Kunnalla on kaksi hyvin erilaista tehtävää:
- Infrakunta: maankäytöstä, asuntotuotannosta, liikenteestä ja elinkeinopolitiikan edellytyksistä huolehtiminen
- Palvelukunta: palveluista huolehtiminen
Näiden kahden optimaalinen aluejako on aivan erilainen. Infrakuntaa tulee kehittää koko kaupunkia yhtenäisesti tarkastellen. Palvelukuntaa ajatellen kaupunki voi olla edelleen jaettu nykyisiin kuntiin tai jopa nykyisiä kuntia pienempiin osiin.
Helsingin seutua ajatellen infrakunnan kaikki tehtävät voisi antaa metropolihallinnolle jakamatta niitä ”strategisiin” ja taktisiin. Samanlainen kaksijakoinen malli sopisi jokseenkin kaikkiin kuntiin. Lähidemokratiaa voisi nykyisestä vahvistaa, mutta lähidemokratiayksiköiden pitäisi olla paljon Helsinkiä ja Espoota pienempiä
Entä sitten kaupunkien väliin jäävä maaseutu? En tiedä, kuinka merkittäviä maankäyttöön liittyviä ratkaisuja niissä tehdään. Ne voivat tulla joko mukaan yhteiseen infrakuntaan tai hoitaa maankäyttönsä ja julkisen liikenteensä yksin.
Olen kirjoittanut tästä myös kesäkuussa.
Anna jokin mittaluokka lähidemokratiayksikölle. Eli sille joka organisoi mahdollisesti kouluja, päiväkoteja ja ”entry-level”-SoTea. Sitä arkista hommelia jossa ei suuria linjauksia edes kaivata.
Mutta se valta ja vallan läänitykset?
Hommahn kaatuu siihen, että teoriassa ja jokseenkin varmasti joku nykyinen vallankäyttäjä menettää oletettua valtaansa jonnekin.
Jos kummallakin on oma suoralla vaalilla valittu valtuusto pitää kummallakin olla myös budjettikin, josta päättää. Reilu ja demokraattinen menettely, mutta kun kansaliset voivat äänestä ihan väärin.
Ennen muuta hävijäjiä ovt taustavaikuttajat ja nykyisten verkostojen toimijat. He tekevät kaikkensa kaikilla mahdollisilla some-kampanjoilla ja leikkipuistoriidoilla ynnä eläkeläisten pelottelukeinoilla, jotta homma vesittyisi.
SOTE on tästä esimerkki. Jos nyt valtionhallinto ely/avi/poliisi/pelastuslaitos/hätäkeskukset sekä kärjäoikeudet ja muut toimijat organisoitaisiin näiden viiden sote-piirin rajojen mukaan, jotain säästöä voisi syntyä. – Ei tapahdu, kun joku menettää valtaansa.
Kuniten kanssa sama juttu – keskuskutaa pelätään ja piirityskunnat taas imevät ”kunnallisen itsehallinnon” avulla istelleen kaikken.
Johtajuutta ja visiota tarvittaisiin. Ei löydy uskallusta. Ei ole pakko, rahaa riittää yllinkyllin.
Tässä saattaa olla paikka myös kylälle/kaupunginosalle.
Kaavoituksessa esimerkiksi on detaljeja, jotka ovat vain paikallisesti merkittäviä. Alueellisen kaavoituksen kannalta olennaista on se, kuinka paljon ja minkälaista asumista, työpaikkoja ja palveluita kaavoitetaan. Sen sijaan talojen julkisivumateriaalit tai edes tarkka sijoittelu kaupunginosan sisällä ei juuri muita hetkauta.
Toinen esimerkki voisi olla vaikka resurssien jakaminen. Halutaanko alueelle hoidettuja puistoja vai pittoreskeja metsäpolkuja? Mitä alueen juoppopuistolle pitäisi tehdä? Rakennetaako alueen sisäinen tie kohtaan A vai kohtaan B?
Paljon pieniä päätöksiä, joilla on vain paikallista merkitystä. Tämä edesauttaisi kaupunginosien profiloitumista ja keskinäistä kilpailuakin ilman kermankuorinta-aspektia.
= = =
Ongelmalliseksi asiat tulevat demokratian näkökulmasta. Ei ole mielekästä valita kylävaltuustoa, pikkukaupunkivaltuustoa ja metropolivaltuustoa nykyisen kaupunginvaltuuston sijasta. Siinä tulee julmettu määrä luottamusmiehiä ja ihan turhaa tyhjäkäyntiä. Hommista tulee helposti taloyhtiöhommia.
Asian voisi kuitenkin todennäköisesti saada toimimaan kolmitasoisena edustuksellisena demokratiana (kaupunki, metropolialue, valtakunta). Tässä ei olisi kuin yksi taso lisää nykyiseen. Alimman tason (kylä/kaupunginosa) voisi hoitaa suorana nettidemokratiana, jos päätettävät asiat pidetään kustannusneutraaleina ja sellaisina, että niillä ei ole pitkiä häntiä tulevaisuuteen.
Tässä rakenteessa ei siis tarvittaisi varsinaista kaupunginosahallintoa erikseen. Virkamiehet valmistelevat päätökset sovittujen sääntöjen mukaan, ja asukkaat valitsevat vaihtoehdoista. Äänestyksen voi hoitaa netissä pankkitunnareilla tai sitten paikallisen Alepan äänestyskopissa. Äänestyksiä voi olla tasaisesti koko ajan meneillään sen mukaan, mitä asioita pitää päättää.
Sitä voi sitten miettiä, pitäisikö kaupunginvaltuustoissa olla alueellisia kiintiöitä. Ehkä asia menisi kuitenkin niin, että alueellinen vaikuttaminen lisäisi kansalaisten kiinnostusta vaikuttamiseen, jolloin kaupunginvaltuuston valinnassa tulisi paljon enemmän paikallista väriä mukaan.
Ihan varteenotettava tulevaisuuden skenaario on, että myös vapaaehtosista luottamustoimiin tulee pulaa. Syrjäseutujen asinatntijoista kuntahommissa on jo pulaa ja kansalaisen kannalta tulkinnaat pykälistä vaihtelevat kovasti kunkin paikkakunnan napamiesten toioveiden mukaan tai muuten vain satunnaisesti.
Ransdkalainen kuntamalli on myös kiinnostava, siellä pienkunta on kaupunginjohtaja, sihteerin ja valtuusto. Kaikki palvelut ja osaamista vaativa alihankitaan sitten keskuskunnalta sopivaan hintaan. Silloin alihankintana on pystyttävä ostamaan myös virkamiesvatuusta – siis päätöksentekokykyä. Tosin en keksi miksei Porvoon virkamies voisi virkavastuulla tehdä oman alansa päätöksiä vaikka Pyhtään asukkaille. Nykyisin se ei onnistu.
Jälleen mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä pelkistys. Infrakunnan on järkevää olla iso, jotta sillä olisi riittävästi valtaa ja resursseja, palvelukunnnan pieni, jopa ranskalaistyyppinen.
Kuvattu logiikka olisi sopinut oivallisesti kuntauudistuksen ohjenuoraksi.
Miksihän tämä, mielestäni merkittävä infrakunta-peruskunta- erottelu, ei saa huomiota?
Vai tuliko asia muutamalla OS:n virkkeelä valmiiksi 🙂
ELY / avi -aluehallinto kaipaa uudistusta, maakuntia on liikaa.
Kerrataan vielä: viiden sote-alueen mukaan aluehallinto, olkoon vaikka lääni: Etelä-Suomi (HUS), Länsi-Suomi (TYKS), Itä-Suomi (KYS), Pohjois-Suomi (OYS) ja sitten vaikka Häme-Pohjanmaa (TAYS) läänit.
Näiden sisään rakentuu infrakuntia, jotka voivat tuottaa julkisoikeudellisia palveluita.
Kuka kerää sote-piirien käyttämät rahat?
Muutama konkurssikypsän kunnan pakkoliitos ei kokonaisuutta ratkaise.