Kysymys oppikirjojen kierrättämisestä kirvoitti niin monipuolisia kommentteja, että päätin esittää pointtini vähän syvällisemmin. Olen kirjoittanut tosin samasta aiheesta jo viisi vuotta sitten otsikolla oppikirjapeli.
Oppikirjojen kierrättämisessä ei ole mitään järkeä. Kirjan painaminen maksaa noin euron, minkä siis kansantalous säästää, jos kirjaa kierrätetään. Miinuspuolelle jää, ettei kirjaa enää ole käytettävissä seuraavana vuonna eikä esimerkiksi valmistauduttaessa ylioppilaskirjoituksiin. Tästä koituva haitta on niin suuri, että se euro kirjaa kohden kannattaa kyllä maksaa. Koko kysymys kirjojen kierrättämisestä lähtee siitä, että näin voidaan välttää maksamasta oppimateriaalin tuottamisesta.
Vastaavasti taas oppikirjojen tekijät tekevät kirjoihin vuosittain tarpeettomia muutoksia, joiden tarkoituksena on tehdä vanhojen kirjojen käyttö hankalaksi. Tässäkään ei ole mitään järkeä. Oppikirjojen osalta pelisäännöt ovat tyhmiä ja niitä on muutettava.
On tunnustettava, että oppikirjojen tekemisestä on tekijöille jotain korvattava. Toki kirjoja voidaan tehdä myös isolla porukalla ilmaiseksi. Jos tästä syntyy kansanliike, ei sisällöistä tietenkään tarvitse mitään maksaa.
En pidä hyvänä tehtyä ehdotusta, että valtio ottaisi vastuulleen oppikirjojen tuottamisen niin, että niitä on koulujen valittavana tasan yhdenlaisia. Oppimateriaalin vaikutus oppimistuloksiin on niin ratkaiseva, että tähän kannattaa voimavaroja vähän käyttääkin. On hyvä että sisältöjen kehittämisessä kilpaillaan. Kilpailuun kuuluu se, että paremmasta kirjasta saa tuloja enemmän kuin huonommasta.
Koulujen ei tulisi maksaa korvausta oppimateriaalien tuottajille sen perusteella, kuinka monta kirjaa ostetaan, vaan kuinka monta oppilasta käyttää opinnoissaan tätä kirjaa. Kirjojen kustantajat tarjotkoon oppimateriaaleja kouluille niin, että tarjoukseen kuuluu joko kirjojen toimittaminen ilmoitetulle määrällä oppilaita ilmaiseksi tai vaihtoehtoisesti sitä noin euron painokustannusta vastaan. Tällä ei liene käytännön merkitystä. Kilpailu käytäisiin siis sekä laadulla että hinnalla.
Toinen vaihtoehto on, että valtio määrää kirjoille kiinteän oppilaskohtaisen hinnan, ja tätä kiinteää hintaa vastaan oppikirjan tekijät saavat kirjojaan tarjota. Tällä kiinteällä hinnalla olisi paljon hyviä puolia, mutta ajatus ei oikein istu nykyisiin markkinadoktriineihin. Tällöin kilpailu käytäisiin vain laadulla.
Kirjoja ei kierrätettäisi, koska tuo noin euron suurunen kirjakohtainen hinta ei siihen kannustaisi, eikä kirjoihin toisaalta tarvitsisi tehdä niitä kierrättämistä haittaavia muutoksia. Aitoja parannuksia sen sijaan kannattaisi tehdä, koska sillä voisi lisätä omaa markkinaosuuttaan ja tulojaan.
Kirjoissa, joita lukee koko ikäluokka (peruskoulun matematiikka) hintakilpailu varmaankin olisi kova ja oppilaskohtainen korvaus olisi varsin pieni, kun taas lukion espanjan kirjasta korvaus olisi kohtalaisen iso oppilasta kohden, koska potentiaalisia lukijoita on vähän. Ymmärtäisin, että aito kilpailu johtaisi siihen, ettei epäoikeudenmukaisen suuriin tuloihin voisi päästä ja kuitenkin olisi riittävä kannustin tehdä parempi kirja kuin mihin kilpailija pystyy.
Mitä oppikirjat keskimäärin maksavat kouluille per kappale?
Otetaan muutama miljardi eläkepotista ja rahastoidaan se koko valtakunnan oppilaitosten oppimateriaalien hankintaan.
Osmo:
Onkohan noin? Siis eli että suht säädyllisten oppikirjojen väliset marginaaliset erot oikeasti tuottais merkittäviä eroja oppimistuloksiin opettajat, koulun resurssit, oppilasmateriaali ym. vakioituna? Oma mutufiilis olis melkein päinvastainen.
Peruskoulussa ja lukiossa sosiaalistutaan ja opitaan yleissivistäviä perusasioita ja toivotaan että jokunen lupaava tieteilijänalku kiinnostuis jostain aiheesta riittävästi, jotta innostuis jatkamaan ja tuottamaan joskus jotain uutta ja hyödyllistä tietoa. En usko että pienillä eroilla oppikirjojen yksityiskohdissa olis oleellisia vaikutuksia minkään näiden tavoitteiden osalta.
Pari kymppiä
esim. http://www.otava.fi/oppimateriaalit/hinnastot/
Niitä kun alakoulussa käytetään 3-5 vuotta hinta on 3-7 euroa käyttökerta. Eihän siinä kauheasti järkeä ole käyttää nuhjuista ja surkeaa, mutta nykysäännöillä se on pakko. Sähköiset lisenssit ostetaan vuodeksi kerrallaan, mikä onkin sisällön tekijän kannalta järkevää. Lisenssit ovat muutaman euron kappale + päälle laitekulut, jotka ovatkin paljon enemmän.
Soininvaara voisi vähän avata tuota ”oppikirjan painaminen maksaa kansantaloudelle noin euron” -ajatustaan. Tavallisen lukiolaisen näkökulmasta kansantalous ei erityisesti kiinnosta kun kurssikirja maksaa 20-40 € ja kursseja on yhdessä lukioperiodissa viisi.
Kierrätystä harrastetaan myymällä käytettynä niiden kurssien kirjat joita ei aikonut kirjoittaa yo-kokeessa. (Ainakin omassa lukiossani pari vuotta sitten.)
On tuohon vielä sellainen lisävaihtoehto, että niille opettajille, jotka käyttävät (ja kehittävät) avoimia (vaatimukset täyttäviä) oppimateriaaleja, maksetaan esimerkiksi 25% siitä, mitä menisi normaalisti ostettuihin oppikirjoihin.
”Soininvaara :Koulujen ei tulisi maksaa korvausta oppimateriaalien tuottajille sen perusteella, kuinka monta kirjaa ostetaan, vaan kuinka monta oppilasta käyttää opinnoissaan tätä kirjaa”
Ei kai niitä kirjoja repun painoksi osteta ? Kyllä minä huomasin ainakin omien lasten kohdalla, että jos kirja ostettiin niin sitä myös käytettiin opiskelun tukena ???
Idea voisi olla hyvä, jos kaikki olisivat itseopiskelijoita. Mutta kun opiskellaan luokassa, pitää kaikilla olla toki sama kirja. Ja mieluiten sellainen, jonka opettaja tuntee. Harva opettaja haluaa opettaa monesta erilaisesta kirjasta samaan aikaan, vaan perinteisesti nimenomaan opettaja on valinnut kirjan, ja sen sisällön perusteella tehdään myös kurssin kokeet. Yo-kirjoituksissa sitten saa ja pitääkin vastata minkä kirjan perusteella vaan. Mutta esim. matematiikassa on vaikea tehdä luokassa tai kotona tehtävä 89, jos se on omassa kirjassa kovin erilainen kuin siinä kirjasarjassa, jota opettaja käyttää, eikä vieraissa kielissäkään ole helppoa seurata ääninauhaa kappaleista, jossa luetaan eri tarinat kuin siinä kirjassa, jota itse käyttää…
eli siis käytännössä tuo kilpailutus ei toimisi kuin itseopiskeltavissa aineissa. Ehkä jossain maantiedossa voisi käyttää eri kirjasarjaa, jos vain kirjat sisältävät edes suunnilleen samat asiat. Mutta sellaisissa aineissa, joissa on jotain tehtäviä (esim. matematiika, fysiikka, kemia) tai yhdessä luettavaa (esim. äidinkieli ja vieraat kielet) eri kirjavaihtoehdot eivät oikein onnistu. Ja lopuissakin opettajan olisi mahdoton tehdä sellaisia koetehtäviä, joihin kaikkien kirjat antavat valmistautumismateriaalina yhtäläiset eväät vastata.
Kannatan!
Jos vielä siirtäisitte keskiasteenkoulutuksen (ja AMK) sote-alueille, niin voisitte kunnolla kilpailuttaa kirjoja.
Yksi yhitö toimittajana on huonosta. Mitä jos sopisitte, että tilaajat voivat tilata kaikilta niiltä, jotka ovat päässeet kolmen parhaan joukkoon? Näin laatu ja hinta jäisivät käyttäjien todettavaksi – eivätkä vain lautakunnallille.
Voidaan keskustella hyvin monen asian kierrättämisen järkevyydestä, varsinkin kun tehdas tekee tuotetta liukuhihnalla tehokkaasti, edullisesti ja pienellä työpanoksella.
Mutta vihreiltä rohkea avaus.
Ei. Oppilaskohtaista hintaa ei pidä lähteä maksamaan, koska se on yksinkertaisesti väärin.
Kirjan laadusta toki määrä voi olla jotenkin indikaattori, mutta jos oppikirjaa A käyttää 10 000 oppilasta ja oppikirjaa B käyttää 15 000 oppilasta, niin ei tämä mitenkään tarkoita että oppikirja B on ”parempi”.
Jos jostain halutaan maksaa, niin maksetaan oppikirjaa käyttäneiden oppimenestyksen perusteella. Ja jotta opettajat eivät pääsisi rukkaamaan systeemiä, järjestetään kokeita pistokokein kerran vuodessa siellä täällä sopivina otoksina.
Siis toistetaan vielä: Oppilasmääriin perustuva maksujärjestelmä ei palkitse laadusta vaan määrästä, ja koska kustannuskaan ei riipu määrästä, ei määrästä silloin pidä maksaa. Jos se oppikirja oikeasti on niin ratkaisevassa roolissa, niin maksetaan kirjantekijälle PISA-tulosten mukaan.
Koulujenväliset erot suodattuvat pois kyllä kun tehdään sopiva otanta.
Lisäksi: En ymmärrä miksi tahallasi tulkitsit ehdotukseni väärin. Minusta opettajien pitäisi voida valita itse oppikirjat. Koska nyt jo oppikirjoja valitaan ”jotenkin”, niin se, että katsotaan mitä opettajat preferoivat ja laitetaan neuvoteltavaksi diili vaikka viidestä suositummasta (ja annetaan kunnan päättää ja maksaa jos haluavat jonkun muun), ei tämän pitäisi aiheuttaa yhtään mitään ongelmaa valinnanvaralla.
Vielä toistoa toiston perään: Koska tekijälle ei aiheudu kustannusta käyttäjämäärästä, ja koska käyttäjämäärä ei ole kunnollinen indikaatio laadusta eikä edes aidosta kysynnästä, ei käyttäjämäärästä maksamisessa ole mitään mieltä.
Tietenkin paljon parempi vaihtoehto olisi vain lakkauttaa tekijänoikeudet, mutta tässä on se ongelma että äkkiä jäisi Suomi kaikenlaisten kansainvälisten kauppasopimusten ulkopuolelle.
Tekijälle ei kuulu korvausta siitä että joku kopioi, koska siitä ei ole tekijälle kustannusta.
Tiedemies.
Miten sinusta oppimateriaalin tuottajille pitäisi maksaa vai pitäisikö maksaa lainkaan?
Tableteilla tapetaan loputkin Suomen nuorten tulevaisuudesta.
1) Laitteet ovat kalliita, halvoilla ei tee mitään
2) Tehokäytössä laite on ladattava joka ikinen päivä ja akku kuolee n. puolessa vuodessa myös kalleimmasta ipadista ja notesta. Sen jälkeen pitää lyödä uudet 500-1000 euroa tiskiin.
3) Kuuntele, kirjoita ja lue. Tällä reseptillä Suomi on ollut maailman huipulla ja heti kun siitä on tietokoneiden aikakaudella lipsuttu, niin tulokset laskevat kuin lehmän häntä. Symboliset laskimet romahduttivat ylioppilaiden laskutaidon, kun kahden alkion yhteenlaskutkin syötetään laskimelle.
4) Kirjoittaa tableteilla ei voi. Näytölle lävähtävä näppäimistö vie suurimman osan näytöstä ja kosketuskynien tuntuma ja tarkkuus ei riitä kirjoittamiseen.
5) Paperinen kirja on luettavissa vielä tuhansien vuosien kuluttua painamisesta ja ei tarvita tippaakaan energiaa sen ylläpitämiseen toimintakuntoisena.
6) Tabletteihin saa satojatuhansia pdf tiedostoja. Mutta yhtäaikaa opiskelija voi keskittyä vain yhteen. Samoin sovelluksista voi keskittyä vain yhteen kerrallaan. Suomalainen koululaitos tuhotaan kertalaukauksella, kun tavoitellaan säästöjä verkkokurssien ja tablettien muodossa. Verkkokurssit ovat surkeita, koska niiden ratkaisut ilmestyvät verkkoon joka tapauksessa ja oppilaat ovat laiskoja. Sähköisillä laitteilla opitaan kopioimaan, ei ajattelemaan.
7) Omilla laitteillta pelataan pelejä ja roikutaan somessa. Opettajat ovat täysin voimattomia sen edessä, kun oppilaslauma tekee täysin eri asiaa, hyppien sovelluksien välillä opettajan tullessa kohdalle.
8) Paperi on uusiutuva luonnonvara. Tabletteihin tarvittavat yli sata erilaista metallia eivät ole. Tablettiteollisuuden vaatima raaka-ainelista on hyvin muhkea ja sen jäljet planeettamme pinnalla mittavat. Kaivoksia tarvitaan tuhansittain vuotuisten yli 250 miljoonan tabletin valmistamiseen. Lopulta kun akku kuolee, niin tabletti päätyy Afrikkaan poltettavaksi muun ongelmajätteen sekaan.
9) 10 kg kirjoja repussa pitää hyvässä fyysisessä kunnossa. Nykyiset lapsukaiset eivät pääse harrastamaan liikuntaa koulussakaan ja tulokset näkyvät. Viheroikeistolaisessa unelmahöttösuomessa amiskalaiset eivät enää jaksa vääntää ruuveja, eivätkä seisoa koko päivää keittiössä!
Nykyisellään ongelma on paljolti se, että tekijöille ei kovin paljon kirjan tekemisestä jää käteen. Poikkeuksiakin on, mutta oppimateriaalin tekeminen ei ole rahakasta hommaa.
Esitän tässä väitteen, että hyvän oppimateriaalin tekemisen pitäisi olla hyvin palkittua hommaa, jossa laadusta maksetaan, ja joka kiinnostaa nimenomaan huippuopettajia. Vaikka oppimateriaalin vaikutus oppimistuloksiin olisi pienikin, niin koko ikäluokista puhuttaessa vipu on pitkä.
En tiedä, moniko kommentoijista on oikeasti ollut mukana tekemässä oppimateriaalia. Minäkään en sitä koskaan ole työkseni (enkä erityisesti peruskouluun) tehnyt, mutta olen ollut kuitenkin sivutoimisesti mukana kaikissa vaiheissa ideoinnista painamiseen, kuvittamiseen, taittamiseen ja multimedian/esitysmateriaalien tuottamiseen.
Hommaan palaa paljon aikaa. Vaikkapa multimediamateriaalista referenssinä voisin pyytää kansalaisia miettimään jotain oikein hyvää näkemäänsä tiede- tai historiadokumenttia. Paljonko sen tekeminen on maksanut per minuutti? Vaikka oppimateriaalissa tai oppitunneilla on vähemmän bling-blingiä, iso osa asioista on samaa.
Kouluasteilla on toki eroa, jossain pitää rakentaa lähinnä motivaatiota ja vääntää rautalankaa, toisaalla taas pitää selittää vaikeita asioita yksinkertaisesti. Kumpikaan ei ole ihan niin helppoa kuin miltä päällepäin näyttää.
Koulun erityispiirteisiin kuuluu vielä se, että samaakin oppimäärää varten tarvitaan eri kohderyhmille vähän erilaista materiaalia.
Segregaatiosta ei tietenkään ole muodikasta puhua, mutta on epäreilua heikompia kohtaan korostaa haastavuutta ja lisätehtäviä. Samalla tavalla on epäreilua parhaita kohtaan syöttää lusikalla perusasioita ja ohittaa ne mielenkiintoiset jutut maininnatta. Oppikirja on syytä valita siten, että se palvelee opetettavia ryhmiä parhaalla mahdollisella tavalla.
Mun mielestäni oppikirjat voivat maksaa mutta niiden sisältöä ei pidä mennä muuttamaan joka vuosi että edellisen vuoden kirjat muuttuvat käyttökelvottomiksi sellaisille jotka haluavat ostaa kierrätyskirjoja.
Toisaalta vanhoja (hyviä) oppikirjoja moni säilyttää mielellän muistoina kouluajoilta tai niistä voi ola muutenkin hyötyä.
Entäpä jos oppilaille hankittaisiin e-kirjat ja kierrätettäisiin niitä.
Tuntuu siltä, että tässä keskustelussa on kokonaan unohdettu se, että oppimateriaalien tekeminen on vaativaa asiantuntijatyötä. Parisataa sivua käsittävää oppikirjaa saattaa tekijä tai työryhmä työstää useita kuukausia, joskus jopa vuosia.
Kustantajalle painokulut ovat pienin menoerä kirjaa tehtäessä. Hyvän oppikirjan sisältö saattaa koostua monenlaisista tekijänoikeuden alaisista aineistoista, kuten valokuvista, tekstilainauksista, musiikista yms. Näistä kaikista kustantaja joutuu useimmiten maksamaan uudelleen uuden painoksen yhteydessä.
Tekijänpalkkiot maksetaan luonnollisestikin tekijöille ja tekijäryhmille vuosittain. Ja kiinteinä kuluina tulevat päälle kustantamon oman henkilökunnan palkkakulut.
Mistä kustantajat saisivat sellaisia apurahoja että voisivat jakaa ilmaiseksi oppikirjoja?
Tietysti virkatyönä tehtynä maksetaan virkamiehen normaali kuukausipalkka. Esim. kielioppikirjoissa ja matematiikassa, fysiikassa ja kemiassa sisältö nyt vain ei muutu vuosittain tai edes vuosikymmenissä. Näitä voitaisiin aivan hyvin tuottaa valtion painamina ja levittäminä sekä tuottamina.
Ikääntyminen on tehnyt minusta realistin joskin nuorempana usein haihattelin. Nyt realistina näen, että jos oppiminen siirretään sähköiselle alustalle, niin oppimateriaalin pitää olla verkossa ja ilmaiseksi. Materiaalin tuottajille kuuluu kertakorvaus samoin kuin sen ylläpitäjille/kehittäjille, jotka eivät välttämättä ole sama henkilö. Copyleft:n oli puhetta. Tietenkin samasta aiheesta on valittavissa erilaisia osia – opettaja tutustuu materiaaliin ja kokoaa luokalla käytettävän aineiston. On merkillistä, että Yhdysvaltojen huippuyliopistot ovat valinneet tämän tien vuosia sitten, mutta Suomessa haihattelijat pohtivat miten materiaali pitäisi hinnoitella. Jos ”ilmainen verkkomateriaali”- kantaa ei nyt saada päättäjien pöydälle, niin vahinko on todella suuri.
Sitten pieni skenaario haihattelijoille mitä todella tapahtuu ja josta on jo merkkejä ilmassa: ”Osa X vaatii käyttöjärjestelmän X, jonka lisenssi täytyy olla maksettuna. Osaa ei saa siirtää muualle. Perheen bonuskortilla lisäalennus. Ostamalla lisäosan XX, olet mukana tuotearvonnassa XXX. Lisäksi saat 100€ alennuksen kustantajan järjestämille yliopistonpreppauskursseille. Lisenssin vastainen käyttö johtaa oikeudellisiin toimiin.”
Koska julkinen valta ei voi alkaa rikkomaan lakia, niin maksaa pitää jos käytetään kirjoja jotka on jo painettu. Se, mitä minä ehdotin oli, että käytetyimpien kirjojen kohdalla ilmoitetaan että seuraavista painoksista ei enää makseta kappalemäärien mukaan kustantamon kautta, vaan neuvotellaan tekijän kanssa könttäkorvaus kirjasta. Jos kirjasta tulee hyvä, niin tehdään sopimus että tekijälle maksetaan palkkaa määräajan uuden painoksen tuottamisesta. Sopimus jatkuu vaikka parivuotisina pätkinä, niinkauan kun koulut riittävästi käyttävät kirjaa. Jos joku kirja osoittautuu huonoksi, neuvotellaan uuden tekijän kanssa.
Jos tässä putkessa on koko ajan muutama kirja — alkuperäisessä ehdotuksessani niitä oli viisi per oppiaine, mutta luku voi olla vaikka kolme — joista huonoimman tilalle neuvotellaan aina parin vuoden välein uusi. ”Huonoin” voidaan mitata joko opettajien tyytyväisyyden tai vaikkapa opintomenestyksen avulla. Ei tämä kovin vaikeaa tai kallista olisi, koska tähän ei montaa ihmistä tarvita. Kunnat käyttävät ymmärtääkseni dekadeja enemmän rahaa nyt koulukirjojen hankkimiseen. Toki jos olen väärässä ja valtakunnan tasolla yhden vuoden oppikirjat maksavat vähemmän kuin viisi miljoonaa, niin sitten olen väärässä.
Oppikirjoilla tuskin on kysyntää koululaitoksen ulkopuolella.
Se, että kirja maksaisi euron tai pari julkisessa myynnissä ja tulot tulisivat kirjan käyttäjien pääluvun mukaan tai jopa suoraan kirjamyynnin mukaan, tuskin aiheuttaisi kirjojen väärinkäyttöä. Se mikä koulujen ulkopuolelle myydään lopultakin vain sivistää kansaa.
Mielestäni Osmon ehdotus on erinomainen. Markkinamekanismi yhteiskunnan apuna on parempi kuin kirjakustantajien lobbaus. Suomikin kansainvälistyy tavoissaan Kekkosen ajoista askel kerrallaan.
Osmon ajatus, että maksetaan vain kirjan käyttäjien määrän perusteella kustantajille/oppimateriaalin kehittäjille, on oikein.
Toki maailma muuttuu ja eri oppiaineiden kirjoja tulee toki päivittää, mutta kustantajan tulisi aina osoittaa päivityksen tarpeellisuus ja millä perusteella siitä pitäisi maksaa.
Isaac Newtonin jälkeen (1642-1727) ei matematiikan lainalaisuudet ole juuri muuttuneet, jos ajatellaan peruskoulun ja lukion matematiikan oppisisältöä. Toki kvanttimekaniikka hiukkaskiihdyttimineen päivittyy lähes joka viikko, mutta yhteiskunnan maksamiin perusopetuksen oppikirjoihin se ei aiheuttane päivitystarpeita.
Yksi vaihtoehto olisi ostaa kustantajilta/oppimateriaalin tekijöiltä oikeudet valitun oppikirjan koko sisältöön ja painattaa näitä kirjoja vuosittain euron kustannuksella. Jos eivät kustantajat suostuisi tähän vaihtoehtoon, voitaisiin tätä pitää kilpailun rajoittamisena, johon löytynee oma lainsäädäntönsä.
Uudet päivitykset oppimateriaaleihin synnyttäisivät juuri tämän tarpeellisen kilpailun, jolloin kukin kirjan työstäjä yrittäisi tehdä mahdollismman hyvän uuden painoksen ja pyrkisi perustelemaan, miksi juuri nyt kannattaisi ostaa uusi päivitetty sisältö oppikirjoihin. Tässäkin vain parhaat pärjäisivät ja lisäisivät tulojaan samalla kun opetuksessa käytettävät kirjat auttaisivat aina vain parempiin oppimistuloksiin oppilaissa.
Utopia: netissä on koulujen vapaassa käytössä paljon materiaalia, josta kukin opettaja voi järjellisen kokoisesta valikosta etsiä itselleen ja oppilailleen sopivat kokonaisuudet, joita voi myös vapaasti tulostaa ja jakaa oppilaille sähköisesti.
Dystopia: lyhytnäköisen säästöidean perusteella demariministeri runnoo kokoon ”kansallisen eKirja-hankkeen”, johon kunnat sitoutetaan vähentämällä kouluille suunnattuja valtionosuuksia ja vannomalla muutenkin innovatiivisen ja sähköisen materiaalin nimiin.
Nykyhetki: muuten aika lähellä utopia-vaihtoehtoa, paitsi että valinnanvaraa on liikaa ja käyttöoikeudet ovat vähintäänkin kyseenalaiset. Eli ahkera ja säännöksistä piittaamaton opettaja saa kyllä ePuolellakin aikaan ihan hyvää jälkeä.
Mutta kun poliitikot eivät osaa ostaa! Kotikaupungissani oli muutaman vuoden käytössä erään tähtisikermän mukaan nimetyn kustantamon kohtalaisen innovatiivinen oppimisalusta. Kun tuli aika ostaa uusi, eräs kaksoisveellä alkava kustantaja haali kasaan kaikki paskat tietokoneelle tehdyt harjoituksensa ja nimesi sen oppimisalustaksi – ja pisti hinnaksi sellaisen summan, että asiaa esitellyt virkamieskään ei vaan voinut muuta ehdottaa kuin että ostetaan nyt se neljän kirjaimen paska sitten, kun se on niin halpa.
JOs tuo ostopäätös siis annetaan asiasta kiinnostuneelle diletantille: opetuslautakunnan jäsen tai esim. valtaosa tämän blogin kommentoijista, käy niin, että muita kriteereitä kuin hinta ei millään osata käyttää.
Erikseen vielä Tiedemiehelle. Arvostan kyllä paljon sinun aukotonta päättelyketjua ja johdonmukaisuutta, mutta minusta sinä harvoin osaat ehdottaa sitä, kuinka nykytilanteesta edetään sinun toivomaasi asiantilaan. Eli esimerkiksi se, että ehdotat, että nykyisien hyvien oppikirjojen tekijöiltä ostettaisiin oikeudet painaa uusia kirjoja. Oikeudet ovat toki osin kirjoittajilla, mutta heillä on varsin sitovat sopimukset kustantajiensa kanssa – jopa niin, että he eivät saa osallistua kilpailevan oppimateriaalin tekoon.
Touko Mettinen
kirjojakin tehnyt
Idea, että opettajat tuottavat tai etsivät verkosta lähes kaiken oppimateriaalin itse, on utopistinen. Opetuksen taso alkaisi väkisin vaihdella eri koulujen välillä, jolloin hyvät ja huonot koulut eriytyisivät. Ei jokaisesta opettajasta olisi oman oppimateriaalin tuottajaksi ja mahtaisiko olla kovin tehokasta ajankäyttöä tehdä ”tuhasia erilaisia oppimateriaaleja”. Opettajat varmasti vaatisivat tästä lisätyöstä myös lisää palkkaa ja varsinkin nuorille opettajille työmäärä olisi aluksi kohtuuton.
Oppimateriaalien kohdalla kyseessä on taloustieteellinen ongelma hinnan ja laadun optimaalisesta suhteesta. Osa uusista sähköisistä oppimateriaaleista on tuotettu nopeasti ja halvalla. Ostajalle hinta on halvempi ja laatu ainakin hiukan perinteistä heikompi. Ovatko nykyiset oppimateriaalit siis turhan laadukkaita eli onko niiden laadusta varaa tinkiä? Vai onko taloudellisen säästön merkitys laadun heikkenemistä suurempi?
Itse uskon, että viiden vuoden kuluttua kustantajilla ei ole enää varaa satsata uusien oppikirjojen sisältöön yhtä paljon kuin tänä päivänä. Kuinka paljon se vaikuttaa Pisa-Suomeen tulevaisuudessa, jää nähtäväksi.
Voi olla tottakin että erot kirjojen välillä eivät paljoa vaikuta oppimistuloksiin, mutta jos joskus saisi yhtä hyviä kirjoja kuin netin ilmaisSisältö niin saattaisi vaikuttaakkin.
esimerkki: http://betterexplained.com/articles/an-intuitive-guide-to-exponential-functions-e/
Osmon ehdotus kuulostaa mielestäni hyvältä. Periaatteessa tuollaisen järjestelyn ongelmana on, kuinka estää kirjojen jälleenmyynti — kouluthan voisivat myydä käytetyt kirjat pilkkahintaan eteenpäin ja kustantajat menettäisivät taas asiakkaita. Mutta koska asiakkaat ovat kaikki kouluja jotka eivät käytännössä voi moista porsaanreikää hyödyntää, systeemi voisi toimia.
Hassua miten kommenteissa korostetaan että kirjojen kirjoittajille pitää maksaa hyvin ja toisaalta halutaan että koulut maksaisivat kirjoista mahdollisimman vähän. Nämä tavoitteet taitavat olla hieman ristiriidassa? Tärkeintä on että kustantajat kilpailevat keskenään (etteivät pääse vetämään liikaa välistä) ja kilpailevat hinnan lisäksi laadulla.
Olen ehkä itse erilainen oppija. Luulen kuitenkin, että en ole mitenkään ainutlaatuinen. Veikkaan, että oma oppimistyylini auttaisi monia muitakin oppimaan. Minun pitäisi vain saada jäsenneltyä oppimistyylini sellaiseen muotoon, että se olisi ymmärrettävää.
Joku kasvatustieteitä lukemaan aloittava voi poimia elämäntyökseen sen asian pohtimisen, miksi osa oppijoista on surkeita peruskoulussa ja menestyviä yliopistossa. Pidemmälle kasvatustieteitä lukenut on jo liian oppinut, että pystyisi käsittelemään aihetta. Itse ajauduin yliopistoon ensin vahingon kautta ja myöhemmin alan selvittyä tarkoituksella.
Kääntäisin jo viimeistään ylä-asteella opetusmateriaalin perusajatuksen kokonaan päälaelleen, kuten se myöhemmin kääntyy. Eli hyvä opetusmateriaali on huonoa eikä opeta mitään. Huono opetusmateriaali, jossa on ristiriitaista tietoa ja suoranaisia virheitä tuo opiskelijoille virheiden ja ongelmien ratkaisuun tähtäävän opiskelumallin. Malli muuttaa ihmisen käyttäytymistä eikä ainoastaan opeta hänelle fraaseja, joita ei osata käyttää.
Aikoinaan vaikutti siltä, että pitkän matematiikan osaajan tulee muistaa toisen asteen yhtälön ratkaisukaava ja pystyä derivoimaan sujuvasti. Parhaimmillaan joku ammattikoulun linja antoi eväitä sille, että osasi käyttää näitä taitoja.
Käytännössä vaikuttaa, että perinteiset ommistyylit tuottavat hyvin stressaantuneita ja virkamiesmäisiä ihmisiä. Erilaisella lähhestymistyylillä saa nauttia tekemisestään, osaamisestaan ja oppimisestaan. Pienemmällä vaivalla ja ajankäytöllä tuntuu saavan yliopstossa myös parempia numeroita, kun jättää lukemisen vähemmälle ja ajattelee enemmän.
Onko hyvä oppikirjan tekijä yhtä kuin hyvä opettaja? Mielestäni tämänkaltaista, suoraviivaista johtopäätöstä ei ehkä tulisi esittää. Oppiminen on tässä varmaankin pääasia, mutta siihen vaikuttaa myös se, miten hyvään lopputulokseen päästään. Vaikka oppilas oppii, pitäisi jatkoa ajatellen (miten pitkälle sitä sitten tarvitaankaan) myös oppimisprosessin olla sitä läpikäyvälle ja sen läpikäyneelle positiivinen kokemus.
Hyvään lopputulokseen vaikuttaa käsittääkseni opettajan ja käytetyn oppikirjan laadun lisäksi aika moni asia, mm. oppilas itse, oppilasryhmä, ryhmäkoko ja -dynamiikka, motivaatio jne.
Ei siihen pelkkä hyvä oppikirja riitä, vaikka tärkeä osa kokonaisuutta onkin!
Jos joku onnistuu tekemään hyvän oppikirjan, on hän mielestäni oiketettu saamaan siitä paremman korvauksen kuin toinen, jonka tuotos jää heikommaksi. Heikon kirjan jatkuvat, vuosittaiset korjaukset ja päivitykset, mm. tehtävien numeroinnissa, saattaa antaa vaikutelman kustantajan harjoittamasta rahastuksesta, mistä tosin voi joskus ehkä kyse ollakin.
Moni vanha kirja voi olla parempi kuin pussillinen uusia. Muistelen joskus nähneeni jonkin koulukirjan yltäneen jopa 30. painokseen. Ennätyksestä ei minulla ole tietoa, olisikohan jokin E. Elon ”Laskuopin” kaltainen opus. Sellaiseen menestykseen tuskin kukaan oppikirjan tekijä voi nykyään yltää. Miksi oppikirjat ovat nykyisin tehty melkeinpä ”kertakäyttötavaraksi”. Se ei ole kestävän kehityksen mukaista. Joskus tosin voi yksi uusi kirja nousta laadukkuudellaan selvästi parempaan asemaan vanhempiin kirjoihin verrattuna.
Jos koululaitoksen halutaan siirtyvän Internet maailmaan ja läppäreihin, niin suuret kunnat käyttävät omia kaupallisia ohjelman toimittajia ja maksavat suurempia lisenssimaksuja. Pienet kunnat tarvitsevat valtionapua tai innokkaan tietotekniikkaa harrastavan opettajan, joka sittemmin uupuu parissa vuodessa. Olen yrittänyt hahmotella(laskea?) mikä on kaupallisen ja avoimeen lähdekoodiin perustuvien järjestelmien hinnan ero ja päättelyt, että kerroin menee yli sadan. Voi siis olettaa, että oppimateriaalin tuottajat, kustantajat, jakelijat liittyvät yhteen kaupallisten ohjelmistotuottajien kanssa ja pyrkivät säilyttämään status quon. Tämä tulee Suomelle erittäin kalliiksi ja näin laman oloissa siirtymä viivästyy, varsinkin köyhissä kunnissa. Kiusalliseksi asian tekee se, että OKM (ja muut) piiloutuvat ”avoimen rajapinnan” taakse, siis tarjoamme avoimen rajapinnan, jota voi käyttää haluamallaan tavalla. Monet poliittiset puhujat kaipaavat ”luovaa tuhoa” elinkeinoelämään, mutta ovat kykenemättömiä katsomaan omiin jalkoihinsa.
Kustantajista täytyy päästä eroon ja netti ja netti on tehnyt sen mahdolliseksi. Kustantajat (ja musiikin kohdalla levy-yhtiöt) ovat nykyisin täysin tarpeettomia ja ovat sen itsekin jo tajunneet, mutta yrittävät pitää kuitenkin rahapuustaan kiinni viimeiseen asti; piraattijahdit ovat pelkkiä kuolinkouristuksia.
Kirjankustantajilla on kyllä tarjota aika hyvä paletti kustannustoimittajista graafikoihin ja taittajiin. Aika harva pedagogi on riittävän kompetentti näissä asioissa, eikä toki tarvitsekaan olla.
Tässä suhteessa musiikin tekemisessä tarvitaan jonkin verran vähemmän sitä porukkaa. Tuottaja ja äänittäjä pitää löytää jostain, mutta ne voi löytää freelancerina (tai sitten joku musiikkia tekevästä porukasta on niin kompetentti, että tuottaminen onnistuu).
Teknisenä suorituksena musiikin tuottaminen on kapea-alaisempaa hommaa kuin oppikirjojen tekeminen. Konemusiikin kohdalla jää vielä monta palikkaa välistä, sinfoniaorkesteri ei kyllä tuota äänitteitään ihan helposti itse.
Kannattaa vielä muistaa, että jopa kaunokirjailijat yleensä käyttävät kustantamoja ja kustannustoimittajia. Monet vieläpä kehuvat hyvien kustannustoimittajien tuovan paljon lisäarvoa ja parantavan teosten laatua.
Sellainen malli on kyllä mahdollinen, jossa kustantamon tarjoamat palvelut hankitaan freelancereilta, mutta ei se kirjantekijälle ihan helppoa ole.
Eivät ne oikeastaan ole kovin pahasti ristiriidassa sikäli, että kustannusrakenteesta ei kovinkaan suuri osa mene kirjoja tekeville pedagogeille tai painotyöhön.
Kustantaja haluaa osansa, logistiikka maksaa, kirjan tekemiseen osallistuu monta tahoa, eikä alvi ole noilla nolla. Aika iso osa rahasta painuu saman tien takaisin yhteiskunnan kassaan. Olisi kyllä mielenkiintoista ensin purkaa oppikirjan kustannusrakenne ja sitten miettiä sitä rationalisointia.
Väärin ymmärretty. Ei muistaa vaan, osata johtaa se kaava. Niitä toisen asteen yhtälöitä tulee käytännön elämässä silloin tällöin vastaan, jos vain osaa ja haluaa yhtälön muodostaa.
Voi olla, että olen ymmärtänyt väärin, kun en ole lukiota käynyt. Muodostin mielikuvani tkk:n matematiikan ja fysiikan kursseilla nähdessäni, miten lukion käyneet kanssa opiskelijat kärvistelevät oppimansa soveltamisen kanssa. Silloin ihmettelin, että mihin ihmeeseen lukion pitkä matematiikka valmentaa. Ei ainakaan analysoimaan ongelmaa ja etsimään ratkaisukeinoja. On aivan yhdentekevää osaavatko oppilaat johtaa kaavan jostain, jos eivät havaitse tilannetta jossa pitäisi ratkaisua näin etsiä.
Täsmälleen samaa mieltä kuin Osmo. Ministeri Krista Kiurun ajatukset oppikirjojen kierrättämisestä lukiossa ovat masentavia.
Aikoinaan Kouluhallitus tarkasti ja hyväksyi oppikirjat. Esim ammattikouluun hyväksytty kirja ei ollut lukioon hyväksytty. Sittemmin tästä on kokonaan luovuttu.
Jonkinmoisia epäkohtia on kustantajien häärätessä. Tietenkin liiketoiminta on heille etusijalla. Aikaisemmin oli tiiviimpi yhteistyö kustantajien, opettajien ja tekijöiden välillä. Ajateltiin muutakin kuin liikevoittoa. Alalla saattoi olla useita kannattamattomia osia. Riitti, kunhan oli muutama Hirvisaari tai Päätalo, jotka tuottivat.
Nythän on useimmat kustantamot ulkomaalaisten omistuksessa. Valtion aikaisemmin omistama Edita on kai sekin mennyt ruotsalaisille.
Tehostamisen seurauksena kustantajat ovat jopa ilmoittaneet kirjan uudistamispainoksen syntyvän heidän omien toimittajiensa avulla. opettajiahan nekin yleensä ovat.
Usein on käynyt niinkin, että kirjan kansikuvan tekijä nettoaa enemmän kuin sisällön tekijät. Kun vertaa suomalaisia opuksia johonkin suuren maailman vastaavaan, huomaa selvästi laatueron taitossa, layoutissa ja kuvituksessa.
Kaikessa säästämistä kuvaa sekin, ettei nykyään aina tarkasteta ja korjata painovirheitäkään. Suoranaista riistoa voi nähdä yliopistojen karsintakursseille tarkoitetuissa kirjoissa. Siivoton hinta eikä sisällön laadusta tarvitse vastata. Joka vuosi vaan uusi painos ja pakko hankkia kun edellinen painos ei ole ajantasalla.Liiketulos vain maksimoidaan.
Onko kukaan laskenut, millaiset vaikutukset käsillä olevalla hässäkällä on kirjakaupoille?
Huonoa opetusta – ja ehkä myös huonoa oppilasainesta.
> Onko kukaan laskenut, millaiset vaikutukset
> käsillä olevalla hässäkällä on
> kirjakaupoille?
Monen maaseutukirjakaupan olemassaolo on täysin riippuvainen kunnan ostoista. Koulut, kirjastot ja kunnan toimistotarvikkeet pitävät niitä pystyssä.
Pitääkö sitten vanhentuneita rakenteita pitää pystyssä kustannuksista välittämättä, onkin jo toinen kysymys. Lainsäädännöllä pakotetaan valtion tukemat ja yksityiset laitokset, koulut, kirjastot, yliopistot, jne pitämään yllä kirjastoja vaikka kysyntä kohdistuu enenevässä määrin digitaaliseen sisältöön.
Mikä on yhden iPadin hinta verrattuna koko lukuvuoden oppikirjoihin; ja iPad on sentään kierrätettävissä saman oppilaan käytössä vuodesta toiseen.
Osaaminen vaikuttaa kiinnostukseen ja osaamisen syvällisyyteen taas vaikuttaa oppikirjan taso. ”Osallistava” ja liikaa pinnallisesti kontekstillistava opetus ei esimerkiksi välttämättä lainkaan vetoa asiasta todellisesti kiinnostuvaan (vaikka kenties harhauttaa kiinnostumattomia tarpeeksi kauan, jotta päähän jää edes jotain).
Minulle ei tule mieleen kuin huonoja esimerkkejä. Jossain oli aivan liikaa innostuttu siinä käytetystä dramaattisesta musiikista. Oli varmaankin ostettu lisenssi ja sitä oli sitten soitettava paljon ja suurella äänenvoimakkuudella. Sitten tulee mieleen myös muutama TV:stäkin näytetty sotadokumentti, jossa ei edes vanhaa, digitoitua kuvamateriaalia vaivauduttu muuntamaan oikeaan kuvasuhteeseen. Siinä sitten katseltiin eri tavoin venyteltyjä kuvia. Olisivat mieluummin jättäneet ne näyttämättä.Tarkoituksellisesti maksimivoitolla tehtyä halpatuotantoa varmaankin, koska ei niitä kuvia kauaa venyttele tai täytereunoja lisäile.
Ei ole käsittääkseni kauhean lähellä. En tosin ole asiaa tutkinut, mutta usein kyseessä ovat joko pintaraapaisevat kokonaisuudet tai yksittäiset asiat, jotka eivät edes muiden vastaavien kanssa muodosta lähellekään yhtenäistä tai aukotonta kokonaisuutta vaan jättävät oikeastaan melkein puolet oleellisesta asiasta käsittelemättä vaikka nimellisesti kaikki tulisikin käsiteltyä. Siinä jää aika paljon oppilaan oman ajatuksen varaan.
Ipad ei todellakaan ole kierrätettävissä, koska akkua ei voi vaihtaa. Applen strategia on myydä uusi laite, kun akku heikkenee takuuajan umpeutuessa.
Markkinoilla on kaksi tablettia, joissa on vaihdettava akku. Molemmat yritysmalleja, hinnat alkavat 1000 euron paremmalta puolelta ja käyttöjärjestelmänä on W8.1.
Halvoissa laitteissa on halpa akku. Kun on kulunut 350 sykliä, niin perusakun kapasiteetistä on noin 85 % pois. Vuoden takuu, nippa nappa vuoden kestävä akku. Hyvää bisnestä, huono juttu Maapallolle.
Pilvipalvelut tarvitsevat valtavia datakeskuksia, jotka syövät helposti pienen kaupungin verran energiaa. Datakeskuksien olemassa oloa varten täytyy kääntää kuutiokilometreittäin maata, jotta niihin saadaan louhittua raaka-aineet.
Sanotaan, että yhteen grammaan kultaa täytyy louhia tonni kiveä. Se on vielä hyvä pitoisuus, verrattuna nk. harvinaisten maametallien pitoisuuksiin verrattuna.
Tabletit ja kannettavat asettavat oppilaat eriarvoiseen asemaan, koska köyhillä ei ole varaa hankkia laitteita lapsille. Laitteet täytyy uusia vuosittain, tai useamminkin, jos vaikka laite putoaa lattialle.
Koska näillä laitteilla ei voi tehdä oikeita töitä, tarvitaan silti PC-luokat, joissa tehdään oikeita opiskelutöitä.
Siihen sitten lisenssimaksut päälle ja ollaan taas tehty säästöjä oikeistolaiseen malliin.
Yksi DDoS lopettaa opiskelupäivän siihen paikkaan, kun materiaalit eivät ole saatavissa pilvipalveluista.
Paperi on ja pysyy high techinä.
Lukioasteella on jo pitemmän aikaa ollut mahdollista ns. itsenäisesti suorittaa kursseja. Toisin sanoen ilman oppitunneilla oloa. Fiksuimmat,joilla yleensä päivä on jo muutenkin täynnä tiiviin lukujärjestyksen ynnä harrastusten vuoksi, tätä mahdollisuutta hyödyntävät. Lukuaineissa tämä toteutetaan itsenäisesti suoritettavilla harjoitustehtävillä ja tutkielmilla. Opettaja siis toteuttaa tämän ilman korvausta ylimääräisenä työnään.
Toinen uutuus jota on yritetty masinoida, on nettikurssit, joissa opiskelijat ja opettaja pitävät yhteyttä netissä. Opettajien odotettiin valmistelevan nettikurssien aineiston ilman mitään korvauksia. Myös illat olisi mennyt rattoisasti yhteydenpidossa. Kysyttäessä miten tätä korvattaisiin, oli vastaus erittäin selvä: EI MITENKÄÄN. Paperiteollisuuden työväki olisi kyllä marssinut heti ulos, jos tällaista olisi työnantaja edes ehdottanut.
Yksinkertainen johtopäätös on, että niukkuus ja nuukailu vallitsee kaikessa. Tiede-lehti tehdään vaatimattomilla resursseilla. Kirjastojen määrärahoja karsitaan. Toisaalta aikakauslehtien määrä on aivan häkellyttävää. Kai niitä myös joku lukeekin.
Veikkaanpa, että lähitulevaisuus muuttaa opiskelun puitteet aivan joksikin uudeksi. Tietokone ei ole sellaisenaan ratkaisu, ainakaan ilman perusteellista sisältöremonttia. Ilman rahaa ei kyllä kunnollista saada aikaan.
Aikuislukiossa englantia opiskellessa on hupaisaa, kun jää harjoituksia ajan puuttesta jothtuen tekemättä, niin opettaja ei voi antaa vastauksia tekstitiedoston muodossa tekemättä jääneisiin tehtäviin. Se tekijän oikeus on kuulemma sellainen, että oppilaalla ei ole oikeutta saada em. tavalla vastauksia ostamiinsa kirjojen tehtäviin.
En nyt ihan allekirjoittaisi tätä kirjoitusta. Kysyntä yliopistoissa painottuu enenevässä määrin digitaaliseen sisältöön? Kirjastot vanhentunut rakenne?
Kyllä kirjoilla taitaa vielä pitkään olla merkitystä opiskelussa, ja tavalliset ihmiset haluavat lukea kirjoja. Eivät yliopistojen kirjastot tai yleiset kirjastot kirjoja turhaan osta. K-Veikko ei niitä ehkä lue, mutta omaa kokemusta ei kannata yleistää.
Päivän kummallisin kommentti.
Kirjan tekeminen on monimutkaisempaa kuin kuin musiikin, koska kirjan tekemiseen tarvitaan taittaja ja graafikko, kun taas musiikin tekemiseen tarvitaan äänittäjä ja tuottaja?
2=2 ?
Freelancer-graafikko on jotenkin vaikeampi löytää kuin freelancer-tuottaja?
Oikeesti, kysymyshän on hyvin samantapaisista tuotteista, joskin toinen yrittää usein vedota tunteisiin ja toinen tietoon. Sekoittamalla molemmista tulee tietty parempia.
Jälleen kerran ollaan immateriaalisten tuotteiden äärellä, eikä kukaan osaa ehdottaa, että miten se kakku pitäisi jakaa. Kaiken pitäisi olla ilmaista ja vapaaehtoisesti voi sitten testamentata omaisuuttaan tekijälle, jos siitä kokee elämänsä aikana hyötyneen enemmän kuin siitä mikä jäi ”käyttämättä”.
Jotenkin se kompensaatio tekijälle pitäisi saada tai seuraavaksi olemme ”harrastajamaailmassa”, jossa varmasti tuotannon laatu laskee, koska sillä ei voi tulla toimeen.
Pienen kielialueen markkinatalous ei selvästikään pidä oppikirjojen tekemistä hyvin kilpailutettuna.
Jos jenkkiläisillä yliopistoilla on varaa tuottaa ”ilmaista oppimateriaalia”, pitäisikö meidänkin odottaa, että tuloerot kasvavat täälläkin niin suuriksi, että koululaitos on yksityistettävä ja toimii lahjoitusvaroilla?
Voisiko Oden ehdottama kiinteä oppikirjalisenssi per opiskelija per vuosi laillista tässä vapaan kilpailun maailmassa?
Sinänsä en näkisi mitään ongelmaa siinä, että vähemmän käytettyjä oppikirjoja jouduttaisiin uudistamaan harvemmin, mutta jonkinlainen momimutkainen himmeli tähän taas tarvittaisiin, että niiden aineiden kirjat, joita pitäisi uusia useammin, tulisi uusittua riippumatta käyttäjäkunnasta.
Tämä nyt on ihan detalji, mutta sattumalta tiedän, että Apple laskuttaa iPadin akunvaihdosta 99 € plus postikulut 12,40 €. Eikä sitä ihan joka vuosi tarvitse tehdä. Isompi murhe se laitteen hankintahinta kuitenkin on.
Muuten olen sitä mieltä, ettei koululaitoksen pidä missään tapauksessa sitoutua tietyn valmistajan tuotteisiin tai tiettyyn kaupalliseen käyttöjärjestelmään.
Chrome/Android/ja muut Linux -läppärit maksavat tänään merkkituotteina vajaa 300 dollaria ja 200 dollaria, jos kone ostetaan tehtaalta ilman merkkiä (sisältävät 13 tuuman näytön ja hyvän näppäimistön ja vaihdettavan akun).
Itse olen ajatellut, että koulun tiloissa läppärit kytkeytyvät ainoastaan koulun sisäverkkoon, jota hallinnoi koulun oma tietokone, joka taas on yhteydessä ”koko Suomen koulukoneeseen”. Koosta voisi antaa sen arvion, että koulukone on pieni matkalaukku ja Suomikone on ehkä yksi tai kaksi jääkaappipakastinta.
Freelance-graafikko on suhteellisen helppo löytää, joskin esimerkiksi luonnontieteiden kirjojen visualisoinnit vaativat usein vielä vähän toisentyyppistä osaamista. Sen sijaan pätevä freelance-kustannustoimittaja on jo hankalampi, samoin se projektinvetäjä, joka saa koko hässäkän kasaan.
Musiikin puolella tilanne on vähän helpompi, koska siellä useimmiten muusikoilla itsellään on aika paljon parempi tatsi siihen, mitä sen lopputuloksen pitäisi olla. Moni muusikko on oppinut varsin hyväksi äänittäjäksi, ja joku tuottajaksikin.
Hyvälläkään pedagogilla harvoin on kovin hyvää osaamista kirjan kuvituksen, taittamisen ja painamisen osalta. Ja harvasta pedagogista on tullut oppikirjojen taittajaa.
Ehkä tässä voisi vetää sellaisen jonkinlaisen vertauksen, että noin periaatteessa ainakaan akustisen muusikon kannalta live-soittamisen ja äänityksen tekemisen ero ei välttämättä ole kovin suuri. Sen sijaan opettajan kannalta ero hyvän oppitunnin pitämisen ja hyvän oppikirjan välillä on suuri. (Ja nyt ei siis puhuta mattinykästyylin autotune-äänityksistä, joissa melkein kaikki työ tapahtuu mikrofonipiuhan toisella puolella.)
Kaunokirjallisuuden kohdalla tilanne muuttuu radikaalisti, siellä ei oikeasti tarvita kuin kustannustoimittaja. Loppu jengistä on korvattavissa varsin kohtuullisella osaamisella.
Lisäksi ositain kyse on kulttuurista. Musiikkipuolella porukka on kuitenkin freelancereita melkein järjestäen. Silloin on aika helppo rakentaa tiimi. Kirjapuolella vastaavaa kulttuuria ei ole, vaikka voisi olla. Yhtäkaikki, tämä tekee musiikkipuolen omakustanneajattelun siirtämisen oppikirjapuolelle varsin työlääksi.