Osuuskaupat lähestyivät tarinansa loppua 1960-luvulla, kunnes ne vaihtoivat organisaatiota. Kunnallisista osuuskaupoista siirryttiin maakunnallisiin ja vauhti parani olennaisesti. Mitä tästä voisi oppia kuntien palveluja ajatellen?
Tuntuu luontevalta, että kuntien palveluista ne kannattaa tuottaa kunnallisesti, joissa asiakkuus on pääsääntöisesti rajoitettu kunnan asukkaisiin. Tällaisia ovat peruskoulut ja päiväkodit nyt esimerkiksi sekä ainakin toistaiseksi vanhustenhuolto.
On aika vaikea perustella kuntakohtaisuutta, jos asiakkuus ei ole rajoitettu kuntalaisiin. Tyttäreni lukiossa helsinkiläiset oppilaat ovat vähemmistönä, terveyskeskuksien asiakkuus ei riipu enää kotikunnasta ja kirjastoja sekä teattereita saa käyttää kuka vain. Vaikka helsinkiläiseen lukioon saa tulla vaikka Utsjoelta, kaupunkiseutu on koko maahan verrattuna parempi huolehtimaan kaikkien palveluista. Osuuskaupatkin ovat maakunnallisia, vaikka asiakkaita toisen kunnan asukkaita ei ovelta käännytetäkään.
Mutta on siinä toinenkin puolensa. Esimerkiksi kirjastoverkon osalta kunnat ovat ottaneet aivan eri strategian pääasiassa maantieteellisistä syistä. Espoossa on yksi kirjasto 39 km2. kohti, Helsingissä viittä neliökilometriä kohden, ja Espoo aikoo keskittää kirjastoverkkoa edelleen. Se on luonnollista kunnassa, jossa elämä perustuu autoiluun, kun taas Helsingin tiheä verkko on perusteltua, kun palvelut muutenkin ovat pääasiassa kävelyetäisyydellä. Mikä on maantieteellisesti luonnollista, muuttuu kovin luonnottomaksi, jos palvelut rahoitetaan yhdessä.
Kunnan omat palvelut voitaisiin määritellä sellaisiksi, joista kunta itse voi päättää tai joiden sisältöön kunta itse voi ainakin merkittävästi vaikuttaa.
Muut ja lakisääteiset palvelut sopisivat kyllä kunnan organisoimiksi, mutta valtion kustannettaviksi.
Osuuskaupat muuttuivat pääosin maakunnallisiksi mutta samaan aikaan lisättiin SOK:n valtaa merkittävästi. Se määräsi ketjujen konseptit ja otti erikoistavarakaupan pitkälti hoitaakseen. Tukkuostaminen siirtyi Tradekan kanssa perustetulle yritykselle ja ulkomaille laajennuttiin SOK:n johdossa. SOK:ssa valtaa toki käyttivät provinssien miehet ja naiset.
Ihan näin selvennyksenä.
Pitäisikö kokonaisuutta lähteä johtamaan mahdollisimman yksinkertaisesti rakenteesta?
-yövartijavaltio laajennuksella, joka hoitaa järjestyksen ja rauhan, mutta laajennuksella myös erikoissairaanhoidon joka vaatii erityistä laitteisto- ja ammattitaitoklusteria
-muut, “kunta”- ja kuntalaisten palvelut, 100 % markkinaehtoisia ja yksityistettyjä, kilpailtuja!
Tällainen ajatusharjoitus saattisi antaa mielenkiintoisia tuloksia.
Käytännössä kuitenkin tarvitaan välitason alueellista suunnittelua ja koordinointia. Heikko koordinointi on synnyttänyt USA:ssa esim. moottoriteitä, jotka päättyvät kaupungin- tai kunnanrajalle, naapurilla kun ei ollut varoja toteuttaa omaa pätkäänsä. Tämä nyt on melkoista resurssien haaskausta.
Jonkinasteinen julkisten tulojen valtakunnallinen tasaus lienee käytössä kaikissa teollisuusmaissa.
Moottoriteiden rakentamisen merkittävä motivaatio USA:ssa 1960-luvulla oli, että asukkaat saadaan nopeasti evakuoitua kaupungeista ydinasehyökkäyksen tullessa… Oheisvaikutuksena mahdollistettiin yhdyskuntarakenteen hajautuminen.
Olen myös käyttänyt osuuskauppa-analogiaa ja lisäksi raideleveysesimerkkiä. Suuri osa “kuntapalveluista” on sellaisia, jotka koskevat kansalaisia samoin perustein yli valtakunnan. Siksi niiden räätälöinti ja hallinnointi sekä kustantaminen kunnittain on resurssien tuhlaamista ja epätasa-arvon lähde. Kuten maan R‑kioskit ovat samanlaisia niin myös terveyskeskusten ja peruskoulujenkin tulisi käyttää samaa konseptia, kerran tehdyn opetussuunnitelman tulisi päteä yhdenvertaisesti kaikille kullannupuille.
Kuntien surullisenkuuluisat tietojärjestelmät vastaavat tilannetta, missä rautateiden raideleveys vaihtuu aina kunnanrajalla. Tai sitten valtatie muuttuu Laihialla vuorosuuntiin ajettavaksi kuoppaiseksi kaistaksi ja levenee komiasti Vaasassa moottoritieksi (jälkimmäisen muuten tekeekin!). Pelkään, että tietojärjestelmien tilanne kuvastaa yleisemminkin kuntien itsenäisen puuhailuun liittyvää resurssien tuhlausta mikä toisaalta luo toivoa rationalisointihyötyihin.
Kuten Olli J. Ojanen edellä toteaa kunnan tulisi päättää omista asioistaan. Eduskunta on jo demokraattisesti päättänyt suuresta osasta “kuntapalveluja” joten valtio voisi ne myös hoitaa keskitetysti kuten postin ja rautatiet. Niistäkin aina valitetaan mutta kyllä ne toimivat.
Väittäisin että demokratia lisääntyisi, kun eduskunta ottaisi omat päätöksensä aidosti vastuulleen ja kunnan tehtäviä rajoitettaisiin niihin kysymyksiin joista voidaan paikalla aidosti päättää. Tämän aidon päättämisen piiri on kirkonkylän tai kaupunginosan kokoinen. Päämääräksi siis tuhat kuntaa, tällä kannalla taisi Ville Komsikin olla kesäisessä kirjoituksessaan.
Syy, miksi “tuhat kuntaa” lienee turha haave on, että hallintoa kehitetään hallinnon ehdoin. “Kuntapäättäjiltä” kysytään miten kuntia on kehitettävä: no tottakai apparatsikit katsovat asioita läheltä ja puolustavat rakenteitaan. Sitten on alhaalta ylös rakennettuja väliportaita joita kukaan ei tunne: ketkä hallitsevat meitä Uudenmaan liiton hallituksessa? Googlaamalla selviää, ei Hesarista tai arjesta. Sotenkin kaappasivat.
Totta mutta vain tiettyyn rajaan asti. Toinen ääripää on:
Näiden kahden “kunnallisen/valtakunnallisen” hallintomassan väliin jää hyvin suuri määrä sellaista massaa, joka pitää räätälöidä alueen tarpeisiin. Esim toisen ja kolmannen asteen koulutuksen suuntaamisessa pitää alueelliset tarpeet huomioida.
Selkeä ratkaisu tähän on OS:n edellisessä säikeessä esittämä kiinteistökunta (itse nimeäisin sen resurssikunnaksi), jolla olisi riittävästi valtaa ja resursseja. Sellaisessa yksikössä pitäisi olla veronkanto-oikeus ja asukkaita ainakin sata tuhatta, mielellään enemmän.
Jos tuhannen kunnan yläpuoliset asiat kierrätetään keskushallinnon kautta, lopputulos olisi demokratian irvikuva ja jonnekin sinne ne verorahatkin häviäisivät.