Blogin kommentoijista moni on ihmetellyt, miksi ARA-asuntoja rakennetaan Jätkäsaareen, johon monella palkansaajalla ei ole asuntojen kalleuden vuoksi mitään asiaa.
Asuntojen markkinahinta Jätkäsaaressa on pari tuhatta euroa neliöltä enemmän kuin tavanomaisilla helsinkiläisillä asuinalueilla. Yksittäistä perheasuntoa kohden erotus on yli 150 000 €. ARA-asuntojen vuokrat Jätkäsaaressa alittavat markkinavuokrat yli kymmenellä eurolla neliöltä.
Miksi näitä siis on Jätkäsaaressa? On argumentoitu, että köyhälläkin on oikeus asua halutulla asuinalueella. Tämä argumentti on häilyvä kahdesta syystä.
- Aika pieni osa vuokra-asukkaista kuuluu niihin onnekkaisiin, joiden kohdalle tällainen lottovoitto osuu. Ei perusturvaakaan kukaan esitetä parannettavaksi niin, että arvotaan pieni lottovoitto joka sadannelle perusturvaa saavalle. Erityisesti kukaan ei esitä, että rahat tähän tämä lottovoitto kerätään muiden perusturvaa saavien tukia leikkaamalla. Jätkäsaaren asuntojen osalta näin tehdään. Kaupunki perii noista tonteista muita ARA-tontteja selvästi kovempaa vuokraa ja vaatii rakentamaan normin mukainen määrä autopaikkoja yli 50 000 euron hintaan. Tämä ei koidu Jätkäsaaressa asuvien maksettavaksi, vaan vuokran tasauksen kautta maksajiksi pääsevät kaikki Hekan asukkaat.
- Jos nämä onnekkaat, jotka Jätkäsaaren asuntoihin pääsevät, saisivat valita asunnon Jätkäsaaressa tai asunnon tavanomaisella alueella ja asuntojen hintaeron rahana itselleen, aika moni ottaisi vaatimattomamman osoitteen ja rahan tilille. Taloustieteen termein syntyy hyvinvointitappio, kun hän ei voi valita.
Jos ajattelemme sosiaalista oikeudenmukaisuutta yksilötasolla, ARA-asunnoissa Jätkäsaaressa ei ole mitään järkeä.
Mutta sitten se toinen puoli. Jos vuokra-asuntoja ei rakenneta myös kalliisiin kaupunginosiin, niitä rakennetaan sitä enemmän halpoihin kaupunginosiin. Sosiaalisen asuntotuotannon keskittämisestä omiin kaupunginosiinsa on todella varoittavia esimerkkejä jo niinkin läheltä kuin Tukholmasta. Tämän virheen hinta on suuri. Se myös hidastaa merkittävästi (näin oletetaan) sosiaalista liikkuvuutta, mikä tarkoittaa, että kansakunta menettää lahjakkuusreservejään. Hinta on kova, joskaan en tiedä, että kukaan olisi koskaan arvioinut sitä rahassa.
Segregaatiota kannattaa torjua. En kuitenkaan ole varma, että tämä tapa on tehokkain mahdollinen. Tarkoitan tällä nimenomaan, että en tiedä, sillä ainakaan minun tiedossani ei ole yhtään kunnollista tutkimusta politiikan vaikuttavuudesta. Voi ollam, että huolellinen tutkimus osoittaisi menettelyn hyväksi. Ei tähän politiikkaan kuitenkaan minkään tutkitun tiedon pohjalta ole päädytty vaan intuitiolla ja poliittisen köydenvedon tuloksena.
Kaupunki käyttää kohtalaisen paljon rahaa – luopuu merkittäväistä tuloista – kun se ei myy parhaita alueita eniten tarjoaville vaan jakaa niitä arvalla tai muuten Hitas-asuntoina ja ARA-asuntoina. Onko tämä tehokkain tapa käyttää rahaa segregaation haittojen tutkimiseen, vai olisiko vaikutus suurempi, jos nuo rahat käytettäisiin epäsuosittujen asuinalueiden kohentamiseen? Nyt noilla epäsuosituilla alueilla asuvatkin pääsevät sen sijaan maksamaan Jätkäsaaressa asuvien kustannuksia.
Valta osa asunnoista on kaiken hinta- ja vuokrasääntelyn ulkopuolella. Tämän asuntokannan sisällä ei ole keinoja vaikuttaa sosiaaliseen valikointiin. Juuri nyt hyväosaiset valtaavat Kalliota ja Vallilaa huono-osaisilta asunto asunnolta.
Paras tapa torjua slummiutumista on pitää huolta siitä, ettei fyysisiltä ominaisuuksiltaan huonoja asuinalueita rakenneta. Siksi segregaation ehkäisyyn tarkoitetut rahat kannattaisi ehkä sittenkin käyttää ei-suosittujen asuinalueiden kohentamiseen.
Voi olla, että tasaisen 20 % sosiaalista asuntotuotantoa ‑normin sijasta voisi olla vaihteluväli, esimerkiksi 10 — 30 prosenttia. Demarit sentään esittivät joskus Vuosaareen 60 prosenttia sosiaalista asuntotuotantoa.
= = =
Jos asuntopula pääkaupunkiseudulla joskus päättyy ja asunnoista muodostuu ylitarjontaa, joillakin alueilla – yleensä syrjässä sijaitsevilla – asuntojen hinnat alkavat lähestyä nollaa. Siinä meillä on varsinainen slummiutumisen riski, joka koskee ennen kaikkea kerrostalovaltaisia alueita metropolialueen reunoilla.
Kyllä sille rikkaalle tekee henkisesti hyvää nähdä pieni vilaus siitä reaalimaailmasta.
Empiiristen tutkimusten mukaan sosiaalisen sekoittamisen hyödyistä on hyvin vähän näyttöä. Tässä tutkimuksessa http://ftp.iza.org/dp5634.pdf päädytään johtopäätökseen: “Ultimately, the process of creating more socially mixed neighbourhoods is
unlikely to create more opportunities in life for the original residents. Socially mixing
neighbourhoods through tenure mixing will only change the population composition of
neighbourhoods, increasing average incomes because more affluent (and employed)
residents will move into the owner occupied housing replacing social housing.”
Helsinkiläinen asuntopolitiikka tuntuu pyrkivän torjumaan rikkauden keskittymistä vaikka järkevämpää olisi keskittyä köyhyyden keskittymisen ehkäisyyn esim. kaavoittamalla pientaloja huonomaineisille asuinalueille.
Olen surullinen, kun kohtaan näitä poliitikkojen ihmis- ja yhteiskuntakokeiluja. Segregaatiota torjutaan panemalla köyhiä rikkaiden sekaan. Vanhemmiten olen kääntynyt kontrolliyhteiskunnan puoleen, ihminen ei näet ole oppinut mitään.
Miksi toisten rahoilla pitäisi saada asua missä haluaa? Korkovähennykset pois, asumistuet pois (ainakin kriteerien huomattava tiukennus), ARAt pois ja rakentamisen määräykset huomattavasti väljemmiksi.
LOTTO olisi oikeudenmukainen tapa jakaa rahaa. Sen voisi hyväksyä.
Itselläni on omakohtaista kokemusta asunnon hakemisesta. Olin kunnallisvaaleissa ehdolla ja tulin valituksi muutamaan lautakuntaan vaalien jälkeen ja yksi näistä oli asuntolautakunnan varajäsen.
Noin puoli vuotta vaalien jälkeen lähdin hakemaan kunnalta asuntoa. “juu, ei ole. Eikä ihan heti tule. Karmeet jonot. Ei mitään mahdollisuutta, kannattaa hakea muualta”.
Seuraavana päivänä joku oli huomannut nimen hakemuksessa ja puhelin soi. En tiedä kuka, enkä itse asiaan millään tavalla mitään kautta myötävaikuttanut. Henkilökohtainen esittelykierros neljään asuntoon, joista saa valita ja vapaana välittömästi.
Tämä on se oikea maailma, jossa elämme.
[KOSKA TÄSSÄ VIESTISSÄ ESITETTY VÄITE ON AIKA KOVA, MINUN ON PAKKO HUOMAUTTAA, ETTEI NIMIMERKIN TAKANA OLEVAN SÄHKÖPOSTIOSOITTEEN TARKOITTAMA HENKILÖ OLE KOSKAAN OLLUT ASUNTOLAUTAKUNNAN VARAJÄSEN GOOGLEN TUNNISTAMAN HISTORIAN AIKANA/OS]
Millaisilla fyysisillä ominaisuuksilla köyhimmät asuinalueet voisi pelastaa? Jonkin kerrostaloalueen on kai oltava moottoritien kyljessä ja kaukana niin keskustasta kuin merenrannasta. Tällaisista lähtökohdista rakennetaan esimerkiksi Alppikylää. Talot ovat siellä kyllä hyvännäköisiä. Mikähän mahtaa olla riittävän hyvää?
Nimimerkki broileri, voisit keskustella toimittajan kanssa. Toimittaja voisi ehkä sitten nimellään ja naamallaan kantaa vastuuta tarinan uskottavuudesta ja sinä voisit silti halutessasi säilyttää nimettömyytesi. Pelkkänä nimettömänä nettikeskustelijana et tee väitteistäsi tarpeeksi uskottavia.
Osmo: “Paras tapa torjua slummiutumista on pitää huolta siitä, ettei fyysisiltä ominaisuuksiltaan huonoja asuinalueita rakenneta. Siksi segregaation ehkäisyyn tarkoitetut rahat kannattaisi ehkä sittenkin käyttää ei-suosittujen asuinalueiden kohentamiseen.”
Asuntoalueen fyysisiin ominaisuuksiin vaikuttaa merkittävästi sijainti ja sijainnissakin se, millaisia ihmisiä siellä asuu.
Millä rahalla siis kohentaisit eli siirtäisit ei-suositut asuinalueet parempaan paikkaan?
Esim. sijoittamalla huonomaineisilla alueille liikunta- ja kulttuuripalveuita. Uskon Liikuntamyllyn vaikuttaneen Myllypuron imagoon positiivisesti. Hyvin varustettu kirjasto ajaisi myös samaa asiaa.
ARA asunnot on vain yksi markkinahäiriö, jonka asukkaat maksavat. Kaikki asumisen tuet menevät 100% hintoihin, joten sekä vuokra- että omistusasumisen tuleminen on lähinnä hölmöä. Onneksi nyt hallitusohjelmassa vihdoin puututaan korkovähennyksiin. Kuka uskaltaa puuttua vuokra-asumisen tukiin, joka on yhtä vahingollista kuin korkotuetkin?
Osmo, esität yhä tosiasiana, että segregaatiota kannattaisi torjua, mutta kaikki minun tuntemani esitykset asiasta viittaavat päinvastaiseen. On erittäin hyviä esimerkkejä onnistuneesta segregaatiosta esimerkiksi Kanadasta ja Helsingissäkin asuinalueiden omaleimaisuus takasi aikaisemmin viihtyisämpiä ympäristöjä. On toki esimerkkejä epäonnistuneestakin segregaatiosta, mutta ne on kaikkialla ollut helppo hoitaa puskutraktorilla.
Hyvä asuinalue on omaleimainen. Ihminen viihtyy ja tuntee hyvän asuinalueen omakseen. Nykyisellä sääntelyllä ei luoda hyviä asuinalueita.
Olen samaa mieltä. Liikuntamylly on hyvä sijoitus ja nostaa alueen tasoa. Ehkä Guggenheimin voisi rakentaa Kontulaan?
Onkohan tässä onnistunut vai epäonnistunut (ks. “http://en.wikipedia.org/wiki/Apartment#/media/File:St_James_Town1.jpg”) esimerkki segregaatiosta Kanadassa?
Eikö tuon sosiaalisen asuntotuotannon osalta olisi syytä valita 0‑taso (tai perustaso, mitä nimitystä siitä nyt sitten halutaankaan käyttää) jostain ei-halutulta alueelta, jossa kuitenkin on kaikki perusasiat kunnossa.
Alueen säilyminen edes jotenkin siedettävänä asuinympäristönä edellyttää kuitenkin myös 0‑tasolla sitä, että huonon käytöksen, ilkivallan ja ympäristön sotkemisen suhteen pitää olla kertakaikkinen nollatoleranssi. Jos joku sääntöjä rikkoo, pitää sanktioiden olla sen verran ikävät, ettei se ensimmäinen kertakaan houkuta.
Jos joku ei viitsi panna tikkua ristiin päästäkseen 0‑tasolta vähän paremmalle ja houkuttelevammalle alueelle (esim. 1‑tasolle), niin omapahan on valintansa. Muille sen pitäisi silti olla mahdollista ahkeruuden ja opiskelun ja/tai työnteon avulla. Kun on motiivi pitää ympäristöstä edes sen verran huolta ettei riko tai sotke paikkoja sekä toisaalta mahdollisuus päästä pykälän verran parempaan, luulisi tuon keinon ja haluttavuuseron tepsivän.
Haluttavuuden lisääjänä tasojen i ja i+1 välillä voisi olla esimerkiksi työmatkaan kuluvan ajan suhteen etäisyys työpaikasta, sekä merenrannasta ja Kaivokadusta.
Sama periaate pitäisi kyllä olla sitten erottamassa omakustanteista asumista näistä sosiaalisesti tuetuista asunnoista. Kuka kumma enää viitsii itse rahoittaa asumistaan omakustanteisesti (ml. asuntolainoitus), jos naapuriin voi muuttaa viereen toinen, jolle kaupunki maksaa samat edut ilman asianomaisen ponnisteluja rahan, ja sen edellyttämän työn ja osin opiskelunkin muodossa?
“Kyllä sille rikkaalle tekee henkisesti hyvää nähdä pieni vilaus siitä reaalimaailmasta.”
Miten niin? Ja millä perusteella keskimääräistä paremmin tienaavien maailma ei ole ‘reaalimaailmaa’?
Yhtä hyvin perustein voisin minäkin sanoa, että kalliolaiselle sosiaaliperustaisen oleskelun ammattilaiselle tekisi hyvää omakohtaisesti kokea edes kerran elämässään lisäarvoa heiluttajalleenkin tuottava lapionvarsi nk. Kela Gold-taikaseinän sijaan — ja näin jopa kerma- ja/tai (tarpeeton yliviivataan) läskiperseisen pakaralihaksen tunnelmaa jäädyttävän kipeytymisen uhallakin.
Eli onhan näitä, mielipiteitä.
Asiaan mitenkään liittymättä: Jippii. Onpas hienoa, että ollaan eurossa.
O.S. kirjoitti:
“On argumentoitu, että köyhälläkin on oikeus asua halutulla asuinalueella.”
ja
“Paras tapa torjua slummiutumista on pitää huolta siitä, ettei fyysisiltä ominaisuuksiltaan huonoja asuinalueita rakenneta. Siksi segregaation ehkäisyyn tarkoitetut rahat kannattaisi ehkä sittenkin käyttää ei-suosittujen asuinalueiden kohentamiseen.”
Mikä mahtaa olla peruste “köyhän oikeudelle asua halutulla asuinalueella”? Tuo ei ole nähdäkseni mikään universaali ihmisoikeus.
Asuinalueissa on (asuntojen) hintojen osalta suuriakin eroja, ja yleensä kai halutummasta asunnosta halutummalla seudulla voinee olettaa haluttavan maksaa vähän enemmän, jotta saadaan/tavoitetaan se, mitä lisähinnan maksamisella on mahdollista saada (oli sitten kyse mielikuvasta tai jostakin todellisesta).
Miksi yhteiskunnan veronmaksajien tulisi rahoittaa köyhien mielihaluja? Eikö perustarpeista huolehtiminen enää muka riitä?
Miksei katto pään päälle, lämmitys, peti, peitto, ‘perunat ja kaurapuuro’, kirjasto ja urheilukenttä, ympäristössä, jossa on muutakin kuin pelkkää asfalttia, betonia ja soraa (sekä likaa, jätteitä pitkin poikin, töhrittyä betonipintaa, rikottua lasia tms.) riitä.
Tarveharkinnan (ei pelkän assalla hengailun tarpeen!) perusteella saattaa myös työn tai työhaun takia olla junalippu esim. noin tunnin junamatkan päähän Helsingin keskustan tai Pasilan rautatieasemalle ja työpaikoista olla tarpeen. Köyhän aika lienee halpaa, ainakin halvempaa kuin parempituloisen, joten sitä lienee mahdollista käyttää silloin enemmän esimerkiksi työmatkoihin.
Jos palkka ei tuollaisen, nykykäytäntöä ilmeisesti järkevämmin näkökohdin perusteella tuetun asumisen ja pendelöinnin jälkeen elämiseen jollekulle riitä, pitää kysyä, onko asianomaisen työsuoritus ja siitä maksettava palkka (tai eläke) riittävä?
Kun yhteiskunnan sote-menot ovat kasvaneet liian suuriksi, on myös aika tarkistaa, mikä on todella tarpeen, mikä ei? Olen vahvasti sitä mieltä, että yhteiskunnan tulee luoda KANNUSTIMIA, ei kannustinloukkuja.
Kannustimia tarvitaan moniin sellaisiin asioihin liittyen, jotka ovat yhteiskunnan kannalta tarpeen (eli hyväksi) ja joiden eteen ihmisillä on valmiutta ja halua ponnistella. Näitä ovat mm. opiskelu, työnteko ja yrittäminen, ja edellisten lisäksi terveyttä ylläpitävä harrastus, joista kalleimpia ei ole tarvetta yhteiskunnan taholta rahoittaa, ainakaan niin kauan kuin edullisempiakin on löydettävissä useampia korvaavia vaihtoehtoja.
Sellainen yhteiskunta, joka luo kannustinloukkuja tai murentaa pohjan yhteiskunnan toimivilta kannustimilta on ennen pitkää ainakin ns. hyvinvointivaltiona tuhoon tuomittu.
Mielestäsi kaikki Kelan asiakkaat ovat läskejä? Kenties ehkä vielä laiskojakin?
Köyhille “lopullinen ratkaisu” kenties?
“Köyhille “lopullinen ratkaisu” kenties?”
No vaikkapa ihan yhtä lopullinen kuin ns. rikkaillekin. Mietipä sitä, ja ajattele ennen kaikkea äärimmäisen huolellisesti tuon kommenttini kohdan ‘yhtä hyvin perustein’ merkitysarvoa.
PS. Tosin kuten taas nähtiin, niin nuo ajatteluhommat eivät kyllä sitä teidän vasemmistolaisten vahvinta osaamisaluetta ole.
“Olen samaa mieltä. Liikuntamylly on hyvä sijoitus ja nostaa alueen tasoa. Ehkä Guggenheimin voisi rakentaa Kontulaan”
Alueen tasoa? Mikäs Myllypuron “tasossa” on vikana? Tai Kontulan? Hienoja alueita molemmat. Väki on monimuotoista ja juuri rajapinnoilla uuden tekeminen kukkii.
Minä olisin ennemmin huolestunut esimerkiksi Kulosaaren epä-älyllisyydestä tai Herttoniemen teennäisyydestä. Eiran pikkusievästä poroporvarillisuudesta nyt puhumattakaan. Näillä seuduin ei synny mitään.
Jaa niin — Guggenheim pelkästään laskisi Kontulan tasoa.
Asuinalueen hyvä saavutettavuus (joka nostaa asuinalueiden arvoa) on asia, jonka jakaminen tasapuolisemmin lisää sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Hyvä saavutettavuus mahdollistaa useampia työtilaisuuksia ja sosiaalista verkostoitumista — tai ainakin sen, että pääsy paikalliseen Kelaan tai sosiaalitoimistoon onnistuu (esim. Britanniassa on huomattu, että huonosti saavutettavien alueiden asukkaille on todellinen ongelma, että he eivät pääse asioimaan viranomaisten luona hakemassa sosiaalietuuksiaan tai eivät esim. pääse lääkäriin tai apteekkiin, kun olisi tarvetta).
Sosiaaliseen sekoittamiseen liittyy myös nurja puolensa. Esim. koulussa lapset kyllä tietävät, kenellä kavereista on kallis älypuhelin, hieno kämppä ym. eli jos ollaan huolissaan siitä, miten lapset suhtautuvat toisiinsa — kiusaavat tai kadehtivat — olisi oikeastaan parempi, että kaverit olisivat suunnilleen samasta sosioekonomisesta ryhmästä. Todellisuudessa lapset eivät ehkä ole niin julmia tässä suhteessa kuin aikuiset haluavat ajatella — ja tällöin sosiaalisen sekoittamisen tarpeellisuus (tässä suhteessa) taas kyseenalaistuu. Lapset voivat kyllä olla julmia, mutta syyt voivat olla moninaisia tai satunnaisia.
Ehkä isoin vika sosiaalisen sekoittamisen agendassa on, että se perustuu “ongelmien” levittämiseen tasaisesti, jolloin ne näyttävät katoavan. Jos pienituloisuus on ongelma, ei se katoa sillä, että pienituloinen pääsee asumaan suurituloisten keskelle.
“Sosiaalisen asuntotuotannon keskittämisestä omiin kaupunginosiinsa on todella varoittavia esimerkkejä jo niinkin läheltä kuin Tukholmasta.”
Onko mahdollista, että ongelmiin on muita syitä, kuin asuntotuotannon keskittäminen? Jos sosiaalinen asuminen olisi jaettu tasaisesti eri puolille Tukholmaa, mikä takaa, ettei koko Tukholmasta olisi tullut varoittava esimerkki?
Toimeliaille ihmisille ARA- ja kaupungin vuokra-asuntojen rakentaminen Jätkäsaareen ja vastaaviin paikkoihin antaa hyviä bisnesmahdollisuuksia, jos sattuvat noihin asuntoihin pääsemään.
Pistät vain saamasi asunnon markkinatasoiselle vuoralle ja muutat halvempaan asuntoon. Laillisesti maksettujen verojenkin jälkeen jää voittoa.
Äkkiä ajatellen tämähän olisi monen toimijan etu: Hyvätuloinen saa vuokrakämpän haluamaltaan alueelta, vähätuloinen taas lisää tuloja, joilla elämisen tasoaan voi nostaa, eikä tarvitse turvautua toimeentulotukeen.
Jos tuo järjestely on laiton tai sopimustenvastainen, palkataan sitten liuta valvojia, eli lisätään yhteiskunnan menoja.
Toisin kuin korkovähennys, vuokra-asukkaiden asumistuki ei todellakaan mene 100% vuokriin, edes vapailla markkinoilla. Näin olisi vain jos kaikki saisivat yhtä paljon asumistukea.
Jos asumistuesta luovuttaisiin, vuokrat eivät välttämättä tippuisi lainkaan, mutta ainakaan ne eivät tippuisi koko asumistuen määrää. Halvimpien asuntojen vuokralaiset vain vaihtuisivat vähän suurempituloisiin, koska kaikkein pienituloisimmilla ei olisi niihin enää varaa. Näin siis ainakin Helsingissä, jossa ei ole kovia vaikeuksia löytää asumistukea saamatonta vuokralaista.
Tämän lisäksi tietysti Helsingissä on valtavasti vuokra-asuntoja, joihin asumistukea saavilla ei ole nytkään varaa. Näiden kohdalla tilanne tuskin muuttuu miksikään, koska kysyntää riittää ja vuokralaisten maksukyky pysyy tismalleen samana.
Ei taida olla sellaistakaan universaalia ihmisoikeutta, että rikas saisi asua automaattisesti haluamallaan asuinalueella?
Raha ei myöskään ole mikään ihmisen hyvyyden ja pätevyyden mittari, eikä köyhyys mikään syy vähemmän ihmisarvoiseen elämään. Monista kommenteista voisi kyllä luulla muuta.
Eikö tuossa alkuperäisessä kirjoituksessa juuri käsitellä tätä kysmykstä?
Anteeksi tämä turha viesti.
Stubbiloinen sai nippa nappa A:n lyhyesta matematiikasta. Katainen ei edes kyennyt kirjoittamaan.
Se siitä sekoomuksen ‘älyllisyydestä’.
Asuntotuotannon pitäisi juuri tästä syystä antaa tapahtua markkinaehtoisesti siellä missä hinnat ovat kaikkein suurimmat. Se parantaa pitkällä aikavälillä automaattisesti *kaikkien* asuinoloja. Marginaalilla, jokainen uusi asunto on laadultaan paras mahdollinen.
Köyhemmille alueille voi sitten sosiaalisista syistä suunnata esimerkiksi erilaisia viihtyisyyttä lisääviä korjausavustuksia.
Matematiikan kirjoituksetko sen älyllisyyden ratkaisee?
On se hassua kun työväenpuolueiden mielestä työväki on älytöntä eikä työmies keplaa oikeusministeriksi!
Korkovähennys(kään) ei voi mennä täysimääräisesti asuntojen hintoisin sellaisilla alueilla, joissa uudistuotanto on todellinen mahdollisuus.
Jotta tämä skenaariosi olisi mahdollinen, pitäisi jossain siis nyt asua niitä suurempituloisia, joilla asumistuen loppuessa olisi yhtäkkiä mahdollista panna asumiseen lisää rahaa. Jos heitä ei olisi, seuraus olisi tosiaan asuntojen hintojen (etenkin matalahintaisten vuokra-asuntojen) hintojen lasku. Tämä pätee etenkin siis asuntojen kohdalla, koska niiden kohdalla tarjonta ei voi mitenkään vastata laskeneeseen kysyntään (asunnot ovat jo rakennettuja ja niiden tyhjänä pitäminen on vielä kalliimpaa omistajalle kuin aiempaa alempaa vuokraa maksavan vuokralaisen ottaminen).
Suunnilleen totta, puhtaasti markkinahintaisten subventoimattomien asuntojen hinnat tuskin muuttuisivat mihinkään. Jonkin verran toki kysyntäpuoli voisi laskea sitä kautta, että koska halvimmat asunnot olisivat halventuneet, tulisi entistä houkuttelevammaksi muuttaa halvempaan ja huonompaan asuntoon ja käyttää säästynyt raha johonkin muuhun kulutukseen.
Onko tästä segregaatiokehityksen taloudellisesta ja sosiaalisesta hinnasta mitään kunnon tutkimuksia? “Ei tehdä niin kuin Tukholmassa” on minusta varsin ylimalkainen heitto, joka ei oikeastaan kvantifioi mitenkään sitä, mitä Tukholmassa on tehty ja miten paljon siitä on ollut haittaa. Ja ennen kaikkea se ei vastaa siihen kysymykseen, mitä sitten pitäisi tehdä ja mitä se sitten maksaa.
Jotenkin tuntuu vaikealta uskoa, että ainakaan paras keino segregaation haittojen minimoinnissa olisi se mainittu ARA-asuntojen rakentaminen Jätkäsaareen ja sitten lottokuponkien jakaminen joillekin (jotka, jos noudattavat Tapion vinkkiä, ennemminkin lunastavat sen kupongin arvon itselleen kuin menisivät sinne arvokkaaseen asuntoon itse asumaan).
Joidenkin ehdottamat infrastruktuuriprojetit huonoilla alueilla voivat toki parantaa näiden tasoa ja siten estää slummiutumisen, mutta ne voivat myös johtaa vuokrien nousuun siellä ja slummikehittymisen siirtymisen vain toiseen paikkaan.
Mutta siis ennen kuin aletaan yhtään mihinkään pitäisi minusta selvittää segregaation sosiaalinen ja taloudellinen hinta, ja mielellään sen jälkeen tutkia niitä keinoja, joilla on todettu empiirisesti olevan parhaat mahdollisuudet sen estämiseen.
Aha…
Mitä nyt se epäsuora vuokrien erotuksen muodossa saatu epäsuora toimeentulotuki…
Asumista Helsingissä ei rajoita pelkästään hinta, vaan myös (halvan) asunnon saannin vaikeus. Moni asuntoa Helsingistä hakeva jää ainakin tilapäisesti ilman asuntoa, vaikka olisi valmis maksamaan siitä pyydettyä vuokraa. Vuokra-asuntoja ei huutokaupata eniten tarjoavalle, eivätkä vuokrantajat hinnoittele asuntoaan niin optimaalisesti, että sille löytyisi täsmälleen yksi kiinnostunut.
En kuitenkaan tarkoita, etteikö hinnat voisi myös laskea tai hintojen nousu hidastua. Se ei vaan ole niin lineaarista, että jos asumistukea laskee tai nostaa 100 eurolla, vuokrat laskee tai nousee 100 eurolla.
Voi olla, mutta yleisesti ja pidemmällä aikavälillä vapaiden markkinoiden vuokrien on kyllä pakko tasaantua suunnilleen sille tasolle, mitä niistä ollaan valmiita maksamaan. Mainitsemallasi kitkalla ei oikeastaan ole merkitystä tämän keskusteltavan asian kannalta, koska se pätee ihan riippumatta siitä, onko systeemissä mukana asumistukea vai ei.
Jos on käytössä maksimivuokra, johon asti sitä tukea saadaan, niin sitten joustajana hinnan sijaan on laatu. Maksimivuokrahan tarkoittaa sitä, että asunnon laatu tai neliöt johonkin rajaan asti ovat vuokralaiselle paljon kiinnostavampia kuin siitä ylöspäin. Tämä voi johtaa siihen, että investoinnit, joilla asunnon haluttavuus maksimivuokrasta ylöspäin nousee, on vaikeampi saada kuoletettua kuin siihen tasoon asti.
Tämän taas voisi pahimmillaan ajatella jopa pahentavan sitä segregaatiota, koska vuokranantajilla ei olisi erityistä innokkuutta pitää huolta asuntojen kunnosta tai asuinalueitten haluttavuudesta, kunhan vuokrataso pysyy sen asumistuen maksimivuokran yläpuolella, koska vasta siitä tasosta alaspäin hinnan lasku tarkoittaa vuokralaiselle sitä, ettei käteenjäävä raha lisäänny vuokran laskun mukana.
Jos asumistukiprosentti on hyvinkin suuri, tämä tendenssi painaa kaikkia asumaan samantasoisessa asunnossa riippumatta siitä, miten paljon itse olisi halukas tuloistaan asumiseen kuluttamaan. Sen sijaan kiinteä tulojen lisäys (vaikka sen 100 euron palkankorotus) menee toisilla siihen, että asumisen tasoa parannetaan, toisilla siihen, että tehdään jotain muuta.
Lopputulos on kuitenkin kokonaisuuden kannalta tehokkaampi kuin tilanteessa, jossa se köyhä pakotetaan asumaan asunnossa.
Jos kaupunki antaa asunnon köyhälle, niin köyhä hyötyy. Jos köyhä vuokraa asunnon eteenpäin rikkaalle, hyötyy köyhä vielä vähän lisää. Lisäksi siitä hyötyy vielä rikaskin, sillä kyseessä on vapaehtoinen vaihtokauppa joka ei tapahdu, ellei jos kumpikin osapuoli katso hyötyvänsä.
Segrekaatiokin vähenee, kun köyhällä alueella asuvalla köyhällä onkin yhtäkkiä enemmän rahaa käytössään ;))))
Ja aiheen ruodinta jatkuu.
Tässä on jo jonkun aikaa itselläni ollut epäilys että muutaman vuoden päästä oivalletaan kuinka heikko Saksa oikeasti on. Epäoptimaalisen valuutta-alueen tarjoama kainalosauva on mahdollisesti tuhonnut täydellisesti sen kilpailukyvyn minkä Schröderin uudistukset saivat aikaan. Die Energiewende maksaa melkoisesti, ja nähtäväksi jää olisiko Saksalla varaa siinäkin hypoteettisessa tilanteessa että kainalosauva joskus katoaa. Myöskään ulkopoliittisesti, Ukrainan kriisissä Saksa ei ole vakuuttanut, niinkuin Wesley Clark esityksessään vihjaa kohdasta 1:00 eteenpäin.
Hieno päättely ja tästä pääsemme seuraavaan päättelyketjuun. Oletetaan kaksi köyhää ja yksi rikas. Alkutilanteessa yksi köyhä ja rikas asuvat huonolla alueella ja rikkaalta verotetaan rahaa ja annetaan se toiselle köyhälle, jotta hän voi asua rikkaalla alueella subventoidulla vuokralla.
Sekä köyhälle että rikkaalle on parempi vaihtoehto se, että he vaihtavat keskenään asuntoja ja köyhä saa käteensä välisumman. Toiselle köyhälle tämä on yhtä hyvä tilanne kuin alkutilakin. Nyt meillä on siis rikas rikkaalla alueella ja molemmat köyhät köyhällä alueella ja toisella köyhistä taskussaan väliraha.
Jos oletetaan aleneva rajahyöty tuloille, saadaan se tulos, että kokonaisuuden kannalta saavutettaisiin parempi tulos, jos köyhät pannaan jakamaan se väliraha. Nyt tulos on siis se, että köyhät asuvat köyhällä alueella, rikas rikkaalla ja rikkaalta on siirretty rahaa köyhien taskuun niin, että molemmat saavat sitä euromääräisesti yhtä paljon.
Eli siis saavutettiin periaatteessa perustulotilanne. Esimerkki osoitti siis, että on optimaalisempaa kokonaisuuden kannalta se, että rikkaalta verotettava raha annetaan tasaisesti köyhille sen sijaan, että se käytetään siihen, että toinen köyhistä pakotetaan asumaan rikkaalla alueella niin, että hänen vuokraansa subventoidaan.
No eipä taida olla, ellei siellä jo asu, tai muuta jonkun poismuuttaneen tilalle!
Jos sopivaksi katsomaltaan alueelta ei sitä unelmien kämppäänsä saa, pitää tyytyä toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon! Ainahan sitä voi sitten muuttaa aluksi vaikka haluamansa asuinalueen viereen. Kun jää sitten vähäksi aikaa odottelemaan, voi lopulta eniten haluamaltaan alueelta löytää sopivan asunnon. Jos ei pitkään aikaan mieluisaa löydä, on joko liian malttamaton, tai liian köyhä suhteessa kriteereihin.
Jos on liian köyhä, silloin ei pidä olla liian kovat kriteerit tavoitella ‘kuuta taivaalta’, vaan kannattaa tarkistaa niitä, tai käyttää aikansa esimerkiksi opiskeluun tai muuhun sivistystä tai paremmat tulot tuottavaan toimintaan.
Minäkin lopetin aikoinaan haaveilut asunnosta Ehrenströmintien varrelta, kun tajusin, että eivät sinne kaikki halukkaat kuitenkaan mahdu asumaan.
Ei todellakaan! “Köyhä, mutta siisti”, oli muistaakseni erään Taavetti-enonkin kunnioitusta herättävä tunnuslause.
Elämä tuon ‘Taavetin’ kaltaisen naapurin viereisellä tontilla on usein paljon parempi vaihtoehto, kuin esim. Westendin tai idän Karhusaaren pahimpien sikailijoiden naapurina. Ihan mukavaa väkeä lienee kuitenkin suurin osa kaikista suomalaisista, ääripäiden pahimpia öykkäreitä lukuunottamatta, niin Kehä‑I:n kuin Kehä III:nkin molemmin puolin.
Jos jaettavaa on vähän, se pitää käyttää viisaasti. Ei kai leipäjonoissakaan lahjoiteta jonon ensimmäiselle koko rekka-autollista!
Asiasta toiseen: Osmolta ja muiltakaan en tässä ja nyt malta olla kysymättä, pitäisikö Taavetti-enon jakaa jälleen ensi syksynä omenasadostaan erikseen poimimansa mädät omenat tasaisesti kellarinsa kaikkiin laatikoihin, jolloin ne voivat pilata koko sadon, vai olisiko ne kuitenkin parempi sijoittaa kokonaan kauas muista, esim. oheisen ohjeen mukaisesti?
(“Hedelmävarasto kannattaa tarkistaa säännöllisesti ja poistaa pilaantuneet omenat. Pilaantunut hedelmä voi “tartuttaa” muut. Se tuottaa väritöntä kaasua, etyleeniä, joka nopeuttaa hedelmien kypsymistä ja voi edistää niiden pilaantumista.”, lähde: “http://www.gardena.com/fi/garden-life/garden-magazine/omenasadon-korjaaminen-ja-sailominen/”.)
Miksi vastaavan periaatteen käyttö tuottaisi ihmisten tapauksessa ns. segregaatio-ongelmia?
Mitä sanoo sosiaaliväki?
Ihmisten tapauksessahan lienee useimmiten aina mahdollista parantaa tapansa, ja tehdä parhaansa aloittaakseen itse nousunsa pitkin sosiaalisia ja taloudellisia rappusia ylös niin korkealle kuin vain kykenee kapuamaan.
Jatketaanpa ajatusleikkejä, kun Samulin kanssa kerran alkuun päästiin.
Ajatellaanpa yksinkertaisuuden vuoksi, että kaupungissa on 900 asuntoa ja että ne ovat kaikki prikulleen samanlaisia. Ainoa ero niiden välillä on sijainti. Kaupungin nurkassa sijaitse yksittäinen piste, jossa on “kaikki” palvelut. Kaiken kukkuraksi kaupungin asukkaat arvostavat vain ja ainoastaan mahdollisimman lyhyttä etäisyyttä tuosta kaiken kattavasta pisteestä ja sattumalta kaikki vielä saman verran.
Asunnot sijaitsevat yhden täysin suoran tien varrella rivissä siten, että paras asunto on kaiken sisältävän pisteen vieressä, toiseksi paras asunto on talon verran kauempana ja niin edelleen. Hinta tietenkin tottelee samaa sijainnista riippuvaa logiikkaa.
Alkutilanteessa asunnoissa asuu 900 ihmistä, rikkain asuu ensimmäisessä ja köyhin viimeisessä. Sovitaan myös, että 300 ensimmäistä kutsutaan rikkaiden asunnoiksi, 300 seuraavaa keskituloisten ja 300 viimeistä köyhien asunnoiksi.
Mitä tapahtuu, jos kunta onkin päättänyt että rivin kolmas asunto onkin sitten kunnan vuokratalo, joka annetaan arvalla yhdelle 300:sta köyhästä?
Keskimäärinen asuminen ei parane yhtään, koska asuntoja on edelleen yhtä monta ja kaikki ovat vielä samanlaisia. Kolmannen asunnon nykyinen asukas joutuukin neljänteen, neljännen viidenteen ja niin edespäin. Viimeinen rikas asuja tipahtaakin keskiluokan asuntoon ja yksi keskiluokkainen tipahtaa köyhälle alueelle. Kaikkien köyhien, joilla oli parempi asunto kuin arpaonnisten, asunto huononee pykälällä. Niille köyhille, joiden asunto oli huonompi kuin arpaonnisen, ei tapahdu mitään. Rikkaimman ja toiseksi rikkaimman asunto ei myöskään muutu huonommaksi.
Mitä tapahtui:
Yhden ihmisen asumistilanne parani ja ylivoimaisesti suurimman osan asumistilanne taas huononi, riippuen vähän siitä, keneen köyhistä arpaonni osuu. Segregaatio väheni kahdella ihmisellä.
En tiä. Onhan toi Kaivari aika ankee 9 kuukautta vuodessa ja hanhet paskoo pilalle jäljelle jäävät kolme. Ehkä siitä vois osan rakentaa.
Mut ei sitten mitään ARAa tai HEKAa tai Sininauhaa. Sit joutuis kyl häipyy Espooseen.
Syltty, aivan erinomainen esimerkki. Nyt jäämme vain odottamaan sosiaalisen asuntorakentamisen kannustajilta sen osoittamista, miksi jälkimmäinen tilanne on parempi kuin edellinen. En pidätä hengitystäni.
Matemaattinen osaaminen kertoo kyllä aika helvetin paljon ihmisen älyllisistä kyvyistä. Matematiikassa tutkitaan avaruuksia, lukuja, rakenteita, muutosta ja määriä. Siis kaikkea sitä, mihin törmää reaalimaailmassa.
Eikö kokoomuksesta löydy edes yhtä kauppatieteenmaisteria hoitamaan valtiovarainministerin pestiä? Aika säälittävää.
Näin on. Matemaattisuuden puute ei kuitenkaan kerro siitä, etteikö ihminen voisi loistaa jollain toisella elämänalueella. Ei-matemaattisesti lahjakkaasta voi tulla esimerkiksi loistava säveltäjä tai muusikko, kirjailija, kuvataiteilija tai graafikko, opettaja tai terapeutti. Olikohan Väinö Linna matemaattisesti lahjakas?
Matemaattisuus ei myöskään tarkoita sitä, että ymmärtäisi asioita itsestäänselvästi paremmin. Loogisella päättelykyvyllä voi osua pahasti harhaan, kun lähtöoletukset ovat väärät, eikä lähtöoletuksien tulkinnassa matemaattisuudesta ole välttämättä mitään apua.
Maailman talousviisaista vähintään merkittävällä osalla on myös matemaattista kyvykkyyttä, mutta jokainen heistä näyttää horisevan vähän omiaan. Tilanteen perusteiden tulkinnassa matemaattisuuden hyöty näyttää olevan vähäinen.
Olisiko esimerkiksi Nokialle kaivattu jossain välissä vähemmän insinööriyttä ja enemmän ihmisläheisyyttä ja ihmisten tarpeiden intuitiivista oivaltamista ja kohtaamista?
Ainoa kohennettava asia on sijainti, eli (ajallinen) etäisyys kantakaupungista tai työpaikoista; kohentaminen maksaa ehkä Pisaran(*) vuodessa. Mikä on suuruusluokka, onko vertailussa mitään mieltä?
*) tai muu satojen miljoonien liikenneprojekti.
No ei voi.
No kuule ei. Sinne olisi kaivattu vähemmän managereja, johtajia ja päällepäsmäreitä, ja johdon olisi pitänyt antaa insinöörien tehdä työnsä ja keskittyä keksimään miten saadaan maailman teknisesti parhaat puhelimet myytyä. Vika ei ollut insinööreissä vaan siinä että siellä oli kaikenlaisia “johtajia” huseeraamassa.
Jos nyt lähdettäisiin siitä, että saataisiin asiat ratkottua *edes* loogisesti mielekkäästi. Niitä ratkaisuja on monta, mutta kun ei päästä edes yhteen sellaiseen, vaan “ymmärretään” ja “ihmisläheisesti” perustellaan asioita joissa ei ole kerrassaan mitään järkeä ja jotka ovat enemmän tai vähemmän mahdottomia. Kuten tämä asuntopolitiikka, joka ei tuota juuri mitään hyötyjä kuin muutamille “onnekkaille”, ja näillekin suurempia hyötyjä saataisiin jos lopetettaisiin tämä sirkus ja annettaisiin sirkuksen pyörittämiseen käytetyt rahat käteisenä suoraan näille ihmisille.
Kovin helsinkiläinen ajatusmalli, että vain sijainnilla suhteessa toisaalle on merkitystä. Toki näin on, kun kyse on metsälähiöistä. Jos yritettäisiin rakentaa kaupunkia metsälähiöiden sijaan, etäisyys toisaalle menettäisi merkitystään.
Jos Espoo on onnistunut jossain paremmin kuin Helsinki, se on aluekeskusten rakentaminen. Leppävaara on paljon halutumpi asuinpaikka kuin Itäkeskus, vaikka sijainti suhteessa Helsingin keskustaan on osapuilleen sama. Johtuu pitkälti siitä, että Itäkeskus on lähiöiden reunustama asfalttikenttä ja Leppävaara yrittää olla kaupunkia, vaikkei kovin hyvin onnistukaan. Pk-seudulla riittää epäonnistuminenkin, kun muut eivät edes yritä.
Kuvastako se pitäisi pystyä päättelemään?
Logiikkana se, että korkeat talot romahduttavat elämänlaadun?
Segrekaatioteoria toimii juurikin päinvastaisesti. Ideana kun on se, että kun mätä omena sijoitetaan hyvien laatikkoon, niin mätä muuttuu hyväksi. Jos sen sijaan mätä jätetään mätien sekaan, se pysyy mätänä. Tästä kai on jonkinlaista empiiristä kokemusta kaikista maailman ghetoista.
Paitsi jos yhden pykälän muutos on liian pieni muuttaakseen mitään. Silloin taas kenenkään tilanne ei huonontunut, mutta yhden tilanne parani.
Tämä universaali oikeus tällä hetkellä taitaa olla länsimainen omistusoikeus ja yksityisen omaisuuden suoja. Jos on varaa asua jossain, ei sitä voida estääkään. Raha ratkaisee.
Olennainen kysymys tietysti on muodostuuko alueen “haluttavuus” siitä, että muutkin siellä asuvat ovat rikkaita. Jos näin, niin tilannetta ei voi yhdyskuntasuunnittelulla muuttaa.
Jos sen sijaan “haluttavuus” syntyy jostain muusta, niin silloin näitä muita asioita on julkisella vallalla mahdollisuus muodostaa.
Tästä asiasta alkoi tämän vuoden alusta empiirinen kokeilu ainakin Helsingin alueella, joka “tärkeimpien” uutisten takia on jäänyt kokonaan uutisoimatta: Kelan asumistuen maksimisummia leikattiin noin 10 pinnaa, joka vaikuttaa eniten luonnollisesti helsinkiläisiin tuen saajiin, jotka hintatason takia ovat saaneet lähinnä maksimia olevia tukia. 2016 on ensimmäinen täysi vuosi, johon tämä historiallisen suuri tuen romahdus vaikuttaa. Eli 2017 sitten voimme tilastoista lukea kuinka paljon asumisen hinta on Helsingissä laskenut.
Mätä ei muutu hyväksi muiden mätien joukossa, mutta mätä omena ei myöskään muutu hyväksi, vaikka sen laittaisi hyvien omenoiden joukkoon. Se vain pilaa siellä olevat hyvät omenat ympäriltään.
Hyvät omenat ja jäljellä oleva kelvollinen osuus ensimmäisestä mätänemään alkaneesta omenasta voidaan ehkä vielä pelastaa, mutta se edellyttää että tuosta pilaantumassa olevasta tai osin jo pilaantuneesta omenasta leikataan se mätä tai kohta mädäntymässä oleva osa pois. Se on tietääkseni ainoa keino. Leikkaukset voivat auttaa puitakin menestymään paremmin.
Läpimätiin omeniin ei tuo leikkaamiskeino enää auta. Niiden oikea sijoituspaikka taitaa olla vain sellaisessa biojätesäiliössä, tai ‑laitoksessa, jossa toivottu prosessi on hyvässä hallinnassa.
Päinvastaisista tapauksista, jos sellaisia ‘mädän-omenan-parantumis-ihmeitä’ jostain löytyy, saa toki tuoda esille, mieluiten riittävän tilastollisen pohjan nojalla.