Uudistetaan varhaiskasvatusta siten, että lapsilla on tasa-arvoisemmat oppimisvalmiudet. Lisätään liikuntaa ja musiikkia päiväkoteihin sekä vakiinnutetaan hyvät käytännöt.
Jokin pedagoginen oppisuunta näyttää vallanneen ohjelmatyöryhmän. Söpöjä tavoitteita. Tarvittaisiinko tähän rahaa?
Ruokitaan uteliaisuutta, kekseliäisyyttä ja oppimisen iloa kaikessa koulutuksessa. Lisätään valinnaisuutta peruskoulussa, lukioissa ja ammatillisessa koulutuksessa. Sallitaan vahvuuksien löytäminen ja oman osaamisen kehittäminen aivan kaikenlaisista taustoista tuleville lapsille ja nuorille. Lisätään yhteistyötä koulujen sekä yritysten ja kansalaisjärjestöjen kesken. Uudistetaan oppiminen ja opettajan työ digisukupolven ehdoilla. Rakennetaan virtuaalisia oppimisympäristöjä ja uudistetaan pedagogiikkaa. Tekniikka otetaan oppimisen palvelukseen. Perusopetus kaipaa loikkaa tulevaisuuteen. Siirretään painopistettä oppiainesisältökohtaisesta opetuksesta oppimisen, opiskeluinnon, ajattelun ja ongelmanratkaisemisen taitojen, yhteistyö- ja kommunikaatiovalmiuksien sekä itsetuntemuksen vahvistamiseen.
Aikooko puoluehallitus mennä opettamaan pedagogisia taitoja opettajille? Onko eduskunta oikea tapa päättäää tällaisista asioista, vai miksi tämä on eduskuntavaaliohjelmassa? Yhteistyö yritysten ja kansalaisjärjestöjen kesken ehkä voidaan katsoa tavoitteeksi, josta politiikalla voidaan päättää jotain. Lisätäänkö seuraavalla vaalikaudella siis valinnaisuutta, kun edellisellä sitä rajoitettiin? Koskeeko valinnaisuus myös kieliä ja uskontoa?
Työelämän muuttuessa osaamista on päivitettävä ammatista ja iästä riippumatta. Aikuiskoulutus, avoin korkeakoulutus ja vapaa sivistystyö valjastetaan tukemaan erilaisia koulutuspolkuja, työmarkkinoiden osaamistarpeita ja työkyvyn edistämistä.
Miten se tehdään? Lakisääteisiä opintovapaita, kannustimia työnantajien järjestämään koulutukseen vai hurskas toive. Lepomäen tilimallista voisi vääntää henkilökohtaisen koulutustilin.
Uudistetaan suomalainen lukiokoulutus. Määritellään lukion osaamistavoitteet uudelleen ja päivitetään koulutuksen sisällöt ja pedagogiikka vastaamaan uuden ajan haasteisiin. Uudistetaan ylioppilaskirjoitukset mittaamaan uudella tavalla tiedollista osaamista ja valmiuksia suhteessa jatkuvasti muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin.
Ylioppilaskirjoitukset pitäisi uudistaa tai lopettaa. Nyt niissä mitataan aika outoja asioita. Tämä on ongelma, koska lukioissa ei opiskella elämää vaan ylioppilaskirjoitusta varten. Jos ylioppilaskoe mittaa vääriä asioita, kouluissa opetetaan vääriä asioita. Pitäisi mitata kykyä käyttää ja soveltaa tietoa ja asioiden ymmärtämistä mieluummin kuin ulkoa opittuja faktoja. Silloin kokeet olisivat työläämpiä. Silloin ylioppilaskoe siirtyisi askeleen lahjakkuustestin suuntaan. Väärin tai sitten ei: mittaisihan se silloin paremmin kykyä selvitä akateemisista opinnoista.
Toteutetaan yliopistouudistus 2.0, jolla parannetaan opetuksen ja tutkimuksen laatua, lisätään yliopistojen kansainvälistymistä ja valmistuvien parempaa työllistymistä. Poistetaan opintojen läpäisyyn liittyvät ongelmat. Vahvistetaan kannusteita yliopistojen profiloitumiselle ja lisätään strategisen rahoituksen osuutta. Valjastetaan yliopistot nykyistä vahvemmin palvelemaan ympäröivää yhteiskuntaa tutkimustulosten kaupallistamisen kautta. Yksityishenkilöille säädetään ansio- ja pääomatuloverovähennysoikeus korkeakouluille tehdyistä lahjoituksista ilman ylärajaa.
Tästä pitäisi tietää enemmän, että voisi sanoa mitään. Verovähennysoikeus yliopistoille annetuista lahjoituksista tuskin mullistaa yliopistojen rahoitusta, koska Suomessa on tosirikkaita lopulta aika vähän. Lupaako kokoomus helpompia tenttejä. Sillähän läpäisyn ongelmat poistuisivat kerralla.
Kehitetään tutkimuslaitosten ja yliopistojen yhteistyötä, työnjakoa ja erikoistumista, jotta kriittinen massa syntyy useammilla paikkakunnilla ja aloilla. Tuetaan mahdollisia tutkimuslaitosten yhdistämisiä yliopistoihin. Lisätään ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välistä yhteistyötä duaalimalli säilyttäen.
Ei siis yhdistetä korkeakouluja ja ammattikorkeakouluja.
Parannetaan suomalaisten kieli- ja kommunikaatiotaitoja. Aloitetaan kieltenopetus varhaiskasvatuksessa. Perusopetuksessa kieltenopetus aloitetaan ensimmäisestä luokasta lähtien. Laajennetaan kaikkien oppilaitosten kielivalikoimaa virtuaalisten oppimisympäristöjen avulla.
Kielten opetus varhaiskasvatusvaiheessa voisi olla pedagogisesti oikein. Mitä tehdään niille lapsille, jotka ovat kotihoidossa? Annettaisiinko päiväkodeille lopulta lupa opettaa lapset lukemaan?
Lisätään kansainvälistä opiskelija- ja henkilöstövaihtoa kaikilla koulutusasteilla. Tuodaan vaihtoon lähteminen yhä useamman ulottuville. Vahvistetaan oppilaitosten kansainvälistä yhteistyötä.
Rahat?
Tehdään koulutuksesta vientivaltti. Luodaan Suomi-koulu vientipaketti. Tavoitellaan Suomeen opiskelijoita kaikkialta maailmasta. Mahdollistetaan lukukausimaksujen kerääminen EU/ETAalueen ulkopuolisilta opiskelijoilta ja kannustetaan heitä jäämään Suomeen työskentelemään opintojen jälkeen.
Nämä lukukausimaksut ovat yhteisenä kokoomuksella ja keskustalla. Vihreät ja vasemmistoliitto vastustavat. Tästä juupas – eipäs -keskustelusta pitäisi päästä eteenpäin. Mitä tehdään, jos jokin Aasian maa tilaa meiltä opetuksen 10 000 opettajalle? Kaikkien mielestä sen kai saa järjestää ja jopa laskuttaa siitä tilannutta valtiota, mutta onko nämä maksulliset oppilaat pidettävä tiukasti eri luennoilla, jotta maksullisuuden saasta ei myrkyttäisi suomalaisten opiskelijoiden sielua? Entä jos tuo tilaajavaltio ylläpitää lukukausimaksuja omissa korkeakouluissaan? Saako Suomesta ostettu opetus olla maksullista?
Suomessa on paljon kehitysmaista tulevia oppilaita lihottamassa joidenkn ammattikorkeakoulujen budjettia. Jos tämä määrätään maksulliseksi toiminnaksi, opiskelijoiden määrä pudonnee noin prosenttiin nykyisestä. Tehdäänkö amk-budjettiin vastaava säästö? Entä jos amk on ovela ja haluaa säilyttää opetuksen maksuttomana, koska tarvitsee ne resurssit, joita ulkomaalaiset opiskelijat tuovat mukanaan. Minä en ole onnistunut osallistumaan mihinkään analyyttiseen keskusteluun siitä, mitä lukukausimaksuilla tarkoitetaan ja mitä sillä ei tarkoiteta. Jos Venäjä joskus taas lopettaa sotimisen naapureitaan vastaan ja palaa kansainväliseen kanssakäymiseen, voisi hyvinkin olla, että kaupallisiin aineisiin voisi tulla opiskelijoita Pietarin alueelta. Faijalla olisi kyllä rahaa maksaa.
Jotenkin turhauttavaa lukea näitä hallitusohjelmis. Tavoitteet ovat niin hyviä ja yleviä, että eihän niitä voi kuin kannattaa (no, muutamin poikkeuksin, kuten nuo lukukausimaksut).
Mutta ne keinot? Eihän näissä kerrota ollenkaan miten nämä ihmeet toteutetaan, ja se kai se kiinnostavaa olisi. Keinoista selviäisi paremmin myös ohjelman uskottavuus.
Yksi asia, joka minua on aina askarruttanut, on koululaitoksen kyky hyydyttää valtaosan halu oppia. Pienet lapsethan oppivat asioita luonnostaan ja miellellään, mutta koulu ei osaa tätä hyödyntää. Päinvastoin: tuntuu, että koulu tuhoaa sen kiinnostuksen.
Tiedän useitakin ihmisiä, jotka koulussa harasivat kaikin voimin oppimista vastaan. Sitten vanhempina, lukiessaan lastensa koulukirjoja, he hämmästyvät itsekin, kun kirjoista löytyvät kaikki kiinnostavat asiat selkeästi esitettyinä. Miksi he eivät ymmärtäneet tätä koulussa?
Mitä tälle ilmiölle voisi tehdä?
En aivan ymmärrä tuota ajatusta ylioppilaskirjoitusten lopettamisesta. Uudistaa niitä tietenkin pitää, jatkuvasti, mutta kyllä tällaisessa yhteisessä valtakunnallisessa kokeessa on oma ideansa.
Nykyisin usein ajatellaan, kuten Osmo Soininvaarakin tuo esille, että faktoja ei pidä opetella ulkoa, vaan tietoa pitää oppia käyttämään ja soveltamaan. Totta kai, mutta tietojen käyttämistä ja soveltamista edesauttaa, jos taustalla on pohjatietoa, siis niitä ulkoa opittuja faktoja.
En myöskään ymmärrä, mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että nykyisestä poiketen pitäisi opiskella elämää varten. Parantaa voi aina, ja muuttua ajan mukana, mutta väitän että nykyinen koululaitos, lukio ja ylioppilaskirjoitukset opettavat kohtalaisen hyvin myös elämää varten. En tiedä mitään taikakonsteja, jolla sen voisi tehdä ratkaisevasti paremmin.
Ylioppilaskirjoitusten validiteettia voidaan tutkia esimerkikswi sillä, kuinka hyvin arvosanat ennustavat menestystä jatko-opinnoissa. Itse tutkin tätä todella kauan sitten valtiotiteteellisessä tiedekunnassa. Aiunoa, joka ennusti, oli ainekirjoituksen arvosana, mutta tämä testi on sen jälkeen muutettu toisenlaiseksi, koska muistutti liikaa lahjakkuustestiä.
Tämä teksti on kyllä todella hienoa tyhjää puhetta.
Mikä ihme on digisukupolvi? Miten se oppii eri tavalla kuin vaikkapa kymmenen tai kaksikymmentä vuotta vanhempi sukupolvi?
Mitä ovat virtuaaliset oppimisympäristöt? Mihin oppiaineisiin niitä pitäisi tehdä ja miten?
Mikä tekniikka otetaan opetuksen palvelukseen?
En epäile sitä, etteikö tietotekniikan nykyistä paremmalla hyödyntämisellä saisi erityisesti mekaanisten taitojen (vaikkapa lukunopeus, kielten sanasto ja kielioppi, matematiikan mekaaniset asiat tai vaikka maantieteen kartastot) opetusta nykyistä joustavammaksi ja motivoivammaksi. Se ei kuitenkaan tapahdu itsekseen, tarvitaan paljon kehittämisresursseja, ja lisäksi asialla on myös esimerkiksi ay-heijasteisia vaikutuksia.
Ja silti loppuosa opetuksesta on ihmisten välistä toimintaa, jossa tekniikka yleensä tulee vain ihmisten väliin. Realismia on muistaa myös se, että kaikki koululaiset eivät välttämättä ole megamotivoituneita tekniikkaintoilijoita. Käytäviltä löytyy vaikka minkälaista pipopäätä, ja kuitenkin koulun pitäisi saada mahdollisimman iso osa ikäluokasta tietylle tasolle.
Kokoomus voi olla oikeillakin jäljillä, mutta mieluummin lukisin vision siitä, minkälainen tulevaisuuden koulu on. Ylläoleva tuntuu siltä, että puoluetoimistossa joku on hoksannut tietokoneiden olemassaolon.
Vastahan tässä hallitus vähensi koulutusrahoja 260 miljoonaa. Mutta nämä ympäripyöreät hallitusohjelmat lupaavat taas parantavansa ja kehittävänsä kaikkea. Tuossa jutussa ”uudistaminen” tarkoitti siis kymmenien miljoonien vähennystä budjettiin:
http://www.minedu.fi/OPM/Tiedotteet/2014/12/Jarjestajaverkko.html
Oletan siis, että jos kokoomus uudistaa lukioita, se lakkauttaa niitä muutaman kymmentä. Mikä voisi toisaalta olla ihan hyvä juttu. Välillä kannattaa lakkauttaa jotain keskinkertaistakin ihan vain siksi, että tehdään tilaa jollekin uudelle.
Vihreiden vaaliohjelmaa odotellessa. Siellä on varmaankin pääkohtina turkistarhauksen lakkauttaminen ja verojen sekä kehitysapurahojen kasvattaminen. 🙁
Tunnetko Osmo nykyisiä ylioppilaskirjoituksia? Ne ovat edelleen ehkä laadukkaimmat kokeet, mitä tässä valtakunnassa järjestetään. Enemmän näen ongelmia siinä, mitä kokeita lukiolaiselta vaaditaan; ylioppilaaksi voi kirjoittaa kolmella kielellä ja terveystiedolla. Toisaalta toiset kirjoittavat pari kolmekin kovaa reaalia kielten lisäksi – ja pitkän matikan.
Kirjoitukset ovat edelleen aika paljon lahjakkuustestejä. Joskus oikein harmittaa, kun laiska saa lahjoillaan hyvän arvosanan, vaikka tiedoissa on suuria aukkoja. Itsekin kirjoitin joskus ruotsista e:n, vaikka oikea käyttökielitaitoni on a:n luokkaa. Silloinen kieltenkoe ei ollut oikein hyvä käyttökielitaidon mittari.
Hiukan kritisoisin tuota fakta/sovellus-jakoa. Minun kokemuksen mukaan maailmasta pitää tietää aika paljon, jotta osaa suhteuttaa lukemaansa, arvioida tiedon pätevyyttä, esittää merkityksellisiä kysymyksiä. Esimerkiksi historiassa tai taloudessa täytyy olla mittaluokat ja suuri kuva kunnossa, jotta muu rakentaminen onnistuisi. Perusasioiden opettamisessa lukio on hyvä. Fysiikan pakollista kurssia pitäessäni törmään koko ajan erittäin suureen tietämättömyyteen esimerkiksi aineen ja avaruuden rakenteista. Lehtiä lukiessani toimittajien energian ja säteilyn yleissivistyksen aukot ovat jatkuvasti näkyviä. Koen mielekkääksi opettaa lukiolaisille faktoja niistä; vain harvoille on mielekästä käydä tarkasti läpi luonnontieteen metodia. Tulokset ovat suurelle yleisölle merkittävämpiä kuin metodi.
Tuon valinnanvapauden lisäämisen tarkoitus lienee mahdollistaa maksulliset ”huippukoulut”, joita voidaan sitten valtion rahoilla tukea. ”Tasapäistävänä” (=tasapuolisena) nykyinen koulutusjärjestelmä ei maailman parhaanakaan kykypuolueelle ideologisista syistä kelpaa.
Ei sitä kyllä voi noin tutkia. Jo ensimmäisinä päivinä tekniikan opinnoissa yliopistossa sanotaan, että arvosanoilla ei ole väliä, vaan verkostoitumisella ja sos. taidoilla. Opiskelijat panostavatkin paljon enemmän siihen, että he käyvät bileissä ja saavat hyvän tyypin maineen kuin arvosanoihin, joilla ei ole väliä.
Kansainvälisesti on tunnustettu tilanne, missä ylitarjonta korkeakoulutetuista johtaa siihen, että valinta työpaikoihin tehdään ulkonäön ja persoonan eikä arvosanojen/tittelin perusteellaa, koska kaikilla on tutkinto. Kärjistäen voisi sanoa, että mitä isommat koulutusmäärä vaikka DI-opintoihin on, sitä vähemmän he opiskelevat.
Jatkoa: Kiinassa muute plastiikkakirurgian suosion räjähdysmäinen nousu yhdistettiin samoihin aikoihin yhdistyneeseen jättimäisiin sisäänottomäärien nousuun yliopistoissa.
Tämä on aika alakohtaista. Monilla luonnontieteellis-matemaattisilla aloilla ylioppilaskirjoituksen matematiikan ja fysiikan kokeet ennustavat varsin hyvin opiskelumenestystä. Siinä ei sinänsä ole mitään yllättävää, koska opintojen perustana oleva osaaminen perustuu koulussa opitulle, ja tarvittavat kyvyt ja opiskelutaidot ovat samoja.
Teoreettisten jatko-opintojen kannalta ylioppilaskirjoituksen voisi supistaa kolmeen aineeseen: äidinkieli, matematiikka ja yksi vieras kieli. Jos kandidaatti pärjää hyvin näissä kaikissa kolmessa, pärjääminen muissa kouluaineissa ei ole kiinni kyvyistä. (Tosin toki tuo riippuu siitäkin, mitä äidinkielen koe mittaa; kovin spesialisoituneesti esimerkiksi kirjallisuuspainotteinen ei ole niin hyvä kuin vanhakantaisempi yleinen ainekirjoitus.)
Se tuossa kuitenkin olisi huono puoli, että fiksut mutta työmääräänsä optimoivat opiskelijat pääsisivät liian helposti, koska lukiosta saisi jatko-opintokelpoisuuden ilman verta, hikeä ja kyyneleitä. Ihan puhdas itsensä pakottaminen opiskelemaan on jatko-opinnoissa tärkeä taito, ja se on helpompi oppia aikaisemmin kuin myöhemmin.
Jo nyt tässä on nähtävissä paljon ongelmatilanteita, kun varsinkin matemaattisesti lahjakas osa nuorisosta menee yliopistoihin varsin kevyen lukiotaipaleen jälkeen. Suureksi opintojen etenemisen esteeksi muodostuu se, ettei ole valmiutta kiillottaa housuntakamusta penkkiin.
Tässäkään kyllä vika ei ole nuorisossa, vaikka niin olisi kiva sanoa. Kannattaa tuijottaa järjestelmää.
Ei voi hakea tietoa tiedosta, jota ei tiedä olevan olemassa. Tässä mielessä ulkoa oppiminen on koko koulutuksen paras anti, siis että pystyy opetuksesta, lukemastaan, jäsentelemään lyhyen muistilapun. KVG ei ole älyllistä toimintaa. Toisaalta koululaiselle ei pidä opettaa DNA:n rakennetta ennen kuin kuusi on erotettu koivusta.
Oppisopimus pitäisi liittää osaksi ammatti(korkea)koulua, siis viimeinen vuosi töissä. Sipilärahasto suoraan yliopiston kylkeen rahoittamaan ”kaupallisia hankkeita”. Jos joku ostaa suomalaista koulutusta, niin se on merkki koulutuksen hyvyydestä. Jos Suomi kouluttaa ulkomaalaisia ilmaiseksi, niin se on merkki hölmöydestä?
Kun kaikki tavoitteet on kirjoitettu passiivimuotoon, niin kuka tekee asian eteen jotain, vai tekeekö kukaan? Passiivilause tahtoo olla vähän kuin yhteisomistuksessa oleva ruohonleikkuri: kenelläkään ei ole siitä vastuuta.
Jaaha. Nythän poliitikot ovat viisaassa käsittämättömyydessän painostaneet esimerkiksi yliopistoja lisäämään opiskelijoiden saamia opintopistemääriä ja korottamaan arvosanoja. Koskahan he huomaavat, että opintojen etenemisen esteenä ovat opettajat jotka vaativat että opintojakson läpäisemiseksi pitää osatakin jotain?
Saa nähdä millä tavalla tuota kansainvälistymistä aiotaan edistää. Nythän jo aika monessa paikassa se, ettei osaa puhua suomea on meriitti, jota on vaikea paikata paremmalla opetuskokemuksella ja tutkimusmeriiteillä.
Mikähän tämä ”kriittinen massa” oikein on, josta niin kovasti puhutaan? MIT, Harvard, Mitä näitä nyt onkaan, ilmeisesti kehnoja yliopistoja kaikki, kun ovat pienempiä kuin Helsingin yliopisto. Selvästikin pienempiä.
Rahaa ei ole eikä tule. Mitä jos rajoittaisivat sitä, miten paljon yliopistojen henkilökunta pakotetaan tekemään kaikkea muuta?
Ehdotuksia ylioppilaskirjoitusten lopettamisesta perustellaan usein sillä, että ne eivät ole optimaalinen tapa valikoida oppilaita jatko-opintoihin. Tämä on kuitenkin vain yksi kirjoitusten tarkoituksista.
Yhtenä muuna tarkoituksena voi mainita oppimisen opiskelemaan ja määrätietoiseen ja tavoitteelliseen työskentelyyn. Eihän sellainen aina niin hauskaa ole, mutta ei elämäkään sitä aina ole, ja haluammehan toki opettaa rakkaille nuorillemme nämä taidot.
Eikä missään nimessä pidä unohtaa nykyisin joskus väheksyttyä yleissivistystä. Omalta osaltani voin todeta, että kaikki aikoinaan koulussa oppimani hyvin erilaiset asiat ovat luoneet hyvän pohjan jatkaa itseni kehittämistä ja ovat antaneet minulle elämässäni paljon iloa ja hyötyä. Varokaamme liian yksioikoista hyötyajattelua!
Joskus väitetään myös, että kaikki ylioppilaskirjoituksiin luettu unohtuu saman tien kirjoitusten jälkeen. Ei kai nyt sentään. Moni asia toki siirtyy passiiviseen muistiin, mutta sieltä ne usein ihan huomaamatta tulevat mukaan, kun elämässä kohtaa uusia asioita. Ja jos väite pitäisi paikkansa niin kaipa se koskisi kaikkea muutakin oppimista?
Tuo on kyllä enemmän niiden aineaktiivien selittelyitä sille, miksi omat arvosanat ovat surkeita ja eteneminen verkkaista.
Kun minä arvioin vastavalmistunutta työhaastattelussa, katson tutkintotodistuksessa niiden opintosuunnalle perustavanlaatuisten tiputuskurssien arvosanoja.
Mutta jos pitää valita nopean valmistumisen ja parempien arvosanojen kesken, niin kyllä silloin sanoisin että nopea valmistuminen. Se taas on ihan eri asia kuin bilettämällä opiskeluajan venyttäminen.
Niissä harvoissa tapauksissa, joissa olen ollut valitsemassa, olen kyllä katsonut arvosanoja. Erityisesti niitä tietysti katsottiin, kun valittiin yliopistossa väkeä. Jos ei ollut saanut kolmosta (asteikko 1-3) piti olla selitys.
Nyt? En itsekään päässyt lukiomeiningillä ensimmäisen vuoden matikankursseja läpi, kaikki kokeet piti uusia/en päässyt ollenkaan läpi/ joudin käymään kurssit uusiksi ja tämä tapahtui ammoisella 90-luvulla…
Koulutuksestahan oli muuten juuri Sopranosin tj:n kirjoitus, jossa arvioitiin, että koulutuksen tarve on suuri, ja erityisesti jatkokoulutuksen – mutta sen hoitaisivat parhaiten yksityiset yritykset.
En ole ihan täysin samaa mieltä tästä – kyse on kuitenkin ihmisten kouluttamisesta, ihmiset eivät ole koko ikäänsä töissä yrityksissä ja tuntuisi kohtuuttoman suurelta taakalta vaikkapa pk-yritykselle lähteä kouluttamaan jotain laajempaa kokonaisuutta sillä riskillä että kun työntekijä on koulutettu, hän lähteekin jonnekin muualle töihin.
Yhteiskunnalla olisi mielestäni hyvinkin varaa investoida nyt sellaisiin ”stara” luokan opettajiin, rakentaa näistä oppitunteja suomen kielellä verkkoon ja näihin liittyvää materiaalia. Mielestäni on parempi investoida vaikka miljoona siihen, että todella huippuluokan kaveri tekee koko kansakuntaa höydyttävän aivan viimeistä huutoa olevan virtuaalisen oppimateriaalikirjaston kuin 500 professoria luennoi 5 hengen yleisölle 10 tuntia viikossa.
Korjaus: SOPRANO OY – ei Sopranos, joka siis lienee joku mafiasarja – virhe ei ollut tarkoituksellinen eikä edes ns. freudilainen lipsahdus.
Jostain luin juuri analyysin siitä, mikä menee peruskoulussa pieleen. Satsataan huonoimpaan kolmannekseen ja me keskinkertaiset sekä ennen kaikkea huiput kärsivät. Tuloksena on hyvä Pisatulokset ilman yhtään kelvolista yliopistoa.
Presidentti Obaman tavoite on nostaa USA takaisin kärkeen koulutuksessa. Heillä on ohjelma, jossa pyritään siihen, että kaikki ikäluokastaan käyvät high schoolin. Minusta tuntuu, että Suomessa tavoite on jotain muuta.
Koulutuksemme on kriisissä. Tarttis tehdä jotain.
Ylioppilaskirjoitukset eivät ole älykkyystestejä ollenkaan siinä määrin kuin esimerkiksi amerikkalaisen koulutusjärjestelmän suosimat testit, kuten SAT. Ylioppilaskirjoitukset mittaavat myös ahkeruutta ja kannustavat siihen. Ja se on oikein hyvä.
Kuten nimimerkki viherinsinööri yllä totesi, peruskoulu ja lukio on ainakin matemaattisesti kohtuullisen lahjakkaille usein liian helppoa. Kohtuullisin tai jopa kiitettävin arvosanoin voi surffata vielä lukiossakin oppimatta ponnistelemaan tai haastamaan itseään. Osa toki oppii ahkeroimaan pidemmän aikavälin tavoitteiden hyväksi jonkun harrastuksen parissa, mutta valmistautuminen ylioppilaskirjoituksiin (ja yliopistojen pääsykokeisiin!) on monille nuorille, varsinkin pojille, ensimmäinen kerta, kun itseä otetaan niskasta kiinni muunkin kuin musiikin, urheilun tai jonkin muun harrastuksen parissa. Toki kirjoituksiin ja pääsykokeisiin valmistautuminen on osin nippelitietojen pänttäämistä, mutta se on myös sitä, että kun tietoja saadaan haltuun, palaset loksahtavat paikoilleen, ymmärrystä syntyy ja vieraalla kielellä alkaakin tulla toimeen. Ja nyt kun valtaosa lukiolaisista tekee osan ylioppilaskirjoituksistaan jo kolmannen lukiovuoden syksyllä, kirjoitukset heijastuvat lukioiden ja lukiolaisten elämään laajemmin kuin ennen.
On osin ylioppilaskirjoitusten ansiota, että suomalainen lukio on oppimiseen keskittyvä nuorten ihmisten työpaikka, eikä sellainen viihteeseen keskittyvä nuorison päivähoitopaikka, kuin iso osa amerikkalaisista high schooleista. (Koulujen väliset erot USA:ssa ovat suuria ja vauraimpien kaupunginosien koulut ovat usein oikein hyviä. Mutta Suomessa ihan kelvollista tietojen, taitojen ja työnteon oppimista tapahtuu melkein kaikissa lukioissa, ei vain parhaissa.)
Ylioppilaskirjoituksen poistaminen tai muuttaminen yleisen kykytestin suuntaan voisi helposti johtaa meilläkin siihen amerikkalaiseen suuntaan, jossa iso osa lukioikäisistä nuorista vaihtaa kykytestiä odotellessa vapaalle. Osalle lisääntyvä joutilaisuus antaisi tietysti mahdollisuuden löytää haasteita, joista parhaimmillaan voisi syntyä suuria, mutta enemmistö ei varmaankaan löytäisi kipinää, vaan käyttäisi vapaansa viihteen kuluttamiseen.
Kun olen seurannut vaihto-oppilaiden kokemuksia ulkomailla, huomio on kiinnittynyt siihe, kuinka paljon suurempi paino esseiden kirjoittamisella opsikelussa on. Niiden arvosdteleminen on työläämpää eikä aina ihan objektiivista, mutta esseet paljastavat opskelijasta enemmän kujin detaljitiedon luetteloiminen.
Niin, minkä takia yhteiskunnan varoja pitäisi käyttää ulkomailta tuleeen amk-opiskelijan englanninkieliseen koulutukseen?
Tämä on täysin totta. Toisaalta – hyvän esseen kirjoittaminen vaatii pohjalle tietoa, ja se tieto on usein juuri sitä detaljitietoa.
Molempia siis tarvitaan, sopivassa suhteessa. Ensin riittävästi detaljitietoa, ja sen päälle soveltavaa osaamista. On myös selvä, että monissa ”henkisissä” ammateissa nimenomaan jälkimmäinen on se, joka ratkaisee, mutta se siis tarvitsee taustakseen myös edellistä.
Mitä pitemmälle opiskelu etenee, sitä enemmän sen pitäisi keskittyä soveltamiseen. Tässä suhteessa maailma on muuttunut: soveltaminen on noussut yhä tärkeämmäksi. Nykyaika kuitenkin liian helposti unohtaa faktatiedon merkityksen, mikä näkyy joidenkin yliopiston opettajien ihmetyksenä, että uudet opiskelijat eivät enää osaa kunnolla edes alansa alkeita.
On päivän selvää, että detaljitietoa tarvitaan, mutta karsastan mittaria, joka mittaa vain detaljiteitoa painottamatta kokonaisuuden ymmärtämistä.
Olen ymmärtänyt, tällaisena vanhana setänä, että nykyisin ylioppilaskirjoitukset varsin hyvin jo mittaavat myös kokonaisuuksien ymmärtämistä, eivätkä siis enää etsi niitä yhdeksän pisteen virheitä?
Eikös Helsingin yliopiston matematiikan laitos ota laudaturin äidinkielestä kirjoittaneen sisään ilman pääsykoetta. Jos hyvä kirjoitustaito ennustaa parhaiten opiskelukykyä matematiikassakin, niin missä se ei sitä tee? Ylioppilaskirjoituksia on uudistettu kohta kahdesti, mutten ole huomannut tutkimuksia siitä, että onko muutoksilla saavutettu tavoitteet. Tämä pitäisi olla helppo mitata kokeilla. Ennen uudistusta tiettyjen asioiden osaamista voidaan mitata ja seurata miten tulokset muuttuvat uudistuksen jälkeen. Onko ylipäänsä tarkoituksella kysytty samaa kysymystä kuin vuosikymmeniä sitten ja verrattu kokelaiden menestystä. Tämä olisi eritysen helppoa matematiikassa, koska samoja asioita opiskeltiin jo sata vuotta sitten.
Kehitysyhteistyövarojen käyttö koulutukseen on ainakin järkevää, koska vain koulutus on kestävää kehitysyhteistyötä. Pääosa muista projekteistahan on hyödyttömiä, osa jopa vahingollisia.
Opiskelijamäärällä ei ole kovin paljon tekemistä yliopiston koon kanssa. Paljon parempi mittari on professoreiden määrä, koska se kertoo jotain siitä, kuinka monia aloja yliopistossa opetetaan ja miten monipuolista asiantuntemusta kunkin alan sisältä löytyy. Tuolla mittarilla Harvard on selvästi Helsingin yliopistoa suurempi, kun taas MIT on kapea-alaisempana korkeakouluna suunnilleen saman kokoinen tai vähän pienempi kuin HY.
”Professorilla” en tässä yhteydessä tarkoita ihmisiä, joiden nimikkeenä sattuu olemaan professori, vaan ihmisiä, jotka sekä tutkivat että opettavat itsenäisesti joko pysyvässä työsuhteessa tai pysyvään työsuhteeseen todennäköisesti johtavassa työsuhteessa. Suomen oloissa siis lehtorit ovat pääsääntöisesti ”professoreita”, tutkijatohtorit taas pääsääntöisesti eivät.
Juuri näin. Suomen ongelmana on ensisijaisesti se, että yliopistomme ovat pullollaan muutaman professorin laitoksia.
Olen pähkäillyt, että jos aioitaan tehdä kansainvälisen luokan tutkimusta, alle 10 professorin laitoksia ei saisi perustaa eikä ylläpitää. Optimitilanteessa laitoksella on ainakin yksi jo kansainväliset kannuksensa hankkinutta guru, jonka painopiste on käytännössä suhdetoiminnassa ja rahanhankinnassa, muutama nykyisiin topicseihin keskittynyttä aktiiviprofessoria, ja monta uusien ideoiden parissa työskentelevää junioriprofessoria.
Marginaalialueilla toki pienetkin laitokset voivat tehdä merkittävää tutkimusta, jos on hyvä proffaonni. Tason jatkuvuus jää kuitenkin ongelmaksi.
Ottamatta nyt kantaa kokeisiin sinänsä, Suomen ongelma on juuri tuo, että keskitytään hilaamaan kokonaisia ikäluokkia yhteisen tavoitteen perässä. Tulisi ymmärtää, että koko ikäluokka ei koskaan saavuta ”suuria”, eikä tarvitsekaan saavuttaa. Sen sijaan niiden muutamien kehittymistä, jotka tähän kykenisivät, ei saa uhrata koko ikäluokkaa koskevien tavoitteiden alttarilla.
Siis jos noista esittämistäsi vaihtoehdoista pitää valita, valitsisin ehdottomasti sen jossa edes yksi henkilö päätyy lopulta tekemään jotakin merkittävää. Se on paljon parempi kansantaloutemme kannalta kuin nykyinen vaihtoehto, jossa kukaan ei tee mitään merkittävää (kärjistän yksinkertaisuuden vuoksi), jotta jokainen voisi saavuttaa tason jolla pärjää Pisa-mittauksissa. Eikös tällä blogilla joku joskus maininnut, että Suomessa on länsimaiden tyhmimmät maisterit ja tohtorit? Jos tuo on totta, kyseessä on vakava ongelma. Porukkaa, jolla ei ole edellytyksiä menestyä korkeaa kognitiivista kapasiteettia edellyttävissä tehtävissä, ei tule ylenmäärin auttaa hakeutumaan ja pääsemään sellaisiin.
Kokoomuksen vaaliohjelmasta onkin kaikki tarpeellinen jo sanottu. Hävettää lukea tuollaista höttöä ilman minkäänlaisia konkreettisia ehdotuksia siitä, miten tavoitteet aiottaisiin toteuttaa. Samaa lienee luvassa muiltakin puolueilta.
Nythän siis joku OPM:ssä tai vastaavassa on keksinyt että kaikkien pitää opettaa ja tutkia. Voin kyllä todeta, että ainakin niin kauan kun opetus (ja tutkimuskin silloin kun raha siihen ei tule talon ulkopuolelta) on lähinnä hallinnon näkökulmasta kiusallinen menoerä johon ei haluta panostaa, ei tässä tule mitään muutosta tapahtumaan.
Osmo voisi vinkata ihan oman puolueensakin ihmisille tästä.
Markku Halmetoja on tehnyt ehdotuksen Lukion matematiikan sisällön uudistamisesta, tätä voi tutkia täällä:
http://www.luma.fi/videot/3526/webinaari-miten-matematiikan-opetuksen-lukiossa-tulisi-uudistua
Jos ei ole parempaa tekemistä, niin kannattanee tutustua.
Istuin joskus aikanani Markku Halmetojan tunneilla lukiossa ja voin sanoa, että oma laudaturini ja se, että melkein puolet luokasta kirjoitti saman oli pitkälle hänen ansiotaan.
Make oli jo tuolloin huolissaan siitä, että kun me Suomessa opettelemme vasta integroinnin alkeita, niin Ranskassa jo väännetään kolmiulotteisia pintoja (jos muistan oikein, siitä on jo aikaa, mutta jotain tuon suuntaista). Että meidän tasomme on laskenut hävettävän alas.
Itselle näin oppilaan näkökulmasta jäi Maken tunneista semmoinen oivallus, että kyllä se opetuksen laatu on tärkeintä – on ihan sama mitä puhutaan opetussuunnitelmassa, jos opettaja ei ole itse innoissaan siitä mitä opettaa, mikä näkyy myös opetettavan asian syvällisessä ymmärtämisessä, ei se innostus voi välittyä mitenkän oppilaisiinkaan ja tuottaa hyviä tuloksia.
Ylioppilaskokeet mittaavat nykyisin hyvin paitsi omaksutun tiedon määrää, nimenomaan kykyä soveltaa ja ilmaista tietoa. Reaaliaineiden kokeissa on paljon ainerajat ylittäviä kysymyksiä, joissa täytyy esimerkiksi aineiston pohjalta analysoida ja pohtia jotain ilmiötä. Tietysti hyvät faktatiedot ovat perusedellytys tehtävissä pärjäämiselle, mutta ulkoa opettelemalla niissä ei menesty. Kuva-analyysia, laajoja esseeotsikoita tai vertailevia esseitä ei selvitetä ulkoa opetelluilla nippelitiedoilla. Sama pätee äidinkielen kokeeseen, jossa mitataan kirjoitustaidon ohella luetun ymmärtämistä, kriittistä ajattelua ja yleissivistystä. Kehottaisin yo-kokeita kritisoivia tutustumaan viime vuosien koetehtäviin, joita löytyy Ylioppilastutkintolautakunnan sivuilta.
Ukrainan armeijassa olisi hyvä kohde kehitysyhteistyörahoille. Sinne voisi työntää vaikkapa 100 milj/vuosi koulutukseeen. 😉
Mistä nykyinen koulutuksen rappio johtuu?
Kykypuolue tajusi, että suomalainen korkeakoulutus tähtää tieteen tekemiseen, mutta sillä ei voi kansantaloutta elättää?