Seuraava teksti perustuu muistinvaraiseen tietoon ja voi olla väärinkäsitys.
Olin joskus kauan sitten HUS:in hallituksen kokouksessa päättämässä terveydenhuollon puhelinneuvontapalvelun hankkimisesta. Asia oli kilpailutettu ja siinä painotettiin hintaa ja laatua niin, että hinta vaikutti enemmän kuin laatu. Kilpailuun osallistui eräs, muistaakseni Sitran piirissä kehitetty palvelu, joka oli hinnaltaan selvästi kalliimpi mutta laadultaan ylivoimainen. Hintaero oli niin suuri, että vaikka palvelutasossa olisi ollut maksimaalinen ero, olisi pitänyt valita halvempi ja valittiin, vaikka kaikki olivat sitä mieltä, että tuo parempi palvelu olisi ollut HUS:lle ja kaupungeille kokonaistaloudellisesti parempi. Kun soittaja saa puhelusta enemmän irti, säästyy paljon rahaa, kun lääkäriä ei tarvitse vaivata. Olisi kannattanut maksaa enemmän, koska parempi puhelinneuvonta olisi säästänyt selvää rahaa. Ei kuitenkaan haluttu mennä markkinatuomioistuimeen ja maksaa korvauksia. Olin silloin tästä päätöksestä eri mieltä.
Olen käyttänyt tätä esimerkkinä siitä, miten kilpailutus johtaa usein aivan vikaan.
Joku jolla on pääsy vanhoihin papereihin, voisi kaivaa tämän tapahtuman esille ja katsoa, kannattaisiko asiaan palata nyt, kun tuo puhelinpalvelun sopimus näyttää olevan katkolla. Voi olla, että on kyse kahdesta eri asiasta.
Jos hintaa ja laatua¹ kerran pystytään arvioimaan jo nykyisessä kilpailutuksessa, niin miksei painotuksien sijaan mittarina käytetä hinta—laatu ‑suhdetta, jolloin ei tarvitsisi ottaa sitä halvinta kriteerit täyttävää?
¹) En tiedä miten kilpailuttajat sen laadun pystyvät riittävän objektiivisesti (= siten, että se kestää mahdolliset valitukset) arvioimaan, mutta niin ymmärsin kuitenkin tapahtuvan.
“Kun soittaja saa puhelusta enemmän irti, säästyy paljon rahaa, kun lääkäriä ei tarvitse vaivata.”
“Olisi kannattanut maksaa enemmän, koska parempi puhelinneuvonta olisi säästänyt selvää rahaa.”
No tuo tilaamatta jäänyt palvelu olisi sitten kyllä ollut aivan maaginen. Nykyinenkin kun on ollut aivan ehdoton ja kertaakaan ei ole lääkärille lähdetty niissä asioissa, joissa on sinne oltu yhteydessä.
kAS MISTÄPÄ OLI KYSE? Jokaisella Suomen kansalaisella oli sairasvakuutuskortti jo tuolloin käytössä. Kortissa on sosiaaliturvatunnus, joka luo kansalaisen identiteetin tunnisteen. Järjestelmä kehitettiin sairasvakuutuslain astuessa voimaan. Asuin tuohon aikaan TEuvalla, enkä päässyt edes kumartamaan kunniaa oivalluksesta, jota edelleen käytetään. Vuosi sattunee 1950-luvun lopulle. Soinivaaran tarkoittama järjestelmä jäi valitsematta kateudesta johtuen. Osa hintaerosta olisi mennyt palkkiona identiteettijärjestelmän keksijöille, mutta heistä tehtiin sättimällä riistäjiä ja näin huono systeemi siunattiin poliittisen riemun ja voiton tunnon pyrkiessä pintaan.
Nyt voi ilmoittaa läsnäolonsa esim terveyskeskuksessa NÄYTTÄMÄLLÄ SAIRASVAKUUTUSKORTTIA VIIVAKOODIN LUKEVALLE LAITTEELLE. Tämä helpotus työn sujuvuuteen oli jemmassa noin 20 vuotta.
Napakymppi! Kilpailutuksista huolimatta pitäisi kyllä terveen järjen käyttökin olla sallittua. Yhtä hölmöjä juttuja muistelen joskus itsekin olleeni ihmettelemässä.
Miksei nettiin saada aikaan kirjallisesti toimivaa “palvelevaa puhelinta”, josta löytyisivät hakusanoilla etsiessä helposti vastaukset, joita muut ovat vastaavissa tilanteissa saaneet. Puheluissa unohtuu helposti sanoa jokin olennainen asia, mutta kirjallisesti ne muistaisi sanoa.
Yleisimmät kysymykset ja vastaukset voisi pienen anonymisoinnin jälkeen julkaista ja luoda satojen tuhansien kysymysten ja vastausten laajuinen tietokanta.
Löytyy: http://www.terveyskirjasto.fi.
Tuolta löytyy myös käypä hoito ‑suositusten potilasversiot.
Ammattilaisversiot löytyvät osoitteesta http://www.kaypahoito.fi, jos haluaa vaikkapa tehdä omasta kroonisesta krempastaan harrastuksen.
Varmaan siksi, että se olisi liian fiksua. Saattaa myös olla sellainen kauhea pelko, että aikojen saatossa saattaa vastaus vanheta, kun lääketiede kehittyy. Kai sinne saa päiväysleimat ja varoituksen, että vastaus on annettu 100 vuotta sitten, ei ehkä enää pidä paikkaansa.
Kilpailulainsäädäntömme on surkea ja aiheuttaa sekä turhia kustannuksia että turhia piilokustannuksia. Ainoat voittajat ovat juristit, jotka suostuvat hoitamaan epämääräisiä juttuja.
Terveysneuvontanumero on ollut tarpeen moneen kertaan ihan tällaiselle aikuisellekin. Toisin kuin MikkoR, minulle neuvo on joskus ollut sekin, että paras lähteä päivystykseen tutkittavaksi.
Tieto ympäri vuorokauden palvelevasta neuvonnasta on iso turvatekijä. Jos se lopetetaan, soittavatko ihmiset sitten senkin edestä hätänumeroon?
Numerolla on ollut ainakin takavuosina käyttöä myös kotihoidossa työskentelville: heillekin löytyi neuvo (asiakasta varten) niinä aikoina, kun päivätyöaikaa noudattavat tiimien omat sairaanhoitajat ja lääkärit eivät olleet tavoitettavissa.
Minä en ymmärrä kuntien jatkuvia ongelmia kilpailutuksesn kanssa. Eikös tilaaja ole se, joka määrittelee ehdot, joilla tilaa, ja kilpailutuksessa sovellettavat kriteerit ‑myös laadun ja hinnan painotukset?
Ja vieläkö — aina vain — valitetaan osaamisvajausta? Eikö kuntaliitosta tai muualta voi tilata kilpailutuksesta vastaaville räätälöityä asianmukaista koulutusta osaamisvajeen poistoon?
Miten se että joku haluaa painottaa ensisijassa halpaa hintaa eikä laatua on sitten kilpailutuksen syytä? Eikö se ole sen syytä joka on tuon painotuksen päättänyt?
Pakkokilpailutuksen ensisijainen tehtävä on estää tekemästä hyvävelisysteemi kesken sopimuksia jotka ovat sekä kalliita että huonoja.
Asiantuntematon kysymys: Mitä tällaisessa palvelussa etukäteen määritelty laatu tarkoittaa?
Kilpailutus oli ilmeisen huonosti valmisteltu.Yski tärkeimpiä tehtäviä on selvittää mitä potentiaalisia palvelun tarjoajia markkinoilla on.
Kun tunnetaan toimijat niin tarjouspyyntöä voi rukata niin, että se paras/sopivin tarjoaja on vahvoilla tai ainakin tasavertainen muiden kanssa
No se oli sitten väärin kilpailutettu jos yhtä haluttiin ja toinen saatiin. Vaatimusmäärittely ja pisteytys pielessä ja/tai markkinoiden kartoittaminen huonosti tehty.
Useimmiten “laatua” on hyvin vaikea arvioida yksiselitteisellä tavalla niin että saataisiin kilpailutukseen tarvittava excel yhteensopiva mittari. Yleensä tehdäänkin niin, että keksitään muutama sellainen asia joita voisi olettaa laadukkaassa tarjouksessa olevan ja tehdään siitä laatukriteeri.
Jos esim haettaisiin laadukkainta ruokavaliota, niin jollakulla virkamiehellä voisi juolahtaa mieleen että “omena päivässä pitää lääkärin loitolla, eli hyvässä ruokavaliossa täytyy olla omenia. Sitten laitetaan tarjouspyyntöön merkintä, että se tarjoaja jonka tarjouksessa on eniten omenoita saa täydet laatupisteet ja muille annetaan laatupisteitä samassa suhteessa kuin heidän tarjouksessaan on ollut omenia verrattuna täydet pisteet saaneeseen tarjoukseen.
Tämä malli voi jotenkuten toimia silloin jos ollaan ostamassa sepeliä, lautaa tai mannaryynejä, mutta se sopii huonosti kompleksisten tuotteiden tai palvelujen laadun arvioimiseen.
Yritä vaikka määrittää hyvän parturi tai kampaamopalvelun laatukriteerit niin, että voit muutaman mitattavan kriteerin perusteella voi laittaa lähiseudun parturikampaamot excel taulukkoon ja valita laadukkaimman. En usko että onnistut, vaikka useimmat meistä tunnistavat hyvän parturin tai kampaajan varsin nopeasti. Kuitenkin tätä mallia sovelletaan sumeilematta esim satojen tuhansien ohjelmistokehityshankkeisiin.
Se mikä itseäni eniten ihmetyttää, että jos julkisen sektorin päätön hankintatapa on tarpeen korruption estämiseksi ja huonojen hankintojen välttämiseksi niiin miksi yksityinen sektori ei ole apinoinut tätä julkisen sektorin älynväläystä myös omaan käyttöönsä?
Jään innolla odottamaan, kun kaupunginorkesteri tilaa sinfonian juhlavuotensa kunniaiksi. Miten työ kilpailutetaan ja laatupisteet lasketaan — erityisesti kun hakijoiden aiempia merittejä ei saa ottaa huomioon, koska sellainen muodostaisi esteen alalle tulolle. Kuka kirjoittaa samalla rahalla eniten nuotteja?
Mihin tuo väittämä perustuu? Direktiiviin? Hankintalakiin? Sisäisiin ohjeisiin? KHO:n tulkintaan?
Jos tuollainen rajoite on olemassa, peli menee täysin absurdiksi. Vanhat meriitit ja uudet innovaatiot voidaan toki asettaa vastakkain, muttei-0-vastaan-100 ‑asetelmana.
Määräys, ettei aiempia meriittejä ei saa ottaa huomioon oli ainakin ennen. Se on niin päätön, että se on ehkä kumottu. Perusteluna alalle pääsyn helpottaminen.
Tässä suora lainaus:
Tarjouksen vertailuperusteina ei tule käyttää sellaisia perusteita, jotka liittyvät ehdokkaiden tai tarjoajien ominaisuuksiin. Tarjousten vertailuperusteina ei esimerkiksi tule käyttää tarjoajan muille asiakkaille tarjoamien tuotteiden referenssien lukumäärää eikä muitakaan teknisiin, taloudellisiin tai muihin soveltuvuuden edellytyksiin liittyviä perusteita.
Lähde:
http://www.hankinnat.fi/fi/hankintaprosessi/tarjouspyynnon-laatiminen/tarjouspyynnon-sisalto/Sivut/default.aspx
Julkisen talouden hankintasäännökset ovat kyllä aika surkuhupaisia. Jos kyse ei olisi isoista rahoista, niin niiden aiheuttamat tilanteet olisivat mainio komedia ihan sellaiseenaan.
Ongelma on useiden sinällään hyvää tarkoittavien kohtien yhteisvaikutus. Kun aikaisempia meriittejä ei saa ottaa huomioon, hinta ja laatu tulee ottaa huomioon etukäteen ilmoitetulla tavalla ja laatukriteerit on ilmoitettava etukäteen, vähänkään kompleksisempaa asiaa ostaessa tilaajalla on kaksi vaihtoehtoa: Joko päättää etukäteen minkä tarjoajan minkä tuotteen he haluavat ja kustomoida tarjouspyyntö sen mukaan tai sitten tehdä “rehellinen” tarjouspyyntö, jonka käytännössä voittaa se taho, joka onnistuu optimoimaan tarjouspaperinsa kriteerien mukaan tehokkaimmin — ja lähes koskaan se ei ole oikeasti parasta tarjoaja. Osmon kuvaava tilanne, jossa tarjousten perusteella on tunnistettavissa selkeästi kokonaistaloudellisesti paras tarjoaja, mutta jota ei voida valita, koska joku muu onnistui optimoimaan pisteytyksensä paremmin.
Varsinkin softaa ostettaessa ei ole mitenkään tavatonta, että tarjousten avaamisten jälkeen todetaan, että voittaneesta tarjouksesta ihan selkeästi tulee katastrofi jos se ostetaan, mutta mitään toimivampaa tarjousta ei voida ostaa.
Käytännössä tällä hetkellä hankintasäännökset ajavat ostajat toimimaan juuri sen idean vastaisesti, eli jotta saadaan sitä mitä halutaan, pitää päättää taho, jonka halutaan voittavan etukäteen. Muuten saadaan lähes varmasti toimimatonta roskaa. Ja tarjoajille on paljon tärkempää kuinka hyviä tarjousdokumentteja osataan kirjoittaa kuin kuinka hyviä tuotteita se tekee (mikä selittää tiettyjen ohjelmistotalojen menestyksen).
Käytännössä hankintasäännökset toimivat nimenomaan hyvin isona esteenä uusille tarjoajille, ne aiheuttavat paljon enemmän rahanhukkaa julkiselle taloudelle kuin se korruptio ja huonot hankinnat, joita sillä yritetään estää ja kaiken lisäksi se aiheuttaa todella paljon hukattua työaikaa julkishallinnossa. Hankintalaki ja siihen liittyvät ohjeistukset ovat käytännössä toimineet todella tuhoavasti niihin tavoitteisiin nähden, jota ne teoriassa ajavat.
Mainitusta tekstistä löytyi myös seuraava kukkanen:
“Sitä vastoin sellaisia vertailuperusteita, joilla ei ole liittymää hankinnan kohteeseen ei voida käyttää tarjousten vertailuperusteina. Tällaisia vertailuperusteita ovat esimerkiksi tarjoajayrityksen toimintaan liittyvät tekijät.”
Eli vaikka ostaja tietäisi, että tarjoajayritys X on konkurssin partaalla, sen toimitusjohtaja syytettynä talousrikoksista, sen ainoa tehdas on juuri palanut ja sen edellinen hanke on 7 vuotta myöhässä, tietoja ei saisi käyttää hyväksi vertailussa.
Täysin mieletöntä! Ei ole ihme, että julkinen hankintatoimi on sitä, mitä se on.
Koska en voinut uskoa ohjeen tekstiä, pikaluin muitakin osioita läpi, ja löytihän sieltä järkeäkin:
“Hankintayksikön on ennen tarjousvertailuun ryhtymistä arvioitava täyttävätkö ehdokkaat ja tarjoajat niille asetetut taloudelliseen ja rahoitukselliseen tilanteeseen sekä tekniseen ja ammatilliseen pätevyyteen liittyvät ennalta ilmoitetut vähimmäisvaatimukset. Ehdokkaat tai tarjoajat, jotka eivät täytä hankintayksikön asettamia vähimmäisvaatimuksia, on suljettava tarjouskilpailusta.”
Eri osiot vain ovat keskenään ristiriidassa.
Sitäpaitsi tekniseen ja ammatillinen pätevyyteen liittyvät vaatimukset ovat irrelevantteja, jos niihin ei saa ottaa kokemusvuosia mukaan. Ilmeisesti myöskään 7 vuoden viivästymisiä ei saa huomioida, koska ne ovat tarjoajayrityksen toimintaan liittyviä asioita, ei sen talouteen, rahoitukseen tms.
Huh!
Vastaavaa menoleikkauksien suhteen, kun tunnutaan olevan aivan sokeita samanaikaisen tulopuolella leikkautumisen osalta, jonka samainen leikkaus aiheuttaa !!