Raportissa taivastellaan infrastruktuuriin kuluvaa rahamäärää, kun Suomi pitää rakentaa sodan jälkeen kolmannen kerran. Raportissa halutaan laskea yhteen uuden infran ja muuttotappioalueilla käyttämättä jäävän hinta yhteen. Yhteen niitä ei voi laskea, on valittava jompikumpi laskutapa ja minä kyllä valitsisin sen uuden rakentamisen kustannuksen.
Raportissa yritetään sanoa, että infrakustannukset ovat tiheästiu asuttuna henkeä kohden suuremmat kuin harvaan asuttuna. Tähyän asti on sanottu, että tienpidon kustannukset ovat Suomessa suuria muihin maihin verrattuna, koska asutus on niin harvaa.
Kaupungin kasvaessa tarvittavan uuden liikenneverkon rakentaminen on kallista, mutta tätä ei pidä liioitella. Se on jotain 10 – 20 % asuntoinvestoinneista. Asunnot tässä maksavat ja sen asukkaat rahoittavat itse. He siis pitävät investointia kannattavana.
Näistä infrainvestoinneista olen kuitenkin osittain samaa mieltä. Niitä ei pitäisi subventoida valtion budjetista, koska siinä on riski tukea kokonaistaloudellisesti kannattamatonta infraa. Kannattavan infrainvestoinnin tuntee siitä, että se on rahoitettavissa sillä maan arvon nousulla, jonka se aiheuttaa. Voisiko ajatella, että valtio vetäytyisi teiden rakentamisesta ja ylläpidosta kokonaan ja jättäisi tämän kuntien ja maakuntien vastuulle. Pitää tietysti olla jokin mekanismi rahastaa se arvonnousu sen infrainvestoinnin rahoittamiseen.
(Työryhmän puheenjohtaja Johannes Hirvaskoski muuten kirjoitti blogikirjoituksen siitä, kuinka väärin oli, että Vantaa käytti lunastusoikeuttaan maa-alueeseen, jonka arvo oli moninkertaistunut Kehäradan ansiosta. Kaupunkien maapolitiikan ymmärtäminen on vielä vähän haussa.)
Nyt Helsingin seudulla valtion toimet ovat edistäneet rakenteen hajautumista. Jos kunnat joutuisivat rahoittamaan tie- ja raideinvestointinsa maan arvon nousulla, vähän katsottaisiin, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Kun rahanjako ei perustu loogisiin mittareihin vaan mankumiseen, kaikenlaisia huteja tulee rahoitetuksi. Jotta en joutuisi taas mainitsemaan Kirkkonummea ja kallista moottoritietä, sanottakoon vaikka, että Helsinki kaavoittaisi Östersundomin tiukasti raideliikenteen varaan, jos joutuisi maksamaan ne Porvoon väylän investoinnit, jotka Östersundomin rakentaminen aiheuttaa.
Helsinki maksaa valtaosan kaupungin kasvusta aiheutuvista infrakustannuksista itse ja laskuttaa tämän tonttien hinnoissa. Uudet asukkaat sen siis maksavat. Kun muuttohaluja kuitenkin on, vaikuttaa yleisen talouslogiikan mukaan siltä, kuin nuo investoinnit olisivat kannattavia.
Liian nopea muutos tekee rakentamisen ja infran teosta tappiollista. Jos on jatkuva ylitajonta työstä rakentamisessa työn hinta nousee, rakennuksien hinnat nousevat. Teiden tekeminen vähentää alaa, jota voidaan viljellä, näin ravinnon tuotto siirtyy ulkomaille ja hinta nuosee, kun kuljetusmatkat kasvavat. Kaavoitettu tontti ei ole Sesam aukene yhteiskunnan ongelmiin silloin, kun ne johtuvat poliittisesta korruptiosta.
Miten infrarahat oikeastaan nykyisin jaetaan, esimerkiksi tie- ja väylärahojen osalta? Tietääkö kukaan, paljonko eri kunnissa tai maakunnissa on väyliä, teitä ja katuja per asukas?
Pitäisikö kaikki infrarahat jakaa kuntien päänuppiluvun perusteella? Olisiko tuo reilu, hyvä ja tarkoituksenmukainen periaate?
Jonkinlaista perusinfrarahaa voisi toki syrjäisille ja vähäväkisille alueillekin myöntää, etteivät jäisi aivan korpeen, tiettömien taipaleitten taakse. Sen vuoksi infarahoissa voisi olla myös jokin asukasmäärästä riippumaton, kiinteämpi osa.
Voisiko periaatteena olla vaikka, että 80 % valtion infrarahoista jaettaisiin kunnan asukkailta saadun kokonaisverotuoton mukaan, loput 20 % sitten maakunnan pinta-alan perusteella? Toimisiko malli ongelmitta ja maata kohti parempaa tulevaisuutta kohti ohjaten?
Veronkiertäjiä tai vain sosiaalituen varassa asuvia ei maahamme varmaankaan pidä houkutella yhtään nykyisiä enempää. Sen vuoksi pelkkä asukasmäärä ei ehkä riittäne kriteeriksi. Muuten voisi lisää tukirahaa havitteleviin kuntiin iskeä rahanhimo, ja käydä kuin maakuntien ammattikorkeakouluille, jotka kuulemani mukaan käyttivät ainakin aiemmin merkittäviä summia rahaa mittaviin markkinointikampanjoihin haaliakseen uusia opiskelijoita aina Afrikasta asti.
Verotuksella kerättyä rahaa ei kannata koskaan haaskata. (Eikä muuten muutakaan rahaa …)
Mitä harvempaan rakennetaan, sen enemmän täytyy rakentaa teitä (ja muuta infraa) — nämä ovat kalliita ja hinta (myös ylläpidon) suoraan verrannollinen siihen kuinka paljon näitä joudutaan rakentamaan. Hyvin yksinkertainen asia, enkä ole Kepulien tai muidenkaan hajaannus-ideologien nähnyt koskaan osaavan väittää vastaan — olisiko tässä raportissa avattu vähän sitä miten enemmän voi olla vähemmän?
…kiva että Hirvaskoski jaksaa meuhkata upporikkaan vantaalais-perikunnan puolesta. Keskustan hallitsemissa kunnissa ei sitten koskaan tehdä lunastuksia, vaan kunta maksaa kiltisti mitä ikinä tonteista nyt vaikkapa Helsingissä asuvat perikunnat kehtaavat pyytää…
Osmo: “Näistä infrainvestoinneista olen kuitenkin osittain samaa mieltä. Niitä ei pitäisi subventoida valtion budjetista, koska siinä on riski tukea kokonaistaloudellisesti kannattamatonta infraa.”
Tämä varmaankin saattaa päteä kaupungeissa, mutta suurin osa Suomea on ei-kaupunkia.
Tieverkon rahoittamiseen ei toistaiseksi ole keksitty kunnollista mekanismia — mikä näkyy tieverkon kunnossa.
Esim. Englannissa autoilijoilta peritään ‘road tax’, mutta Suomessa autoilijoilta perittävällä verolla rahoitetaan kaikkea muuta niin että kysymys valtion ‘subventoinnista’ tiestöön on lähinnä absurdi.
Keskustapuolueen äärikapitalistisesta intohimosta palkita maanomistajia saadaan vielä monta hyvää MOT-ohjelmaa.
Perushavaintona varmastikin on oikea, että infrarakentamisen yksikkökustannukset ovat harvaan rakennetussa ympäristössä pienemmät, mutta tiiviimmässä rakenteessa näitä yksiköitä, kuten putki- tai katukilometreja tarvitaan asukasta kohden vähemmän. Tästä seuraa, että infrakustannusten kannalta on olemassa jokin optimi väentiheys ja luultavasti se saavutetaan tuollaisessa tyypillisessä maakuntakaupungissa, kun kasautumishyötyjä ei huomioida.
Kun katsoo maailman kaupunkeja, niin välittömät kasautumishyödyt huomioiden, kuten vaikka ihmisten kulkemat matkat ja lähipalveluiden taso, niin tuollainen perinteinen kivikaupunki lienee optimi. Riippuen kaupungin takamaan suuruudesta kasautumishyötyjä voi tietysti tulla huomattavan paljonkin, mikä selittää muutamien maailmankaupunkien hyvinkin tiheän asutuksen.
Osin nämä kasautumishyödyt ovat ikään kuin perusteettomia. Kaupunkien historiaa tunteva tietää, että ensimmäiset jättimäiset maailmankaupungit eivät perustuneet minkäänlaisiin kasautumisen taloudellisiin hyötyihin, vaan siihen, että valtiovalta keräsi huomattavan osan koko maan tuotannosta ja törsäsi sen maan pääkaupungissa kaikenlaiseen viime kädessä hyödyttömään, ennen kaikkea hovin ja ylimystön tuhlailevaan elämään. Tämän ajan peruja ovat vaikkapa jättimäiset Lontoo ja Pariisi. Vasta teollisella ajalla yhdistyneissä Italiassa ja Saksassa kaupunkirakenne on paljon tasapainoisempi. Voi kohtuudella arvioida, että Iso-Britannia ja varsinkin Ranska ovat menettäneet osan potentiaalistaan, kun provinssit ovat jääneet alikehittyneiksi.
Suomessakin voi Helsingin asema olla ylikorostunut, sillä sen kasvun moottori on ollut asema pääkaupunkina. Joskin ns. oikea tilanne tuskin tarkoittaisi muuta, kuin että yhden vahvan ja usean aluekeskuksen sijaan meillä olisi kaksi tai kolme vahvaa kaupunkia.
Vantaan pakkolunastuksen vastustaminen perustuu omaisuudensuojan merkitykseen. Maapolitiikan sisältö ja tavoitteet ovat kaupungin linjauksia. Niillä ei voi ohittaa lain ja perustuslain omaisuudensuojaa.
Toki olen myös tavoitteiden järkevyydestä eri mieltä.
Lain noudattaminen on Suomessa toistaiseksi laillista. Laki kunnan lunastusoikeudesta asuntotuotantoa varten on eduskunnassa säädetty ja senh perustuslaillisuus on aikanaan selvitetty.
Lainaus em. raportista:
” Paavo Littow:n jo vuonna 1989 tekemän tutkimuksen mukaan (Sisäministeriön julkaisusarja 1989:3) pääliikenneväylien investoinnit samalla asukasmäärän kasvulla eroavat a) Helsingin, b) Turun, Tampereen, Oulun. Lahden ja Jyväskylän, sekä c) kymmenen pienemmän kaupungin alueille toteutettuna karkeasti suhdeluvuilla 9–8‑2. Pääasiassa tämä selittyy Littowin mukaan juuri sillä, että pienten kaupunkien infrastruktuuri on yksinkertaisempaa kuin suurten.
Tutkimus on sen verran vanha että sen merkitykseen nykyisten infrarakentamisen kustannusten arvioinnissa tulee suhtautua varovasti. Suuntaa antavina tuolloisia havaintoja voidaan kuitenkin edelleen pitää.
Samassa tutkimuksessa Littow on esimerkkilaskelmassa tarkastellut 100 000 uuden asukkaan sijoittumiskustannuksia. Ottamalla huomioon asuntorakentamisen sekä työmatkojen kustannukset hän on päätynyt suhdelukuihin 5 – 3,7 – 3. Myös tässä verrataan a) Helsingin,
b) viiden maakuntakeskuksen, sekä c) kymmenen pienemmän kaupungin kasvua toisiinsa.
Suhdeluvut ovat jälkimmäisessä laskelmassa merkittävästi lähempänä toisiaan. Tämä selittyy sillä, että pelkän julkisen väylästön vertailussa suuri merkitys tulee jo olemassa olevalle tieverkolle, jonka kapasiteetti riittää pienemmissä kaupungeissa suurempaan väestönlisäykseen.”
Osmo, tienpidon kustannukset ja investointimenot ovat eri näkökulmia. Samoin kustannusten suhde nykyiseen väestöön per capita, vs. toisaalta uusien asukkaiden asuttamisen vaatiman infran absoluuttiset kustannukset.
Hirvaskoski on oikeassa tuossa lunastuksessa. Kuntien monopoli ei ole terveellä pohjalla. Jos kunnilla on tulevaisuudessakin oikeus kaavoittaa, pitää niiltä evätä oikeus pakkolunastuksiin ja ehkä jopa maan omistamiseen. Monopoli ei tuota koskaan hyvää tulosta.
Kalle. Miten sitten rahoitetaan kehöäradan kaltaiset infrainvestoinit, jos hyöty pitää lahjoittaa onnekkaille maanomistajille?
Omaisuuden suoja on terveen yhteiskunnan yksi merkki. Nyt Suomessa ollaan tilanteessa, jossa se ei enää ole itsestäänselvyys.
Infran rakentaminen on niin pieni osuus yhteiskunnan menoista, ettei sillä sinänsä ole merkitystä. Radat voidaan kyllä rakentaa ilman, että omistajilta varastetaan. Toinen asia on sitten, miten omistajan ja kunnan välillä sovitaan esimerkiksi katujen ja tekniikan rakentamisesta.
Kalle, et näytä lainkaan omaksuneen länsimaista käsitystä omaisuudesta. Tämä ryöstökapitalismi kuuluu enemmän tuonne Suomen itäpuolelle.
Monopolista voidaan luopua, kun maata aletaan vamistamaan lisää. Sitten vasta ollaan terveellä pohjalla 😉
Oulussa, jota pidetään onnistuneen asuntopolitiikan kehtonainakin, ei kaavoitetaan mitään yksityisten maille . Ne pakkolunastetaan, jos ei myy.
Kehäradan historiasta löytynee muutamia muitakin mielenkiintoisia maanomistuskuvioita, kuin ainoastaan tämä yksittäinen perikunta. Se että rata valtakunnan “ainoalle” lentoasemalle on vedetty muutaman vantaalaisen maitolaiturin kautta sen sijaan että olisi toteutettu liikenteellisesti järkevä ja valtakunnallisesti aidosti palveleva yhteys, indikoi vahvasti sitä, että ihan koko projektin ajan ei olla kovin huolestuneita oltu siitä että yhteiskunnan tuottama arvonnousu mahdollisesti kaatuu yksityisiin taskuihin.
Joo, no ovathan ne lottoarvonnat kivoja. Varsinkin silloin ovat, jos niihin voi osallistua. Ja erityisen hirmu kivoja ne ovat silloin, jos arvonnan tulokseen voi vaikuttaa kestitsemällä tai muuten hyvänä pitämällä virallista valvojaa tai arpojaa. Se virallinen sitten painottaa ne lottopallot sopivasti, toki korostaen arvonnan reiluutta ja laillisuutta.
Mutta sitten ne eivät ole kivoja ollenkaan, jos joutuu niitä vain rahoittamaan vailla mahdollisuutta osallistua itse arvontaan.
“Työryhmän puheenjohtaja Johannes Hirvaskoski muuten kirjoitti blogikirjoituksen siitä, kuinka väärin oli, että Vantaa käytti lunastusoikeuttaan maa-alueeseen, jonka arvo oli moninkertaistunut Kehäradan ansiosta. Kaupunkien maapolitiikan ymmärtäminen on vielä vähän haussa.”
Hirvaskoski on poikkeus kepulaisessa ajattelussa. Kyllä kepulaisessa ideologiassa koti on korkealla arvostuksessa, korkeammalla kuin kokoomus-vihreä-akselilla
Erityisesti kepulaisessa ajattelussa koti on konkreettinen talo, omakotitalo, jossa asuu onnellinen perusperhe , isä, äiti ja lapsia
Niinpä Kepulandiassa tonttipolitiikan tavoite on, että jokainen ihminen, joka haluaa saa tontin omakotitaloa varten ja kohtuuhintaan.
Edelleen ideologiaa on jalostettu niin, että jos maata ei saada raakamaan hinnalla niin sitä lunastetaan pakolla ja raakamaan hinnalla.
Niinpä Kepulandiassa kunnilla on aina varastossa tontteja, jos joku sattuisi saapasteleman kunnan toimistolle ja pyytäisi tonttia.
Tämä on se peruskuvio , jota kepun hallitsemissa kunnissa noudatetaan.
Ja KKO päätös KKO:2014:2 tukee näkemystä lunastuksen oikeutuksesta, olkoon Hirvaskoski mitä mieltä tahansa.KKO tuskin ottaa valitusta käsittelyyn, sillä päätös on tuore ja vastaa nykyistä lainsäädäntöä
Sen sijaan helsinkiläisillä ei ole juuri rääpyä kepuaisen maapolitiikan arvosteluun kun katsoo maapolitiikkaa esim Sipoossa tai missä tahansa pääkaupunkiseudulla.Kaikessa pyritään maanomiatajan edun ja voiton maksimointiin, Vantaa on heikko yritys muuttaa politiikan suuntaa.
Ei Kepunkaan toiminta puhtoista ole, kyllä Kepulandiassakin kaavoittaminen kohdistuu kepulaisten isäntien maihin , lunastuksessa/myynnissä hakatusta metsästä tai vuorapellosta saa kuitenkin paikalliseen tulotasoon nähden kelpo korvauksen
Useat kirjoittajat (vähän Odekin mukaan lukien) näyttävät lähtevän siitä, että tiet ja väylät ovat vain asukkaita varten. Kansantalouden kannalta lienee tärkeämpää, että niitä tarvitsee elinkeinoelämä. Sekä raaka-aineet (ruoka, puu, kaivostuotteet jne) pitää kuljettaa ja valmiit tuotteet pitää taas kuljettaa. Siten ne eivät ole kuluja vaan investointeja.
Tähän ei ole oikeaa vastausta, mutta tottahan on, että maanomistajia/kansalaisia ei käsitellä yhdenvertaisesti.
Myös jo rakennetun/kaavoitetun maan arvo nousee ja rakennetun/kaavoitetun maan omistajat saavat pitää arvonnousun. Raakamaan omistajilta arvonnousu sen sijaan leikataan täysimääräisesti.
Kansantaloudellisesti vähintään yhtä oleellista on se, että ihmiset (=asukkaat) pääsevät kulkemaan jouhevasti paikasta toiseen. Yhä suurempi osa Suomen viennistä on palveluvientiä tai aineetonta omaisuutta. Sitä varten ei tarvita ahtaajaa tai rekkamiestä, mutta sen syntymisessä ihmisten välinen yhteistyö on ensisijaisen oleellista.
Viennin mittaaminen pelkästään tonneissa ja kuutiometreissä alkaa olla vähän vanhanaikainen lähtökohta jos Suomeen halutaan edelleen talouskasvua. Pelkällä teollisuustuotannolla ei pysytä maailman kärjen tahdissa tehokkuuden kasvussa.
Miten olisi, saataisiinko seuraavaksi pakkolunastettua Etelä-Helsingin arvoasuntoja ilkeiltä porvareilta? Näin idässä asuvana koen äärimmäisenä epäkohtana sen, että keskustassa asuvat kellokkaat pääsevät nauttimaan lottovoitostaan ja ansiottomasta arvonnoususta. Punavuoren duunarislummista aikoinaan kämpän ostaneiden alkoholistiahtaajien perilliset tuskin ovat omalla toiminnallaan luoneet sitä jopa satojen tuhansien eurojen arvonnousua, joka on 50 vuodessa tapahtunut. Että suu säkkiä myöten, Osmo, ja tulonsiirtoa rikkailta meille köyhille. Hop hop!
Kyllä Kepu haluaa siirtää kaavoitushyödyn maanomistajalle. Oulussakin, nyt kun siellä on tapahtunut suuri kuntayhdistyminen, ympäryskuntien keskustalaisilla olisi intoja muuttaa Oulun kaupungin tonttipolitiikkaa maanomistajavetoiseen suuntaan eli kaavoittaa yksityisten maita.
“Voisiko ajatella, että valtio vetäytyisi teiden rakentamisesta ja ylläpidosta kokonaan ja jättäisi tämän kuntien ja maakuntien vastuulle. Pitää tietysti olla jokin mekanismi rahastaa se arvonnousu sen infrainvestoinnin rahoittamiseen.”
Ranskasta esimerkki moottoritiesillan rakentamisesta (Millau Viaduct). Silta lyhentää matkaa vuoristoisella seudulla huomattavasti, mutta julkista rahaa toteutukseen ei löytynyt. Silta sijaitsee syrjäisellä alueella, jossa moottoritielle ei haluta aluepoliittisista syistä tietulleja; yksityiset rahoittajat saivat kuitenkin sovittua, että valtio maksaa eräänlaisen tienhoidollisen tietullin tien käyttäjistä ja silta rakennettiin yksityisillä rahoilla. Lopulta kävi niin, että sillasta itsestään tuli nähtävyys, jota tullaan katsomaan ja se synnytti turismitaloutta alueelle.
Mielenkiinoista. Yhtiöllä on 78 vuoden kosessio. jot aikaa toisn voidaan tietyin ehdoin lyhentää 40 vuoteen. — Tämä on kaieksta päättäen tärkeä moottoritiereitti Pohjois-Ranskasta Välimeren rannikolle.
Kannattaa aina pitää mielessä, että Suomessa asuu vähemän väkeä kuin useimmissa Saksan osavaltioissa. Cote d’Azur on merkittävä muutenkin kuin turistikohteena.
Tiet ja väylät auttavat meitä etelän ihmisiä myös matkustamaan kauniissa maassamme. ja metsäteollisusu on edelleen merkittävä leivänanataja.
Osmo sinun omia juttujasi lainatakseni, onko ryöstökapitalismia, kun maanomistajalta pakkolunastetaan maata viheralueen hinnalla ja sen jälkeen muutetaan alue tehokkaaksi toimistoalueeksi? Tuo sinun tarinasihan loppui itsariin ja se on mielestäni ryöstökapitalismia. Pelisäännöt eivät ole kohtuulliset. Kuntien monopoli ei ole terveellä pohjalla. Jotain pitää tehdä.
Kerroppas paljonko se maanomistaja on tehnyt töitä sen toimstoalueen eteen? Vai oliko se viheralue vain kenties täysin hoitamatonta risukkoa?
Ja ennenkaikkea: katoaako maa Suomesta, jos maanomistaja ei saa leijonanosaa hyödystä, joka tulee kaupungin kasvusta ja kaupungin omista toimista?
Mielestäni Kehäradan aikaansaama arvonnousu kuuluisi tasapuolisesti kaikille maanomistajille tai sitten ei kuuluisi yhdellekään. Ei ole oikein leikata arvonnousua ainoastaan raakamaan omistajilta. Sikäli Vantaan pakkolunastusta voidaan hyvin arvostella ja tasapuolisuuden osalta jopa kyseenalaistaa sen lainmukaisuus.
Puhtaasti kaavoituksesta aiheutuvaa ansiotonta arvonnousua sen sijaan on syytä hillitä ja sen osalle hyväksyn leikkaukset. Tuo leikkaus kohdistuu kaikkiin tasapuolisesti.
Selvyydeksi todettakoon, että omistan maata kaupunkialueella kaava-alueen vieressä. Kun maa-alue aikanaan kaavoitetaan, niin hyväksyn sen, että kunta leikkaa tuota arvonnousua.
On kaikkien etu, että maan hinta ei nouse pilviin.
Yksinkertaisin ja yksiselitteisin ja ehkä reiluin keino olisikin kiinteistöveron niin reilu korottaminen, että ansiotonta arvonnousua ei nykyisessä määrin syntyisi. Markkinat pitäisivät sitten huolen itsestään.
Kiinteistöveroprosenttia ei kaiketi voida laittaa aluekohtaiseksi ja maatalous-/metsämaasta ei makseta kiinteistöveroa.
Kehäradan vaikutusalueella olevien tonttien verotusarvoja voisi tietysti nostaa reippaasti ja vastaava nosto tietysti Länsimetron vaikutusalueelle. Toinen vaihtoehto olisi laskea vaikutusalueiden ulkopuolisten alueiden kiinteistöveroja. Arvostusten muutoksilla vaikutus saataisiin tasapuolisisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.
Kiinteistöveroja sinänsä tullaan jatkossa varmasti nostamaan rajusti, joten ei huolta. Maata kun ei voi siirtää veroparatiisiin.
Mikä fysiikan tai muun luonnontieteen laki tuon estää?
Periaatteessa kiinteistöveron tulisi määräytyä asunnon ja erityisesti tontin todellisen arvon perusteella. Jos vetottaja toimisi kuten verottajan tulisi toimia, kiinteistövero nousisi, kun rata valmistuu ja nostaa tontin arvoa.
Miten tuossa otettaisiin huomioon vaikutus, joka jo pelkällä, ehkä jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa julkitulleella tiedolla tulevista radoista ja niihin liittyvistä suunnitelmista tontin hintaan käsittääkseni aina on? Mahdollinen sisäpiiritieto on pörssiyritysten osalta käsitteenä tunnettu, mutta on myös muunkinlaista tietoa, jonka voi löytää se, joka sitä osaa kaivaa (nykytermiä käyttäen: louhia ja seuloa), sekä aivojaan käyttäen päätellä. Pitäisikö aivojensa oivallisesta käytöstä maksaa — kiinteistöveroa???
toisaalta, miten olisi mahdollista eliminoida kaikkien muiden tekijöiden vaikutukset tontin hintaan? Tonttien hintoihin voisi olettaa vaikuttavan lukuisan määrän eri asioita, muitakin kuin jonkin radan. Hyvillä alueilla saattavat hinnat nousta muita nopeammin, ja ehkä niin tekevätkin, sillä kukapa ei sellaiselle hyvälle alueelle (ilman tuota rataakin) haluaisi. Entäpä miten huomioit sitten ne ns. kasautumishaitat, joita niitäkin varmasti löytyy, varsinkin asemien liepeiltä?
Eivät nämä asiat niin kovin yksinkertaisia ole, kuin korkeintaan yksinkertaisille ihmisille!
Sakke
Miksi tontin arvoon vaikuttavia seikkoja ylipäätänsä pitäisi eritellä? Jos kiinteistövero määräytyy tontin arvon mukaan, on aivan sama, mikä uon tontin arvooon vaikuttanut.
Ei mikään laki, mutta ehdotus on täysin epärealistinen.
Mitä tapahtuisi jos kiinteistövero olisi progressiivinen tontin neliöhinnan suhteen? Siis jossain Kainuun joutomaalla kun maa maksaa senttejä neliö, vero olisi 0.1% markkinahinnasta, ja Stockmannin tontista maksettaisiin vaikka 10% vuodessa. Ainakin äkkiä ajateltuna progression parametrit voitaisiin viilata niin, että käytännössä hyvin merkittävä osa tontin arvonnoususta palautuisi valtion pussiin. Ensimmäiseksi mahdolliseksi ongelmaksi tietysti tulee se, että myös ansaittu arvonnousu päätyy valtion pussiin, mutta onko se oikea ongelma? Keksiikö joku viime vuosilta tapauksen, jossa nimenomaan maanomistajan toimet ovat johtaneet tontin maapohjan (ei sen päällä olevien rakenteiden) merkittävään arvon nousuun ja hyvinvoinnin lisääntymiseen?
Jännä, että vihreät ovat kaikista voimakkaimmin jakamassa “sosiaalisella” asunotpolitiikalla täysin ansiottomasti tietyille väestöryhmille parhaita asuntoja.Miten tämä täysin ansioton arvon jakaminen on persuteltua?
Viha ja katkeruus on kyllä punavihreissä kovaa. Miten se voi olla jollekkin niin kova paikka, jos joku hyötyy jostakin tien pätkästä, mutta samaan aikaan jaetaan täysin ansiottomasti asuntoja toisille parhailta paikoilta? Ei tsiisus, kun on käsittämätöntä sakkia.
Muistelen, että kiinteistöveroprosentti on kuntakohtainen.
Tosin rajanaapureiden kiinteistöverossa voi olla kolminkertainen ero, jos toinen on muuttanut vapaa-ajan asuntonsa vakituiseksi asunnoksi ja toisella se on edelleen vapaa-ajan asuntona. Näiden kiinteistöjen vieressä olevasta metsätilasta ei sen sijaan makseta kiinteistöveroa ollenkaan.
Sitten kun kunta vetäisee kiinteistöjen rajalle kunnallistekniikan ja pistää alueen kaavaan, niin ainut mistä arvonnousua leikataan on metsätila ja metsätilalle tulee lisäksi kolminkertainen kiinteistövero (rakentamaton tontti). Verotusarvot kaikilla tonteilla erilaiset, metsämaasta syntyneillä tonteilla suurin verotusarvo.
Lienee ymmärrettävää, miksi metsätilaa/peltoa ei haluta kaavaan, ellei satu olemaan rahantarvetta.
Arpapeliä. Aina ei voi voittaa.
Kai tämä oikein menee?
Kiinteistövero = veroprosentti x kiinteistön arvo. Veroprosentti on kuntakohtainen, kiinteistön arvon periaatteessa on korttelikohtainen asia.
Kuka pitää, kuka ei …
Tarkoittaako tuollainen kaavoituspolitiikka sitä, että yksityiselle maalle ei saa kukaan rakentaa yhtään mitään, vaikka asiasta olisi maanomistajan, rahoittajan ja rakennusyhtiön välinen sopimus, mikä sen tekisi muilta osin mahdolliseksi?
Tuohan kuulostaisi ehkä vähän turhankin tiukalta säätelyltä!
Kova paikka? Minä maksan mieluummin vähemmän veroja kuin enemmän, ja jos se hyöty ei mene kunnalle, minä maksan enemmän. Aika tyhmä saa olla, että kannattaa toisten rikastumista omalla kustannuksellaan.
Niinhän tuon pitäisi olla, mutta todellisuudessa arvostuksissa on suuria eroja. Esim. kunnalta samaan aikaan samalta alueelta hankitun tontin arvo on pienempi kuin yksityiseltä hankitun tontin.
Verottajan tekemät arvostukset ovat arpapeliä.
Ainakin Floridassa jokaisella countylla on property appraiser, jonka virkatehtävänä on joka vuosi määritellä kaikkien kiinteistöjen verotusarvo käyvän markkinahinnan mukaan. Ei tuon luulisi vähäväkisessä Helsingissä olevan mahdoton toteuttaa.
Miten tontin arvo määritellään? Tämä on olennainen kysymys, ei samantekevä, sillä se vaikuttaa kiinteistöveron suuruuteen (kuntakohtaisten kiinteistöveroprosenttien ohella).
Eikö myöskin se ‘arvo’, jota verottaja tontille käsittääkseni käyttää, ole aika monen eri tekijän summa? Kaikki tontit ovat aina jossain määrin erilaisia, vaikka olisivat samassa korttelissa ja verottaja ne samanarvoisiksi määrittelisi.
Jokin muutos, kuten esimerkiksi aiemmin kuvattu radan ja aseman rakentaminen, voi tuoda mukanaan niin ‘hyötyjä’ kuin ‘haittoja’. Pyrkiikö verottaja, eli kiinteistöveron tapauksessa kunta, ottamaan silloin huomioon vain ns. ‘hyödyt’, jotka lienevät silti aika usein vain jonkin enemmän tai vähemmän teoreettisen mallin tai muun oletuksen mukaan laskettuja?
Asian eettinen puoli voi mielestäni olla kyseenalainen, jos kunta huomioi hyödyt, mutta unohtaa kyseisen muutoksen kiinteistön arvolle aiheuttamat haitat.
Kunta ottaa nähtävästi kiinteistön arvoa määrittäessään huomioon aika monta asiaa. Esim. etäisyys Kaivokadulta lienee yksi, etäisyys merestä toinen ja liikenneyhteydet kolmas sellainen, luulisin. Muitakin tekijöitä varmaankin löytyy …
Jos muuta liikenneyhteyttä ei alunperin ole, lienee sillä ensimmäisella yhteydellä tontille selkeä positiivinen vaikutus. Mikäli kuitenkin muita yhteyksiä on jo olemassa, voi uuden lisäyhteyden tontin arvoa nostava vaikutus olla sangen vähäinen, jopa kohinaan hukkuva, ja toisaalta, joskus kasautumishaittojen vaikutus voi olla ehkä yllättäenkin selvästi suurempi. Ongelmana on myös se, miten varsin subjektiivisina koetuista arvoista voidaan muodostaa objektiivinen mittari?
Monipuoliset liikenneyhteydet ovat toki arvo sinänsä, mutta miten arvioidaan tilanne silloin, jos esim. yksi uusi yhteys syö ‘tieltään’ kaksi aikaisempaa, monipuolisemmat yhteydet eri suuntiin tai eri reittiä pitkin tarjonnutta vaihtoehtoa?
Sijainnin kaupallista arvoa voi tarkkailla seuraamalla asuntojen hintoja.
… , mutta asunnon hintaan voi vaikuttaa myöskin lukuisa määrä eri tekijöitä, esimerkiksi arvostukset, joissa lienee aika vaikeasti eroteltavissa niin geneerinen osa, yleinen trendi kuin osin subjektiiviset arvot.
Pitääkö yhden maksaa siitä, jos joku toinen on onnistunut sattumalta löytämään asuntoa myydessään rahakkaan ‘unelmaostajan’ ja kunta (kiinteistöverottajana) olettaa hänen maksamansa, tilastoja kenties paljonkin vääristävän hinnan olevan yleinen trendi?
Maanomistajat pitävät tietenkin huonona sitä, että hunajapurnukka laitetaan kiinni.
Pitäisikö sinun mielestä omalla ilmoituksella voida rakentaa taloja hornan tuuttiin, semmoisiin paikkoihin joihin kauupunki sitten joutuu järjestämään koulukyydit hintaan 10 000e / vuosi? Tai että joku paikallinen maajussi muuttaa raakamaan tonteiksi ja pistääkin muutaman kympin pikavoiton taskuunsa. No sen jälkeen heti kaikki muut maanomistajat ympäristössä huutavat, että tasapuolista kohtelua, meille kansa muutaman kympin pikavoittoja.
Kaavoittaminen kuuluu kunnalle ja sillä selvä. Ja koska kepulaiset vaativat että maanomistajia pitää kohdella tasapuolisesti, niin tuossa aukenee semoinen matopurkki että huh huh. On kyllä kaikkien kannalta paras, että ei kaavoiteta uutta ollenkaan yksityisten maille.
Sitäpaitsi Oulun seudulla on kyllä ihan tarpeeksi valmista tonttimaata, ettei sinne tarvita maanomistajien rahastuslämpäreitä.
Mitä tulee kaavoituksen tiukkuuteen, niin jostain syystä Oulussa nyt vaan on halvat tontit. Eipä siihen kaavoittamiseen tarvia yksityisiä.