Vieläkin suurempa löytyy esim Ahlstom kaatui kokemattomuuteen
Aikoinaan logiikan luennolla tuli keskustelunaiheeksi testaakokoe osaamista ?
Ei todellakaan, se testaa vain sen kuinka tarkasti henkilö on kyennyt vastaamaan kokeen arvostelijan käsityksen mukaisesti