Verrattuna muihin maihin koululaiset oppivat suomalaisessa peruskoulussa hämmästyttävän paljon, kun otetaan huomioon koulupäivän poikkeuksellinen lyhyys ja pitkät välitunnit lyhyiden tuntien välissä. Joskus olen miettinyt, johtuisiko hyvä oppimistulos juuri lyhyistä koulupäivästä ja välitunneista.
Oppiminen on kemiaa eivätkä aivot pysty oppimaan päivässä enemmän kuin pystyvät, ei ainakaan monta päivää peräkkäin. Jos yrittää oppia enemmän, oppii huonommin. Tämä on siis ihan oma teoriani eikä siis mikään tieteellisesti todistettu tosiasia. Ei silti välttämättä kaukana todellisuudesta.
Asialla on merkitystä, kun pähkäillään opiskelijoiden oikeutta tehdä opintojen ohessa ansiotyötä. VM:n taskuslaskinmiehet ajattelevat, että jos opiskelija tekee töitä opintojen ohessa, opinnot viivästyvät, kestävyysvaje räjähtää käsiin, luottoluokitus laskee ja katastrofi tulee. Siksi opintotuki laskee jyrkästi, jos tekee töitä liian paljon.
Kysyin tiedekulman keskustelutilaisuudessa ”Tiedettä politiikkaan” yliopistopedagogiikan professori Sari Lindblom-Ylänteeltä, haittaako kolmen tunnin päivittäinen työnteko opintojen etenemistä, ja hän vastasi suoraan, että ei hidasta.
Täsmennetään nyt kuitenkin vähän. Jos alkutilanteessa opiskelija opiskelee viisi tuntia päivässä ja viettää lopun aikaa opiskeluelämää ja tähän tulee sitten lisäksi kolme tuntia ansiotyötä, vaikutus opintoihin riippuu siitä, kummasta ansiotyö on pois, opinnoista vai opiskelijaelämästä.
Tällä teorialla on selkeä seurausvaikutuksensa. Jos on niin, että tehokkaasti voi oppia vain viisi tuntia päivässä, ei ole syytä rajoittaa ansiotyötä opintojen ohessa, mikäli opinnot eivät kärsi. Tällä voi perustella sitä, että opintotuki sidotaan tiukemmin opintojen edistymiseen – jopa suoraviivaisesti opintopisteisiin – eikä työntekoa syynätä niin tarkkaan.
Opiskelijajärjestöt ovat ajatusta vastustaneet, koska huonosti opinnoissa menestyvä voi joutua noidankehään: ei opintopisteitä, ei opintorahaa, mäkkäriin kokopäivätyöhön, ei opintopisteitä. Puhumattakaan ongelmista, jotka aiheutuvat sairauksista tai mielenterveysongelmista. Entä jos poikkeustapauksia varten tehtäisiin poikkeussäännöt ja pääsäännöt normaaleja tapauksia ajatellen?
Siispä tiedettä politiikkaa! Voisiko tiedemaailma antaa tähän vastauksen?
Yksilöllinen variaatio lienee aika laaja. Oma pisin lukuputkeni on reilun 70 tuntia. Join lähinnä kahvia ja polttelin ja luin neljä kirjaa, joista viimeisenkin sisällön muistin myöhemmin hyvin. Sitten nukuin vuorokauden. Proustin luin viikossa. Coplestonin filosofian historian kuukaudessa.
Peruskoulussa tai lukiossa tuli kirjoja pikaluettua vain kokeiden alla. Vailla minkäänlaista kiinnostusta ja sekin tuntui liialta ja tylsältä.
Flow-tila on erittäin tärkeä oppimiselle. Kun ihminen on aidosti kiinnostunut opiskelemastaan, kun sen opiskeleminen tuottaa myös rauhallista mielihyvää, kun opiskelu on sopivalla tavalla haastavaa ja palkitsevaa, niin jaksaa opiskella enemmän ja opiskeltu jää paremmin mieleen.
Siksi suuntauksessa opiskelualan vaihtamisen vaikeuttamiseen on olemassa katastrofin siemenet. Tätäkin asiaa pitäisi katsoa useammalta kantilta.
Jos opintojen ohessa tehtävä työ edes etäisesti liittyy opintoalaan, työ taustoittaa opintojen sisältöjä sitä korvaamattomammin, mitä vähemmässä kosketuksessa alaan tulisi muuten oltua.
Mielestäni ihannetapaus olisi sellainen jossa saa kasvaa alalle niin että opinnot ja työ ovat rinnakkain koko ajan ja taitojen kehittymisen myötä saisi vaativampia tehtäviä. Niiden onnekkaiden osalta, jotka tällaiseen tilanteeseen ovat päässeet, en ymmärrä miksi opintojen kokonaiskesto kiinnostaa ketään muuta kuin itse opiskelijaa ja työnantajaa, joiden oman edun mukaista on saada ennen pitkää muodollinen pätevyys tekemiinsä töihin.
Mutta mitä tulee muihin kuin kaikkein onnekkaimpiin opiskelijoihin, fokus saisi olla siinä että alan yrityksiin pääsisi helposti osa-aikaisiin töihin. Jos osa yrityksen toiminnasta on tällöin opetukseen rinnastettavaa, on ihan sopivaa että yritystä vähän tuetaan.
Toki palkinto tulee siitäkin että saa omiin systeemeihin perehdytettyjä asiantuntijoita, mutta silti suurempi kannustin on rohmuta muiden kouluttamista parhaat kouluttamatta itse ketään.
Saattaa olla että oma perspektiivini teknisellä alalla leimaa ajatuksiani tästä.
Mielestäni tämä pätee myös aikuisiin. Olen huomannut että koulutusta tai työpajoja ei kannata venyttää edes täyteen 9–16 mittaan, on parempi jos lopetetaan esim klo 15, koska ihmisiltä on jo puhti poissa.
Muutama sana tieteen puolelta, perustuen lähinnä M. D. Liebermanin kirjaan “Social – Why Our Brains are Wired to Connect.”
Tässä joitain poimintoja kirjan loppuosasta jossa Lieberman käsittelee oppimista ja opettamista.
Tosiasia joka on pakko hyväksyä (koska sitä ei voi muuksi muuttaa) on että varsinkin teini-ikäiset mutta myös vähän vanhemmat ovat kiinnostuneita paikastaan kaveripiirissään ja muiden hyväksynnästä enemmän kuin mistään muusta. Aivot käyttävät pienenkin tyhjän väli (jopa muutaman sekunnin) prosessoidakseen muiden ihmisten aikeita ja ajatuksia (Lieberman käyttää termiä “mentalizing”)
Viisi tuntia pelkkää asiaa informaationa, jos sitä ei liitetä mitenkään sosiaaliseen kanssakäymiseen, on monelle nuorelle aivan maksimi, luultavasti liikaa. Informaation looginen käsittely käyttää olennaisesti toista aluetta aivoissa, joka on aika pieni ja helposti rasittuva.
Tutkimukset esimerkiksi osoittavat että ryhmä jolle annetaan ohje ajatella jotain sosiaalisesta näkökulmasta (mikä on ihmisten aikomukset ja tavoitteet) oppivat jopa yksityiskohtia paremmin kuin ne joita nimenomaisesti pyydetään opettelemaan yksityiskohtia (siis täsmälleen sama aineisto ja tehtävä, mutta sosiaalisen oppimisen ryhmälle ei kerrota että myöhemmin tullaan kysymään yksityiskohtia).
Teknisesti sanottuna asiat kannattaa aina jos mahdollista koodata sosiaalisesti jotta aivojen tärkeintä voimavaraa (toisten ihmisten aikeiden ja sosiaalisten suhteiden ymmärtämistä) voitaisiin käyttää hyödyksi.
Siis välitunnit, jotka aivan varmasti keskittyvät sosiaalisten suhteiden pohtimiseen ja hoitamiseen, voivat olla tärkeämpää aikaa kuin moni oppitunti. Tämä menee jopa niin pitkälle, että pelkkä sosiaalisten asioiden pohtiminen hetken voi parantaa loogista ajattelu- ja muistamiskykyä jälkeenpäin. Erityisen tehokasta oppiminen on silloin kun oppilaat opettavat toisiaan, jolloin mieli automaattisesti käyttää sosiaalisen alueen kykyjään.
Mutta entä työnteko sitten? Jos sen viiden perinteiseen opiskeluun käytetyn tunnin lisäksi on mahdollista tehdä jotain opittavaan asiaan liittyvää mutta vahvasti sosiaalista aivojen puolta hyödyntävää, niin lopputulos on todennäköisesti hyvä riippumatta siitä onko kyseessä palkallinen työ, projektiluonteinen kurssityö tai järjestötoiminta.
Mutta tuntimäärien pitää olla kohtuullisia siten että unen määrä ja laatu eivät kärsi (koska ilman kunnollista unta ei voi oppia mitään uutta).
Tämä siis lyhyesti, kirja kannattaa lukea itse (toivottavasti kirja käännetään myös suomeksi).
Yksi varteenotettava näkökulma on se, että yksilöillä on eroja, opinnoilla on eroa ja töillä on eroja.
Vaikka se ei ehkä ole muodikasta sanoa, yksilöiden väliset erot oppimiskyvyssä ovat huomattavia. Kahdella saman tutkinnon suorittavalla yksilöllä voi mennä aivan erilainen tuntimäärä asioiden omaksumiseen ja tekemiseen. Nopealla opiskelijalla voi olla kapasiteettia opiskella, harrastaa ja tehdä töitä samaan aikaan.
Toinen selvä ero on stressinsietokyvyssä ja ajankäyttötavoissa. Hyvin stressiä sietävä puuhakas ihminen ehtii tehdä päivässään paljon enemmän kuin helposti stressantuva ja paljon luppoaikaa tarvitseva. (En usko, että tämä on sama kuin “laiska”/“ahkera” ‑jako.)
Kolmas tulee opiskeluajalla vastaan muuten tulevista vaatimuksista. Sinkku tai dinkku ehtii varmasti tehdä paljon enemmän opiskelun ja työnteon yhdistämistä kuin muutaman pikkulapsen vanhemmat.
Opinnoissakin on erilaisia kursseja. Osa asioista voi mennä lähinnä takapuolen hieromisella penkkiin ilman, että aivoja tarvitsee muuten jännittää äärimmilleen. Toiset asiat taas vaativat hyvinkin kovaa älynystyröiden hieromista.
Jos työ on ojankaivuuta, se voi olla ihan puhdasta aivolepoa ja sikäli opiskelun kannalta vastata vapaa-aikaa. Toisaalta oman alan työ parhaimmillaan tukee ja motivoi opiskelua hyvin merkittävällä tavalla.
—
Ongelman monitahoisuuden vuoksi olisi parempi miettiä pulmatilanteita ja niihin vastaamista. Opiskelijoiden osalta mieleen tulee kaksi ongelmatapausta
Ensimmäinen on matalapalkkaduuneihin jumittuva opiskelija, joka ei saa opintojaan eteenpäin, koska joutuu tekemään työtä elääkseen, ja joka ei saa opintotukea, koska opintopisteet eivät riitä. Tähän ei auta kuin opintojen tiukempi ohjaus ja ehkä harkinnanvarainen jousto pisterajoissa. Kyse voi olla jopa opiskelijan ja opintojen epäyhteensopivuudesta, jolloin peli pitäisi pystyä puhaltamaan poikki. (Tämä on jossain määrin suomalaisen lepsuilusysteemin ongelma. Kansainvälisesti tyypillisemmillä tiukemmilla systeemeillä on sitten vastakkainen ongelma.)
Toinen ongelmatapaus stereotyypittyy ikiteekkarissa. Opiskelija on ajautunut oman alansa töihin, opinnot ovat loppusuoralla. Viimeisten kurssien kanssa on kuitenkin nihkeää, ja lopputyöstä ei tule mitään mieleen, koska duunista saa ihan kivaa liksaa, ja koska töissä on hauskempaa kuin koulussa. Tähänkään ei tukijärjestelmä pure, koska ei sille mitään tukia kuitenkaan makseta. Kokemuksen mukaan tähän voi vaikuttaa lähinnä työnantaja.
—
Jos nykyistä opintotukijärjestelmää tarkastellaan, se sorsii niitä, jotka ehtivät, jaksavat, viitsivät ja osaavat. Nykyjärjetelmä myös helposti tönäisee ikiteekkari-kategoriaan.
Olisikin syytä tutkia, paljonko maksaisi tulorajojen poistaminen nettona. Se voisi lisätä työssäkäyntiä, millä olisi kaikkiaan positiivinen vaikutus talouteen sekä verotulojen että taloudellisen toimeliaisuuden kautta.
Lisäksi tässä voisi muistaa sen, että asia ei ole ihan mustavalkoinen. Voihan opintotuessa olla tuloleikkuri, mutta prosentti voi olla vaikka 20 %.
Tällä hetkellä tämä ehdotus kuitenkin kaatuu siihen vastaansanomattomaan argumenttiin, että tukijärjestelmä on luonteeltaan sosiaalituki, jonka on tarkoitus taata minimitoimeentulo. Sen ei ole tarkoituskaan olla kannustava.
Totta toinen puoli. Et vain ota huomioon sitä, että kymmenen vuoden “opiskelu” viiden vuoden sijaan pitää henkilön opiskelijastatuksella viisi vuotta kauemmin. Opiskelija saa järjestelmällisesti pienempää palkkaa, koska nauttii etuuksista eikä ole laskuttavan yrityksen näkökulmasta yhtä arvokas kuin valmistunut. Viidessä vuodessa valmistuneen palkalla opiskelija olisi ehtinyt jo maksaa opintolainansa pois jne…
Itse uskon, että iso ongelma valmistumisen hitaudessa ei ole työnteko opiskeluaikana tai opintojen sinälläinen hitaus, vaan se, ettei papereita oteta ulos. Meillä on opiskelijoilla niin hirvittävän hyvät edut joka puolella (moni asia puoleen hintaan), ja monilla tavoitetila riittävän pitkästä cv:stä valmistuessa, ettei nopea valmistuminen yksinkertaisesti kiinnosta, vaikka suurin osa kursseista olisikin tehty. Yksi malli jatkuivien tutkinnonuudistusten lisäksi olisi että koulu olisi esimerkiksi ensimmäiset viisi vuotta ilmainen ja alkaisi sitten maksaa portaittain.
Uskoakseni Osmon teorian tueksi löytyy ihan tieteellistäkin näyttöä. Ihminen ei ole tietokone, jota voi ohjelmoida mielin määrin: oppimista voi tapahtua tehokkaasti vain tietty määrä.
Opintojen ohella työskentely ei suuressa osassa tapauksista haittaa vaan hyödyttää työuralle pääsyä, opintoja ja myöhempää veronmaksukykyä. Siis opiskelijat, menkää töihin!
Vaikea olla eri mieltä mistään tässä postissa. Opiskelijoista kannattaa tehdä urakkapalkkaisia työntekijöitä. Suora palkka opintopisteiden kertymisestä eikä mitään kyttäysbyrokratiaa ympärille. Valmistumisesta vielä bonus, että pääsee työnhaun alkuun. Opintolainajärjestelmä kannattaa pitää rinnalla isompia hankintoja yms. tarpeita varten. Erityistapaukset hoituvat sairauspäivärahajärjestelmällä.
Minä aina ihmettelin niitä opiskelijatovereita, jotka aamulla saapuivat kirjastoon ja pänt pänt pänttäsivät ja pänttäsivät iltaan ja sulkemisaikaan asti lähes tauotta päivät pääksytysten. Minusta se oli haaskausta ja suoranaisen tuhoisaa.
Riippuu alasta. On aloja, joilla ei tarvita muodollista pätevyyttä. Itse olen työskennellyt alalla, jossa valmistumista ei edellytetä täyden palkan saamiseksi.
Minun oppimiskyvylläni ei tunnu olevan päivittäistä rajaa, kunhan huolehtii verensokerista ja riittävästä levosta. Itse pänttäsin aikoinaan tällaisella kierteellä: luin 50 minuuttia, popsin jotain makeaa ja sitten lepäsin, usein nukahdellen, kymmenen minuuttia. Karkki ja lepo toimivat myös palkintoina. 20 tuntia ja kauemminkin menee eikä teho putoa loppua kohden ainakaan dramaattisesti. Riippuu tosin aiheen tylsyydestä.
Työnteko opiskellessa on joka tapauksessa suositeltavaa ja mielellään opintoja liippaavalla alalla, koska CV:hen on silloin jotain kirjoitettavaa. Työhakemus menee ö‑mappiin, jos ei ole osoittaa, että työnteko maistuu. Sitä paitsi, jos tekee töitä isommalle firmalle opiskellessa vaikka se olisi Mäkkäri, on jalka edes hiukan oven välissä edes jonnekin.
Tosin ilman suhteita se on sittenkin vaikeaa vaikka olisi mikä tutkinto.
Miksihän, muuten, suomalaisfirmoilla ei ole harjoittelupaikkoja korkeakouluopiskelijoille (internship), vai olenko missannut jotain? Ulkomaisetkaan firmat eivät kuulemma hae suomalaisia aktiivisesti.
Asian tieteellistä tutkimista vaikeuttaa muuttujien suuri määrä. Ihanteellinen oppitunnin pituus tai omatoimisen työskentelyn määrä varmaankin vaihtelee oppiaineittain, opetusmenetelmittäin, yksilöittäin, elämäntilanteittain…
Tällaisen riviopettajan havainto on kuitenkin tämä: kun opiskelijan opinnot syystä tai toisesta tökkivät, hän helposti haluaa paeta haasteita, tehdä jotakin muuta, esim. mennä töihin. Siksi sitä ekstratyötä tekevät usein juuri ne, joiden pitäisi rauhoittua ja panostaa opintoihinsa.
Toisaalta — minunkaltaiset hikipinkotyypit eivät tingi opinnoistaan silloinkaan kun pitäisi: sitä keskittyi opintoihin, vaikka olisi kipeästi tarvinnut rahaa ja kokemusta käytännön työelämästä. Itselläni opintoja pidensi jonkin verran (alle vuosi) valmistumisen pelko. Tiesin osaavani opiskella, mutta pelkäsin, etten pärjää oikeissa, vastuullisissa töissä. Opintotuen loppuminen oli tässä suhteessa oikeastaan hyvä — se pakotti loikkaamaan työelämän puolelle ja huomaamaan, että sielläkin sentään pärjää.
Opintotuki on nettona 470 euroa kuukaudessa, paitsi kesä‑, heinä- ja elokuulta 0 euroa kuukaudessa. 12 kuukaudelle jyvitettynä 325 euroa kuukaudessa. Toimeentulotuki 0 euroa ja asumistuki 0 euroa.
Puolison pikkuruisetkin tulot aiheuttavat tämän.
Pian saamme nähdä tulokset, mitkä tulevat tukikuukausien vähentämisestä. Opiskelut keskeytyvät kokonaan 0e/kk opiskelu vs kattoon syljeskeleminen kotona 520e/kk? Hmm… kumpikohan on todennäköisempi tulos.
Opiskelijat eivät ole homogeeninen 20 vuotiaiden teinien joukko vaan ikähaitari on vanhuksista nuoriin. Hyvin moni opiskelee jo toista tutkintoa, kun ei ole töitä.
Opiskelijoiden hyvät edut ovat pelkkää paskanjauhantaa. Se, että saa halvan lounaan on se mitä opiskelijat hyödyntävät eniten. Toiseksi varmaan sitä yhtä vedellä jatkettua tarjouskaljaa räkälässä.
Loppuvuodesta Suomessa menee rikki 50 000 akateemisen työttömän raja. Onneksi olkoon Suomi! Kyllä tästä tulee oikea hypersupermoniosaamisen keskus. Pikavauhtia tuotetaan massoittain tusinamaistereita ja inssejä.
Suomi tappaa säästämällä oman tulevaisuutensa, koska tutkimus on sijoitus tulevaisuuteen. Mutta sehän on onkin oikeiston tavoite: Suomen sisäsiittoinen kuningaskunta, jossa köyhä syntyy köyhänä, elää köyhänä ja kuolee köyhänä.
Opintolaina pitäisi lakkauttaa kokonaan. Opiskelija-asuntojen vuokrat pitäisi lopettaa kokonaan. Nyt ne ovat jopa 450 euroa kuukaudessa ja itse tuki nettona 470 euroa. 20 euroa elämiseen kuukaudessa.
Opintolainan voitte tunkea sinne missä aurinko ei paista.
Jos työ on sellaista, josta sitä “arvokasta työkokemusta” pitäisi saada, varmaan se kuluttaa aivan samoja aivoresursseja kuin opiskelukin?
Ollaan rehellisiä. Suomessa tehdään töitä opintojen ohella, koska on pakko. Useimmilla ne työt eivät liity opintoihin yhtään mitenkään, varsinkaan opintojen alkuvaiheessa. Hyötyjiä ovat veronmaksajat(?) ja halpaa, joustavaa ja nuorta työvoimaa kaipaavat työnantajat.
Suurta vahinkoa tuskin tapahtuisi siitä, jos Suomessa valmistuttaisiin 23-vuotiaina ilman muuta kuin kesätyökokemusta, jos sitäkään. Sen opintojen ohella saadun “arvokkaan työkokemuksen” kirisi kiinni vuodessa, ja lisäilona käytettävissä olisi vielä maisterin aivot.
Niillä aloilla, joilla käytännön työt todella olennaisella tavalla linkittyvät opintoihin, on jo yleensä pakolliset harjoittelujaksot.
Täysin pöyristyttävä ei mielestäni ole sellainenkaan vaatimus, että opiskelijoille siunattaisiin vapaa-aikaa siinä missä kaikille muillekkin ihmisille.
Aika ei ole oikein hyvä mittari oppimiselle. Toki sitä voi käyttää mittarina paljon toistoja vaativassa motorisessa oppimisessa, mutta se ollee harvinaisempaa korkeakoulutasolla.
Olen myös kuullut, että ns. pikalukemisen oppimista tehostava vaikutus johtusi siitä, että aivoilla on vähemmän aikaa tehdä rinnakkaisia toimenpiteitä ja keskittyminen paranee. Teoria ollee kiistelty? Eroja meissä joka tapauksessa on.
Myös viittauksesi opiskelijaelämään voi kyseenalaistaa. Minusta osakunta- ja tiedekuntariennot ovat hyvin keskeinen tekijä sekä oppimisessa että sosiaalistumisessa. Onko putken läpi puserretusta maisterista, joka ei osaa pukea frakkia päällensä, pitää puhetta naiselle ja tanssia, mitään hyötyä? Minusta ei ole. Ei firma voi sellaista ainakaan laittaa mihinkään, missä on asiakkaita tai sidosryhmiä lähelläkään.
Fyysistä toistoa vaativassa työssä päivässä ei voi ikinä oppia liikaa.
Minun mielestäni pohtimista ja ymmärrystä vaativassa työssä oppimista voi helposti tapahtua liikaa päivässä. Tarkoitan tässä oppimisella (aivoista) helposti katoavaa mutta myös helposi uudelleenpalautettavaa tietoa. Ideaali olisi, että opittua pääsisi heti soveltamaan edes osin johonkin järjestelmään. Näin saisi heti palautetta mikä on ollut omaksumisen todellinen taso ja joko hidastaa tai nopeuttaa opiskelua. Tarkoitan omaksumisella vaikeasti (aivoista) katoavaa tietoa ja helposti palautettavaa tietoa.
En ota kantaa (sanon sitä vaikka tässä -) syöttöoppimiseksi tai ahmimisoppimiseksi, kuinka paljon sillä on itseisarvollista hyötyä yleisenä aivojen kehittäjänä ja myöhemmän eksponentiaalisen kehittymisen alustana.
Ihminen pystyy päivässä oppia paikkaamaan hampaan tai tekemään kolmen Michelin-tähden ruuan tai minkä tahansa alle 2000€ tienaavan työn.
Hep. En viihtynyt tiedekuntariennoissa, tein töitä ja opiskelin täysipäiväisesti samaan aikaan. Siitä huolimatta työuran kanssa ei ole ollut pienintäkään vaikeutta, edustus- ja luottamustehtäviinkin olen joutunut huomattavan paljon sekä työssä että muuten. Väitöskaronkoissakin olen saanut istua ihan tarpeeksi eri ominaisuuksissa tietääkseni ne pääosin tylsiksi tilaisuuksiksi.
Tuo sitseissä ja vuosijuhlissa istumisen ylistys on vain puolialkoholisoituneiden opiskelijanplanttujen tekosyy kännäämiselle ja pukufetissin toteuttamiselle.
Keksin aktiivisen opiskelijaelämän puolustukseksi kaksi argumenttia. Järjestötoimintaan aktiivisesti osallistuvat oppivat paljon järjestötoiminnasta ja vaikuttamisesta. Opiskelijaelämässä voi tavata tulevaisuuden kannalta tärkeitä kontakteja.
Jälkimmäisen merkitys on kuitenkin liudentunut menneinä vuosikymmeninä vauhdilla opiskelijamateriaalin leventymisen myötä. Eksklusiiviseen klubiin kuuluminen on hyvä juttu, mutta useimmilla aloilla opiskelijoiden kännipiirit ovat aika vähän eksklusiivisia.
Enemmän minulle on ollut siitä verkostosta hyötyä, joka koostuu ihmisistä, joiden kanssa olen ihan oikeasti opiskellut ja tehnyt töitä.
Minusta tuntuu, että joku puolustelee sitä, että nuoruus meni ohi. 😉
“Tuo sitseissä ja vuosijuhlissa istumisen ylistys on vain puolialkoholisoituneiden opiskelijanplanttujen tekosyy kännäämiselle ja pukufetissin toteuttamiselle.”
Tuo riippuu alasta ja omasta kyvykkyydestä. Jos on keskitason tunari alalla, jolla työllistyminen on vaikeaa (nykyään liki kaikilla aloilla), on verkostojen luominen ja sosiaalinen puuhaaminen kaikkein paras tapa kasvattaa mahdollisuuksia saada töitä.
En tunne entisistä opiskelukavereistani ketään runsaasti ryypännyttä ja paljon touhunnutta, joka ei olisi saanut työtä. Työ ei välttämättä ole (akateemista) koulutusta vastaavaa, mutta työtä yhtä kaikki. Työ on järjestynyt nimenomaan siksi, että ihmisellä on kontakteja, jotka sekä järjestelevät että kertovat.
Ymmärtääkseni 50 000 akateemisen työttömän raja meni jo rikki. Näistä parhaiten selviävät eteenpäin todelliset osaajat, joita on vähän, ja suulaat, sosiaaliset ja verkostoituneet, jotka tunnetaan ja jotka kuulevat mahdollisuuksista.
Sovinnaisten kunnollisten ja keskivertojen joukkoon kertyy paljon pitkäaikatyöttömiä. Heillä ei kertakaikkiaan ole välineitä, joilla erottautua porukasta ja päästä käsiksi mahdollisuuksiin. He eivät pärjää tiedollistaidollisesti eivätkä sosiaalisesti.
Kaikki akateemiset ihmiset eivät vielä ymmärrä, että nykymaisterille ei ole tärkeää ainoastaan tai ollenkaan akateeminen ympäristö ja ystäväpiiri, vaan myös kaupassa töissä oleva kaveri, joka voi avittaa istumaan kassalle.
Akateemisetkin ovat jo niin jakautuneet, että osa akateemisista elää aivan toisenlaisessa maailmassa ja oletuksissa kuin toinen osa.
Mikähän mahtaa olla esiintymisellä itsensä elättävien muusikoiden palkka? Aika moni freelancer menee alle tuon 2000 €/kk bruttona.
Lupaan sinulle kuolematonta mainetta ja kunniaa, jos päivän opiskelulla yllät vaikkapa diplomipianistiksi. Kelpaa, vaikka diplomi tulisi vähän huonomminkin arvosanoin.
(Menisiköhän muuten brankkarin jobi noille nurkille myös. Hyvin se on hoidettu, jos sen päivässä oppii.)
Sori, palkka ei ole hyvä mittari ammatin opettelemisen vaikeudelle. Helppoja ja hyväpalkkaisia ei juuri ole, mutta vaikeaita ja matalapalkkaisia on paljon.
Heh, heh… itse en aikoinaan saanut edes teekkarilakkia vappuna, koska fiilis about heti ensimmäisestä kosketuksesta nk. ylioppilaskuntaelämään oli se, että tämähän on aivan pelkkää mopotusta. No, tupsukotsan (ehkä maailman toiseksi turhin kapistus jonkun tohtorihatun jälkeen) sai sitten äitien päivänä ilman mitään alistuvan orjan pistevihkoakin ja eipä sen jälkeen ollut minkään hivenen hinkua ei sitten minkäänlaiseen opiskelijatoimintaan.
No, on tästä tosiaankin se haitta, etten edelleenkään osaa pitää mitään virallisen kaavan (ja patriarkaastisten stereotypioiden) mukaista puhetta naiselle saati sitten että osaisin tanssia. Mutta jos tämä on ollut jonkinlainen haitta uralleni, niin — pahus vieköön — olisin varmaan vähintään kiinan keisari, jos olisin jaksanut nöyrtyä siihen kaikkeen mopotukseen ja kännisten ääliöiden pylvästelyyn…
Ovat meinaan nykyiset asiakkaat ja sidosryhmät olleet aivan riittävän tyytyväisiä ihan itse ihan omasta kiinnostuksesta hankittuihin tietoihin ja taitoihin korkeakulttuurista, kulinarismista, viineistä, kulttuureista, — kuin vaikkapa myös monista populaarikulttuurin ilmentymistä.
Voisi jopa sanoa, että jos joku toisi työpaikkahaistattelussa esiin vahvuutenaan sen, että on ollut joku osakunnan prinssieversti, suurvisiiri tms., niin taipuisin ehkä pitämään moista mitä suurimpana ääliöyden osoituksena.
…niin ehkä tuolla epäselvällä vuodatuksella oli tarkoitus sanoa, että frakki-henkisellä yo-kunta meiningillä tuntuu syntyvän mielikuvituksetonta Ordnung muß sein ‑poppoota, joka on nykypäivän organisaatioissa pelkää painolastia.
Oppimista on monenlaista jossa minua kiehtoo tehokkuus, ja hyödyllisyys.
Ilmeisesti paras opiskelu on aina monipuolista, sillä ihmisen energia riittää paremmin kun se jaetaan eri aihealueille. Muutenkin jos ihminen on lukenut 100 kirjaa jostain aiheesta, niin seuraavat 10 ovat pikemminkin tylsiä kuin hyödyllisiä, ellei niitä osaa erityisen hyvin valita.
Sinänsä nykymuotoisessa koulussa voi oppia vain sitä mikä jo valmiiksi tiedetään (tietynlaista inflaatiota) . Sen sijaan vaikkapa yrityselämän tuotekehittelyssä opitaan sellaista mitä ei vielä tiedetä, ja tämä on todella arvokasta.
Kaikkihan on yksinkertaista — niin kauan kuin katsoo vierestä. Kirjoittaja on selvästi omaksunut georgialaisen tähtitieteilijän ja yhteiskunnallisen ajattelijan J.V. Dzugasvilin oivan maksiimin: “Sosialistinen ihminen on optimistinen.”
Olen aina ihmetellyt sitä, ja ihmettelen edelleen, että miksi ihmeessä juuri opiskeluaika pitää käyttää “ihmisenä kasvamiseen”. Osmon argumentti työnteosta on täysin solidi. Edes pieni hidastuminen ei haittaa, olen ohjannut DI-töitä, ja jos kaveri on opiskellut 4 vuotta työtä aloittaessaan, mutta on vaille työkokemusta, niin työstä ei yleensä tule kovin laadukas. Mutta jos on opiskellut 5 vuotta ja ollut välissä alan töissä, työ on yleensä ihan eri planeetalta.
Teknillisillä aloilla on onneksi vielä jossain määrin tapana, että DI-työ tehdään aiheesta joka on saatu työnantajalta. Tämän kulttuurin alasajoa kuitenkin tunnutaan peräti pyrkivän edistämään. Motiiveja sille en ihan ymmärrä, mutta typeryys ja ajattelemattomuus yhdistettynä siihen byrokraattiseen logiikkaan että “näin on nyt joku muu päättänyt” lienee uskottavin selitys.
Ei ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamiseen pitäisi viittä vuotta kauempaa mennä. Itse käytin neljä ja puoli vuotta, ja ihan oikeasti, biletin, matkustelin, tein töitä, toimin yrittäjänä, järjestöaktiivina, jne. Ja minä olen perusluonteeltani äärimmäisen laiska. Mahdollisuuksia opintojen vauhdilla suorittamiseen on lisätty koko ajan. Opintokokonaisuudet laaditaan niin että ne voi varmasti suorittaa alle viidessä vuodessa.
Tosin, se pitää lisätä opiskelijoiden puolustukseksi, että kun tällainen suunnittelu on yleistynyt, valinnanvaraa on kavennettu niin, että suunnittelijoiden suunnittelemasta pötköstä ei voi poiketa ja suorittaa opintojaan juurikaan nopeammin, ja lisäksi niihin on leivottu miinoja, että jos joku kriittinen palikka myöhästyy, niin opinnot venyvät helposti vuoden, kun paikkaaminen on mahdotonta. Opiskelijan mahdollisuus käyttää luovuutta opintokokonaisuuksien rakentamisessa on viety lähes kokonaan pois, koska asenne että “byrokraatti tietää paremmin”, on niin vahva.
Tämä on vääjäämätön seuraus kaikenlaisesta kyttäämisestä, ja se kyttääminen on seurausta siitä, että jaetaan rahaa; rahanjakoa ei haluta lopettaa, joten rahan vastineeksi pistetään apinat tanssimaan. En kadehdi nykypäivän opiskelijoita, 90-luvulla oikeasti oli helpompaa.
Luulisi että harva opiskelija tekee töitä ilman hyvää syytä. Yleensä syynä on, että opintotuki ei riitä toimeentuloon. Joskus taas työpaikka saattaa olla niin hyvä että töiden tekemisessä on järkeä tulevan urankin kannalta. Tuntuu älyttömältä vähentää työntekoa kiristämällä opintotuesta — jos työntekoa halutaan vähentää, parempi tehdä helpommaksi tulla toimeen pelkällä tuella.
Tuosta “rajallisesta oppimistahdista” voisin kommentoida, että perusteesisi lineee oikea, mutta toisaalta on myös olemassa keinoja nopeuttaa oppimista merkittävästi. Itse ainakin pystyn joskus innostuneena jostain omasta projektista omaksumaan suuria asiakokonaisuuksia muutamassa päivässä, vaikka yliopistokurssilla samaan asiaan käytettäisiin kuukausikaupalla. Siksi pidän kouluopetusta valtavana haaskauksena jossa hukataan täysin innostuksen ja oman motivaation mahdollisuudet. Arvioni on että peruskoulussa oppilaiden oppimispotentiaalista hukataan tämän vuoksi ainakin 3/4.
Tuo voi pitää paikkansa, jos vetää täysillä koko päivän. Käytännössä itselläni saattaa tehokärpänen puraista ihan milloin vain. Aamupäivällä ei oikein saa aikaan ja sitten yhtäkkiä kello 16–18 onkin tehokkainta työaikaa.
Pitää katosa päivä kerrallaan. Jos oikein tökkii ja on liukuvat työajat, on parempi lähteä kotiin ja olla seuraavana päivänä pidempään. Joiain päivänä sitten aamulla hirveä tahti päällä ja kolmelta on sitten tosiaan puhti pois.
“Onko putken läpi puserretusta maisterista, joka ei osaa pukea frakkia päällensä, pitää puhetta naiselle ja tanssia, mitään hyötyä? ”
Hyvä trolli, kuten muutkin nimimerkki Kallen viestit lähes kaikkiin Suomen viestimien kommenttipalstoille.
Tiedän itse takavuosikymmeniltä ainakin tekniseltä ja luonnontieteelliseltä puolelta useampia kolmen vuoden tai alle kolmen vuoden valmistumisia ylempään tutkintoon. Alemman tutkinnon tuominen mukaan peliin on monella alalla lisännyt kitkaa niin paljon, että tuo alkaa olla vaikeaa ellei mahdotonta.
Koulumaisuuden lisääminen todennäköisesti nopeuttaa sekä keskimääräisiä että mediaanin valmistumisaikoja. Tämä voi olla kokonaisuuden kannalta hyvä, mutta nopeimpia valmistumisaikoja se hidastaa.
Voi kyllä olla niin, että tämä on väistämätön seuraus heterogeenisesta oppilasmateriaalista.
(Tätä älköön tulkittako kanditutkinnon vastustamiseksi. Erityisesti kandityön teettäminen on hyvä juttu, se poistaa paljon paineita gradusta/dippatyöstä, kun harjoituksen juoni on tuttu. Ongelma on enemmän niissä “et saa tehdä tätä, jos et ole tehnyt tätä” ‑rajoitteissa.)
Minusta tuntuu, että nyt on tiedekunnaltasi jäänyt sosiaalistamisesi puoleen väliin, jos luulet tuollaista. 😀 Mielikuvasi on kohtuullisen väärä.
Pidän erittäin tärkeänä yliopistojen ja korkeakoulujen sosiaalistavaa vaikutusta opintojen lisäksi. Läpi ei saa päästää juuri tuollaisia “Ordnung muß sein” tai muuten outreiser tyyppejä, jotka eivät kykenen toimimaan erilaisissa sosiaalisisa ympäristöissä.
Huippuyliopistojen ifralla on muutamia yhteisiä piirteitä. Yksi niistä on se, että asuminen, sosiaalinen elämä ja opetus yhdistetään saumattomasti. Tämän vuoksi Helsingin yliopistosta ei suurella rahallakaan saada aikaiseksi kokonaisuudessaan kovin hyvää yksikköä, koska siltä puuttuu kampus. Kaisaniemen puiston muuttaminen asuntoalueeksi parantaisi hieman tilannetta.
Järjetöntä vähentää opintotukea niiltä, jotka ahkeran opiskelun lisäksi jaksavat tehdä työtä. Mutta opintopisteitä pitää opintotuen vastikkeeksi syntyä.
Jos opiskelija valmistuu neljässä tai viidessä vuodessa, pitäisi hänelle antaa todistuksen kanssa ruskea kirjekuori, jossa olisi käyttämättä jäänee opintotuet. Tästä hyötyisi sekä opiskelija, että yhteiskunta.
Kerron lähinnä omista kokemuksistani, kun en enää kuvittele ymmärtäväni, miten asiat muiden kohdalla ovat.
Näin tutkijana työn ja vapaa-ajan välinen raja on yhtä epämääräinen kuin opiskeluaikoinakin. Olenkin ryhtynyt pitämään työntekona asioita, jotka täytyy tehdä, ja vapaa-aikana asioita, joiden tekeminen juuri sillä hetkellä huvittaa. Tästä seuraa se, että työasiat saattavat usein olla vapaa-aikaa ja harrastukset ja kotityöt työntekoa. Olennaista on, että vapaa-ajaksi luokittelemieni asioiden tekemistä rajoittaa lähinnä fyysinen jaksamiseni, kun taas kaikki työnteko vie energiaa muusta työnteosta. Pitkällä aikavälillä päivään mahtuu keskimäärin 3–4 tuntia tehokasta työntekoa ja paljon enemmän vapaa-aikaa.
Aloitin aikanaan opintoni suorittamalla kursseja älytöntä tahtia. Jossain välissä tutkimusavustajana työskennellessäni kerroin proffalle, että ajattelin tekeväni gradun kolmannen opiskeluvuoden jälkeisenä kesänä. Opintoviikkoja olisi silloin ollut noin 50% ylimääräistä. Proffa vastasi, että voisit sinä nopeamminkin valmistua.
Vaan enpä valmistunut. Aloin epäillä sitä, olinko sittenkään valinnut oikeaa alaa. Tein muutaman vuoden kaikkea muuta, kunnes lopulta totesin alavalinnan oikeaksi ja tein gradun loppuun. Kovin yhdentekevältä sormiharjoitukselta se silloin tuntui, kun tiesin jatkavani opintojani tohtoriksi. Väitöskirja syntyi myöhemmin paljon helpommin.
Gradun ohella toinen valmistumista huomattavasti viivästyttänyt asia oli virkamiesruotsi, jota iteroin useampaan kertaan ennen kuin jaksoin istua kurssin loppuun asti. Ongelmana ei ollut niinkään pakkoruotsi kuin kieltenopiskelu ylipäänsä, joka tuntui paluulta peruskouluun. Yhtä vastenmieliseltä kieltenopiskelu on tuntunut myöhemminkin, vaikka olen tehnyt sitä vapaaehtoisesti ja motiivina on ollut arkielämästä selviäminen maassa, jossa ihmiset eivät tyypillisesti puhu muita kieliä kuin äidinkieltään.
Ehkäpä olisi ollut parempi, jos minua olisi estetty opiskelemasta liian nopeasti, jotta minulle olisi jäänyt enemmän aikaa ajatella. Se, että pystyy suorittamaan asioita nopeasti, on ihan hyödyllinen taito, mutta sillä ei ole juuri mitään tekemistä yliopistokoulutuksen tavoitteiden kanssa.
Toinen valmistumistani nopeuttanut asia olisi ollut virkamiesruotsin kaltaisten yhdentekevien kohtien karsiminen tutkintovaatimuksista. Jos on tutustunut tietojenkäsittelytieteeseen laaja-alaisesti ja sen johonkin osa-alueeseen syvemmin, osoittanut osaamisensa tekemällä gradun ja osoittanut osaavansa ohjelmoida, on täysin kelvollinen valmistumaan maisteriksi tietojenkäsittelytieteestä. Kaikki muut tutkintovaatimusten kohdat ovat turhaa byrokratiaa, joka todennäköisesti vain hidastaa valmistumista.
Se gradu onkin sitten vaikeampi tapaus. Aika yhdentekevää puuhastelua sen tekeminen on, jos sen tekee vain tehdäkseen gradun. Toisaalta ei yliopistotutkintoa pelkistä kurssisuorituksista voi antaa. Kursseja suorittamalla osoittaa lähinnä osaavansa suorittaa asioita. Osaamisen osoittamiseen tarvitaan sitten jokin isompi projekti.
Anteeksi jos tunsit itsesi putken läpi puserretuksi maisteriksi, joka ei tiedä mitään elämästä. 😀 Sosiaalistuminen on äärimmäisen tärkeä osa opintoja ja siinä monella suomalaisella yliopistolla sekä korkeakoululla on paljon oppimista.
Jotenkin tuntuu, että ruotsinkieliset opinahjot ovat usein parempia tässä kuin suomenkieliset. Hyvissä ulkomaisissa yliopistoissa tämä on usein hoidettu niin, että opiskelijan on pakko asua kampusalueella asuntolassa ainakin pari ensimmäistä vuotta, oli hän kuinka varakas tahansa.
Sosiaalistua voi monella tavalla. Omasta opiskelija-aikojen sosiaalistumisesta suuri osa tapahtui silloin, kun keskusteltiin ja vietettiin aikaa luento- ja lounastauoilla sekä ennen harjoitusten alkua yhdessä muiden suhteellisen ahkerien ja opinnoissa hyvin menestyvien opiskelijoiden kanssa.
Yliopistojen tehtävänä on kouluttaa tutkijoita, ei avecceja.
Hyväveliyhteiskunta kunniaan ja silleen! Mitä osaamisesta, kunhan on hauskaa ryypätä ja panna.
No ei kyllä ole, tai no, riippuu vähän siitä mitä tarkoitat sosiaalistumisella. En tunne rientoihin osallistumisella olleen mitään erityistä hyötyä myöhemmällä urallani. Varsinkaan millään yleisluontoisella opiskelijahäppenignillä ei ole mielestäni mitään merkitystä.
Enemmän merkitsevät ne opiskelujen lomassa solmittavat ihan tavanomaiset kaverisuhteet ja niitä voi solmia ilman opiskelijajuliakin (tokihan ne voivat sisältää noita häppeninkien käymisiä).
Mitä tulee erinäköisiin juhliin, niin esimerkiksi valmistumisen jälkeen järjestetyt kurssijuhlat ja saunaillat ovat jo merkittäviä (“kokemusta on”) siellä nimittäin tapaa ihmisiä, jota ovat oikealla alalla ja jossain asemassakin.
Huippuyliopistoilla on ainakin seuraavia yhteisiä piirteitä:
- erittäin hyvälaatuinen ja valikoitu oppilasaines
- erittäin hyvälaatuinen henkilökunta
- paljon henkilökuntaa (voi olla 1:1)
Ilman näitä näyttää olevan vaikea saada huippuyliopistoa aikaan. Lähellä asuminen on toki opiskelijoiden ajankäytön kannalta tärkeää, hyviä projekteja on vaikea saada aikaan, jos porukka asuu pitkin nurmijärviä.
Tätä varten Suomessakin pitäisi erottaa maisteri ja kandi kunnolla toisistaan. Maisterin pitäisi oikeasti olla tutkinto, joka on väännetty jo vähän tieteellisempään suuntaan, kandin pitäisi olla yksityisen sektorin työelämän normitutkinto.
Surkeiden gradujen teettämisestä ei ole iloa. Niitä kuitenkin tehdään, koska se kuuluu tutkintoon. Tutkinto taas tehdään, koska se pitää tehdä, jotta olisi ylempi korkeakoulututkinto. Sitä taas kukaan ei enää muista, mikä järki siinä on, mutta kiva se titteli on.
Jos me suomalaiset emme ole muita kansoja merkittävästi fiksumpia, tuo ylläoleva saattaa tarkoittaa sitten myös sitä, että meillä on keskimäärin maailman lahjattomimmat maisterit.
Oppiminen on yksilöllistä ja jokainen luokka/opintoryhmä on omanlisensa eivätkä tarkasti ylhäältä ohjatut opetusohjelmat toimi.
Suomalaisen koulun ja miksei ylempienkin asteiden vahvuus on siinä, että opettaja voi suunnitella ja valita opetusmenetlmät suhteellisen vapaasti.Niinpä ryhmien väliset erot voidaan huomioida joustavasti opetuksessa.
Oppiminenkin on sidoksissa motivaatioon ja jos opettaja on taitava johtaja niin hän osaa valita menetelmiä, jotka ylläpitävät motivaatiota.
Opettajlla on tässä suhteessa vapauksia ja se varmaan motivoi opettajaakin.Suomalaisesta koulusta puuttuvät myös tarkastajat, jotka kyttäävät muualla tarkasti, että opettaja noudattaa noita ylhäältä annettuja ohjeita.
Kun opettajalla on vapauksia niin myös yksilöllisiä erojakin on helpompi tukea.
Ei missään koulu ole kovin hyvä tukeman yksilöä Esim USAssa 96 % käy tavallisen peruskoulun, ja luokkakoko on 25–30 eli samaa tasoa kuin Suomessa.
Ei opettaja kyken tunnistamaan lahjakkuuksia tällaisetsa joukosta, lahjakkuuksiakin kun seitesemän peruslahjakkuutta ja päälle satoja variaatioita.
Kotiopetus ja pienryhmäopetuksessa sellaista voidaan huomioida, mutta ne koskevat vain hyvin pientä joukkoa ja kun on vertailtu oppimistuloksia niin yllätys on, että pienryhmien oppimistulokset ovat huonompia kuin noissa 30 hengen luokissa.Itse opiskelin 45 hengen luokassa eikä se haitannut.
Yksi suomalisen kouun vahvuuksia on itseavioinnin opettaminen jo ensimmäiseltä luokalta lähteien ja oli mukava havaita kuinka taito kehittyi parissa vuodessa niin hyväksi, että lapset osasivat sanoa miten he osaavat lukemansa aiheen.Ennusteet koemenestyksestä olivat hämmästyttävän tarkkoja
Opiskelussakin täytyy olla aikaa omaksua .Pikaluvullakin oppii ja pääsee tenteistä läpi mutta saman tien oppi häipyy .Omaksuminne vaatii kertausta ja asioiden syvällisempää opettelua.
Työ on myös hyvä opettaja ja kohtuulliseti tehtynä ei mitenkään häiritse opiskelua.
Nyt kun minulla on jälkeläisiä yliopistossa niin kävin kummankin kanssa keskustelun toimeentulosta.
Vuokran ja muiden maksujen jälkeen jäi opinto-ja asumistuesta jäljelle 150 euroa muihin menoihin.Sillä ei oikein elä ja kun pyysin heitä ratkaisemaan ongelman itse .Niinpä sen seurauksena molemmat ovat nyt töissä. Opiskeluaikainen työ takaa sen, että myös kesäksi löytyy töitä ja elintaso on yksinäiselle aivan tyydyttävä.
Eikä työnteosta ole mitään haittaa opiskelulle, kun sen pitää kohtuullisena.Päinvastoin, vaikka työ ei liity opiskeluun niin työelämän oppiminen ja vastuun kanto työstä ja opisikelusta opettaa paljon elämäntaitoja ja antaa käsityksen työelämäkulttuurista, joka on aivan erilainen kuin opiskelukulttuuri.
Ja kun edetään opinnoissa niin hakeutumalla alan töihin avautuu väylä opintoja vastaavaan työhönkin paremmin kuin jos putkahtaa 34-vuotiaana yliopsitosta ulos ja hakee ensimmäistä työpaikkaa.Sellainenkin tapaus on tullut työhaastatteluun
Ei opintoaikojen lyhentäminen todellisuudessa , jatka työuria, jos opontojenkin aikana tehdään töitä
Monet kirjailijat pitävät kahta tuntia sopivana päivittäisenä työaikana, mielellään aamupäivällä. Olen samaa mieltä. Muu valveillaoloaika tulee kuitenkin käytetyksi alitajuntaiseen työhön ja sen suunnitteluun. Edellyttäen tietysti, että on motivoitunut työhön. Jos ei, kymmenen tuntiakaan vuorokaudessa ei riitä.
Et kai nyt kyseenalaista ruotsiin pakoon lähteneen pankkiirin aivoituksia yliopistojen kehittämisestä? Hänen mukaanhan kaikkien pitäisi päästä yliopistoon ja sieltä pitäisi valmistua vuodessa.
Kysymys on paljolti siitäkin, miten paljon valtiolla on rahaa jaettavaksi. Opintotuki on ajateltu sosiaaliturvaksi, jota maksetaan sellaisille, jotka eivät omalla työllään kykene tulemaan toimeen. Monilla nopeasti opintonsa suorittaneilla tukikuukausia on jäänyt nostamatta ennen työelämään siirtymistä ja opintoja saatetaan loppuun työssäkäynnin ohessa. Tulorajojen poistaminen olisi hyödyksi enimmäkseen näille työssäkäyville keskituloisille opiskelijoille, jotka voisivat nostaa jäljelle jääneet tukikuukaudet, vaikka muutenkin pystyvät itsensä elättämään.
KELA:n arvion mukaan tulorajojen poistaminen maksaisi suunnilleen 200 miljoonaa, mikä vastaa suunnilleen opiskelijoiden asumistukea tai lähes yhtä paljon kuin korkeakouluopiskelijoiden opintoraha nykyisellään maksaa. Väittäisin, että valtiolla on tällä hetkellä olennaisempiakin rahareikiä.
Toisekseen tulorajojen poistaminen voisi hidastaa valmistumista. Jos tukikuukausia on käyttämättä, mutta opiskelija on jo siirtynyt työelämään, ei papereita kannata ottaa ulos, vaan käyttää jäljelläolevat tukikuukaudet töiden ohessa tekemällä helpoimpia ylimääräisiä tenttenjä ja ottaa paperit ulos vasta kun tukikuukaudet on käytetty loppuun.
Tästä olen täsmälleen samaa mieltä. Valitettavasti ainakaan Aallon tutkinnonuudistuksen jäljiltä tekniikan kandi ei ole työelämään kovin hyvin valmentava tutkinto.
Kyllä työ syö ihan oikeata aikaa ja energiaa opiskelultakin. Jos työ myös vaatii aivojen käyttöä, se voi vaikuttaa negatiivisesti oppimiseen. Aivothan prosessoivat tietoa vapaalla. Toki työ myös antaa toisen näkökulman opittuihin asioihin, mutta sitä varten ei tarvitse montaa tuntia viikossa työtä tehdä.
Heh, tv:ssä haastateltiin yhden usalaisen yliopiston valinnoista vastaavaa suomalaista professoria. Hän myönsi, että valinnoissa pitää huomioida hakijan tausta eli lahjoitukset yliopistolle ja perheen asema yhteiskunnassa ratkaisevat monen sisäänpääsyn.
Kuinka paljon tällaisia opiskelijoita on jäi vaille vastausta, mutta opsikelijamäärien perusteella aika paljon.
Huippuyliopistot ovat riippuvaisia lahjoituksista ja näistä koostuneesta pääomasta, pääosa rahoituksesta tulee omaisuuden tuotosta
Huippuyliopistot takaavat myös tutkijoiksi valmistuneille suuret resurssit ja näille eliittivalmistuneille mahdollisuuden ostaa huippuhenkilökuntaa tutkimuksiinsa.Muut tekevät työn ja eliitti kaappaa kunnian.
Yliopistomaailmassakin korruptio jyllää
Ai, minä kun luulin, että opintotuki on ajateltu sen tukemiseen, että opiskelija voi opiskella.
Suomessa ollaan tässä “sosiaaliturva”- ajattelussa menty jo niin pitkälle, että esimerkiksi kahden lapsen yksinhuoltajan efektiivinen veroaste 6000 euron kuukausituloilla tuloilla on noin 94%. Kääntäen, jos yksinhuoltaja tienaa 6000 euroa kuussa työstään, niin jättäytymällä työttömäksi hänen käteenjäävä tulonsa putoaa noin 300 euroa kuussa.
Mietitään hetki tätä yhtälöä. Ihan pikku hetki. Sen kannustinvaikutuksia jne. Hengitetään hetki ja mietitään. Ihan vaan pikkuhetki.
Siinä vaiheessa on tehty suurin moka, kun on lähdetty ajattelemaan, että yliopistojen pitäisi tuottaa työntekijöitä yrityksille.
Yliopistojen tehtävä on tuottaa tutkimustietoa, jota yrityksetkin voivat hyödyntää.
Itä-Suomen yliopistossa mentiin pisimmälle. Tarjolla on myyjän maisterintutkinto.
Jokainen, joka on tehnyt elämässään vähänkään myyntityötä, tietää että myyjäksi synnytään. Toiset osaavat myydä, toiset eivät, vaikka miten yrittäisivät.
Parhaat tuntemani myyjät tekevät todella kovaa tulosta peruskoulupohjalta. Supliikkimiehiä- ja naisia. Oikein lipeviä ja päällekäyviä. Rahaa sataa laariin.
Jos pankkiirin tavoite on se, että kaikki hankkivat yliopistotutkinnon, niin linja on kannatettava… Muuten saatan ehkä olla aivan lievästi eri mieltä jostain pienestä detaljista.
Lukumäärä riippuu ihan varmasti tieteenalasta. Humanistisella puolella perinteet ovat tuossa suhteessa yleensä pidempiä, ja opiskelijakunta jossain määrin polarisoituneempaa.
Tein kuitenkin ihan pikatsekkauksen yhteen tunnettuun teknisen alan opinahjoon. MIT:n (joka tuppaa roikkumaan top 3:ssa maailman yliopistoluokituksissa) undergraduate-opiskelijoista (alempi korkeakoulututkinto) noin 90 % saa taloudellista tukea opintojensa maksamiseen. Ylemmissä tutkinnoissa osuus on 86 %.
MIT:n systeemissä suurin osa tuensaajista saa tukea suoraan yliopistolta, ja tuki on pääosin opintorahan tyyppinen tuki (harvinaisempina muotoina laina ja työpaikka). Tuki on harkinnanvarainen, ja se riippuu opiskelijan taloudellisista mahdollisuuksista. Perusopiskelijalle tuki myönnetään koko opiskeluajalle. Tuen tarpeessa otetaan vanhempien tulot ja varallisuus huomioon.
Tämä siis tarkoittaa sitä, että pelkällä rahalla sisäänpäässeitä voi olla maksimissaan 10 % opiskelijoista. Tosin tuolla heille tulisi kovin yksinäistä ja ikävää, joten epäilen, ettei ole. Parempi selitys on se, että 10 % tulee sellaisesta kotitaustasta, ettei tukea saa.
Henkilökunnan ja opiskelijoiden suhde MIT:ssä on aika tasan 1:1, kumpiakin on noin 10 000.
Kevennyksenä:
Jos lasketaan yhteen eri opettajajärjestöjen hyvin uutisoidut vaatimukset paljonko kutakin ainetta pitää opettaa, tulos on noin 50 h/viikossa — vähintään. Lukiossä vähän vielä enemmän.
Tämä kertoo opttajien edunvalvonnasta ja median osaamisesta lobbaajien kanssa.
Entä jos nöyryyttävät taitoaineet poistettaisiin pakollisesta opetuksesta ja opettajat rahoineen siirrettäisiin kerhotoimintaan? Tulos olisi kaikille mielekkäämpi.
Mietin hetken ja tulin siihen tulokseen, että taidat juksata.
Tai ehkä sitten tarkoitushakuisesti vertailu 6000e/kk tulot vs. sosiaalituen varassa eläminen on tehty vähän hassusti.
Voisiko olla niin, että sossu ei esimerksiksi suostusi maksamaan mukavan omistusasunnon lainanlyhennyksiä ja antamaan käyttöön tasokasta uudehkoa autoa. En osaa varmaksi sanoa mutta jotenkin tuntuu, että ei.
Kuitenkin, jos 6000e/kk tapauksesa vaikkapa ne asuntolainalyhennukset laskee menoiksi ja ajattelee, että ne pienentävät käytettävissä olevia tuloja ja sitten sossutapauksessa olettaa vuokra-asunnon vuokaranmaksuun saatavan asumistuen lisäävän näitä käytettävissä olevia tuloja ja sitten tekee vertailuja, niin sitten soi tosiaan olla, että päätyy hassuihin lopputuloksiin.
Olen aina yrittänyt näille kitisijöille tuoda esille sen, että ihan tosiaan, se sossun varaan heittäytyminen on vaihtoehto ihan kenelle tahansa, myös heille. Ja ihan varmasti niin kannattaisi tehdä, jos se todellinen vaikutus esim. tuollaisessa 6000e/kk tapauksessa olisi vain sen 300e. Itse en moiseen lähtisi, vaikka veroja en rakastakaan. Eivätpä kyllä ole kitisijätkään lähteneet.
Suomalaiset yliopistot pesevät siis MIT:n 100–0 tehokkuudessa. Onhan se totta, että suomalaiset tutkijat vääntävät surkeilla resursseilla loistavaa tulosta.
Olen samaa mieltä siitä, että systeemiä pitäisi korjata, mutta ei tilanne yleisesti sentään ole noin paha kuin mitä tuon julkisuudessa olleen esimerkkitapauksen perusteella voisi päätellä. Normaalitapauksessa 6000 eur/kk ansaitsevan yksinhuoltajan palkasta jää käteen verojen ja pakollisten maksujen jälkeen noin 3700 eur/kk (laskettu kirkkoon kuuluvalle helsinkiläiselle), ei suinkaan 3000, kuten esimerkkitapauksessa. Siinä veroprosenttia oli nostanut huomattavasti se, että ko. yksinhuoltajaäidillä oli autoetu. Ilmeisesti kysymyksessä oli vapaa autoetu ja vielä aika kallis auto.
Lisäksi (kuten täällä joku toinen jo huomauttikin) on vähän eri asiaa maksaa vuokraa vuokranantajalle kuin oman asuntolainan lyhyennyksiä.
Valmistuin yliopistosta 6 vuodessa, sinä aikana työskentelin jatkuvasti puolentusinalle työnantajalle, mm. kolmelle eri yliopiston laitokselle. Tosin opintojani ei paljoa häirinnyt se, että työskentelin samaan aikaan yliopistossa myös opettajana ja tutkijana. Netto-opiskeluaikani oli n. 5 vuotta, koska sain myös lapsen ja olin välillä hoitovapaalla.
Julkaisin artikkelin kansainvälisessä lehdessä, mutta en halunnut tutkijakouluun, koska näin tutkijan uran kankean byrokraattisena umpikujana. Lähdin yksityiselle, jossa havaitsin että osaamisen taso, ymmärrys ja tutkimuksen laatu oli paljon kovempi kuin yliopistossa.
Yliopistossa puuhasteltiin kevyen humaanisti sellaisten aiheiden parissa, joihin tuntui saavan helposti rahoitusta. Yliopistoissa ei tällä hetkellä tuoteta tietoa joka yrityksiä kiinnostaa, koska yliopistoilla ei ole resursseja. Ne osaavat tyypit on pitkälti kaapattu yksityiselle jo parin vuosikymmenen ajan.
Teen toki edelleen tutkimustyötä maisterien, dippainssien ja tohtorien kanssa. Paljon tehokkaammin kuin ikinä yliopistossa. Entiset tutkijakaverini yliopistolta ovat myös siirtyneet pitkälti yksityisille.
Nykyään kun välillä selailen alani väitöskirjoja, ihmettelen vain kuinka matalalle rima on yliopistoissa laskettu.
Ei MIT:iin pääse opiskelemaan lahjuksia maksamalla. Kyllä sinne aina pääsykokeiden kautta mennään.
MIT:stä ei myöskää saa kunniatohtoriutta vaikka tekisi ihan mitä vain.
t. MIT:stä valmistunut.
Aihe on monimutkainen ja sitä tuskin voi tunteja summaamalla ratkaista. Huomioon otettavia tekijöitä ovat muiden muassa: kansan älykkyys (suomalaiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin meksikolaiset) ja koulutuksen arvostus (saavuttaako sillä jotakin, kannattaako siihen panostaa), yhteiskunnallisen kehityksen aste (tarvitaanko koulutusta ylipäätään, onko aikaa hukattavissa niinkin turhaan eli voiko panostaa, olemmeko kaikki kotitarveviljelijöitä joka tapauksessa). Suomessa koulutusta arvostetaan enemmän kuin aidoissa markkinatalousmaissa, joissa pääomalla on väliä ja töitä saa ilman yrittäjiltä ilman koulutustakin, eikä ole erilaisia erikseen kaavailtuja fiinejä suojatyöpaikkoja, joihin päästään yliopistotutkinnon suoritettua.
Unohtui vielä mainita, että kova työnteko ja ahkeruus sekä niillä saavutettava taloudellinen vauraus ei ole opiskelusta kiinni. Esimerkiksi yrityksen johtaminen ja sinnikäs myyntityö eivät vaadi mitään koulutusta ja kaikkihan ovat vapaita yrittämään lähtökohtaisesti. On paljon esimerkkejä yliopisto-opiskelijoista, joista ei kuitenkaan työelämässä sitten ole siihen, mihin taas vain peruskoulun suorittaneesta on. Moni yliopiston suorittanut “pelkää työtä” (siksi kai opiskelivat, että voisi päästä helpommalla).
Minusta lopulta se, onko ero 300, 400, 500 vai 600 euroa on epäolennainen, koska minusta on epäolennaista vaikka ero olisi 1500 euroa. Se on silti liian vähän. Efektiivisten verokiilojen ollessa 70 prosenttia tai sen yli (70 prosenttia saadaan jos ero on sen 1500 euroa), yhteiskunta sahaa itseltään niitä jalkoja joilla se seisoo.
Opintotuki joka on ajallisesti rajoitettu ja tarkkaan tiettyyn investointiin kohdistuva tuki, on harvoja tukia, joilla ei ole — tai siis ei olisi, ellei sitä rajoitettaisi — näitä älyttömiä kannustinvaikutuksia.
Kun lisäksi otetaan huomioon se, että ihan oikeuden päätöksellä se, jos työnantajan palkanmaksu menee vuorokaudella pieleen, voi johtaa opintotuen takaisinperintään, niin en rehellisesti sanoen ymmärrä miksi kukaan edes viitsii puolustaa niitä tulorajoja. Marginaaliverot ovat jo muutenkin sen verran korkeat että ne pitäisivät joka tapauksessa huolen siitä ettei opintorahaa makseta “turhaan”, ja koko byrokratia voitaisiin purkaa. Lisäksi poistuisivat ne älyttömät kannustimet lykätä valmistumista ja vähentää työntekoa.
Eikö kukaan siellä kestävyysvajetta miettiessä oikeasti osaa ajatella omilla aivoillaan? No, ehkä se on liikaa vaadittu. Suomalainen rakastaa byrokraattia sitä enemmän mitä enemmän se naapuria tai naapurin lapsia kiusaa.
Opiskelijat valmistuvat ripeästi kun on töitä ja ei niin ripeästi, kun töitä ei ole. Asia on juuri näin yksinkertainen. Lääkärit valmistuvat tavoiteajassa, monet muut eivät. Miksi sitten?
Paras kannustin nopeaan valmistumiseen on koulutusta vastaavan työn siintäminen tunnelin päässä. Jos töitä taas ei ole (jopa satoja hakijoita per paikka) alkaa opintojen viivästyttäminen. Tämä tehdään, koska kukaan ei halua valmistua työttömäksi. Työttömän on vaikeampi saada työtä, kuin juuri valmistumisen kynnyksellä olevan opiskelijan. Siksi valmistumisen kynnyksellä olevaa aikaa tarkoituksellisesti pidennetään. Kyse on toki myös työnantajien leimaavasta asenteesta työttömiä kohtaan.
Toki vanhemman polven päättäjien on ylikoulutuksen tuomaa todellisuutta todella vaikea myöntää, eivätkä he sitä koskaan tule myöntämäänkään.
Shakeem
“Toki vanhemman polven päättäjien on ylikoulutuksen tuomaa todellisuutta todella vaikea myöntää, eivätkä he sitä koskaan tule myöntämäänkään.”
Ammattiliitot saavat jäsenmaksutulonsa jäsenmäärän perusteella ja siksi niillä on monesti vaikeaa ajaa koulutusmäärien pienentämistä. Oppilaitokset eivät sitä myöskään aja, koska ne saavat tulonsa tutkinnoista tai oppilasmääristä.
Lopputuloksena maisterit tekevät duunarihommia. Kun maistereiden työttömyysaste pysyy tällöin keskimääräistä matalampana, virkamies toteaa että korkeakoulutus johtaa alempaan työttömyyteen ja ohjeistaa lisäämään korkeakoulujen sisäänottoja. Ammattiliitot ja koulujen hallinnot taputtavat käsiään, kun saavat uusia jäseniä ja opiskelijoita ja niiden kautta tuloja:-)
Tuohon on varmasti monta vastausta, jotka eivät viittaa työllisyysmahdollisuuksiin.
Vaikutusta on myös opintojen muodolla, esimerkiksi opintosuoritusten koulumaisuus (tarkka suoritusjärjestys, pakolliset läsnöolot, suunniteltu lukujärjestys) tasapäistää läpäisyaikoja.
Silläkin on vaikutusta, mikä on pääsykokeen valikoivuus. Jos pääsykoe on hyivn tiukka, sisäänpäässeillä on todennäköisesti hyvät eväät opintoihin. Toisaalta moneen paikkaan on helppo päästä sisään mutta vaikea päästä läpi. Samansuuntainen vaikutus tulee motivaatiosta. Jos pääsykokeista läpipääsy vaatii puurtamista, motivaatiota testataan jo siinä.
Tutkinnon vaadittavuuden suhde työllistymiseen on merkittävä tekijä. Lääkärin on pakko saada paperit, näyttelijän ei.
Joillakin aloilla on aina välillä käynyt niin, että valmistumisajat pitenevät työllisyystilanteen parantuessa ja lyhenevät huonommassa työllisyystilanteessa. Jos on duunia, sitä painetaan. Jos ei ole duunia, niin paremman puutteessa pitää opiskella.
Vaikka menee vähän sivuraiteille keskustelusta, pakko kommentoida tähän. Minusta yliopistossa ei kuulukaan tuottaa tietoa joka kiinnostaa yrityksiä. Yrityksiä kiinnostava tieto voidaan tuottaa yrityksissä markkinaehtoisesti eikä siihen tarvitse sotkea julkisella rahoituksella vaihtelevasti toimivia instituutioita. Sen sijaan yliopistoissa tulee tuottaa tietoa, jota yritykset eivät suostu itse tuottamaan, mutta joka kuitenkin on hyödyllistä yhteiskunnalle pitkällä aikavälillä. Historia on osoittanut että esimerkiksi luonnontieteiden perustutkimus tuottaa valtavat hyödyt pitkällä (kymmenien tai jopa satojen vuosien) aikavälillä, mutta homman pitkäjänteisyyden vuoksi sitä ei nopeaa voittoa haluavissa yrityksissä tehdä.
Suoritin ensimmäisenä opiskeluvuonna 60 op, joista 51 op matematiikkaa. Nyt toisena menee ehkä enemmän kuin 60 op.
Maisterivaiheessa tukikuukaudet loppuvat, jolloin opiskeluni loppuu tai sitten, jos saan osa-aikaisen työn, niin opiskeluni jatkuu, mutta hitaasti.
Onneksi meillä Suomessa osataan “kannustaa” opiskelemaan nopeasti leikkaamalla opiskelijoiden toimeentulosta!
Onhan se toki valtiolle parempi, että opiskelu keskeytyy kokonaan ja sitten valtio pääsee maksamaan työttömyyskorvausta, joka on suurempi kuin opintotuki.
Minimivaatimus opintotuelle on muuten 50 op per vuosi.
Menin katsokaas 10 vuotta sitten ammattikorkeakouluun, jonka lopetin ensimmäisen vuoden jälkeen, koska se ei ollut minun alani. Viime vuonna alottaneista opiskelijoista aika iso prosentti vaihtoi nyt vuoden jälkeen alaa. Aika moni tekee niin myös tulevaisuudessakin.
Olisi kohtuullista, että jos opiskelija suorittaa sen 60 op vuodessa, mikä on tutkinnon tavoitteena, niin hän myös saisi sen opintotuen koko tutkinnon ajalle. Tai mikä ikinä se tavoite onkaan.
Keskittyisitte siihen työurien lukumäärän kasvattamiseen.
Hyvät oppimistulokset johtuvat kahdesta isosta asiasta: hyvä perusopetus ja yhtenäiskulttuuri. Noiden muuttuessa, Suomi tulee putoamaan listoilla.